Lääkärikäynti joka sai sinut itkemään aikuisena?

Viisaudenhampaan poisto. Oli niin tulehtunut ettei puudutus auttanut.

Okei, synnytysjuttuja ei saa olla mutta tämä liittyy hedelmöityshoitoihin.

Olimme yrittämässä toista lasta. Häntäkään ei tahtonut kuulua. No lääkäri sitten kaiveli papereistani yhden geenivirheen ja totesi, että tämmöinen ei saa levitä yhtään kellekään. (Kyseessä ei mikään vakava juttu) Hän ehdotti alkiodiagnostiikkaa ja että kaikki jotka kantaa tätä geeniä, tulee heittää roskiin.

Sanoi myös, että myös ei lapsettomuudesta kärsivien parien pitäisi tulla hedelmöityshoitoihin ja seulotuttaa sairaat geenit, jotta mm. diabetes ei pääsisi leviämään. Että näin syntyisi vain terveitä lapsia.

Sanoin että esikoistamme ei todellakaan ole mitenkään seulottu ja hän saa mennä geenitesteihin aikuisena niin halutessaan. Emmekä haluaisi toiselle lapsellekaan sellaista.

Vähän tuon jälkeen tulinkin raskaaksi luomusti... Olisi kiva tietää mitä rva ylilääkäri siihen tuumaa, kuinka siinä seulot hyvät geenit jos raskaus alkaa luomusti?

Viimeisin oli kun kävin työterveydessä kertomassa miten mua hiillostetaan työpaikalla, puolen tunnin itkuhuudot!

Muita kertoja on ollu kun kun oli munuaisaltaantulehdus ja piti lähtee samantien sairaalaan ja säikähdin että nyt varmaan kuolen :D

Kerran kun menin pitkästä aikaa hammaslääkärille aloin tuhertaan itkua kun kerroin että pelkään hammaslääkäriä :D

Ja joskus kakarana itku tuli kun rokotettiin persiiseen ja se sattu.

Viisurinpoistoon odottaessa aulassa tuli itku. Samoin gastrokirran polilla kun tuli leikkaustuomio. Ja kun yksi lääkäri kerrankin kuunteli minua kun hain apua ylipainon hoitoon.

Itte käviin tuoosssa murtuneen käden takua. Känbisssä löin seinään. Läääkäri aloitti ei noin kannattaisi... jatkoin niin itseäään teloa. No näinhän se ob. Kyllllä se tuo päihtymyys on selllainen että se tekeee tunteista moninkertaiisesti voimakkaaammat.

Vierailija kirjoitti:

Itte käviin tuoosssa murtuneen käden takua. Känbisssä löin seinään. Läääkäri aloitti ei noin kannattaisi... jatkoin niin itseäään teloa. No näinhän se ob. Kyllllä se tuo päihtymyys on selllainen että se tekeee tunteista moninkertaiisesti voimakkaaammat.

Moneesti see on se kun meneen lääkäriin niin diagnosoin käytännösssä itse itseni ja sitten lähden.

En yleensä itke. Kolonoskopiassa olisin jopa halunnut itkeä, jos se vähänkin olisi helpottanut itse tähystyksen tai sen jälkeisen olon tuskaa.

Vierailija kirjoitti:

Viisurinpoistoon odottaessa aulassa tuli itku. Samoin gastrokirran polilla kun tuli leikkaustuomio. Ja kun yksi lääkäri kerrankin kuunteli minua kun hain apua ylipainon hoitoon.

Ai niin ja lisään vielä erään kesän ekana kesätyöpäivänä mursin varpaani aamulla ovenpieleen aika perusteellisesti ja jouduin soittamaan työpaikalle että en nyt pysty tulemaan, kilsan säteellä asui 5 ajokortillista läheistä mutta kukaan ei päässyt viemään mua terveyskeskukseen, joten könkkäsin sinne taksin ja yhden jalan turvin. Lääkärin vastaanotolla se kesätyöjännitys, perumisen häpeä, yksin jäämisen (aivan liioiteltu) pettymys ja kipu purkautuivat itkuna kun lääkäri totesi että ainakin x aikaa sairaslomaa. Piti jaksaa vielä kotiin könkätä.

