Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Vastaan vain omasta puolestani. Oma mummoni on oikeastaan ainut johon pidän aktiivisesti yhteyttä. Hän oli lapsuudessani se tuki ja turva, kun oma elossa ollut vanhempani ei siihen kyennyt. Vietän kiireistä elämää, mutta yritän löytää aikaa mummolleni. Käyn hänen luonaan aina kun pystyn, vaikka asun eri kaupungissa. Soitellaan ja laitellaan sähköposteja. Mummoni osaa olla myös rasittava ja vanhanaikainen, hän vähättelee naisia ja nostaa miehet kunniajalustalle. Hän valaa epävarmuutta minuun, koska en naisena kuitenkaan voi koskaan onnistua. Kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta hän on rakkain läheinen minulle. En käy juurikaan katsomassa omaa vanhempaani, en koe olevani mitään velkaa. Hän ei antanut minulle lapsuudessa mitään muuta kuin traumoja, mutta mummoani käyn. Väitän että kyllä suurin osa ihmisistä muistaa, osaa arvostaa ja antaa arvoa sille, jos aikuinen on ollut läheinen, rakastava ja turvallinen hahmo lapsuudessa. Oli se aikuinen kuka tahansa.

En tähän ko. tapaukseen ota kantaa, mutta omasta puolestani voin jotain sanoa.  Minä käyn äitiäni katsomassa vain ja tasan ne pakolliset kerrat, joista on sovittu.  En kerta kaikkiaan kykene enempään.  Silloinkin joudun joskus ihan tsemppaamaan itseäni valmiiksi.

Äitini on ns. energiansyöjä.  Tajusin tämän vasta näin itsekin vanhemmalla iällä.  Olen lapsesta saakka  joutunut olemaan hänen "jätekaivonsa," jonne hän kaikki murheensa ja valituksensa tyhjentää.  Kaikki ikivanhat asiat hän muistaa ja niistä jaksaa jauhaa ja valittaa.  Jos joku asia onkin hänellä hyvin, niin kyllä hän pystyy kääntämään sen huonoksi, siinä hän on aina ollut mestari.  Vanhemmiten nämä asiat korostuu. 

Äitini nimenomaan haluaa asua yksin.  Hän ei halua mihinkään laitokseen tai edes palvelutaloon, ei edes senioriasuntoon.  Se olisi myönnytys vanhuudelle, ja sitä hän ei halua.  Ystäviinsä hän ei halua enää pitää yhteyttä eikä halua ketään luokseen käymään, paitsi meidät lapset.  Talossa olisi vanhempia ihmisiä, jotka joskus ovat häntä kutsuneet kahville jne, mutta ei , ei äiti lähde mukaan sellaiseen. 

Sitten valittaa yksinäisyyttään.  Ja vanhuuttaan, niin kuin me voisimme sille asialle yhtään mitään.   Emme jaksaisi näitä elämänmittaisia valituksia ja narinoita enää kuunnella, emme ole enää itsekään nuoria ihmisiä.  Siskonikin on jo 72-vuotias. 

Kyllä ainakin täällä maalla lapset käyvät vanhemmillaan varsin ahkerasti, lastenlapset sitten paljon vähemmän. Minä ja sisarukseni pidetään huoli äidistämme, joka on 90-v. Avullamme hän voi asua edelleen kotonaan. Kotihoito käy aamulla ja illalla tarkistamassa voinnin ja antamassa lääkkeet. Muuten me teemme kaiken; lumityöt, pihatyöt, pienet korjaukset, käytämme asioilla, tuomme ostokset ja lääkkeet. Vuorotellen haemme äidin luoksemme viettämään sunnuntaipäivää, järjestämme äitienpäivän, synttärit ja joulun. Jouluaaton hän viettää vuorotellen luonamme. Joku meistä käy äidin luona joka päivä, usein on useampikin käynti. Onhan tämä vähän rasittavaa välillä, mutta varmaan äitikin on ollut väsynyt ja rasittunut kun me olemme hänen hoivaansa tarvinneet. Ei tätä kauan kuitenkaan kestä. Mutta yksin tällaista ei jaksaisi. 

