Lue keskustelun säännöt.
Lapseni taitaa saada autismi-diagnoosin vasta nyt teini-iässä
20.10.2018 |
Olen hakenut monesti apua erilaisiin ongelmiin päiväkodissa ja koulussa. Vasta nyt 15 - vuotiaana huoleni otettiin todesta kun lapsi yritti itsemurhaa.
Opettajat eivät huomanneet mitään, vasta psykiatri määräsi autismitutkimukset joissa nyt siis näytetään vihreää valoa autismille ja siitä johtavalle masennukselle sekä muille psyykkisine oireille. Ei ole helppoa avunsaanti nykySuomessa ei.
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Tulipas nyt kommentteja pilotti - lentoemo esimerkkiin. Kuitenkin saavat varmaan eri vastaanoton kun roskakuski - siivooja pari... Tuloissakin iso ero ja raha tai tulotaso arvottaa eri tavalla.
Aika söpöä, jos joku nykyaikana ajattelee lentoemännän olevan suuren statuksen ammatti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Positiivista luonnon valintaa, ei se muuta ole. Ei kaikkia ole yhteiskunnassa mahdollisuutta pelastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Olen luokanopettaja, enkä todellakaan mikään erityisopettaja, en osaisi välttämättä epäillä mitään jos oppilas tunnilla on aktiivinen ja osaava, en olisi huolissani.
Insinöörivanhempi varmaan vielä vähemmän on tietoinen mistään kehityksellisistä jutuista. Etenkin jos lapsi on älykäs, ajatellaan helposti ettei sillä mitään voi olla kun on niin älykäs.
Näin se menee. Koulussa puututaan vaan niihin häirikköihin tai niihin joilla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia.
Kannattaa nyt kuitenkin muistaa, että ap:n lapsi EI ollut mikään ongelmaton luokan priimus, vaan ap sanoo itse, että lapsella on ollut runsaasti ongelmia ja häntä on kiusattu.
Jos noin on, kyllä siihen ennen kaikkea pitää lapsen OMAN VANHEMMAN puuttua ja alkaa selvittää asioita, eikä syytellä kaikkia muita siitä, että "miksi ette huomanneet".
Toki opettajankin olisi pitäny ainakin jossakin vaiheessa havaita jotain, edes alaluokilla, jos ongelmat ovat suuria.
6
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Jokainen vanhempi toimii varmasti senhetkisen parhaan ymmärryksensä mukaan, turhaa siitä on ketään syyllistää, ap on varmasti tehnyt parhaansa. On minustakin hiukan omituista että kasvatusalan ammattilaiset eivät osaa mitään epäillä viiteentoista vuoteen vaikka vanhempi kertoo huolistaan ja havainnoistaan.
Toki se on omituista.
Ja omituista sekin on, jos oma vanhempi huomaa ongelmat, muttei ota asioista selvää ja vie lasta tutkimuksiin. Maallikko ei toki voi omaa lastaan diagnosoida, mutta pitäisi sentään viedä tutkimuksiin.
Ap itse syyllistää nyt kaikkia muita, eikä myönnä, että ensisijaisesti vanhemman tehtävä on ajaa lapsensa asiaa.
6
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Entä kun päiväkodissa ja koulussa on sanottu että: lapset on lapsia, älä ole huolissaan, kaikki kehittyvät eri tavalla, en minä ole huomannut mitään poikkeavaa, lapsi on vain luonteeltaan tuollainen, kyllä se siitä iän myötä helpottaa..
Edelleenkö vastuu on vanhemmalla?
Totta kai!
Jos sinä tiedät lapsesi ongelmat, sinä viet lapsesi tutkimuksiin. Päiväkoti ei voi sitä tehdä, eikä päiväkodin hoitajilla ole alan koulutusta. Joku kelto ehkä osaisi lapsesta sanoa, että tämä kannattaisi tutkia, mutta hänkään ei mitään diagnooseja jakele.
