Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
Meillä ennen vauvaakin oli tilanteita, joissa ilmeisesti uhriuduttiin. En tuolloin vielä tunnistanut tuollaista käytöstä.
Yksi erityinen tilanne, josta ensimmäistä kertaa suutuin hänelle. Totesin, että minulle ei tuollaista enää tehdä, se ei ole oikein eikä sopivaa. Mökötti, piti mykkäkoulua jonkin aikaa. Jonkin ajan päästä alkoi itkemään, kuinka on hirveä ihminen eikä kukaan halua häntä elämäänsä. Minä sitten siitä kauhistuneena, että ei kai nyt sentään ja en minä niin pahasti tarkoittanut. Pyytelin anteeksi, että taisin sanoa liian jyrkästi jne.
Paaaljon myöhemmin tajusin, että en edes sanonut mitään ilkeää. Totesin vain, todella jämäkästi kylläkin, että noin ei tehdä.Tämä sitten toistui muutaman kerran ja viimeisen kerran lapsemme ollessa vauva. Silloinkin mietin, että kuinka kamalasti olen hänelle sanonut ja podin syyllisyydentuskia. Liittyi tuolloin juuri tuohon, kuinka hän ei osaa mitään. Tuolloin ei ollut edes mitään yksittäistä esimerkkiä, johon hän olisi viitannut. Minä pohdin, että miten olen sen osoittanut hänelle ja miten hänellä olisi parempi olo, ettei tulisi tuota tunnetta.
Aiheutti siinä vauvavuoden tunnemyrskyissä niin ison kriisin, että päätin puhua terapeutille asiasta. Koska ajattelin juurikin niin, että teen asiasta liian ison. Paisuttelen, kuvittelen. Epämääräinen paha olo poistui, kun hän poistui elämästäni/elämästämme.
Vielä siitä, että nämä jutut täällä muka väritetään tai tulkitaan väärin. Sanasta sanaan kun kirjoitetaan siitä mitä toinen on sanonut. Miten toinen on käyttäynyt. Siinä ei väritystä tarvita. Kyllä nämä henkilöt tuovat sitä väriä ja draamaa elämään ihan itse.
Terapeuttia minäkin olen tarvinnut. Toki taustalla oli muutakin, mutta kyllä jokainen tapaaminen anopin kanssa lisäsi vettä myllyyn. Ja kun niitä tapaamisia saattoi olla 20 viikossa... Syytä anopin ärsyttävyyteen etsin itsestäni, miten voisin sietää ja suodattaa hankaluuksia paremmin. Mutta kyllähän se ongelman ratkaisu oli se, että pidän puoleeni avoimen sodan uhalla. Kannatti! Anoppia näkyy nykyään vuodessa harvemmin kuin esikoisen vauva-aikana viikossa. Etäisyys anoppini tekee minulle ja miehelleni hyvää. Parisuhdekin on parempi, kun ei tarvitse pelätä joka sekunti anopin visiittiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
En todellakaan, en ala valehtelemaan. Varsinkaan kun tarkoitus oli asettaa rajoja mummon käytökselle. Toi hoitoon jättäminen on mullekin tuttua, on yrittänyt aika monta kertaa manipuloimalla tyyliin "haluaisitko mennä kauppaan/saunomaan/lenkille/ juhlimaan/lintutorniin(kyllä, lintutorniin kun oltiin kävelyllä). Se odottaa hetken vastausta ja sitten jatkaa, "niin minä jään lapsen kanssa". Vastaan aina "ei kiitos". Sitten saan kuulla mieheltäni miten se on itkenyt että mulle ei kelpaa mikään, ja hän yrittää auttaa ja neuvoa mutta en ota mitään vastaan. (Ai kun en tottele vai?) No jos neuvo on anna vettä vastasyntyneelle niin en, en tottele.
Meillä myös oli tätä"lähde kauppaan, mene lenkille... Minä olen vauvan kanssa." Kerran lähdin lenkille ja sanoin, että soita jos x alkaa itkemään. Mummo lupasi ja lähdin, no palasin lenkiltä ja jo pihalle kuului vauvan itku. Siellä toinen naamapunaisena huusi ja mummo selitti, että just aloitti ja kyllä hän osaa hoitaa.
Samoin ohjeet vauvan syöttämiseen oli 70-luvulta, vain 4 tunnin välein ruokaa ja vauvaa ei saa pitää turhaa sylissä (tämä ei koske mummoa), samoin kyllä tutti kelpaisi kun kastaisi sen hunajaan. Jep, luotan enemmän neuvolan ohjeisiin.
Vielä 80-luvullakin oli tämä 4-tunnin pituinen ’ruokalepo’ vauva paroille! Sanoin heti etten itsekään ole noin pitkää syömättä eikä mun vauvankaan tartte olla!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkä ketju, johon voisi vain todeta, että koittakaa pärjätä.
Ensi kesänä se vauvanne on jo rasittava taapero, jonka perässä saatte kyllä juosta, seuraavat vuodet vain lisää sitä kaikkea. Kun kerran anoppi on niin käsivarren mitan päässä pidettävä, niin apua hänestä ei sitten ole. Voin taata, että joskus toivoisitte sitä. Toki voi aina esittää muuta, ja vihallahan on pitkät lonkerot.
Olen varma, että näistä jutuista täällä iso osa on liioiteltuja. Sanomiset voidaan aina irroittaa asiayhteydestään, jolloin ne saadaan kuulostamaan ihan muulta kuin miksi ne on tarkoitettu.
Ei kaikki anoppi-ihmiset voi olla mielenvikaisia.
Kerran tuolla jollain muulla palstalla (olikohan ellit?) kirjoitti anoppi miniästään. Siitä tuli pitkä ketju. Anoppi kertoi, että miniä "lainaa" häneltä vähän väliä rahaa, mutta silti näyttää siltä, että raha ei mene siihen tarkoitukseen, mihin sitä pyydetään. Sinne kotiin ei ilmesty se tavara tai ei tapahdu se asia, mihin sitä rahaa halutaan. Lainaa ei myöskään koskaan makseta takaisin. Lastenhoitoa miniä vaatii koko ajan, vaikka on päivät lastensa kanssa kotona. Aina on joku oma meno, mihin pitää päästä ja anopin pitää tulla hoitamaan lapsia. Lapsilla ei ole mitään järjestystä elämässään eikä anopin neuvoja oteta kuuleviin korviin. Hän kertoi väsyvänsä tilanteeseen ja myös niihin lapsiin, jotka on aivan kasvattamattomia, mutta joiden kasvattamiseen hän ei saa puuttua.
Siitä tosiaan tuli pitkä ketju, mutta käsittämätöntä oli, että yksikään vastannut miniä ei ollut anopin puolella asiassa, vaan kaikki haukkuivat itse asiassa hyvin järkevästi ja asiallisesti kirjoitetun viestin lyttyyn. Anopissa itsessään oli kaikki vika, miniässä ei mitään. Oli aivan luonnollista, että anopin kuului antaa rahaa pienestä eläkkeestään miniän selvästi omiin tarkoituksiin, kampaajille, kynsihoitajille jne. Anopin tehtävä oli myös antaa niille lapsille se koti, mitä miniän ei millään tavalla tarvinnut tehdä. Anopin piti opettaa lapset päiväunille, pesuille jne., mutta miniän ei tarvinnut niistä pitää kiinni.
Tietenkin haukuttiin myös se anopin poika, kuinka nössö yms. tämä oli. Pojastaan anoppi kertoi vain tarvittavat perusasiat, hän kävi säännöllisessä työssä ja hoiti lapsia iltaisin miniän ollessa paljon omilla menoillaan. Isä yleensä laittoi lapsille ruuat töistä tultuaan, miniä ei ollut mikään ruuanlaittaja.
Perhe-elämä oli siis näitten vastaajien mielestä aivan ok. Viallinen oli anoppi, joka antoi rahaa ja hoiti lapsia. Viallinen oli myös isä, joka hoiti lapsia ja laittoi ruuat ja elätti perheen työllään.
