Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.
Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.
Onko mahdollista teettää korjaava kuva? Jos teet hyvistä kuvista kollaasin ja käyt teettämässä sen. Ja sitten deletoit sen kuvottavan kuvan kokonaan, poltat tulostetun version ja laitat uuden kuvan kehyksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.Onko mahdollista teettää korjaava kuva? Jos teet hyvistä kuvista kollaasin ja käyt teettämässä sen. Ja sitten deletoit sen kuvottavan kuvan kokonaan, poltat tulostetun version ja laitat uuden kuvan kehyksiin.
Revin kyseisen kuvan heti kun näin sen paperisena. Anoppi kehtasi erikseen suureen ääneen pyytää "sitä koko porukan kuvaa", vastasin alkuun etten ole vielä teettänyt kopioita, mutta kun sitä kyseistä kuvaa kyseli vielä melkein vuosi ristiäisten jälkeen, sanoin etten ottanut siitä kopioita kun ei ollut kovin onnistunut kuva. Näin anopin naamasta että oli sanomaisillaan "sinäkö niistä päätät?" mutta oli hiljaa ja meni mielenosoituksellisesti haravoimaan :D
Oltiin siis tuossa vaiheessa jo otettu yhteen ihan suorasti ja takana oli muutamia pidempiä "jäähyjä", ei nähty heitä ollenkaan jos käytös oli huonoa ja puhui nimenomaan minulle törkeän autoritäärisesti. Saattoi sanoa vauvalle, minua edes vilkaisematta että "kyllä sinä rakas tänään jäät mummin luokse, nukut mummin kainalossa, tehään tällainen sopimus, tänään jäät!" ja siis sanoi tuon sopimus-jutun vauvalle. Esimerkkejä on miljoonia.
Kirjoitin aiemmin hänestä, siitä hikoilusta ja piloille menneestä villapaidasta. Nyt alkoi taas verenpaine nousta kun tuli sekin mieleen :D
Tuokohan edesmennyt anoppi ja edesmennyt appiukko helpotusta elämään? Vastatkaa te, joilla ei ole anoppia ja/tai appiukkoa elossa. Onko elämänne helpompaa, kun anoppia tai appiukkoa ei ole elossa? Ei ainakaan tarvitse sietää lastenlasten omimista, parisuhteeseen ja perhe-elämään sekaantumista, hirviöanopin ja hirviöappiukon temppuja eikä riidellä.
Vierailija kirjoitti:
Tuokohan edesmennyt anoppi ja edesmennyt appiukko helpotusta elämään? Vastatkaa te, joilla ei ole anoppia ja/tai appiukkoa elossa. Onko elämänne helpompaa, kun anoppia tai appiukkoa ei ole elossa? Ei ainakaan tarvitse sietää lastenlasten omimista, parisuhteeseen ja perhe-elämään sekaantumista, hirviöanopin ja hirviöappiukon temppuja eikä riidellä.
Kyllä appivainaasta on huomattavasti vähemmän haittaa kuin rajattomasta, elossa olevasta anopista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.Onko mahdollista teettää korjaava kuva? Jos teet hyvistä kuvista kollaasin ja käyt teettämässä sen. Ja sitten deletoit sen kuvottavan kuvan kokonaan, poltat tulostetun version ja laitat uuden kuvan kehyksiin.
Revin kyseisen kuvan heti kun näin sen paperisena. Anoppi kehtasi erikseen suureen ääneen pyytää "sitä koko porukan kuvaa", vastasin alkuun etten ole vielä teettänyt kopioita, mutta kun sitä kyseistä kuvaa kyseli vielä melkein vuosi ristiäisten jälkeen, sanoin etten ottanut siitä kopioita kun ei ollut kovin onnistunut kuva. Näin anopin naamasta että oli sanomaisillaan "sinäkö niistä päätät?" mutta oli hiljaa ja meni mielenosoituksellisesti haravoimaan :D
Oltiin siis tuossa vaiheessa jo otettu yhteen ihan suorasti ja takana oli muutamia pidempiä "jäähyjä", ei nähty heitä ollenkaan jos käytös oli huonoa ja puhui nimenomaan minulle törkeän autoritäärisesti. Saattoi sanoa vauvalle, minua edes vilkaisematta että "kyllä sinä rakas tänään jäät mummin luokse, nukut mummin kainalossa, tehään tällainen sopimus, tänään jäät!" ja siis sanoi tuon sopimus-jutun vauvalle. Esimerkkejä on miljoonia.