6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun kokemukseni mukaan psykiatrit hakee melkein aina lapsen oirehtimiseen syitä psykologiasta. Siis siitä, millaiset kotiolot lapsella on, onko häntä kiusattu tms.
Kyse on tarkastelukulmasta. Psykiatri harvemmin tulee ajatelleeksi neurologisia syitä, koska hän keskittyy etsimään psykologisia selityksiä.Miten lapsen saisi neurologille, jos epäilee neurologisia ongelmia? Meillä lapsi on psykiatrin hoidossa ja on diagnosoitu jaksoittainen masennus (10-vuotiaana sai diagnoosin) ja että on as-piirteitä (siitä ei dignoosia). Ne piirteet haittaavat lapsen elämää, niin on aika outoa, ettei asiaa selvitetä sen tarkemmin. Noh, varmaan meilläkin sitten siirtyy asioiden selvittely teini-ikään, kun ainahan niihin pitää tarttua just silloin, kun se tilanne on se kaikista hankalin. Helpottaisi vain fiksua lasta itseään saada oikeasti tietää, mitä poikkeavaa itsessä on, ettei tartte itseään syyttää.
Pyydä lähetettä psykiatrilta tai varaa aika terveyskeskukseen lääkärille, jolta pyydät lähetettä jatkotutkimuksiin. Ensin lapsi käy neurologilla, jolta voi - jos neurologi katsoo epäilyn aiheelliseksi - saada lähetteen jatkotutkimuksiin.
Ja pienemmillä lapsilla se varsinainen tutkiminen kestää 2-3 viikkoa, ja lapsi on päivät osastolla tutkittavana, illat ja viikonloput kotona.
Vähän riippuu sairaalapiiristä, missä autismikirjoepäilyä tutkitaan, osassa niitä tutkitaan lastenpsykiatrisella osastolla, osassa lastenneurologisella - mutta esimerkiksi täällä Helsingissä Lastenklinikan autismiyksikössä.
6
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun kokemukseni mukaan psykiatrit hakee melkein aina lapsen oirehtimiseen syitä psykologiasta. Siis siitä, millaiset kotiolot lapsella on, onko häntä kiusattu tms.
Kyse on tarkastelukulmasta. Psykiatri harvemmin tulee ajatelleeksi neurologisia syitä, koska hän keskittyy etsimään psykologisia selityksiä.Miten lapsen saisi neurologille, jos epäilee neurologisia ongelmia? Meillä lapsi on psykiatrin hoidossa ja on diagnosoitu jaksoittainen masennus (10-vuotiaana sai diagnoosin) ja että on as-piirteitä (siitä ei dignoosia). Ne piirteet haittaavat lapsen elämää, niin on aika outoa, ettei asiaa selvitetä sen tarkemmin. Noh, varmaan meilläkin sitten siirtyy asioiden selvittely teini-ikään, kun ainahan niihin pitää tarttua just silloin, kun se tilanne on se kaikista hankalin. Helpottaisi vain fiksua lasta itseään saada oikeasti tietää, mitä poikkeavaa itsessä on, ettei tartte itseään syyttää.
Eiköhän kaikki lähde koululääkäristä/erityisopettajasta/koulupsykologista jotka tekevät tutkimukset ja laittavat eteenpäin mikäli tarvetta. Tietysti jos oppilas ei ikinä pääse tutkimuksiin, on hiukan hankala eteenpäin päästä. Jos opettaja ei ole mistään huolissaan, avun saantimahdollisuudet heikkenevät entisestään.
Ei, koulussa ei erityisopettaja tai koulupsykologi voi tutkia autismia. Autismidiagnoosi edellyttää laajat tutkimukset, joissa suljetaan muita vaihtoehtoja pois, tutkimuksiin osallistuu puheterapeutti, toimintaterapeutti, yleislääkäri, lastenpsykiatri ja neurologi.
Toki koulusta voidaan vanhemmille suosittaa lapsen tutkimista, mutta ei heillä ole erikoissairaanhoidon lähetteen antamiseen mitään oikeuksia.
