Lue keskustelun säännöt.
Lapseni taitaa saada autismi-diagnoosin vasta nyt teini-iässä
20.10.2018 |
Olen hakenut monesti apua erilaisiin ongelmiin päiväkodissa ja koulussa. Vasta nyt 15 - vuotiaana huoleni otettiin todesta kun lapsi yritti itsemurhaa.
Opettajat eivät huomanneet mitään, vasta psykiatri määräsi autismitutkimukset joissa nyt siis näytetään vihreää valoa autismille ja siitä johtavalle masennukselle sekä muille psyykkisine oireille. Ei ole helppoa avunsaanti nykySuomessa ei.
Kommentit (101)
Pahinta on, kun sitä apua ei välttämättä ole. Tais sen saamiseen menee liian kauan sitä ei pysty ottamaan vastaan vaikka haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi surullista, luulen että nuorten psyykkisten oireiden takana on aina jokin konkreettinen syy, eikä mielen oireet helpota ennenkuin juurisyy on löydetty ja sille on jotain tehty.
Vierailija kirjoitti:
Mitä oireita lapsellesi oli?
Oli sosiaalisesti kömpelö= koulukiusattu, kokee itsensä erilaiseksi, ei selviä päivittäisistä rutiineista, lopulta lukittautui huoneeseensa.
Miten erityisopettajat eivät nähneet muka autismia?
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, ei ole helppoa saada apua. Diagnoosi ei avaa mitään taivaan portteja ja diagnosoituja lapsiakin ikävä kyllä kiusataan. Itse asiassa enemmänkin kuin normimuksuja.
Mutta tärkeää tietysti, että lapsesi vaivoihin on tulossa selvyys ja häntä aletaan hoitaa. Pidetään peukkuja, että terapia tehoaa. Autismiin ei ole lääkettä, mutta jos autisti saa terapiaa, ainakin masennusoireet voivat ajan kanssa alkaa helpottaa.
Meillä sama juttu, kolme vuotta meni nuorisopsykiatriaa, ennenkuin kukaan keksi oikeasti alkaa selvittämåän mikä on vialla. Autismin mahdollisuutta nyt väläytetty, kun asuinpaikka muuttui ja lääkäri myös. 16 vuotias on, ollut itsetuhoinen ja psykoottinen masennus diagnosoitu aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.
Autismi (lievässä tapauksessa siis asperger) on kyllä niin selvä poikkeama lapsen sosiaalisissa taidoissa ja tavassa prosessoida aistihavaintoja yms. että aika omituista, jos vanhempi tai opettajat tai terapeutit eivät sitä älyä epäillä.
Silloin - jos autismi on niin lievää, ettei kukaan sitä epäile ennen teini-ikää - puhutaan enemmänkin diagnoosista tyyliin "piirteitä aspergerin syndroomasta", ei varsinaisesta autismidiagnoosista.
Sen hankkiminen on tarpeen oikeastaan vain, jos tarvitaan vaikkapa erityisopetuspäätöstä ja pienryhmäpaikkaa. Opetuslain mukaan tukitoimia voidaan järjestää koulussa ilman erityisopetuspäätöstäkin, jos oppilas niitä tarvitsee. Tietysti ikävä kyllä sitä tahtoa järjestää tukitoimia ei välttämättä ole, ei edes diagnosoidulle lapselle.
Masennusta taas hoidetaan melko samalla lailla, oli sitten taustalla autismikirjoa tai ei. Samassa nuorisopsykiatrisessa yksikössä se hoito tapahtuu, autisteille ei ole erityistä, erillistä hoitokanavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.
Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
Minun kokemukseni mukaan psykiatrit hakee melkein aina lapsen oirehtimiseen syitä psykologiasta. Siis siitä, millaiset kotiolot lapsella on, onko häntä kiusattu tms.
Kyse on tarkastelukulmasta. Psykiatri harvemmin tulee ajatelleeksi neurologisia syitä, koska hän keskittyy etsimään psykologisia selityksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?
Vierailija kirjoitti:
Minun kokemukseni mukaan psykiatrit hakee melkein aina lapsen oirehtimiseen syitä psykologiasta. Siis siitä, millaiset kotiolot lapsella on, onko häntä kiusattu tms.
Kyse on tarkastelukulmasta. Psykiatri harvemmin tulee ajatelleeksi neurologisia syitä, koska hän keskittyy etsimään psykologisia selityksiä.