Kirjoitin aiemmin hänestä, siitä hikoilusta ja piloille menneestä villapaidasta. Nyt alkoi taas verenpaine nousta kun tuli sekin mieleen :D
Oli tuo kuva sen verran törkeä temppu anopilta, että ihan oikein kun ei siitä ole kopiota saanut!
Vierailija kirjoitti:
Onneksi on tämä koronapandemia! Tunkeilevat ja uteliaat isovanhemmat eivät tuppaudu kylään ja yllätyskylään eivätkä mangu lastenlapsia kyläilemään! Koronapandemiasta on hyötyä, koska lapset ja vanhemmat pysyvät omassa kodissaan ja isovanhemmat omassaan.
Ei toiminut meillä. Vaikka sanoin, että välttelemme muita ihmisiä ja pysymme kotona, niin appivanhemmat tunkivat kylään. Joka kerta käydessään he pyysivät meitä heille kylään ja kun emme käyneet kertoivat kuinka lapsellisia olemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuokohan edesmennyt anoppi ja edesmennyt appiukko helpotusta elämään? Vastatkaa te, joilla ei ole anoppia ja/tai appiukkoa elossa. Onko elämänne helpompaa, kun anoppia tai appiukkoa ei ole elossa? Ei ainakaan tarvitse sietää lastenlasten omimista, parisuhteeseen ja perhe-elämään sekaantumista, hirviöanopin ja hirviöappiukon temppuja eikä riidellä.
Tästähän on tehty joku tutkimuskin, jossa on todettu, että joissakin tapauksissa vasta luonnollinen poistuma tuo helpotuksen nuoren parin elämään. Aika karua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.
Järkyttävää! Oon sanaton!
Ei varmaan ole koskaan edes pyytänyt anteeksi? Ootko keskustellut asiasta koskaan? Tuo on kyllä niin ruma teko. Miten joku ihminen voi kohdella läheistänsä noin huonosti?
Meillä anoppi on tunne käsitettä anteeksipyyntö. En jaksa välittää edes koko ihmisestä enää. Oon vaan ajatellut, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.Järkyttävää! Oon sanaton!
Ei varmaan ole koskaan edes pyytänyt anteeksi? Ootko keskustellut asiasta koskaan? Tuo on kyllä niin ruma teko. Miten joku ihminen voi kohdella läheistänsä noin huonosti?
Meillä anoppi on tunne käsitettä anteeksipyyntö. En jaksa välittää edes koko ihmisestä enää. Oon vaan ajatellut, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Uskon että anoppini tiedostaa nykyään miten törkeästi teki, mutta hän ei tule _koskaan_ ottamaan asiaa itse puheeksi, saati pyytämään anteeksi. Jos ottaisin asian puheeksi, niin hän saattaisi - siis ihan oikeasti - huudahtaa silmät ymmyrkäisinä että "nyt hetkinen, siis minä en ymmärrä mistä tässä edes puhutaan - sinähän itte annoit vauvan minulle siinä, nyt en ymmärrä yhtään!" - on käyttänyt vastaavaa taktiikkaa joka ikinen kerta, kun olen palannut johonkin tapahtuneeseen tai asiaan, jonka hän on minulle sanonut.
Olen aivan täysin varma että hän tietää ja muistaa ne, mutta silmät kirkkaina puhuu tapahtuman toiseksi ja kääntää sen sitten niin, että hänen mieli on pahoitettu. Eli hän valehtelee, ihan toimintatapana, joka on yksi syy miksei hän saa olla lastemme kanssa ilman minua tai miestäni.