Koululääkäri taas tapaa oppilaan - mitä? - pari kertaa peruskoulun aikana, lyhyesti. Ei hän bongaa lyhyen tapaamisen aikana autismia, hyvä jos on uransa aikana muutaman kerran edes nähnytkään autistia.
6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Olen luokanopettaja, enkä todellakaan mikään erityisopettaja, en osaisi välttämättä epäillä mitään jos oppilas tunnilla on aktiivinen ja osaava, en olisi huolissani.
Insinöörivanhempi varmaan vielä vähemmän on tietoinen mistään kehityksellisistä jutuista. Etenkin jos lapsi on älykäs, ajatellaan helposti ettei sillä mitään voi olla kun on niin älykäs.
Näin se menee. Koulussa puututaan vaan niihin häirikköihin tai niihin joilla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia.Kannattaa nyt kuitenkin muistaa, että ap:n lapsi EI ollut mikään ongelmaton luokan priimus, vaan ap sanoo itse, että lapsella on ollut runsaasti ongelmia ja häntä on kiusattu.
Jos noin on, kyllä siihen ennen kaikkea pitää lapsen OMAN VANHEMMAN puuttua ja alkaa selvittää asioita, eikä syytellä kaikkia muita siitä, että "miksi ette huomanneet".
Toki opettajankin olisi pitäny ainakin jossakin vaiheessa havaita jotain, edes alaluokilla, jos ongelmat ovat suuria.
6
Mihin ajattelet että vanhemman tulee olla yhteydessä huolineen?
Jos koulussa ja päiväkodissa on painettu villasella oireet, ei keinoja ole. Koulu on nimenomaan se paikka jossa tällaiset tulisi selvittää. Ei terveyskeskuslääkäri näille mitään voi, käskee olla opettajaan yhteydessä, thats it.
Käsittämätöntä, mihin koko neuvolajärjestelmää tarvitaan, ellei se seulo juuri näitä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Jokainen vanhempi toimii varmasti senhetkisen parhaan ymmärryksensä mukaan, turhaa siitä on ketään syyllistää, ap on varmasti tehnyt parhaansa. On minustakin hiukan omituista että kasvatusalan ammattilaiset eivät osaa mitään epäillä viiteentoista vuoteen vaikka vanhempi kertoo huolistaan ja havainnoistaan.
Toki se on omituista.
Ja omituista sekin on, jos oma vanhempi huomaa ongelmat, muttei ota asioista selvää ja vie lasta tutkimuksiin. Maallikko ei toki voi omaa lastaan diagnosoida, mutta pitäisi sentään viedä tutkimuksiin.
Ap itse syyllistää nyt kaikkia muita, eikä myönnä, että ensisijaisesti vanhemman tehtävä on ajaa lapsensa asiaa.
6
Minusta vaikuttaa nyt siltä, että lisääntyminen tulisi tehdä luvanvaraiseksi.
Vanhemmilta vaaditaan nykyään tietoja ja taitoja, joilla kaikilla ei ole.
Oma äitini oli aikanaan sitä mieltä, että lasten kasvatus on juttu, jonka periaatteessa kuka tahansa osaa.
Ilmeisesti asia ei ole niin.
Lisääntymislupa edellyttäisi esim. kasvatustieteen ja perusterveydenhoidon opintoja ja pakollista työharjoittelua päiväkodissa, lastensairaalassa ja lasten neurologisella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Entä kun päiväkodissa ja koulussa on sanottu että: lapset on lapsia, älä ole huolissaan, kaikki kehittyvät eri tavalla, en minä ole huomannut mitään poikkeavaa, lapsi on vain luonteeltaan tuollainen, kyllä se siitä iän myötä helpottaa..
Edelleenkö vastuu on vanhemmalla?Totta kai!
Jos sinä tiedät lapsesi ongelmat, sinä viet lapsesi tutkimuksiin. Päiväkoti ei voi sitä tehdä, eikä päiväkodin hoitajilla ole alan koulutusta. Joku kelto ehkä osaisi lapsesta sanoa, että tämä kannattaisi tutkia, mutta hänkään ei mitään diagnooseja jakele.