Meille sattui siinä tapauksessa fiksu psykiatri kun osasi epäillä neurologisia poikkeavuutta. En tiedä mistä sai päähänsä, ehkä hänellä on autismin kirjolla potilaita yliedustettuna ja kiinnitti huomion johonkin artikulaatioon tai katsekontaktiin. Mene ja tiedä, mutta siitä hetkestä on vyyhti alkanut purkaantumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu että tietoisuus näistä neurologisista häiriöistä on vasta viime vuosien aikana lisääntynyt hurjasti. Tunnen muitakin nuoria, jotka ovat vasta teini-iässä saaneet diagnoosin. Sitä ennenkin on saattanut olla jotain pientä ongelmaa, mutta usein tuo murrosikä on sellainen jossa ne räjähtävät silmille ja vanhemmilta loppuu keinot. Nuoren diagnoosin myötä vasta vanhemmilla avautuvat silmät ja he alkavat löytää itsestäänkin näitä piirteitä.
Meillä ei ole perheessä näitä häiriöitä, mutta nörttilapsen kautta olen tutustunut moniin aspergereihin ja vasta sen myötä oppinut bongaamaan näitä piirteitä. Voin hyvin uskoa, ettei näitä omassa lapsessa heti näe, etenkin jos ei osaa asiaa epäillä eikä tunnista tiettyjä käyttäytymismalleja. Mutta kun vähän pääsee näistä kärylle, se on kuin silmät avautuisivat ja sen jälkeen näitä piirteitä on helppo havaita kun tapaa uusia ihmisiä. Ja ehkä jotkut ovat siitä huolimatta sokeita eivätkä näe. Oma tyttäreni on nörttipiireissä ilmeisesti nähnyt näitä niin paljon, että on jotenkin tottunut eikä huomaa näitä outouksia, jotka ovat muille ihan päivänselviä. Sama juttu voi olla ap:llä. Hänellä voi olla työkavereissa useampiakin aspergerpiirteisiä ihmisiä, koska insinöörialoille nuo tuntuvat usein kasautuvan, eikä hän välttämättä siksi osaa huomata omassa lapsessaan näitä erikoisuuksia. Ja vanhemmiltahan nämä loppupeleissä periytyvät, joten ehkä senkään vuoksi sitä oman lapsen erilaisuutta ei osaa nähdä pienestä pitäen.
Silloin kun nykyiset teinit olivat leikki-ikäisiä ja neuvolan piirissä, elettiin ihan erilaisia aikoja eikä silloin ollut niin laajaa tuntemusta neurologisista häiriöistä. Näiden ongelmien tiedostaminen ja tunnistaminen on nykyisin ihan eri tasolla jopa siinä määrin, että tavalliset mammat ovat näistä tietoisia ja osaavat tunnistaa vieraissa lapsissa näitä piirteitä. On siis aivan turha ihmetellä sitä, miksei ap huomannut tätä omassa lapsessaan. Tai miksei neuvola tai koulu huomannut. Nykyisin asiat ovat huomattavasti paremmalla tolalla, vaikka edelleenkin oikeanlaista apua voi olla vaikea saada. Mutta tässä välissä on kasvanut valtava määrä pieniä lapsia teini-ikään ilman oikeanlaista apua ja tukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?
Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Autismirjo on tunnettu aivan hyvin jo viime vuosituhannen puolelta lähtien. Ei se mikään tuore juttu ole! Oma tautiluokituksensakin se on ollut Suomessa vuodesta 1996.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Olen luokanopettaja, enkä todellakaan mikään erityisopettaja, en osaisi välttämättä epäillä mitään jos oppilas tunnilla on aktiivinen ja osaava, en olisi huolissani.
Insinöörivanhempi varmaan vielä vähemmän on tietoinen mistään kehityksellisistä jutuista. Etenkin jos lapsi on älykäs, ajatellaan helposti ettei sillä mitään voi olla kun on niin älykäs.
Näin se menee. Koulussa puututaan vaan niihin häirikköihin tai niihin joilla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3, ei masennukselle välttämättä mitään syytä ole. Ei siis traumaattista kokemusta, julmia vanhempia, koulukiusaamista. Osalla on, ei kaikilla. Masennus on aivokemiallinen sairaus, ja siksi siihen osalla tehoaa lääkitys hyvin.
Mutta ap:lle, etkö missään vaiheessa itse osannut epäillä aspergeria?
Kyllä lääkärille aina voi varata ajan ja pyytää lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Yleensä päiväkodissa ja koulussakin ollaan hyvinkin halukkaita ohjaamaan lapsi tutkimuksiin, eri juttu sitten on se, saako diagnoosillakaan mitään tukitoimia - kunnat joutuvat nykyään maksamaan erityisopetuksen kulut itse, siksi eritisopetuspäätöksiä monessa kunnassa pihdataan ja niitä joutuu hakemaan hallinto-oikeudesta asti.
Toki se sitten on kyllä hyvinkin tuttua, että oman lapsen sairauteen tavallaan tottuu niin, ettei sitä meinaa huomata.