Erityisesti muistan, kuinka joku moitti anoppia, että koska hän niin paljon auttoi perhettä, miniä ei päässyt ns. nousemaan siivilleen. Tähän anoppi vastasi, että hän onkin nyt päättänyt lopettaa kaiken avunannon ja odottaa vain nyt sitten, milloin miniä alkaa nousta siivilleen. Tähän vastattiin, että anoppi on ilkeä ihminen ja haluaa miniälleen pahaa.
Jotain tämmöistä näen täälläkin. Ikään kuin valkoinen tahdottaisiin väkisin vääntää mustaksi.
Onneksi minulla ei ole yhtään miniää. On vain yksi vävy, jonka kanssa tulee hyvin juttuun. Ei ikinä vääntämistä mistään ja lapsia olen saanut hoitaa tai olla hoitamatta ihan oman mieleni mukaan.
Ja onneksi minä tunnen ja tiedän paljon ihan normaaleja ihmisiä, jotka tulee keskenään toimeen, on ne sitten anoppeja tai miniöitä. En ole joutunut omassa elämässäni kuulemaan kauhutarinoita.
Narsistisen rajattoman ihmisen kanssa ainoa tapa ”tulla toimeen” on totella.
Ja se ei vaan ole lapsen kehitykselle hyväksi.
Mun ex-anoppi oli selkeesti narsistinen, mutta ei ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsestaan. Ei ollut lapsirakas.
Ei narsistia tarvi totella. Siinä menettää oman sielunsa. Narsisti pitää jättää omaan arvoonsa eikä antaa puuttua elämäänsä mitenkään.
Mutta onko kaikki täälläkin haukutut anopit narsisteja tai edes narsistisia?
On sellaisia ihmisiä, joiden kanssa pitää aina varoa sanojaan, ettei toinen loukkaannu. Jotkut möksähtää ihan mistä vaan, aina ei tiedäkään mistä. Varjele jos joutuu sellaisen ihmisen kanssa olemaan paljon tekemisissä.
Meillä oli tuollainen loukkaantuja kyseessä. Oli rankkoja vuosia. Pahentui kun vauva syntyi ja silloin sai lähdön.
Aivan käsittämätöntä, kun toinen itkee, ettei osaa mitään ja me osataan. Eikä edes ohjeistettu kovinkaan paljoa. Noita möksähdyksiä tuli useammin ja aivan puskista. Aina tuo, kun hän ei osaa. Meidän kodissa on meidän säännöt ja sillä selvä. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin että miksi hänen pitäisi osata? Kyse on meidän lapsesta ei hänen. Ei hänen kuulu ottaa mitään kontaktia lapseen. Hän saa kyllä, mutta lapsen ja meidän ehdoilla.
Meillä juuri päinvastainen. Anoppi näyttää mallia kun nuoripari ei osaa. Mä olin 35 ja mies vuoden vanhempi kun esikoinen syntyi. Ja sit suuttui ja mökötti kun ei toteltu. Mutta silti jatkoi valitsemallaan polulla ja yritti päättää ihan kaikesta perheessämme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
En todellakaan, en ala valehtelemaan. Varsinkaan kun tarkoitus oli asettaa rajoja mummon käytökselle. Toi hoitoon jättäminen on mullekin tuttua, on yrittänyt aika monta kertaa manipuloimalla tyyliin "haluaisitko mennä kauppaan/saunomaan/lenkille/ juhlimaan/lintutorniin(kyllä, lintutorniin kun oltiin kävelyllä). Se odottaa hetken vastausta ja sitten jatkaa, "niin minä jään lapsen kanssa". Vastaan aina "ei kiitos". Sitten saan kuulla mieheltäni miten se on itkenyt että mulle ei kelpaa mikään, ja hän yrittää auttaa ja neuvoa mutta en ota mitään vastaan. (Ai kun en tottele vai?) No jos neuvo on anna vettä vastasyntyneelle niin en, en tottele.
Meillä myös oli tätä"lähde kauppaan, mene lenkille... Minä olen vauvan kanssa." Kerran lähdin lenkille ja sanoin, että soita jos x alkaa itkemään. Mummo lupasi ja lähdin, no palasin lenkiltä ja jo pihalle kuului vauvan itku. Siellä toinen naamapunaisena huusi ja mummo selitti, että just aloitti ja kyllä hän osaa hoitaa.
Samoin ohjeet vauvan syöttämiseen oli 70-luvulta, vain 4 tunnin välein ruokaa ja vauvaa ei saa pitää turhaa sylissä (tämä ei koske mummoa), samoin kyllä tutti kelpaisi kun kastaisi sen hunajaan. Jep, luotan enemmän neuvolan ohjeisiin.Meillä oli mummu mun vessareissun aikana ehtinyt käydä dippaamassa kuolaisen tutin sokeriastiassa. Ihan ei ehtinyt sitä sokerituttia vauvan suuhun pistää. Väkisin jouduin sen anopin kädestä ottamaan. Jostain syystä hänellä oli pakkomielle, että pitää saada mun kuopus syömään tuttia. Kuulemma outoa, ettei tutti kelpaa. Tuoremehua olisi pitänyt antaa tuttipullosta, kun silloin vuonna 1973....
En tajua miksi pitää väkisin hoitaa muiden lapsia jos sitä ei pyydetä. Enkä ymmärrä miksi pitäis mennä kauppaan tai lenkkeilemään kun tultiin koko perheen kanssa kyläilemään, ei me sitä lasta pelkästään sinne tuotu. Ihan kiva että saa käydä saunassa mutta kun kerran sanoo "ei kiitos" niin se pitäisi hyväksyä. Vähän ärsyttää kun aivan selkeästi odotus on että heille lapsi ja vanhemmat pois, ja kun sitä ei edes kehtaa ääneen sanoa.
Ihan kohteliasta toki sanoa, että käykää vaan saunassa, kyllä me pärjätään vauvan kanssa. Ei kiitoksen jälkeen jankkaaminen ja taivuttelu taas ei ole kohteliasta. Kyllä mä myönnän että en ole edes ennen suuria katastrofeja halunnut jättää hänelle lastani edes puoleksi tunniksi (jonka lapsi todennäköisesti nukkuisi, jos annettaisiin nukkua), kun anoppi on aina ollut kuuntelutaidoton ja kaikkitietävä. Onhan hän kolme lasta kasvattanut, joten kyllä hän tietää minunkin lapsestani enemmän kuin minä. Ja tosiaan heti alusta oli tätä, ettei sitä pää punaisena nälkäänsä huutavaa vauvaa halunnut antaa minulle, kun kyllä HÄN osaa. Kumma kun se melkein 7-kymppinen naakka ei alkanut imettämään vauvaa, kun on niin pätevä kaikessa.
Niin no, meillä anoppi saapui meille kylään ja alkoi siis minua kodistani häätämään jonnekin, että sais olla vauvan kanssa. Yksi lenkki riitti minulle ja sen jälkeen sitten katselin käsiään vääntelevää mummoa kun hän ei enää saanutkaan minua pihalle. Totesin vain, että olen jo käynyt lenkillä ja kaupasta en tarvi mitään. Vähän myöhemmin tulikin sitten sukulainen kylään joka neuvoi, että:" helpommalla pääsisit kun veisit kauppaan mennessäsi vauvan mummolle hoitoon, mummo mielellään hoitaa. " (tämä siis ennen koronaa). No enpä sitten totellut näitäkään ohjeita.
Meillä anoppi piti monta kertaa saarnan, kuinka vauvan paikka ei ole kaupassa, hän kyllä hoitaa... Mä en missään kauppakeskuksissa edes käy, ja pakolliset ruokaostokset sain tehtyä ihan näppärästi vauvan kanssa. Anopilla on onneksi pieni suku, muuten olisi varmaan auttanut heidät kimppuuni. Joku anopin tuttava on joskus sanonut, että pitäisi mummun hoitaa enemmän, kun anoppi niin tykkää... Sehän se pääasia lieneekin, pitää inhottava ja ilkeä anoppi tyytyväisenä.
Kerran mä olin vähän flunssassa, ja pistin miehen käymään lauantaina kaupassa. Siitäkin sain noottia anopilta, kuinka mun mies ei osaa käydä kaupassa ja mun pitää hoitaa ostokset. Mies on useinkin käynyt, ja aina tuo sen, mitä olen lappuun kirjoittanut. Kuitista päätellen on osannut maksaa ja muistanut bonuksetkin!