Mies on sanonut myös, että kyllä se oikeasti tietää mistä on puhe, kun olen välillä epäillyt jo omaa mielenterveyttäni. Miten, MITEN voi kieltää kivenkovaan asioita, joita ovat muutkin olleet todistamassa, koskaan tapahtuneen?
On siis pelkästään poikien äiti ja pyöritti marttyroinnillaan perhettään kunnes tulin minä ja pilasin kaiken.
Mies heräsi ajoissa, nykyään sanoo äidilleen kun tämä aloittaa tekoitkunsa (se on niin koomista: ei kyyneltäkään, kädet otsalla ja se sama värisevä "yhy yhy yhy"-ääni) että lopeta jo, aikuinen ihminen :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.Järkyttävää! Oon sanaton!
Ei varmaan ole koskaan edes pyytänyt anteeksi? Ootko keskustellut asiasta koskaan? Tuo on kyllä niin ruma teko. Miten joku ihminen voi kohdella läheistänsä noin huonosti?
Meillä anoppi on tunne käsitettä anteeksipyyntö. En jaksa välittää edes koko ihmisestä enää. Oon vaan ajatellut, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.Uskon että anoppini tiedostaa nykyään miten törkeästi teki, mutta hän ei tule _koskaan_ ottamaan asiaa itse puheeksi, saati pyytämään anteeksi. Jos ottaisin asian puheeksi, niin hän saattaisi - siis ihan oikeasti - huudahtaa silmät ymmyrkäisinä että "nyt hetkinen, siis minä en ymmärrä mistä tässä edes puhutaan - sinähän itte annoit vauvan minulle siinä, nyt en ymmärrä yhtään!" - on käyttänyt vastaavaa taktiikkaa joka ikinen kerta, kun olen palannut johonkin tapahtuneeseen tai asiaan, jonka hän on minulle sanonut.
Olen aivan täysin varma että hän tietää ja muistaa ne, mutta silmät kirkkaina puhuu tapahtuman toiseksi ja kääntää sen sitten niin, että hänen mieli on pahoitettu. Eli hän valehtelee, ihan toimintatapana, joka on yksi syy miksei hän saa olla lastemme kanssa ilman minua tai miestäni.
Mies on sanonut myös, että kyllä se oikeasti tietää mistä on puhe, kun olen välillä epäillyt jo omaa mielenterveyttäni. Miten, MITEN voi kieltää kivenkovaan asioita, joita ovat muutkin olleet todistamassa, koskaan tapahtuneen?
On siis pelkästään poikien äiti ja pyöritti marttyroinnillaan perhettään kunnes tulin minä ja pilasin kaiken.
Mies heräsi ajoissa, nykyään sanoo äidilleen kun tämä aloittaa tekoitkunsa (se on niin koomista: ei kyyneltäkään, kädet otsalla ja se sama värisevä "yhy yhy yhy"-ääni) että lopeta jo, aikuinen ihminen :D
Hei, nyt kuulostaa muistisairauden oireilta. Onko käynyt muistitestissä? onko tietoa että onko suvussaan esim. Alzheimeria? Lääkäriin aika. Jos ei suostu, niin joku mukaan käynnille. Sanon tämän yli 10v kokemuksella vanhustenhoidosta. Myös oudot itkeskelyt ja tilanteeseen sopimaton käytös on just sitä itteään. Vaikea ymmärtää sellaisen joka ei tunne sairautta mutta muistikuvat todellakin muuttuvat ihan toisiksi ja ne on näille se totuus sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.Järkyttävää! Oon sanaton!
Ei varmaan ole koskaan edes pyytänyt anteeksi? Ootko keskustellut asiasta koskaan? Tuo on kyllä niin ruma teko. Miten joku ihminen voi kohdella läheistänsä noin huonosti?