As-teinin äiti (minun lapseni diagnosoitiin jo kolmevuotiaana)
Kerta toisensa jälkeen otin puheeksi lapseni haasteet ja kerroin avoimesti huolistani, mutta koska lapsella on niin hyvä, suorastaan ilmiömäinen, muisti, ei opettajat olleet huolissaan kun koulumenestys on ollut hyvä. Tai niin kauan kun suostui koulua käymään.. päiväkodissa rauhoitettiin ja sanottiin että ei huolta, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa. Koulua ei kiinnostanut, en saanut hänelle edes tehostettua tukea, vaikka ei selviä itsenäisesti läksyistä tai mistään muustakaan.
Olen itse koulutukseltani insinööri, ei minulla ole mitään kokemuspintaa kehityksellisiin asioihin..
Kaivoin vähän aikaa sitten kaapista neuvolakortin esiin, ei mitään merkintää huolista sielläkään. Pään ympärysmitta on iso, ei muuta.Joo, asseilla on usein älyä ja muisti pelittää. Omani on nyt lukiossa, ei mikään kympin oppilas, mutta sinnittelee.
Silti vähän ihmettelen, miten sinä vastuutat neuvolaa asiassa, jos et itse vanhempana ole älynnyt selvityttää asiaa. Neuvolassa lapsesi kävi alle koulukäisenä, eikä terveydenhoitajalla jonkin vartin tapaamisen aikana ole mitään välineitä havainnoida lapsen sosiaalisten taitojen ongelmia - ne tulevat esille ryhmässä, toisten lasten seurassa.
Autismikirjon lapsia on alle prosentti väestöstä, joten terkkari törmää sellaisiin ehkä kerran vuodessa. Vartin ajan. Vaikka hän olisikin perehtynyt autismikirjoon, ei tuollaisen pikatapaamisen aikana ehdi mitään huomata.
Hyvä, että nyt lapsesi on menossa tutkimuksiin. Voimia tapella diagnoosin avulla hänelle tukea! Taisto ei todellakaan pääty diagnoosiin.
6
En varsinaisesti vastuutakkaan, mutta kerroin minkä kaikkien siivilöiden ja seulojen läpi lapsi meni, ilman että edes ammatti-ihmiset huomasivat mitään. Minä olen yrittänyt kertoa ongelmista avoimesti, etenkin koulussa, mutta myös päiväkodissa aikanaan.
Kenen sinun mielestäsi olisi pitänyt toimia toisin?Ihan varmasti lapsellesi olisi pitänyt suositella jo paljon aikaisemmin tutkimuksia. Totta kai!
Mutta kyllä se vastuu ottaa selvää oman lapsen ongelmista on ennen kaikkea vanhemmalla. En minäkään ole millään tavalla suuntautunut ammattini ja koulutukseni puolesta lasten kehitykseen tai terveydenhoitoon, mutta oli aivan selvää, että vaadin tutkimuksia, kun lapseni ei saanut kavereita ja vetäytyi omiin oloihinsa, eikä osannut vastavuoroista leikkiä.
Asioista voi ottaa selvää, jos ei itse tiedä!
Mutta ei, en halua sinuakaan syyllistää. Oman lapsen omalaatuisuuteen tottuu ja sille tulee maallikko helposti vähän sokeaksi.
En vain allekirjoita tuota sinun asennettasi, että vastuu on kaikilla muilla paitsi lapsen omalla vanhemmalla.
6
Jokainen vanhempi toimii varmasti senhetkisen parhaan ymmärryksensä mukaan, turhaa siitä on ketään syyllistää, ap on varmasti tehnyt parhaansa. On minustakin hiukan omituista että kasvatusalan ammattilaiset eivät osaa mitään epäillä viiteentoista vuoteen vaikka vanhempi kertoo huolistaan ja havainnoistaan.
Vierailija kirjoitti:
Minun kokemukseni mukaan psykiatrit hakee melkein aina lapsen oirehtimiseen syitä psykologiasta. Siis siitä, millaiset kotiolot lapsella on, onko häntä kiusattu tms.
Kyse on tarkastelukulmasta. Psykiatri harvemmin tulee ajatelleeksi neurologisia syitä, koska hän keskittyy etsimään psykologisia selityksiä.
Jopa niinkin paljon, että vaikka olisi aika selvä tapaus eli oireet voisivat sopia hyvinkin johonkin neurologiseen, pidetään sitä kakkosvaihtiehtona ihan kun se hyväksytään vain ja ainoastaan jos 100% on todettu kotiolot ja kasvatus esimerkillisiksi. Riippuu tietenkin paljon tarkastelukulmasta ja ehkä joskus jopa ennakkoasenteista. Vähän eri asentein voidaan katsoa pilotin ja lentoemännän lapsen oireita kun jonkun alemman sosiaaliluokkaa, vaikka olisivat samanlaiset tapaukset kutakuinkin.
Mitä oireita lapsellesi oli?