Omat lapsemme olemme opettaneet niin että isovanhempiin pidetään yhteyttä, vaikka ei aina huvittaisikaan. Oma äitini on hoitanut paljon lastenlapsiaan, joten siitä kiitoksena lastemme on käynneillään ilahdutettava mummoa. Miehen äiti ei ole ollut ns. äiti- tai mummotyyppiä, hän ei hoitanut lapsiaan, vaan heillä mummo hoiti lapset ja kotiapulainen teki kotityöt. Myöskään lastenlapsiaan hän ei ole hoitanut. Silti hän on mieheni äiti ja lastemme mummo, eikä hän paha ole, hän ei vain osaa. Ilmeisesti korvatakseen hoivan puutteen, hän on aina antanut rahaa ja tukee nyt opiskelevia nuoriamme. Se on hänen tapansa osoittaa välittävänsä. Sen takia lapsemme pitävät yhteyttä myös toiseen mummoonsa ja käyvät häntä katsomassa, vaikka hän ei podekaan yksinäisyyttä ja on vielä hyväkuntoinen.

Naapureissamme asuu vanhoja ihmisiä ja kyllä heillä kaikilla käy lapset perheineen kyläilemässä ja tekemässä aputöitä. Väitän, että maalla on vielä eri meininki kuin kaupungeissa, mutta tottahan sitä aina perässä tullaan, ikävä kyllä. Mutta kyllä siihen joku syy on, että kukaan lapsista ei käy koskaan eikä ilmeisesti pidä mitään yhteyttä. Ei kaikki viisi voi olla mätämunia!

Vierailija kirjoitti:

En tähän ko. tapaukseen ota kantaa, mutta omasta puolestani voin jotain sanoa.  Minä käyn äitiäni katsomassa vain ja tasan ne pakolliset kerrat, joista on sovittu.  En kerta kaikkiaan kykene enempään.  Silloinkin joudun joskus ihan tsemppaamaan itseäni valmiiksi.

Äitini on ns. energiansyöjä.  Tajusin tämän vasta näin itsekin vanhemmalla iällä.  Olen lapsesta saakka  joutunut olemaan hänen "jätekaivonsa," jonne hän kaikki murheensa ja valituksensa tyhjentää.  Kaikki ikivanhat asiat hän muistaa ja niistä jaksaa jauhaa ja valittaa.  Jos joku asia onkin hänellä hyvin, niin kyllä hän pystyy kääntämään sen huonoksi, siinä hän on aina ollut mestari.  Vanhemmiten nämä asiat korostuu. 

Äitini nimenomaan haluaa asua yksin.  Hän ei halua mihinkään laitokseen tai edes palvelutaloon, ei edes senioriasuntoon.  Se olisi myönnytys vanhuudelle, ja sitä hän ei halua.  Ystäviinsä hän ei halua enää pitää yhteyttä eikä halua ketään luokseen käymään, paitsi meidät lapset.  Talossa olisi vanhempia ihmisiä, jotka joskus ovat häntä kutsuneet kahville jne, mutta ei , ei äiti lähde mukaan sellaiseen. 

Sitten valittaa yksinäisyyttään.  Ja vanhuuttaan, niin kuin me voisimme sille asialle yhtään mitään.   Emme jaksaisi näitä elämänmittaisia valituksia ja narinoita enää kuunnella, emme ole enää itsekään nuoria ihmisiä.  Siskonikin on jo 72-vuotias. 

Meillä appivanhemmat omaksuovat tavan, että aina kun heillä oli ongelmia, he soittivat meille. Ja jotenkin omituisesti odottivat meidän jättävän työmme ja toimemme niille sijoilleen ja ryntäävän 400 kilsan päähän pelastamaan.

Milloin joku terveyskeskuslääkäri oli sanonut pahasti.

Asunnossa hometta (yritimme estää muuton ko asuntoon, sitten kun siitä paljastui hometta, ongelma muuttui meidän ongelmalksi. En tajua)

Miehen sisko temppuili. Meidän ongeöma.

Koira sairasti. Meidän ongelma.

Ja kyse vähän yli viisikymppisistä ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

.

Esim anoppi on vireä 90 v. Iloinen ja myönteinen luonne. Aina mukava kaikille ja lapsille ihana isoäiti. Mieheni poikkeaa hänen luonaan vähintään pari kertaa päivässä.

Sillä lailla. Eihän tuokaan ihan normaalia ole. Liian kiinni äidissään?

Asutaan samalla tontilla omissa taloissamme. Mies käy aamulla katsomassa, että on mummo päässyt jalkeille. Joskus on kaatunut eikä pääse itse ylös. Samalla juttelee ja juo kahvia kupillisen. Illansuussa käy toisen kerran katsomassa onko kaikki ok. Mummo on siis henkisesti vireä, mutta jalat ei aina pelaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Sinä sitten olet puolestasi koston enkeli.