Meillä anoppi on tunne käsitettä anteeksipyyntö. En jaksa välittää edes koko ihmisestä enää. Oon vaan ajatellut, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.Uskon että anoppini tiedostaa nykyään miten törkeästi teki, mutta hän ei tule _koskaan_ ottamaan asiaa itse puheeksi, saati pyytämään anteeksi. Jos ottaisin asian puheeksi, niin hän saattaisi - siis ihan oikeasti - huudahtaa silmät ymmyrkäisinä että "nyt hetkinen, siis minä en ymmärrä mistä tässä edes puhutaan - sinähän itte annoit vauvan minulle siinä, nyt en ymmärrä yhtään!" - on käyttänyt vastaavaa taktiikkaa joka ikinen kerta, kun olen palannut johonkin tapahtuneeseen tai asiaan, jonka hän on minulle sanonut.
Olen aivan täysin varma että hän tietää ja muistaa ne, mutta silmät kirkkaina puhuu tapahtuman toiseksi ja kääntää sen sitten niin, että hänen mieli on pahoitettu. Eli hän valehtelee, ihan toimintatapana, joka on yksi syy miksei hän saa olla lastemme kanssa ilman minua tai miestäni.
Mies on sanonut myös, että kyllä se oikeasti tietää mistä on puhe, kun olen välillä epäillyt jo omaa mielenterveyttäni. Miten, MITEN voi kieltää kivenkovaan asioita, joita ovat muutkin olleet todistamassa, koskaan tapahtuneen?
On siis pelkästään poikien äiti ja pyöritti marttyroinnillaan perhettään kunnes tulin minä ja pilasin kaiken.
Mies heräsi ajoissa, nykyään sanoo äidilleen kun tämä aloittaa tekoitkunsa (se on niin koomista: ei kyyneltäkään, kädet otsalla ja se sama värisevä "yhy yhy yhy"-ääni) että lopeta jo, aikuinen ihminen :DHei, nyt kuulostaa muistisairauden oireilta. Onko käynyt muistitestissä? onko tietoa että onko suvussaan esim. Alzheimeria? Lääkäriin aika. Jos ei suostu, niin joku mukaan käynnille. Sanon tämän yli 10v kokemuksella vanhustenhoidosta. Myös oudot itkeskelyt ja tilanteeseen sopimaton käytös on just sitä itteään. Vaikea ymmärtää sellaisen joka ei tunne sairautta mutta muistikuvat todellakin muuttuvat ihan toisiksi ja ne on näille se totuus sitten.
Mun anoppi käyttäytyy ihan samalla tavalla, eikä sitä vaivaa kuin syvälle juurtunut ilkeys ja narsismi. Tekoitku (mun anoppi vääntelee naamaansa) on vain tapa manipuloida ja kun elää omassa rinnakkaistodellisuudessa, niin tietysti muistaa kaikesta sen version, mikä häntä hyödyttää siinä tilanteessa eniten. Ja kas kummaa, ihminen, joka on vähän jokaisen kanssa sotajalalla, on aina ja poikkeuksetta uhri. Ikinä ei ole kenellekään mitään pahaa tarkoittanut, raukkaparka on tyhmien ihmisten ympäröimä, kun aina hänet ymmärretään väärin. On patologinen valehtelija ja kyvytön näkemään itsessään mitään vikaa. Ja muissa ihmisissä mitään hyvää, ellei saa asiaa muutettua omaksi ansiokseen.