No tää oli mullekin yllätys kun olin juuri synnyttänyt. Sen sijaan että olisi kysynyt miten minä voin,miten me ollaan pärjätty ja miten meitä voisi auttaa, niin nää vaan alkoi puhumaan siitä miten mun nyt pitäisi tehdä sitä ja tätä ja antaa hoitaa kun anoppi niin tykkäisi jne jne. Niin monta kertaa jo kuullut tota "sun pitäis..." ja sit kun ei tottele niin se alkaa mököttämään. Tää alkoi heti kun vauva syntyi, ennen sitä kaikki oli ihan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
En todellakaan, en ala valehtelemaan. Varsinkaan kun tarkoitus oli asettaa rajoja mummon käytökselle. Toi hoitoon jättäminen on mullekin tuttua, on yrittänyt aika monta kertaa manipuloimalla tyyliin "haluaisitko mennä kauppaan/saunomaan/lenkille/ juhlimaan/lintutorniin(kyllä, lintutorniin kun oltiin kävelyllä). Se odottaa hetken vastausta ja sitten jatkaa, "niin minä jään lapsen kanssa". Vastaan aina "ei kiitos". Sitten saan kuulla mieheltäni miten se on itkenyt että mulle ei kelpaa mikään, ja hän yrittää auttaa ja neuvoa mutta en ota mitään vastaan. (Ai kun en tottele vai?) No jos neuvo on anna vettä vastasyntyneelle niin en, en tottele.
Meillä myös oli tätä"lähde kauppaan, mene lenkille... Minä olen vauvan kanssa." Kerran lähdin lenkille ja sanoin, että soita jos x alkaa itkemään. Mummo lupasi ja lähdin, no palasin lenkiltä ja jo pihalle kuului vauvan itku. Siellä toinen naamapunaisena huusi ja mummo selitti, että just aloitti ja kyllä hän osaa hoitaa.
Samoin ohjeet vauvan syöttämiseen oli 70-luvulta, vain 4 tunnin välein ruokaa ja vauvaa ei saa pitää turhaa sylissä (tämä ei koske mummoa), samoin kyllä tutti kelpaisi kun kastaisi sen hunajaan. Jep, luotan enemmän neuvolan ohjeisiin.Meillä oli mummu mun vessareissun aikana ehtinyt käydä dippaamassa kuolaisen tutin sokeriastiassa. Ihan ei ehtinyt sitä sokerituttia vauvan suuhun pistää. Väkisin jouduin sen anopin kädestä ottamaan. Jostain syystä hänellä oli pakkomielle, että pitää saada mun kuopus syömään tuttia. Kuulemma outoa, ettei tutti kelpaa. Tuoremehua olisi pitänyt antaa tuttipullosta, kun silloin vuonna 1973....
En tajua miksi pitää väkisin hoitaa muiden lapsia jos sitä ei pyydetä. Enkä ymmärrä miksi pitäis mennä kauppaan tai lenkkeilemään kun tultiin koko perheen kanssa kyläilemään, ei me sitä lasta pelkästään sinne tuotu. Ihan kiva että saa käydä saunassa mutta kun kerran sanoo "ei kiitos" niin se pitäisi hyväksyä. Vähän ärsyttää kun aivan selkeästi odotus on että heille lapsi ja vanhemmat pois, ja kun sitä ei edes kehtaa ääneen sanoa.
Ihan kohteliasta toki sanoa, että käykää vaan saunassa, kyllä me pärjätään vauvan kanssa. Ei kiitoksen jälkeen jankkaaminen ja taivuttelu taas ei ole kohteliasta. Kyllä mä myönnän että en ole edes ennen suuria katastrofeja halunnut jättää hänelle lastani edes puoleksi tunniksi (jonka lapsi todennäköisesti nukkuisi, jos annettaisiin nukkua), kun anoppi on aina ollut kuuntelutaidoton ja kaikkitietävä. Onhan hän kolme lasta kasvattanut, joten kyllä hän tietää minunkin lapsestani enemmän kuin minä. Ja tosiaan heti alusta oli tätä, ettei sitä pää punaisena nälkäänsä huutavaa vauvaa halunnut antaa minulle, kun kyllä HÄN osaa. Kumma kun se melkein 7-kymppinen naakka ei alkanut imettämään vauvaa, kun on niin pätevä kaikessa.
Niin no, meillä anoppi saapui meille kylään ja alkoi siis minua kodistani häätämään jonnekin, että sais olla vauvan kanssa. Yksi lenkki riitti minulle ja sen jälkeen sitten katselin käsiään vääntelevää mummoa kun hän ei enää saanutkaan minua pihalle. Totesin vain, että olen jo käynyt lenkillä ja kaupasta en tarvi mitään. Vähän myöhemmin tulikin sitten sukulainen kylään joka neuvoi, että:" helpommalla pääsisit kun veisit kauppaan mennessäsi vauvan mummolle hoitoon, mummo mielellään hoitaa. " (tämä siis ennen koronaa). No enpä sitten totellut näitäkään ohjeita.
Meillä anoppi piti monta kertaa saarnan, kuinka vauvan paikka ei ole kaupassa, hän kyllä hoitaa... Mä en missään kauppakeskuksissa edes käy, ja pakolliset ruokaostokset sain tehtyä ihan näppärästi vauvan kanssa. Anopilla on onneksi pieni suku, muuten olisi varmaan auttanut heidät kimppuuni. Joku anopin tuttava on joskus sanonut, että pitäisi mummun hoitaa enemmän, kun anoppi niin tykkää... Sehän se pääasia lieneekin, pitää inhottava ja ilkeä anoppi tyytyväisenä.
Kerran mä olin vähän flunssassa, ja pistin miehen käymään lauantaina kaupassa. Siitäkin sain noottia anopilta, kuinka mun mies ei osaa käydä kaupassa ja mun pitää hoitaa ostokset. Mies on useinkin käynyt, ja aina tuo sen, mitä olen lappuun kirjoittanut. Kuitista päätellen on osannut maksaa ja muistanut bonuksetkin!
No tää oli mullekin yllätys kun olin juuri synnyttänyt. Sen sijaan että olisi kysynyt miten minä voin,miten me ollaan pärjätty ja miten meitä voisi auttaa, niin nää vaan alkoi puhumaan siitä miten mun nyt pitäisi tehdä sitä ja tätä ja antaa hoitaa kun anoppi niin tykkäisi jne jne. Niin monta kertaa jo kuullut tota "sun pitäis..." ja sit kun ei tottele niin se alkaa mököttämään. Tää alkoi heti kun vauva syntyi, ennen sitä kaikki oli ihan hyvin.
Mulla nousee niskavillat pystyyn kun kuulen sun pitää tai sun täytyy. Viimeksi tänä kesänä anoppi sanoi, että mun pitää viedä lapset anopin mökille uimaan. Hyvät puolet: lähellä. Huonot puolet: anoppi paikalla, ranta kauhea kivikko. Sanoin että osaan kyllä viedä lapset uimaan ilman neuvoja, ja taas ei mikään kelpaa anopin mukaan. Kummallista kyllä, mun miehellä ei näköjään ole velvollisuutta viedä penskoja pulikoimaan, oli nimittäin paikalla kun uumakutsu esitettiin.
Ja vielä, kun anoppi tulee mun kotiin komentelemaan ja luettelemaan mitä mun pitää, niin jotain on pahasti pielessä. En käsitä, miten anoppi osaa valita sanansa niin ilkeästi. Onko hän luonnon lahjakkuus vai opetellut solvauksia etukäteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
En todellakaan, en ala valehtelemaan. Varsinkaan kun tarkoitus oli asettaa rajoja mummon käytökselle. Toi hoitoon jättäminen on mullekin tuttua, on yrittänyt aika monta kertaa manipuloimalla tyyliin "haluaisitko mennä kauppaan/saunomaan/lenkille/ juhlimaan/lintutorniin(kyllä, lintutorniin kun oltiin kävelyllä). Se odottaa hetken vastausta ja sitten jatkaa, "niin minä jään lapsen kanssa". Vastaan aina "ei kiitos". Sitten saan kuulla mieheltäni miten se on itkenyt että mulle ei kelpaa mikään, ja hän yrittää auttaa ja neuvoa mutta en ota mitään vastaan. (Ai kun en tottele vai?) No jos neuvo on anna vettä vastasyntyneelle niin en, en tottele.