Ei kai se useimmiten ole niin mustavalkoista. Onhan tuo juopotteleva isä voinut olla selvänä ihan hyvä isä.

Oma appeni oli alkoholisti. Lämmin ihminen silti . Aika ajoin alkoholi oli elämässä etusijalla ja siksi lasten suhtautuminen ristiriitaista. Tuo touhu jakoi perhettä vähän sen mukaan miten kukin homman koki.

Kukaan ei kuitenkaan hylännyt.

Anteeksi anto on mahdollista kun saa asioihin etäisyyttä ja ulkopuolinen voi nähdä asian kiihkottomammin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Sinä sitten olet puolestasi koston enkeli.

Ei kai se useimmiten ole niin mustavalkoista. Onhan tuo juopotteleva isä voinut olla selvänä ihan hyvä isä.

Oma appeni oli alkoholisti. Lämmin ihminen silti . Aika ajoin alkoholi oli elämässä etusijalla ja siksi lasten suhtautuminen ristiriitaista. Tuo touhu jakoi perhettä vähän sen mukaan miten kukin homman koki.

Kukaan ei kuitenkaan hylännyt.

Anteeksi anto on mahdollista kun saa asioihin etäisyyttä ja ulkopuolinen voi nähdä asian kiihkottomammin.

Asia ei vain kuulu ulkopuoliselle mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Sinä sitten olet puolestasi koston enkeli.

Ei kai se useimmiten ole niin mustavalkoista. Onhan tuo juopotteleva isä voinut olla selvänä ihan hyvä isä.

Oma appeni oli alkoholisti. Lämmin ihminen silti . Aika ajoin alkoholi oli elämässä etusijalla ja siksi lasten suhtautuminen ristiriitaista. Tuo touhu jakoi perhettä vähän sen mukaan miten kukin homman koki.

Kukaan ei kuitenkaan hylännyt.

Anteeksi anto on mahdollista kun saa asioihin etäisyyttä ja ulkopuolinen voi nähdä asian kiihkottomammin.

Kun puhutaan juopoista, niin harvoin on kyse pelkästä alkoholista. Ainakaan, jos välit ovat menneet lopullisesti.

Ulkopuolinenhan ei oikeastaan näe asiaa ollenkaan, kun ei ole ollut mukana kokemassa sitä, mikä tapahtui. Ilmankos on helpooa olla ”kiihkoton”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Sinä sitten olet puolestasi koston enkeli.

Ei kai se useimmiten ole niin mustavalkoista. Onhan tuo juopotteleva isä voinut olla selvänä ihan hyvä isä.

Oma appeni oli alkoholisti. Lämmin ihminen silti . Aika ajoin alkoholi oli elämässä etusijalla ja siksi lasten suhtautuminen ristiriitaista. Tuo touhu jakoi perhettä vähän sen mukaan miten kukin homman koki.

Kukaan ei kuitenkaan hylännyt.

Anteeksi anto on mahdollista kun saa asioihin etäisyyttä ja ulkopuolinen voi nähdä asian kiihkottomammin.

... Miten kukin homman koki...

Onhan tuo yksi tapa ilmaista asia. Epäterveissä perheissä muodostuu helposti voimakkaita rooleja. Juoppo voi kännipäissään ottaa tavalsi hakata yhden lapsistaan, aina sen saman. Tai vanhin tytär saada niskaansa kaikki perheen aikuisten velvollisuudet, joita sitten koko lapsiutensa koittaa suorittaa. Näiden voi sitten olla vaikeampi saada sitä etäisyyttä asioihin tai suhtautua kiihkottomasti, tai ylipäätään antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kun tuon arttikkelin lukee, kyllä tämäkin mies oli saanut kutsuja joulujuhliin, ei vain ollut lähtenyt.

Se on vanhukselle aika raskasta matkustaminen. En tiedä kyseisestä tapauksesta, ovatko lapset esim. tarjoutuneet kuljettamaan isänsä edestakaisin joulun viettoon? Kutsu on helppo esittää, varsinkin jos jo tietää, että isä ei mielellään enää lähde kotoaan vieraisille, niin voipahan aina sanoa yrittäneensä ja sillä tyynnytellä omaatuntoa...