Anopin vi##umainen perusluonne ei johdu mistään muistisairaudesta. Anoppi on ollut vi##umainen jo yli 30 vuotta sitten, vaikka oli silloin vielä ns. terveen kirjoissa. Tosin en ole koskaan pitänyt anoppia henkisesti terveenä ihmisenä. Normaali, henkisesti tasapainoinen ihminen ei sekaannu ja tyrannisoi aikuisten lastensa elämää. Tasapainoinen, yläpäästään terve ihminen ei pilaa aikuisten lastensa parisuhteita. Hän kunnioittaa toisten ihmisten kotirauhaa. Hän ei tyrkytä iänikuisia ohjeitaan lastenhoitoon ja lastenkasvatukseen. Hän ei puutu lastenhoitoon ja lastenkasvatukseen mitenkään. Anoppi ei ole lastenlasten äiti eikä kasvattaja. Koomista, että anoppi jopa jakoi imetysohjeita miniälle, vaikka ei ole ikinä omia lapsiaan imettänyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anopin vi##umainen perusluonne ei johdu mistään muistisairaudesta. Anoppi on ollut vi##umainen jo yli 30 vuotta sitten, vaikka oli silloin vielä ns. terveen kirjoissa. Tosin en ole koskaan pitänyt anoppia henkisesti terveenä ihmisenä. Normaali, henkisesti tasapainoinen ihminen ei sekaannu ja tyrannisoi aikuisten lastensa elämää. Tasapainoinen, yläpäästään terve ihminen ei pilaa aikuisten lastensa parisuhteita. Hän kunnioittaa toisten ihmisten kotirauhaa. Hän ei tyrkytä iänikuisia ohjeitaan lastenhoitoon ja lastenkasvatukseen. Hän ei puutu lastenhoitoon ja lastenkasvatukseen mitenkään. Anoppi ei ole lastenlasten äiti eikä kasvattaja. Koomista, että anoppi jopa jakoi imetysohjeita miniälle, vaikka ei ole ikinä omia lapsiaan imettänyt!
Juuri tämä. Ymmärtää oman ja lapsen kodin rajat ja kunnioittaa toisen kotirauhaa, vaikka lapsen perheessä asiat tehdään eri tavalla kuin itse tekisi. Ja jos lapsenlapselle on annettu ”väärä” nimi, niin siitä ei ole pakko avautua lapsen vanhemmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.Järkyttävää! Oon sanaton!
Ei varmaan ole koskaan edes pyytänyt anteeksi? Ootko keskustellut asiasta koskaan? Tuo on kyllä niin ruma teko. Miten joku ihminen voi kohdella läheistänsä noin huonosti?
Meillä anoppi on tunne käsitettä anteeksipyyntö. En jaksa välittää edes koko ihmisestä enää. Oon vaan ajatellut, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.Uskon että anoppini tiedostaa nykyään miten törkeästi teki, mutta hän ei tule _koskaan_ ottamaan asiaa itse puheeksi, saati pyytämään anteeksi. Jos ottaisin asian puheeksi, niin hän saattaisi - siis ihan oikeasti - huudahtaa silmät ymmyrkäisinä että "nyt hetkinen, siis minä en ymmärrä mistä tässä edes puhutaan - sinähän itte annoit vauvan minulle siinä, nyt en ymmärrä yhtään!" - on käyttänyt vastaavaa taktiikkaa joka ikinen kerta, kun olen palannut johonkin tapahtuneeseen tai asiaan, jonka hän on minulle sanonut.
Olen aivan täysin varma että hän tietää ja muistaa ne, mutta silmät kirkkaina puhuu tapahtuman toiseksi ja kääntää sen sitten niin, että hänen mieli on pahoitettu. Eli hän valehtelee, ihan toimintatapana, joka on yksi syy miksei hän saa olla lastemme kanssa ilman minua tai miestäni.
Mies on sanonut myös, että kyllä se oikeasti tietää mistä on puhe, kun olen välillä epäillyt jo omaa mielenterveyttäni. Miten, MITEN voi kieltää kivenkovaan asioita, joita ovat muutkin olleet todistamassa, koskaan tapahtuneen?
On siis pelkästään poikien äiti ja pyöritti marttyroinnillaan perhettään kunnes tulin minä ja pilasin kaiken.
Mies heräsi ajoissa, nykyään sanoo äidilleen kun tämä aloittaa tekoitkunsa (se on niin koomista: ei kyyneltäkään, kädet otsalla ja se sama värisevä "yhy yhy yhy"-ääni) että lopeta jo, aikuinen ihminen :D
Jos me joskus mieheni kanssa saadaan toinen lapsi, niin otan heti erilaisen asenteen. Anoppi ei tule pitelemään itkevää lasta pois minulta, ei tule hakemaan kädet ojossa lasta eikä pilaa enää toisia ristiäisiä. En aio kertoa raskaudestani kuin sitten kun vatsa alkaa näkyä.