Meillä myös oli tätä"lähde kauppaan, mene lenkille... Minä olen vauvan kanssa." Kerran lähdin lenkille ja sanoin, että soita jos x alkaa itkemään. Mummo lupasi ja lähdin, no palasin lenkiltä ja jo pihalle kuului vauvan itku. Siellä toinen naamapunaisena huusi ja mummo selitti, että just aloitti ja kyllä hän osaa hoitaa.
Samoin ohjeet vauvan syöttämiseen oli 70-luvulta, vain 4 tunnin välein ruokaa ja vauvaa ei saa pitää turhaa sylissä (tämä ei koske mummoa), samoin kyllä tutti kelpaisi kun kastaisi sen hunajaan. Jep, luotan enemmän neuvolan ohjeisiin.Vielä 80-luvullakin oli tämä 4-tunnin pituinen ’ruokalepo’ vauva paroille! Sanoin heti etten itsekään ole noin pitkää syömättä eikä mun vauvankaan tartte olla!
Oma äitini kertoi tässä taannoin kuinka vieläki potee syyllisyyden ja omantunnontuskia kun 70-luvulla noudatti isoveljeni kohdalla tätä ruokarytmiä ja veli oli huutanut surkeana nälkäänsä. Mutta oli tuolloin nuori ja epävarma, teki kuten neuvolassa käskettiin. Itse synnyin 1981 ja kohdallani antoi piutpaut noille ohjeilla ja noudatti hyvin lapsentahtista hoivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Meidän olisi pitänyt raportoida kaikki menomme ja sopia aina seuraava näkeminen, muuten ahdistui ja valitteli ikäväänsä ennen kuin edes edellinen tapaaminen oli päättynyt
"Jaa, tätä on enemmänkin liikkeellä? Omat sukulaiseni asuvat kaukana joten olemme siellä kylässä yleensä viikonlopun jokatoinen kuukausi. Kun teemme lähtöä appivanhemmat tulevat ulisemaan ikäväänsä ja kyynelsilmin katsovat kun pakkaamme taaperot autoon (joo, lapset lähtevät katsomaan toisia isovanhempia eivätkä jää mummolaan, sitäkin on ehdotettu) ja kun parin päivän päästä saavumme kotiin hyökkäävät heti kylään voivottelemaan kun oli ikävä ja olihan lapsillakin ikävä. Kyllä, asumme liian lähekkäin ja appivanhemmilla ei ole muuta elämää.
Ei herranjestas. Appikin kyynelehtii?
Tuon asian voi tietysti joskus myöhemmin kääntää edukseenkin. Kun ne ihan kyynelsilmin kaipaavat niitä taaperoitanne, niin noin reilun kymmenen vuoden päästä voitte käskeä ne hermoja rasittavat teini-ikäisenne mummolaan anopin ja appiukon seuraksi, heillä on varmaan keskenään kovinkin mukavaa ja herttaista. Ei tarvi kyynelehtiä enää.
Joo, appi on siinä mielessä pahempi, että saattaa tulla kylään neljä kertaa päivässä, mutta ei puhu minusta pahaa, tai en ole kuullut. Toki hän ilmoitti, että vietämme liikaa aikaa minun sukulaisten kanssa ja pieniä lapsia ei saisi kuljettaa autolla, vaan pitäisi olla kotona.
Meillä anoppi kyllä haukkuu, myös poikaansa. Jokainen sekunti jonka mun lapset viettää mun sukulaisten kanssa on liikaa ja anopilta pois. Lasten paikka on kotona, paitsi silloin, kun anoppi haluaa viedä mun lapsia tuttaviensa luo näytille. Fiksuna naisena oli etukäteen sopinut tapaamiset ja meille saapasteltiin ilmoittaen, että nyt lähdetään Lennin kanssa Martan luo. Ja mikä turvaistuin autoon? Ihan turha, ei hänenkään lapsilla ole ollut ja hengissä selvisivät. Sanomattakin lienee selvää, ettei lapsi lähtenyt mummun kanssa kyläilemäön kertaakaan. Useamman kerran tätä yritti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
En todellakaan, en ala valehtelemaan. Varsinkaan kun tarkoitus oli asettaa rajoja mummon käytökselle. Toi hoitoon jättäminen on mullekin tuttua, on yrittänyt aika monta kertaa manipuloimalla tyyliin "haluaisitko mennä kauppaan/saunomaan/lenkille/ juhlimaan/lintutorniin(kyllä, lintutorniin kun oltiin kävelyllä). Se odottaa hetken vastausta ja sitten jatkaa, "niin minä jään lapsen kanssa". Vastaan aina "ei kiitos". Sitten saan kuulla mieheltäni miten se on itkenyt että mulle ei kelpaa mikään, ja hän yrittää auttaa ja neuvoa mutta en ota mitään vastaan. (Ai kun en tottele vai?) No jos neuvo on anna vettä vastasyntyneelle niin en, en tottele.
Meillä myös oli tätä"lähde kauppaan, mene lenkille... Minä olen vauvan kanssa." Kerran lähdin lenkille ja sanoin, että soita jos x alkaa itkemään. Mummo lupasi ja lähdin, no palasin lenkiltä ja jo pihalle kuului vauvan itku. Siellä toinen naamapunaisena huusi ja mummo selitti, että just aloitti ja kyllä hän osaa hoitaa.
Samoin ohjeet vauvan syöttämiseen oli 70-luvulta, vain 4 tunnin välein ruokaa ja vauvaa ei saa pitää turhaa sylissä (tämä ei koske mummoa), samoin kyllä tutti kelpaisi kun kastaisi sen hunajaan. Jep, luotan enemmän neuvolan ohjeisiin.Vielä 80-luvullakin oli tämä 4-tunnin pituinen ’ruokalepo’ vauva paroille! Sanoin heti etten itsekään ole noin pitkää syömättä eikä mun vauvankaan tartte olla!
Oma äitini kertoi tässä taannoin kuinka vieläki potee syyllisyyden ja omantunnontuskia kun 70-luvulla noudatti isoveljeni kohdalla tätä ruokarytmiä ja veli oli huutanut surkeana nälkäänsä. Mutta oli tuolloin nuori ja epävarma, teki kuten neuvolassa käskettiin. Itse synnyin 1981 ja kohdallani antoi piutpaut noille ohjeilla ja noudatti hyvin lapsentahtista hoivaa.
Vaikuttaa siltä että näitä aikoja vauvojen kanssa ei koskaan oikein unohda. En tiedä pystynkö antamaan anopille koskaan anteeksi siitä mitä hän on tehnyt lapseni ollessa vauva. Aika näyttää, mutta meidän suhde on muuttunut pysyvästi. Yhtä läheisiä meistä ei enää tule, luottamus on vaan mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
En todellakaan, en ala valehtelemaan. Varsinkaan kun tarkoitus oli asettaa rajoja mummon käytökselle. Toi hoitoon jättäminen on mullekin tuttua, on yrittänyt aika monta kertaa manipuloimalla tyyliin "haluaisitko mennä kauppaan/saunomaan/lenkille/ juhlimaan/lintutorniin(kyllä, lintutorniin kun oltiin kävelyllä). Se odottaa hetken vastausta ja sitten jatkaa, "niin minä jään lapsen kanssa". Vastaan aina "ei kiitos". Sitten saan kuulla mieheltäni miten se on itkenyt että mulle ei kelpaa mikään, ja hän yrittää auttaa ja neuvoa mutta en ota mitään vastaan. (Ai kun en tottele vai?) No jos neuvo on anna vettä vastasyntyneelle niin en, en tottele.
Meillä myös oli tätä"lähde kauppaan, mene lenkille... Minä olen vauvan kanssa." Kerran lähdin lenkille ja sanoin, että soita jos x alkaa itkemään. Mummo lupasi ja lähdin, no palasin lenkiltä ja jo pihalle kuului vauvan itku. Siellä toinen naamapunaisena huusi ja mummo selitti, että just aloitti ja kyllä hän osaa hoitaa.