6
Entä jos kasvatusalan ammattilaiset sanovat että olet liioitellut, ei mitään ongelmia näy, kaikki on normaalisti eikä aihetta tutkimuksiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Jokainen vanhempi toimii varmasti senhetkisen parhaan ymmärryksensä mukaan, turhaa siitä on ketään syyllistää, ap on varmasti tehnyt parhaansa. On minustakin hiukan omituista että kasvatusalan ammattilaiset eivät osaa mitään epäillä viiteentoista vuoteen vaikka vanhempi kertoo huolistaan ja havainnoistaan.
Toki se on omituista.
Ja omituista sekin on, jos oma vanhempi huomaa ongelmat, muttei ota asioista selvää ja vie lasta tutkimuksiin. Maallikko ei toki voi omaa lastaan diagnosoida, mutta pitäisi sentään viedä tutkimuksiin.
Ap itse syyllistää nyt kaikkia muita, eikä myönnä, että ensisijaisesti vanhemman tehtävä on ajaa lapsensa asiaa.
6
Nyt liioittelet, en ole syyllistämässä ketään ja varmasti osaan syyllistää itse itseäni aivan tarpeeksi. Olen vain kertonut kuinka lapsi on pudonnut kaikista seuloista ja meinasi päästä hengestään ja vasta nyt on herätty myös koulussa. Kun hain lapselleni apua lasten- ja nuorten hyvinvoinnin yksiköstä, he pyysivät opettajaa täyttämään jonkin lomakkeen, jossa siis lapsen tuen tarve tulisi esiin. Istuin palaverissa jossa sitä paperia katsottiin ja todettiin että ei ongelmia, äiti taitaa olla hiukan nyt ylihysteerinen.. ei jatkoon.
Minulle tarjottiin keskusteluapua, jos tuntuu että en jaksa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Jokainen vanhempi toimii varmasti senhetkisen parhaan ymmärryksensä mukaan, turhaa siitä on ketään syyllistää, ap on varmasti tehnyt parhaansa. On minustakin hiukan omituista että kasvatusalan ammattilaiset eivät osaa mitään epäillä viiteentoista vuoteen vaikka vanhempi kertoo huolistaan ja havainnoistaan.
Toki se on omituista.
Ja omituista sekin on, jos oma vanhempi huomaa ongelmat, muttei ota asioista selvää ja vie lasta tutkimuksiin. Maallikko ei toki voi omaa lastaan diagnosoida, mutta pitäisi sentään viedä tutkimuksiin.
Ap itse syyllistää nyt kaikkia muita, eikä myönnä, että ensisijaisesti vanhemman tehtävä on ajaa lapsensa asiaa.
6
Nyt liioittelet, en ole syyllistämässä ketään ja varmasti osaan syyllistää itse itseäni aivan tarpeeksi. Olen vain kertonut kuinka lapsi on pudonnut kaikista seuloista ja meinasi päästä hengestään ja vasta nyt on herätty myös koulussa. Kun hain lapselleni apua lasten- ja nuorten hyvinvoinnin yksiköstä, he pyysivät opettajaa täyttämään jonkin lomakkeen, jossa siis lapsen tuen tarve tulisi esiin. Istuin palaverissa jossa sitä paperia katsottiin ja todettiin että ei ongelmia, äiti taitaa olla hiukan nyt ylihysteerinen.. ei jatkoon.
Minulle tarjottiin keskusteluapua, jos tuntuu että en jaksa.
Ap
Tuohan on ihan heittellejättö. Oliko ope edes pätevä? Jos lapsella on autistisia piirteitä, luulisi että opettaja olisi sen huomannut, ja vaikka ei olisi autismiin osannut yhdistääkkään, luulisi että olisi osannut kuvata kysyttäessä sosiaalisten taitojen puutetta, jumittumista, epätasaista kykyprofiilia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tästä autismista puhutaan jatkuvasti? Onko joku uusi muotijuttu?