En ole antanut anopin hoitaa lastamme kuin kerran lähinnä säälistä. Toista kertaa ei tule, oli nimittäin lapsi sen verran hämmentynyt kun mieheni kanssa haimme hänet kotiin. Uskon, että lapsemme aistii anopin.
Onneksi mieheni mummo on ihana ja puolustaa aina meitä. Hän myös sanoo napakasti anopille kun anoppi astuu liikaa reviirille. Joskus tekisi mieli sanoa tuolle miehen mummolle, että ” kiitos kun ymmärrät” huokaisen aina helpotuksesta ja tiedän , että miehen mummo on tukena ja käskee anoppia pois. Anoppi uskoo häntä. Kiva nähdä anopin ilme aina kun hänen äitinsä eli tuo mummo antaa hänelle palautetta :D
Vierailija kirjoitti:
Jos me joskus mieheni kanssa saadaan toinen lapsi, niin otan heti erilaisen asenteen. Anoppi ei tule pitelemään itkevää lasta pois minulta, ei tule hakemaan kädet ojossa lasta eikä pilaa enää toisia ristiäisiä. En aio kertoa raskaudestani kuin sitten kun vatsa alkaa näkyä.
En ole antanut anopin hoitaa lastamme kuin kerran lähinnä säälistä. Toista kertaa ei tule, oli nimittäin lapsi sen verran hämmentynyt kun mieheni kanssa haimme hänet kotiin. Uskon, että lapsemme aistii anopin.
Onneksi mieheni mummo on ihana ja puolustaa aina meitä. Hän myös sanoo napakasti anopille kun anoppi astuu liikaa reviirille. Joskus tekisi mieli sanoa tuolle miehen mummolle, että ” kiitos kun ymmärrät” huokaisen aina helpotuksesta ja tiedän , että miehen mummo on tukena ja käskee anoppia pois. Anoppi uskoo häntä. Kiva nähdä anopin ilme aina kun hänen äitinsä eli tuo mummo antaa hänelle palautetta :D
Minä kanssa päätin, että toista äitiyslomaa appivanhemmat eivät pilaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla olin liian kiltti ja ajattelin, että olen vain nyt herkkä. Mutta sitten kun uskalsin asioista puhua, tajusin, että ei minun tarvitse kaikkea sietää. Meillä siis pappa saattoi käydä 4 kertaa päivässä kylässä, anoppi ei antanut itkevää vauvaa minulle pyynnöstäni huolimatta, minun olisi pitänyt lähteä kesken vanhempainvapaan töihin ja lopettaa imettäminen, että mummo olisi saanut hoitaa vauvan...oli raskasta taistella koko ajan vastaan. Kun toinen lapsi oli tulossa ilmoitin miehelleni, että vanhempasi eivät pilaa minun viimeistä äitiyslomaa, eivätkä ole pilanneet. Toki siitä saadaan kuulla... Ja itseänikin harmittaa, kun kahden lapsen kanssa apu olisi joskus tarpeen, mutta parempi kun ei pyydä, ettei taas ala joku uusi show.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meillä oli esikoisemme ristiäiset, niin anoppi kantoi lasta sylissään melkein kokoajan. Jälkeenpäin sanoin, että en yhtään tykännyt, miten hän käyttäytyi. Rupesi itkemään ja sanoi, että halusi vain auttaa ja olla vauvan kanssa. Mun täytyi itse mennä hakemaan lapseni anopin sylistä, koska anoppi ei itse ymmärtänyt lasta antaa minulle. En tule koskaan unohtamaan tuota ja koin tuon suurena loukkauksena.
Minä olin ristiäisten aikaan vielä huonokuntoinen fyysisesti ja henkisesti. Otin vauvan aina syömään, mutta mihinkään itseni ja vauvan puolustamiseen ei energia riittänyt juhlavieraiden edessä.