Samoin ohjeet vauvan syöttämiseen oli 70-luvulta, vain 4 tunnin välein ruokaa ja vauvaa ei saa pitää turhaa sylissä (tämä ei koske mummoa), samoin kyllä tutti kelpaisi kun kastaisi sen hunajaan. Jep, luotan enemmän neuvolan ohjeisiin.Vielä 80-luvullakin oli tämä 4-tunnin pituinen ’ruokalepo’ vauva paroille! Sanoin heti etten itsekään ole noin pitkää syömättä eikä mun vauvankaan tartte olla!
Oma äitini kertoi tässä taannoin kuinka vieläki potee syyllisyyden ja omantunnontuskia kun 70-luvulla noudatti isoveljeni kohdalla tätä ruokarytmiä ja veli oli huutanut surkeana nälkäänsä. Mutta oli tuolloin nuori ja epävarma, teki kuten neuvolassa käskettiin. Itse synnyin 1981 ja kohdallani antoi piutpaut noille ohjeilla ja noudatti hyvin lapsentahtista hoivaa.
Vaikuttaa siltä että näitä aikoja vauvojen kanssa ei koskaan oikein unohda. En tiedä pystynkö antamaan anopille koskaan anteeksi siitä mitä hän on tehnyt lapseni ollessa vauva. Aika näyttää, mutta meidän suhde on muuttunut pysyvästi. Yhtä läheisiä meistä ei enää tule, luottamus on vaan mennyt.
Mä koen, että anoppi käytöksellään pilasi minulta jotain niin ainutkertaista, että siitä ihan hyvällä syyllä saakin olla vihainen ja katkera. Esikoiseni vauvavuotta en saa takaisin. Nyt on välit lähestulkoon poikki, enkä välittäisi pätkääkään, vaikka en enää ikinä joutuisi olemaan tekemisissä anoppini kanssa. En edes yritä saada välejä kuntoon, koska voin paljon paremmin, kun en näe anoppia viikoittain. En tarvitse tuota myrkyllistä, kamalaa akkaa elämääni. En toivo anopilleni pahaa, toivon vain, ettei minun tai perheeni tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
En todellakaan, en ala valehtelemaan. Varsinkaan kun tarkoitus oli asettaa rajoja mummon käytökselle. Toi hoitoon jättäminen on mullekin tuttua, on yrittänyt aika monta kertaa manipuloimalla tyyliin "haluaisitko mennä kauppaan/saunomaan/lenkille/ juhlimaan/lintutorniin(kyllä, lintutorniin kun oltiin kävelyllä). Se odottaa hetken vastausta ja sitten jatkaa, "niin minä jään lapsen kanssa". Vastaan aina "ei kiitos". Sitten saan kuulla mieheltäni miten se on itkenyt että mulle ei kelpaa mikään, ja hän yrittää auttaa ja neuvoa mutta en ota mitään vastaan. (Ai kun en tottele vai?) No jos neuvo on anna vettä vastasyntyneelle niin en, en tottele.
Meillä myös oli tätä"lähde kauppaan, mene lenkille... Minä olen vauvan kanssa." Kerran lähdin lenkille ja sanoin, että soita jos x alkaa itkemään. Mummo lupasi ja lähdin, no palasin lenkiltä ja jo pihalle kuului vauvan itku. Siellä toinen naamapunaisena huusi ja mummo selitti, että just aloitti ja kyllä hän osaa hoitaa.
Samoin ohjeet vauvan syöttämiseen oli 70-luvulta, vain 4 tunnin välein ruokaa ja vauvaa ei saa pitää turhaa sylissä (tämä ei koske mummoa), samoin kyllä tutti kelpaisi kun kastaisi sen hunajaan. Jep, luotan enemmän neuvolan ohjeisiin.Vielä 80-luvullakin oli tämä 4-tunnin pituinen ’ruokalepo’ vauva paroille! Sanoin heti etten itsekään ole noin pitkää syömättä eikä mun vauvankaan tartte olla!
Oma äitini kertoi tässä taannoin kuinka vieläki potee syyllisyyden ja omantunnontuskia kun 70-luvulla noudatti isoveljeni kohdalla tätä ruokarytmiä ja veli oli huutanut surkeana nälkäänsä. Mutta oli tuolloin nuori ja epävarma, teki kuten neuvolassa käskettiin. Itse synnyin 1981 ja kohdallani antoi piutpaut noille ohjeilla ja noudatti hyvin lapsentahtista hoivaa.
Vaikuttaa siltä että näitä aikoja vauvojen kanssa ei koskaan oikein unohda. En tiedä pystynkö antamaan anopille koskaan anteeksi siitä mitä hän on tehnyt lapseni ollessa vauva. Aika näyttää, mutta meidän suhde on muuttunut pysyvästi. Yhtä läheisiä meistä ei enää tule, luottamus on vaan mennyt.
Mä koen, että anoppi käytöksellään pilasi minulta jotain niin ainutkertaista, että siitä ihan hyvällä syyllä saakin olla vihainen ja katkera. Esikoiseni vauvavuotta en saa takaisin. Nyt on välit lähestulkoon poikki, enkä välittäisi pätkääkään, vaikka en enää ikinä joutuisi olemaan tekemisissä anoppini kanssa. En edes yritä saada välejä kuntoon, koska voin paljon paremmin, kun en näe anoppia viikoittain. En tarvitse tuota myrkyllistä, kamalaa akkaa elämääni. En toivo anopilleni pahaa, toivon vain, ettei minun tai perheeni tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä.
Ihan samat fiilikset täälläkin. Meillä ei vaan ollut anoppi kyseessä. Vaatimukset ja sanotut loukkaukset pilasivat paljon. Välit pistin poikki, kun lapsi oli 1,5-vuotias, mutta ei se sitä menetettyä aikaa tuonut takaisin. Olisi pitänyt vetää rajat jo aiemmin ja heittää ulos, kun alkoi ensimmäisen kerran arvostelemaan ylisuojelevaiseksi. Kuinka hän ei osaa, kuinka ei käydä heillä tarpeeksi usein... Liikaa stressiä tuohon elämäntilanteeseen.
Yritän itse miettiä vauvaan liittyviä ilon ja kehityksen hetkiä. Todeta, että olin hyvä äiti kaikesta huolimatta. Että oli paljon hyviä hetkiäkin.
Ei yhden ihmisen hyökkäävyys ja arvostelu tee minusta huonoa. Varsinkin, kun kaikki arvostelu liittyi siihen ettei hän saa sitä mitä haluaa.
Mä olen tuota monessa viestissä mainittua tottelemista pohtinut. Miksi aikuisen lapsen ja tämän perheen pitäisi totella äitiä tai isää? Täysin absurdi ajatus. Mä en vaadi omilta lapsilta läheskään yhtä sokeaa tottelemista ja taipumista minun tahtoon kuin anoppi pojaltaan ja pojan koko perheeltä. Kyllä lapset saavat kertoa millaisia vaatteita haluavat ja saavat harrastaa mitä haluavat mahdollisuuksien puitteissa. Meille taas sanellaan miten pitäisi koti sisustaa ja millainen auto pitäisi olla, ja suutaan kun tehdään anopin tahdon vastaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että nimenomaan rajattoman anopin kanssa tulee ongelmia johtuu siitä että vierasta ihmistä ei tunne eikä osaa varautua.
Minä tunnen äitini ja tiedän heti vetää liinat kiinni. Mieheni ei tajunnut ollenkaan ja halusi olla mukava viimeiseen asti.
No tää onkin juuri se ongelma, eikä itse voi suoraan sanoa, siinä saa nimittäin heti hirviöminiän leiman otsaansa ja koko suku saa kuulla miten miniä oli ilkeä "ilman mitään syytä" tai kun anoppi vaan hyvää hyvyyttään yritti auttaa. Mies haluaa että kaikki tulee toimeen ja se toimii vain jos anoppi on tyytyväinen. Meidän psykologikin sanoi miehelle että hänen olisi pitänyt pistää tälle stoppi ihan alusta asti. No eipä tehnyt mitään kun ne anopin tunteet ja käytös jos ei toimi juuri hänen mielensä mukaisesti...anoppi on muutenkin aina heittäytynyt ihan avuttomaksi uhriksi mieheni edessä, heti alkaa itkemään miten hän ei tee mitään oikein ja sitten pitäisi mennä lohduttamaan. Mieskin on pyytänyt minua halaamaan anoppia kun sanoin että vois antaa nyt lapsen nukkua ja tämä olisi sitten niin loukkaavaa että oikein itku meinas tulla anopilta, olisi vielä pitänyt sanoa anopille että hän on maailman paras mummo.