Oma teini on lopettanut homottelun, mutta käyttää autisti-sanaa haukkumasanana. Niin ilmeisesti moni muukin hänen luokkakaverinsa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tästä autismista puhutaan jatkuvasti? Onko joku uusi muotijuttu?
Oma teini on lopettanut homottelun, mutta käyttää autisti-sanaa haukkumasanana. Niin ilmeisesti moni muukin hänen luokkakaverinsa.
Sinä varmaan aikuisena ihmisenä selität lapsellesi ettei kenenkään vamma ole haukkumasana, ellei sitten itse halua vaikuttaa yksinkertaiselta.
Minäkin sain diagnoosin 15-vuotiaana.
N30
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Olen luokanopettaja, enkä todellakaan mikään erityisopettaja, en osaisi välttämättä epäillä mitään jos oppilas tunnilla on aktiivinen ja osaava, en olisi huolissani.
Insinöörivanhempi varmaan vielä vähemmän on tietoinen mistään kehityksellisistä jutuista. Etenkin jos lapsi on älykäs, ajatellaan helposti ettei sillä mitään voi olla kun on niin älykäs.
Näin se menee. Koulussa puututaan vaan niihin häirikköihin tai niihin joilla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia.Kannattaa nyt kuitenkin muistaa, että ap:n lapsi EI ollut mikään ongelmaton luokan priimus, vaan ap sanoo itse, että lapsella on ollut runsaasti ongelmia ja häntä on kiusattu.
Jos noin on, kyllä siihen ennen kaikkea pitää lapsen OMAN VANHEMMAN puuttua ja alkaa selvittää asioita, eikä syytellä kaikkia muita siitä, että "miksi ette huomanneet".
Toki opettajankin olisi pitäny ainakin jossakin vaiheessa havaita jotain, edes alaluokilla, jos ongelmat ovat suuria.
6
Mihin ajattelet että vanhemman tulee olla yhteydessä huolineen?
Jos koulussa ja päiväkodissa on painettu villasella oireet, ei keinoja ole. Koulu on nimenomaan se paikka jossa tällaiset tulisi selvittää. Ei terveyskeskuslääkäri näille mitään voi, käskee olla opettajaan yhteydessä, thats it.
Ei se mene nyt vaan noin.
Jos sinä vanhempana olet huolissasi lapsesi psyykestä tai käytöksestä, varaat ajan lääkärille ja keskustelet mahdollisista tavoista selvittää asiaa. Ei koulu anna lähetettä erikoissairaanhoidon tutkimuksiin, joihin autismikirjon diagnosointi kuuluu.
Tutkimuspolku menee lääkäriltä neurologille, neurologilta autismidiagnosointia tekevään keskussairaalan yksikköön.
Opettajat, koulupsykologi tai erityisopettajat eivät tee diagnooseja, eivätkä voi antaa lähetettä yhtikäs mihinkääm. He voivat toki suositella vanhemmalle, että tämä hakee lapselleen tutkimuksia, mutta he eivät voi tutkia eivätkä antaa lähetteitä.
Miksi sinä edes vänkäät asiasta, josta et tiedä mitään? Ihan oikeasti.
6
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Minun lapsen tutki psykologi 9-vuotiaana, totesi terveeksi vaikka koulussa ja elämässä oli hankaluuksia. Nyt 12-vuotiaana on saamassa diagnoosin. Joskus se vaan kestää, lapsi voi osata kompensoida hankalia alueita muilla alueilla joilla menee hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tästä autismista puhutaan jatkuvasti? Onko joku uusi muotijuttu?
Oma teini on lopettanut homottelun, mutta käyttää autisti-sanaa haukkumasanana. Niin ilmeisesti moni muukin hänen luokkakaverinsa.Sinä varmaan aikuisena ihmisenä selität lapsellesi ettei kenenkään vamma ole haukkumasana, ellei sitten itse halua vaikuttaa yksinkertaiselta.
Eiköhän nuo haukkumasana ole opittu ihan aikuisilta ja heidän asenteistaan.
Se on myöhäistä sitten.