Tuloksena oli, että anoppi sääti ja hääräsi miehen vieressä kenen nyt pitää sylitellä vauvaa. Itse piti varmaan tunnin nukkuvaa vauvaa sylissään. Vauva ei käynyt yhdenkään minun sukulaisen sylissä. Surettaa paljon, etten itse puuttunut tilanteeseen. Olin todella voimaton.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, niin eihän tilanne mennyt yhtään niin kuin piti. Tyhmä mies ja vielä tyhmempi äitinsä. Moukkia koko miehen suku suoraan sanottuna. Tuoreen esikoisen äidin ei todellakaan edes pitäisi joutua tilanteeseen, missä pitää kymmenien vieraiden edessä vaatia vauvaa omaan syliin ja ehdotella että voisiko vauva käydä vaikka minunkin äidin sylissä. Muiden pitäisi tajuta itsekin olla omimatta alle 2 kuukauden ikäistä vauvaa.
Nyt olen kyllä jo paremmissa voinneissa ja olenkin käynyt runsaasti omien sukulaisten luona lapsen kanssa.
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.Esikoisemme ristiäisistä otettiin yksi kuva, jossa oli koko juhlaväki. Järjestäydyimme kuvaan, anoppi tuli seisomaan viereeni. Ojensin vauvan miehelle, kun suoristin sukkiksia ennen kuvan ottoa. Kuulin kuinka anoppini sanoi vaimealla äänellä miehelle "anna vaan tähän".
Hän otti vauvan syliinsä, minä ojentauduin ja ojensin käsiä vauvaa kohti, anoppi käänsi hienovaraisesti selkäänsä, ei siis ollut huomaavinaan. Sitten väki äkkiä hiljeni, kuva otettiin.
Kuvassa anoppi pitelee vauvaa hymyillen korvasta korvaan, minä katson ilmeettömänä suoraan kameraan, kädet epävarmasti yhdessä vatsani kohdalla.
Olin ihan pihalla vielä tuolloin, aloin puolustautua vasta kun vauva oli jotain 5kk.
En ole päässyt tuosta kuvasta yli vieläkään ja joka kerta kun ajattelen asiaa, läikähtää mielessä raivo myös miestä kohtaan.Järkyttävää! Oon sanaton!
Ei varmaan ole koskaan edes pyytänyt anteeksi? Ootko keskustellut asiasta koskaan? Tuo on kyllä niin ruma teko. Miten joku ihminen voi kohdella läheistänsä noin huonosti?
Meillä anoppi on tunne käsitettä anteeksipyyntö. En jaksa välittää edes koko ihmisestä enää. Oon vaan ajatellut, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.Uskon että anoppini tiedostaa nykyään miten törkeästi teki, mutta hän ei tule _koskaan_ ottamaan asiaa itse puheeksi, saati pyytämään anteeksi. Jos ottaisin asian puheeksi, niin hän saattaisi - siis ihan oikeasti - huudahtaa silmät ymmyrkäisinä että "nyt hetkinen, siis minä en ymmärrä mistä tässä edes puhutaan - sinähän itte annoit vauvan minulle siinä, nyt en ymmärrä yhtään!" - on käyttänyt vastaavaa taktiikkaa joka ikinen kerta, kun olen palannut johonkin tapahtuneeseen tai asiaan, jonka hän on minulle sanonut.
Olen aivan täysin varma että hän tietää ja muistaa ne, mutta silmät kirkkaina puhuu tapahtuman toiseksi ja kääntää sen sitten niin, että hänen mieli on pahoitettu. Eli hän valehtelee, ihan toimintatapana, joka on yksi syy miksei hän saa olla lastemme kanssa ilman minua tai miestäni.
Mies on sanonut myös, että kyllä se oikeasti tietää mistä on puhe, kun olen välillä epäillyt jo omaa mielenterveyttäni. Miten, MITEN voi kieltää kivenkovaan asioita, joita ovat muutkin olleet todistamassa, koskaan tapahtuneen?
On siis pelkästään poikien äiti ja pyöritti marttyroinnillaan perhettään kunnes tulin minä ja pilasin kaiken.