Ethän vaan mennyt sanomaan tuon jälkeen hyväksi mummuksi? Ymmärrän miehen hädän kun äidillä, jonka suojeleminen on ykkösasia maailmassa, on paha mieli. Ymmärrän miehen sokeuden sille, että kyseessä on manipulointia, ei edes kovin hienovaraista. Ei se asian ymmärtäminen silti omaa r
Meillä anoppi järjesti itkukonsertin, kun en suostunut antamaan lasta hänelle hoitoon saadakseni omaa aikaa. Siinä väänteli käsiään itsesäälissä kierien, ulvoi kun hän ei kelpaa. Tämä tapahtui jo aika monetta kertaa. Sanoin, että et kelpaakaan, ja jotain manipuloinnista ja narsismista. Loppui itku äkkiä ja hetken jo pelkäsin, että anoppi hyökkää kimppuun. Onneksi lähti aika liukkaasti pois. Kun mies tuli kotiin, hänelle oli jo ehditty selostaa taas kerran viimeisimmät käänteet mun mielenterveysongelmista. Koska kyllä miniällä täytyy olla vikaa päässä, kun ei tottele anoppia.
En todellakaan, en ala valehtelemaan. Varsinkaan kun tarkoitus oli asettaa rajoja mummon käytökselle. Toi hoitoon jättäminen on mullekin tuttua, on yrittänyt aika monta kertaa manipuloimalla tyyliin "haluaisitko mennä kauppaan/saunomaan/lenkille/ juhlimaan/lintutorniin(kyllä, lintutorniin kun oltiin kävelyllä). Se odottaa hetken vastausta ja sitten jatkaa, "niin minä jään lapsen kanssa". Vastaan aina "ei kiitos". Sitten saan kuulla mieheltäni miten se on itkenyt että mulle ei kelpaa mikään, ja hän yrittää auttaa ja neuvoa mutta en ota mitään vastaan. (Ai kun en tottele vai?) No jos neuvo on anna vettä vastasyntyneelle niin en, en tottele.
Meillä myös oli tätä"lähde kauppaan, mene lenkille... Minä olen vauvan kanssa." Kerran lähdin lenkille ja sanoin, että soita jos x alkaa itkemään. Mummo lupasi ja lähdin, no palasin lenkiltä ja jo pihalle kuului vauvan itku. Siellä toinen naamapunaisena huusi ja mummo selitti, että just aloitti ja kyllä hän osaa hoitaa.
Samoin ohjeet vauvan syöttämiseen oli 70-luvulta, vain 4 tunnin välein ruokaa ja vauvaa ei saa pitää turhaa sylissä (tämä ei koske mummoa), samoin kyllä tutti kelpaisi kun kastaisi sen hunajaan. Jep, luotan enemmän neuvolan ohjeisiin.Vielä 80-luvullakin oli tämä 4-tunnin pituinen ’ruokalepo’ vauva paroille! Sanoin heti etten itsekään ole noin pitkää syömättä eikä mun vauvankaan tartte olla!
Oma äitini kertoi tässä taannoin kuinka vieläki potee syyllisyyden ja omantunnontuskia kun 70-luvulla noudatti isoveljeni kohdalla tätä ruokarytmiä ja veli oli huutanut surkeana nälkäänsä. Mutta oli tuolloin nuori ja epävarma, teki kuten neuvolassa käskettiin. Itse synnyin 1981 ja kohdallani antoi piutpaut noille ohjeilla ja noudatti hyvin lapsentahtista hoivaa.
Vaikuttaa siltä että näitä aikoja vauvojen kanssa ei koskaan oikein unohda. En tiedä pystynkö antamaan anopille koskaan anteeksi siitä mitä hän on tehnyt lapseni ollessa vauva. Aika näyttää, mutta meidän suhde on muuttunut pysyvästi. Yhtä läheisiä meistä ei enää tule, luottamus on vaan mennyt.
Mä koen, että anoppi käytöksellään pilasi minulta jotain niin ainutkertaista, että siitä ihan hyvällä syyllä saakin olla vihainen ja katkera. Esikoiseni vauvavuotta en saa takaisin. Nyt on välit lähestulkoon poikki, enkä välittäisi pätkääkään, vaikka en enää ikinä joutuisi olemaan tekemisissä anoppini kanssa. En edes yritä saada välejä kuntoon, koska voin paljon paremmin, kun en näe anoppia viikoittain. En tarvitse tuota myrkyllistä, kamalaa akkaa elämääni. En toivo anopilleni pahaa, toivon vain, ettei minun tai perheeni tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä.
Ihan samat fiilikset täälläkin. Meillä ei vaan ollut anoppi kyseessä. Vaatimukset ja sanotut loukkaukset pilasivat paljon. Välit pistin poikki, kun lapsi oli 1,5-vuotias, mutta ei se sitä menetettyä aikaa tuonut takaisin. Olisi pitänyt vetää rajat jo aiemmin ja heittää ulos, kun alkoi ensimmäisen kerran arvostelemaan ylisuojelevaiseksi. Kuinka hän ei osaa, kuinka ei käydä heillä tarpeeksi usein... Liikaa stressiä tuohon elämäntilanteeseen.
Yritän itse miettiä vauvaan liittyviä ilon ja kehityksen hetkiä. Todeta, että olin hyvä äiti kaikesta huolimatta. Että oli paljon hyviä hetkiäkin.
Ei yhden ihmisen hyökkäävyys ja arvostelu tee minusta huonoa. Varsinkin, kun kaikki arvostelu liittyi siihen ettei hän saa sitä mitä haluaa.
Mulla oli osittain anopin takia paljon huono äiti -ajatuksia. Mulle oli valaiseva hetki, kun 1-vuotias korvatulehduspotilas istui syömässä iltapalaa tyytyväisen oloisena. Hän oli käynyt aiemmin lääkärillä, saanut hyvää hoitoa ja lääkettä. Rahatilanne oli sellainen, että ei tarvinnut pohtia, että mitä jätän ruokakorista pois seuraavalla reissulla, kun tuli tämä ylimääräinen kuluerä. Lapsella oli puhdas vaippa ja vaatteet päällä, ruokaa edessä ja oli puhtaassa, lämpimässä kodissa. Oli saanut päivän aikana hoivaa ja hellyyttä, minun ja isänsä sylissä oli melkein koko päivän. Häntä odotti vielä iltapesu, iltasatu ja puhdas, lämmin sänky. Kysyin itseltäni, että jos kaikilla maailman lapsilla olisi asiat kuten mun lapsella, olisiko maailma parempi vai huonompi paikka elää. En ole täydellinen äiti, mutta pyrin olemaan riittävän hyvä
Vierailija kirjoitti:
Odottakaas, kun se lapsen uhmaikä alkaa. Kummasti alkaa siinä vaiheessa se mummon hoitoinnokkuus hälvetä 😁
Meilläkin anoppi halusi mahdollisimman usein lapsen vauvana ja pikkutaaperona hoitoon. Vaan kun sai mummolassakin ne kunnon uhmaraivarinsa, niin alkoi vähän laimeta se hoitoinnokkuus 👍
Meillä ei kadonnut. Uhmaikä todisti anopin mukaan sen, että mä ja mieheni ollaan kelvottomia vanhempia. Pitäisi päästä useammin mummulaan, että oppivat ihmisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Meidän olisi pitänyt raportoida kaikki menomme ja sopia aina seuraava näkeminen, muuten ahdistui ja valitteli ikäväänsä ennen kuin edes edellinen tapaaminen oli päättynyt
"Jaa, tätä on enemmänkin liikkeellä? Omat sukulaiseni asuvat kaukana joten olemme siellä kylässä yleensä viikonlopun jokatoinen kuukausi. Kun teemme lähtöä appivanhemmat tulevat ulisemaan ikäväänsä ja kyynelsilmin katsovat kun pakkaamme taaperot autoon (joo, lapset lähtevät katsomaan toisia isovanhempia eivätkä jää mummolaan, sitäkin on ehdotettu) ja kun parin päivän päästä saavumme kotiin hyökkäävät heti kylään voivottelemaan kun oli ikävä ja olihan lapsillakin ikävä. Kyllä, asumme liian lähekkäin ja appivanhemmilla ei ole muuta elämää.