Ei lapset ole häntä jouluksi kutsuneet edes.

Ja sinä tiedät tämän ihan varmasti? Koko artikkelihan perustui pelkästään papan kertomukseen. Voi olla että lapset on kutsuneet, pappa ei vaan sitä kerro. Voi olla että muutakin on jäänyt kertomatta. Pappa ehkä haluaa olla marttyyri. Voi jopa ihan hyvin olla, että ne lapset käy. Harvakseltaan, mutta käyvät kuitenkin. Papan mielestä käyvät liian vähän, joten hänen puheissaan eivät käy ollenkaan. Tätä mieltä ainakin on mun äitini. Kun ehdin käydä 300km päässä vain kerran tai pari kuussa niin äitini mielestä en käy ollenkaan ja hän on aina yksin. Hänet on hylätty. Sorry, etten ehdi joka päivä tai edes joka viikko. Olen paha ihminen.

Siis alkuperäiseen juttuun toimintaohje: Pappa voi julistaa, että ensimmäinen kylään tuleva lapsi saa kaappikellon. Ei enää pysähtynyttä kelloa ja näkee siinä parhaassa tapauksessa kaikkia ahneita lapsukaisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on lasten syntymän jälkeen tullut itsekäs ajankäyttäjä. Kuulostaa toki hirveän hienolta, että kyllä pitäisi olla aikaa edes muutaman kerran vuodessa sitä mummoa käydä katsomassa. Siinä ei kuitenkaan huomioida sitä, että niitä ”mummon tasoisia” ajan vaatijoita on pilvin pimein. Niitä mummoja ja isomummoja ja vaareja voi olla suvussa monta jo niitäkin. Muutama kerta vuodessa onkin äkkiä 20 kertaa vuodessa yhteensä... ja sitten on omat vanhemmat, joita pitäisi viihdyttää heidän ehdoillaan heille sopivina aikoina. Ja siskoja ja siskon lapsia nähdä, sekä muita kummilapsia.

Ja entäpä lapsuuden ystävät, opiskelukaverit ja muut kaverit? Heille pitää myös löytyä aikaa, ehdottomasti, muuten loukkaantuvat ja avautuvat kohta netissä, miten kaverista tuli sietämätön kun se sai lapsia.

Työpaikalla on omat rientonsa. Eihän ole liikaa vaadittu, että osallistuu firman pikkujouluihin kerran vuodessa, eihän? Ja kesäjuhliin, ja virkistyspäivän illalliseen, ja tiimipäivään. Etkä kai kuvittele, että jäisit pois tärkeistä asiakastilaisuuksista, on tärkeää, että niissä ollaan emännöimässä ja isännöimässä! Eikä niitäkään ole montaa vuodessa, vain syksyisin, keväisin ja alkukesästä, niin ja pari pienempää tilaisuutta aina välillä...

Et kai kuvittele, että voisit olla pienten lasten äitinä jatkuvasti joka viikko jossain omissa riennoissasi useita iltoja? Aivan oikein, se ei ole suotavaa!

Ja parisuhde! Sitä pitää hoitaa! Milloin olit viimeksi miehesi kanssa ihan kaksin treffeillä vaikka ravintolassa?

Aika kylmä näkökulma. Harvalla on vanhempiin verrattavia ihmisiä ihan hirveästi ja vähenemään päin on mummut ja vaaritkin.

Pointti oli kyllä se, että vaikkei olisi nimenomaan juuri vanhempiin rinnastuvia ihmisiä, niin on sata muuta ihmistä

ja asiaa, jotka vaativat kukin vaan ihan hiukan aikaa muutaman kerran vuodessa, eikä se ole kohtuuton pyyntö... paitsi että pyytäjiä on liikaa ja aika loppuu kesken ja kaikki ovat tyytymättömiä kun juuri heille ei irtoa enempää aikaa.

Vanhuksilla varsinkin on niin tylsää, ettei heille mikään aika riitä. Jos käyt kerran kuukaudessa, pitäisi käydä kerran viikossa. Ja jos venyt siihen, niin joka päivä... ja jos yrität pyörähtää paikalla joka päivä, valittavat että aina olet niin kiireinen etkä ikinä ehdi oikein olla.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole mitenkään läheinen vanhempieni kanssa, en koe lapsuuteni olleen onnellinen. Ymmärrän hyvin niitä, jotka päättävät katkaista välinsä vanhempiinsa tai muuta vastaavaa. Itsekin käyn hyvin harvoin kylässä, eivätkä itsekään käy luonani vaikka ovat terveitä ja aikaa ja rahaa riittää.