Kävin lääkärissä ja sain kulla olevani raskaana 20 viikolla. En oikein tiennyt itkeäkö vai nauraa...

Hyvin kävi kuitenkin

Kun menin lääkäriin ihan fyysisen oireen takia ja lääkäri epäili että mulla on vaan päässä vikaa eikä meinannut suostua laittamaan lähetettä erikoislääkärille. Olinhan mä siis aikasemmin syönyt masennuslääkkeitä joo, mut tämän fyysisen oireen takia jouduin oikeasti leikkaukseen eli ei johtunut masennuksesta. Vähän kyllä itketti kun ei uskottu.

Lapsivesipunktio. Ei sattunut itsessään se operaatio, mutta olin vaan hormonien takia ilmeisen herkällä kun jotenkin tuli ahdistava olo, että jos sillä pienoisella ei olekaan kaikki hyvin vaan on jotain kromosomiongelmaa.

Kun menin päivystykseen pahan hengenahdistuksen takia (koskaan ennen ollut eikä ole mt-ongelmia) ja lääkäriä ei edes kiinnostanut tutkia vaan kehotti menemään psykologille. Kyllä siinä hyvin heikossa hapessa tuli tirautettua pari kyyneltä. Onneksi meni itsestään ohi, en tiedä mikä oli.

Silloin, kun vihdoin sain kuulla psykoottisen omaiseni pääsevän mukavaan, suljettuun paikkaan asumaan koko loppuiäkseen. Ei enää vahingoita itseään tai muita. Helpotus monen vuoden piinan jälkeen laukesi kotimatkalla oikein ulinanyyhkeeseen. Nauratti, kun ihmiset bussissa tuijotti varmaan ajatellen, että mä oon se hullu.

Paiseen puhkaisu ilman puudutusta ja tyhjennys

kovakourainen ja veemäinen gynekologi, olin vielä silloin neitsyt

Itkin odotusaulassa, mieheni oli sisällä antibioottitipassa. Ohi kulkeva hoitaja sanoi: kohta pääsee.

Just, hyvä että "lohdutettiin" mut itkin siks, kun mun oli otettava se kuumehorkkainen mies mukaani. Olisin halunnut sen jäävän sairaalaan edes vuorokaudeksi tai pariksi, niin rankka viikko oli takana. Uusi työpaikka, en uskaltanut olla pois ja ukko yksin kotona 39:n kuumeessa.

Gyne otti ns. harjanäytteen alapäästä reilut 10 vuotta sitten. Sattui niin paljon, ettei mikään koskaan. Kyynelet nousivat silmiin, kylmä hiki otsalle ja olisin pyörtynyt, jollen olisi ollut jo valmiiksi makuuasennossa. Gyne vaan ihmetteli. "Eihän tämä yleensä satu!"

Ja minulla on sentään kokemusta jos jonkinlaisesta kivusta.

Hirveät endometrioosikivut+koepalojen otto kohdusta sai muutaman hiljaisen kyyneleen karkaamaan. Nolotti. Myös kohdunulkoinen raskaus sai itkemään, ei kipu mutta ahdistus kun odottelin leikkuria, oli jokseenkin tahditon lääkäri.

Rintapaise, joka oli kipeä 24/7, mutta lääkäri oli vaan sitä mieltä, että hyvin parantuu, ei tartte tehdä mitään. Aikaa tästäkin jo jokunen vuosi mutta se kipu saa kylmät väreet aikaan vieläkin.

Yritin kertoa monista oireistani ja lääkäri vain keskeytti kyselemällä mielialastani, jep jep.