Ei herranjestas. Appikin kyynelehtii?
Tuon asian voi tietysti joskus myöhemmin kääntää edukseenkin. Kun ne ihan kyynelsilmin kaipaavat niitä taaperoitanne, niin noin reilun kymmenen vuoden päästä voitte käskeä ne hermoja rasittavat teini-ikäisenne mummolaan anopin ja appiukon seuraksi, heillä on varmaan keskenään kovinkin mukavaa ja herttaista. Ei tarvi kyynelehtiä enää.
Joo, appi on siinä mielessä pahempi, että saattaa tulla kylään neljä kertaa päivässä, mutta ei puhu minusta pahaa, tai en ole kuullut. Toki hän ilmoitti, että vietämme liikaa aikaa minun sukulaisten kanssa ja pieniä lapsia ei saisi kuljettaa autolla, vaan pitäisi olla kotona.
Tuollaisiin vähäjärkisiin kommentteihin tepsii parhaiten, kun sanoo viileän välipitämättömällä äänellä: "Älä nyt viitsi olla typerä." ja alkaa puhua muusta. KOSKAAN ei pidä perustella mitään, siitä ne vaan alkavat kinata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Meidän olisi pitänyt raportoida kaikki menomme ja sopia aina seuraava näkeminen, muuten ahdistui ja valitteli ikäväänsä ennen kuin edes edellinen tapaaminen oli päättynyt
"Jaa, tätä on enemmänkin liikkeellä? Omat sukulaiseni asuvat kaukana joten olemme siellä kylässä yleensä viikonlopun jokatoinen kuukausi. Kun teemme lähtöä appivanhemmat tulevat ulisemaan ikäväänsä ja kyynelsilmin katsovat kun pakkaamme taaperot autoon (joo, lapset lähtevät katsomaan toisia isovanhempia eivätkä jää mummolaan, sitäkin on ehdotettu) ja kun parin päivän päästä saavumme kotiin hyökkäävät heti kylään voivottelemaan kun oli ikävä ja olihan lapsillakin ikävä. Kyllä, asumme liian lähekkäin ja appivanhemmilla ei ole muuta elämää.
Ei herranjestas. Appikin kyynelehtii?
Tuon asian voi tietysti joskus myöhemmin kääntää edukseenkin. Kun ne ihan kyynelsilmin kaipaavat niitä taaperoitanne, niin noin reilun kymmenen vuoden päästä voitte käskeä ne hermoja rasittavat teini-ikäisenne mummolaan anopin ja appiukon seuraksi, heillä on varmaan keskenään kovinkin mukavaa ja herttaista. Ei tarvi kyynelehtiä enää.
Joo, appi on siinä mielessä pahempi, että saattaa tulla kylään neljä kertaa päivässä, mutta ei puhu minusta pahaa, tai en ole kuullut. Toki hän ilmoitti, että vietämme liikaa aikaa minun sukulaisten kanssa ja pieniä lapsia ei saisi kuljettaa autolla, vaan pitäisi olla kotona.
Tuollaisiin vähäjärkisiin kommentteihin tepsii parhaiten, kun sanoo viileän välipitämättömällä äänellä: "Älä nyt viitsi olla typerä." ja alkaa puhua muusta. KOSKAAN ei pidä perustella mitään, siitä ne vaan alkavat kinata.
Ei toimi mun anopin kanssa tuo, kokeiltu on. Kun alkaa puhua jostain muusta, hän jatkaa HUUTAMALLA sitä omaa agendaansa mun puheen päälle. Mulla valitettavasti ei ole sellainen ääniarsenaali, että voittaisin huutokilpailussa anopin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Meidän olisi pitänyt raportoida kaikki menomme ja sopia aina seuraava näkeminen, muuten ahdistui ja valitteli ikäväänsä ennen kuin edes edellinen tapaaminen oli päättynyt
"Jaa, tätä on enemmänkin liikkeellä? Omat sukulaiseni asuvat kaukana joten olemme siellä kylässä yleensä viikonlopun jokatoinen kuukausi. Kun teemme lähtöä appivanhemmat tulevat ulisemaan ikäväänsä ja kyynelsilmin katsovat kun pakkaamme taaperot autoon (joo, lapset lähtevät katsomaan toisia isovanhempia eivätkä jää mummolaan, sitäkin on ehdotettu) ja kun parin päivän päästä saavumme kotiin hyökkäävät heti kylään voivottelemaan kun oli ikävä ja olihan lapsillakin ikävä. Kyllä, asumme liian lähekkäin ja appivanhemmilla ei ole muuta elämää.
Ei herranjestas. Appikin kyynelehtii?
Tuon asian voi tietysti joskus myöhemmin kääntää edukseenkin. Kun ne ihan kyynelsilmin kaipaavat niitä taaperoitanne, niin noin reilun kymmenen vuoden päästä voitte käskeä ne hermoja rasittavat teini-ikäisenne mummolaan anopin ja appiukon seuraksi, heillä on varmaan keskenään kovinkin mukavaa ja herttaista. Ei tarvi kyynelehtiä enää.
Joo, appi on siinä mielessä pahempi, että saattaa tulla kylään neljä kertaa päivässä, mutta ei puhu minusta pahaa, tai en ole kuullut. Toki hän ilmoitti, että vietämme liikaa aikaa minun sukulaisten kanssa ja pieniä lapsia ei saisi kuljettaa autolla, vaan pitäisi olla kotona.
Tuollaisiin vähäjärkisiin kommentteihin tepsii parhaiten, kun sanoo viileän välipitämättömällä äänellä: "Älä nyt viitsi olla typerä." ja alkaa puhua muusta. KOSKAAN ei pidä perustella mitään, siitä ne vaan alkavat kinata.
Ei toimi mun anopin kanssa tuo, kokeiltu on. Kun alkaa puhua jostain muusta, hän jatkaa HUUTAMALLA sitä omaa agendaansa mun puheen päälle. Mulla valitettavasti ei ole sellainen ääniarsenaali, että voittaisin huutokilpailussa anopin.
Sitten sanot viileän tasaisella mutta auktoriteettisella äänellä: "Ole hyvä äläkä korota ääntäsi minulle." Jos anoppi jatkaa, poistut tilanteesta. Jos olette sinun kotonasi, ilmoitat että "minun kotonani ei koroteta ääntä" ja talutat sen ulos.
Tai ihan vaan: "Sinä olet nyt hiljaa." ja poistut. En toistaiseksi ole tavannut ketään joka ei sulkisi suutaan tuossa kohtaa vähintään yllätyksestä.
-lainaamasi-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Meidän olisi pitänyt raportoida kaikki menomme ja sopia aina seuraava näkeminen, muuten ahdistui ja valitteli ikäväänsä ennen kuin edes edellinen tapaaminen oli päättynyt
"Jaa, tätä on enemmänkin liikkeellä? Omat sukulaiseni asuvat kaukana joten olemme siellä kylässä yleensä viikonlopun jokatoinen kuukausi. Kun teemme lähtöä appivanhemmat tulevat ulisemaan ikäväänsä ja kyynelsilmin katsovat kun pakkaamme taaperot autoon (joo, lapset lähtevät katsomaan toisia isovanhempia eivätkä jää mummolaan, sitäkin on ehdotettu) ja kun parin päivän päästä saavumme kotiin hyökkäävät heti kylään voivottelemaan kun oli ikävä ja olihan lapsillakin ikävä. Kyllä, asumme liian lähekkäin ja appivanhemmilla ei ole muuta elämää.
Ei herranjestas. Appikin kyynelehtii?