Kuitenkin koen itselleni suurena häpeänä, jos en omia vanhempiani hoida vanhuuden vaivoissa. Ovat tervetulleita asumaan luokseni, jos haluavat (todennäköisesti toisinpäin ei onnistu). Vanhainkotiin en uskaltaisi heitä laittaa, sen verran hirveitä juttuja sieltä kuulee. Omat lapsetkin oppivat, että sukulaisista pidetään huolta vaikka olisivatkin ärsyttävää laatua.

Miksi näin paljon alapeukkuja?

Lehtijutun mukaan hän kävi jossain porukassa, mutta siellä oli vanhempia miehiä muutama jotka heikossa kunnossa ja kuolivat. Eikö pitäisi olla mieskiintiöt. Naisilla oli omat jutut keskenään. Tai sitten voisi olla kaveri joka ei ole heikossa kunnossa vielä, että tapaaminen onnistuu. Tai hiukan nuorempi

Niin, tarinoilla on monta puolta. Meidän isovaari valittaa kaikille, kun kukaan ei käy. Mun isä käy siellä vähintään 1x/päivä ja vastaa lisäksi isovaarin puheluihin 24/7 usein jopa neljäkin kertaa päivässä. Muita sukulaisia käy 1-4x/vko. Että se siitä.

Minä olen isovanhempien hylkääjä. Pari viimeistä heidän elinvuottaan meni niin ettei nähty kuin pari kertaa. Ensin sairastui toinen lapsi ja sitten toinen, elämä oli yhtä terapiaa, psykologia, palaveria, tutkimusta ja sairaalaa. En jaksanut siinä kohtaa yhtään mitään ylimääräistä, olin aivan puhki, mies teki matkatöitä. Pappa hoitokodissa dementoituneena eikä tunnistanut ketään, mummo vielä jotenkin älyissään mutta ei poistunut enää kotoa. Huono omatunto jäi mutta olen armollinen itselleni, elämäni rankimmat vuodet sattui juuri siihen kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Sinä sitten olet puolestasi koston enkeli.

Ei kai se useimmiten ole niin mustavalkoista. Onhan tuo juopotteleva isä voinut olla selvänä ihan hyvä isä.

Oma appeni oli alkoholisti. Lämmin ihminen silti . Aika ajoin alkoholi oli elämässä etusijalla ja siksi lasten suhtautuminen ristiriitaista. Tuo touhu jakoi perhettä vähän sen mukaan miten kukin homman koki.

Kukaan ei kuitenkaan hylännyt.

Anteeksi anto on mahdollista kun saa asioihin etäisyyttä ja ulkopuolinen voi nähdä asian kiihkottomammin.

... Miten kukin homman koki...

Onhan tuo yksi tapa ilmaista asia. Epäterveissä perheissä muodostuu helposti voimakkaita rooleja. Juoppo voi kännipäissään ottaa tavalsi hakata yhden lapsistaan, aina sen saman. Tai vanhin tytär saada niskaansa kaikki perheen aikuisten velvollisuudet, joita sitten koko lapsiutensa koittaa suorittaa. Näiden voi sitten olla vaikeampi saada sitä etäisyyttä asioihin tai suhtautua kiihkottomasti, tai ylipäätään antaa anteeksi.

Tuo voi olla totta. Lukaisin ketjua ja tulin siihen johtopäätökseen, että liian moni yhdistää omat kokemuksensa ainoiksi oikeiksi ?  Jokainen tapaus on oma lukunsa ja mistään ei voi päätellä, että noin täytyy olla ja niin on täytynyt mennä. Pitää tajuta, että

stereotypioita ei ole ihmissuhteissa. Jokainen on omalla tavallaan oikeassa ainakin, jos tuntee että on tehnyt oikein ja voi elää tasapainoista elämää valintojensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Sinä sitten olet puolestasi koston enkeli.

Ei kai se useimmiten ole niin mustavalkoista. Onhan tuo juopotteleva isä voinut olla selvänä ihan hyvä isä.

Oma appeni oli alkoholisti. Lämmin ihminen silti . Aika ajoin alkoholi oli elämässä etusijalla ja siksi lasten suhtautuminen ristiriitaista. Tuo touhu jakoi perhettä vähän sen mukaan miten kukin homman koki.