Tuon asian voi tietysti joskus myöhemmin kääntää edukseenkin. Kun ne ihan kyynelsilmin kaipaavat niitä taaperoitanne, niin noin reilun kymmenen vuoden päästä voitte käskeä ne hermoja rasittavat teini-ikäisenne mummolaan anopin ja appiukon seuraksi, heillä on varmaan keskenään kovinkin mukavaa ja herttaista. Ei tarvi kyynelehtiä enää.
Joo, appi on siinä mielessä pahempi, että saattaa tulla kylään neljä kertaa päivässä, mutta ei puhu minusta pahaa, tai en ole kuullut. Toki hän ilmoitti, että vietämme liikaa aikaa minun sukulaisten kanssa ja pieniä lapsia ei saisi kuljettaa autolla, vaan pitäisi olla kotona.
Tuollaisiin vähäjärkisiin kommentteihin tepsii parhaiten, kun sanoo viileän välipitämättömällä äänellä: "Älä nyt viitsi olla typerä." ja alkaa puhua muusta. KOSKAAN ei pidä perustella mitään, siitä ne vaan alkavat kinata.
Ei toimi mun anopin kanssa tuo, kokeiltu on. Kun alkaa puhua jostain muusta, hän jatkaa HUUTAMALLA sitä omaa agendaansa mun puheen päälle. Mulla valitettavasti ei ole sellainen ääniarsenaali, että voittaisin huutokilpailussa anopin.
Sitten sanot viileän tasaisella mutta auktoriteettisella äänellä: "Ole hyvä äläkä korota ääntäsi minulle." Jos anoppi jatkaa, poistut tilanteesta. Jos olette sinun kotonasi, ilmoitat että "minun kotonani ei koroteta ääntä" ja talutat sen ulos.
Tai ihan vaan: "Sinä olet nyt hiljaa." ja poistut. En toistaiseksi ole tavannut ketään joka ei sulkisi suutaan tuossa kohtaa vähintään yllätyksestä.
-lainaamasi-
Ja sen jälkeen alkaakin se varsinainen häiriköinti ja solvausvaihe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Meidän olisi pitänyt raportoida kaikki menomme ja sopia aina seuraava näkeminen, muuten ahdistui ja valitteli ikäväänsä ennen kuin edes edellinen tapaaminen oli päättynyt
"Jaa, tätä on enemmänkin liikkeellä? Omat sukulaiseni asuvat kaukana joten olemme siellä kylässä yleensä viikonlopun jokatoinen kuukausi. Kun teemme lähtöä appivanhemmat tulevat ulisemaan ikäväänsä ja kyynelsilmin katsovat kun pakkaamme taaperot autoon (joo, lapset lähtevät katsomaan toisia isovanhempia eivätkä jää mummolaan, sitäkin on ehdotettu) ja kun parin päivän päästä saavumme kotiin hyökkäävät heti kylään voivottelemaan kun oli ikävä ja olihan lapsillakin ikävä. Kyllä, asumme liian lähekkäin ja appivanhemmilla ei ole muuta elämää.
Ei herranjestas. Appikin kyynelehtii?
Tuon asian voi tietysti joskus myöhemmin kääntää edukseenkin. Kun ne ihan kyynelsilmin kaipaavat niitä taaperoitanne, niin noin reilun kymmenen vuoden päästä voitte käskeä ne hermoja rasittavat teini-ikäisenne mummolaan anopin ja appiukon seuraksi, heillä on varmaan keskenään kovinkin mukavaa ja herttaista. Ei tarvi kyynelehtiä enää.
Joo, appi on siinä mielessä pahempi, että saattaa tulla kylään neljä kertaa päivässä, mutta ei puhu minusta pahaa, tai en ole kuullut. Toki hän ilmoitti, että vietämme liikaa aikaa minun sukulaisten kanssa ja pieniä lapsia ei saisi kuljettaa autolla, vaan pitäisi olla kotona.
Tuollaisiin vähäjärkisiin kommentteihin tepsii parhaiten, kun sanoo viileän välipitämättömällä äänellä: "Älä nyt viitsi olla typerä." ja alkaa puhua muusta. KOSKAAN ei pidä perustella mitään, siitä ne vaan alkavat kinata.
Ei toimi mun anopin kanssa tuo, kokeiltu on. Kun alkaa puhua jostain muusta, hän jatkaa HUUTAMALLA sitä omaa agendaansa mun puheen päälle. Mulla valitettavasti ei ole sellainen ääniarsenaali, että voittaisin huutokilpailussa anopin.
Sitten sanot viileän tasaisella mutta auktoriteettisella äänellä: "Ole hyvä äläkä korota ääntäsi minulle." Jos anoppi jatkaa, poistut tilanteesta. Jos olette sinun kotonasi, ilmoitat että "minun kotonani ei koroteta ääntä" ja talutat sen ulos.
Tai ihan vaan: "Sinä olet nyt hiljaa." ja poistut. En toistaiseksi ole tavannut ketään joka ei sulkisi suutaan tuossa kohtaa vähintään yllätyksestä.
-lainaamasi-
Kun siinä huudon päälle yrittää asiallisesti jotain sanoa, niin se sanoma jää kyllä sen huudon alle. Kerran jopa haistatin oikein kunnolla tilanteessa. Reaktion puutteen vuoksi tiedän, ettei kuullut. Olisi kai pitänyt kokeilla avokämmentä poskelle, ehkä se olisi hiljentänyt hetkeksi. Poistuminen paikalta on myös toimimattomaksi todettu keino. Anopilla vielä toimii jalat, ja seuraa kuin hai laivaa ja jatkaa sitä huutoansa.
Jatkoa edelliseen. Tuo ongelma ratkesi sillä, että sain anopin suutahtamaan kunnolla, ja tein mieheni kanssa selväksi, että hänellä ei ole meille asiaa kuin kutsuttuna. Käytännössä lasten synttäreille tulee, muuten ei. Tuolloinkin mies hoitaa kutsumisen. Mua ei haittaisi, vaikka anoppi ei kävisi edes synttäreillä, sielläkin keuhkoaa omia juttujaan muiden puheen päälle ja kertoo juttuja mun lapsista, joita ei hyvällä säkällä ole nähnyt kolmeen kuukauteen.
Alue: Aihe vapaa
Meillä ennen vauvaakin oli tilanteita, joissa ilmeisesti uhriuduttiin. En tuolloin vielä tunnistanut tuollaista käytöstä.
Yksi erityinen tilanne, josta ensimmäistä kertaa suutuin hänelle. Totesin, että minulle ei tuollaista enää tehdä, se ei ole oikein eikä sopivaa. Mökötti, piti mykkäkoulua jonkin aikaa. Jonkin ajan päästä alkoi itkemään, kuinka on hirveä ihminen eikä kukaan halua häntä elämäänsä. Minä sitten siitä kauhistuneena, että ei kai nyt sentään ja en minä niin pahasti tarkoittanut. Pyytelin anteeksi, että taisin sanoa liian jyrkästi jne.
Paaaljon myöhemmin tajusin, että en edes sanonut mitään ilkeää. Totesin vain, todella jämäkästi kylläkin, että noin ei tehdä.
Tämä sitten toistui muutaman kerran ja viimeisen kerran lapsemme ollessa vauva. Silloinkin mietin, että kuinka kamalasti olen hänelle sanonut ja podin syyllisyydentuskia. Liittyi tuolloin juuri tuohon, kuinka hän ei osaa mitään. Tuolloin ei ollut edes mitään yksittäistä esimerkkiä, johon hän olisi viitannut. Minä pohdin, että miten olen sen osoittanut hänelle ja miten hänellä olisi parempi olo, ettei tulisi tuota tunnetta.
Aiheutti siinä vauvavuoden tunnemyrskyissä niin ison kriisin, että päätin puhua terapeutille asiasta. Koska ajattelin juurikin niin, että teen asiasta liian ison. Paisuttelen, kuvittelen. Epämääräinen paha olo poistui, kun hän poistui elämästäni/elämästämme.
Vielä siitä, että nämä jutut täällä muka väritetään tai tulkitaan väärin. Sanasta sanaan kun kirjoitetaan siitä mitä toinen on sanonut. Miten toinen on käyttäynyt. Siinä ei väritystä tarvita. Kyllä nämä henkilöt tuovat sitä väriä ja draamaa elämään ihan itse.