Kukaan ei kuitenkaan hylännyt.

Anteeksi anto on mahdollista kun saa asioihin etäisyyttä ja ulkopuolinen voi nähdä asian kiihkottomammin.

... Miten kukin homman koki...

Onhan tuo yksi tapa ilmaista asia. Epäterveissä perheissä muodostuu helposti voimakkaita rooleja. Juoppo voi kännipäissään ottaa tavalsi hakata yhden lapsistaan, aina sen saman. Tai vanhin tytär saada niskaansa kaikki perheen aikuisten velvollisuudet, joita sitten koko lapsiutensa koittaa suorittaa. Näiden voi sitten olla vaikeampi saada sitä etäisyyttä asioihin tai suhtautua kiihkottomasti, tai ylipäätään antaa anteeksi.

Tuo voi olla totta. Lukaisin ketjua ja tulin siihen johtopäätökseen, että liian moni yhdistää omat kokemuksensa ainoiksi oikeiksi ?  Jokainen tapaus on oma lukunsa ja mistään ei voi päätellä, että noin täytyy olla ja niin on täytynyt mennä. Pitää tajuta, että

stereotypioita ei ole ihmissuhteissa. Jokainen on omalla tavallaan oikeassa ainakin, jos tuntee että on tehnyt oikein ja voi elää tasapainoista elämää valintojensa kanssa.

Hyvä kiteytys 👍

Papparaisella saattaa olla huonot sosiaaliset taidot. Ei välttämättä ole mikään väkivaltainen juoppo ollut. Esim. viimeksi kun on tavattu tai soiteltu on lähinnä mökötetty ja valitettu kun ei ole käyty. Jääräpäisesti ei ole sanottu mitään positiivista koko aikana ja tätä käyttäytymismallia toistetaan aina vaikka ehkä hiljaa mielessä ajattelisi että kiva että tuli käymään. Omaisillehan saa sanoa miten haluaa, vaikka ei olekkaan nähty pitkään aikaan. Tälläisia monet suomalaiset jöröt ovat. Sitten kun asutaan takametsissä ja lapset Helsingissä ilman autoa tulee siitä aika moinen dilemma. Ensin pitää junalla ajaa, sitten bussilla ja sitten taksilla. Käytännössä ehtii vain lomalla ja silloin olisi varmaan kiva ottaa myös lapset mukaan, ja siitäkin tulee lisälaskua, hotelliyötä ja ravintolaruokailua. Monet ovat rahan ja ajan suhteen aika tiukoilla ja jos vastaanotto on tuon tyyppinen ollut monta kertaa (aina), niin siinä käynnit jäävät helpolla vähiin.

Vierailija kirjoitti:

Papparaisella saattaa olla huonot sosiaaliset taidot. Ei välttämättä ole mikään väkivaltainen juoppo ollut. Esim. viimeksi kun on tavattu tai soiteltu on lähinnä mökötetty ja valitettu kun ei ole käyty. Jääräpäisesti ei ole sanottu mitään positiivista koko aikana ja tätä käyttäytymismallia toistetaan aina vaikka ehkä hiljaa mielessä ajattelisi että kiva että tuli käymään. Omaisillehan saa sanoa miten haluaa, vaikka ei olekkaan nähty pitkään aikaan. Tälläisia monet suomalaiset jöröt ovat. Sitten kun asutaan takametsissä ja lapset Helsingissä ilman autoa tulee siitä aika moinen dilemma. Ensin pitää junalla ajaa, sitten bussilla ja sitten taksilla. Käytännössä ehtii vain lomalla ja silloin olisi varmaan kiva ottaa myös lapset mukaan, ja siitäkin tulee lisälaskua, hotelliyötä ja ravintolaruokailua. Monet ovat rahan ja ajan suhteen aika tiukoilla ja jos vastaanotto on tuon tyyppinen ollut monta kertaa (aina), niin siinä käynnit jäävät helpolla vähiin.

Papparaisella voi olla alkava tai jo kohtuullisesti edennyt muistisairaus.

Yli 80v löytyy muistisairautta muistaakseni 20%. Ehkä enemmänkin.

Se vaikuttaa paljon kaikkeen kanssakäymiseen ja käytökseen. Ei ihminen voi mitään kun sairaus etenee. Omaisten pitää opetella luovimaan muistisairaan kanssa niin tulee toimeen jotenkuten.