Mies heräsi ajoissa, nykyään sanoo äidilleen kun tämä aloittaa tekoitkunsa (se on niin koomista: ei kyyneltäkään, kädet otsalla ja se sama värisevä "yhy yhy yhy"-ääni) että lopeta jo, aikuinen ihminen :DJos me joskus mieheni kanssa saadaan toinen lapsi, niin otan heti erilaisen asenteen. Anoppi ei tule pitelemään itkevää lasta pois minulta, ei tule hakemaan kädet ojossa lasta eikä pilaa enää toisia ristiäisiä. En aio kertoa raskaudestani kuin sitten kun vatsa alkaa näkyä.
En ole antanut anopin hoitaa lastamme kuin kerran lähinnä säälistä. Toista kertaa ei tule, oli nimittäin lapsi sen verran hämmentynyt kun mieheni kanssa haimme hänet kotiin. Uskon, että lapsemme aistii anopin.
Onneksi mieheni mummo on ihana ja puolustaa aina meitä. Hän myös sanoo napakasti anopille kun anoppi astuu liikaa reviirille. Joskus tekisi mieli sanoa tuolle miehen mummolle, että ” kiitos kun ymmärrät” huokaisen aina helpotuksesta ja tiedän , että miehen mummo on tukena ja käskee anoppia pois. Anoppi uskoo häntä. Kiva nähdä anopin ilme aina kun hänen äitinsä eli tuo mummo antaa hänelle palautetta :D
Hyvä mummo! Mahtavaa, että saat tukea!
Mekin opittiin jotain ensimmäisen lapsen kanssa tehdyistä virheistä. Toisella kierroksella mies kertoi raskaudesta äidilleen joskus 5 kk kohdalla. Ristiäisiin ei annettu anopille mitään roolia (esikoisen kohdalla sai lukea jonkun raamatun pätkän), ei lainattu edes suvun kastemekkoa.
Esikoinen pelasti pikkiveljensä ristiäiset. 1-vuotiaalla oli vaikeuksia pysyä paikoillaan, mikä tietty oli ok kun kotona oltiin. Lapsi innostui yhdessä vaiheessa halailemaan vuorotellen mun äitiä ja mun kummitätiä. Anoppi yritti kovasti houkutella lasta luokseen, mutta lapsipas juoksi aina hänen ohitseen. Jos katse voisi tappaa... kyllä noistakin ristiäisistä tuli myöhemmin palautetta, väärä pappi oltiin pyydetty paikalle ja nimikin oli taas huono ja kuinka tyhmiä ne mun sukulaiset ovatkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos me joskus mieheni kanssa saadaan toinen lapsi, niin otan heti erilaisen asenteen. Anoppi ei tule pitelemään itkevää lasta pois minulta, ei tule hakemaan kädet ojossa lasta eikä pilaa enää toisia ristiäisiä. En aio kertoa raskaudestani kuin sitten kun vatsa alkaa näkyä.
En ole antanut anopin hoitaa lastamme kuin kerran lähinnä säälistä. Toista kertaa ei tule, oli nimittäin lapsi sen verran hämmentynyt kun mieheni kanssa haimme hänet kotiin. Uskon, että lapsemme aistii anopin.
Onneksi mieheni mummo on ihana ja puolustaa aina meitä. Hän myös sanoo napakasti anopille kun anoppi astuu liikaa reviirille. Joskus tekisi mieli sanoa tuolle miehen mummolle, että ” kiitos kun ymmärrät” huokaisen aina helpotuksesta ja tiedän , että miehen mummo on tukena ja käskee anoppia pois. Anoppi uskoo häntä. Kiva nähdä anopin ilme aina kun hänen äitinsä eli tuo mummo antaa hänelle palautetta :DMinä kanssa päätin, että toista äitiyslomaa appivanhemmat eivät pilaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla olin liian kiltti ja ajattelin, että olen vain nyt herkkä. Mutta sitten kun uskalsin asioista puhua, tajusin, että ei minun tarvitse kaikkea sietää. Meillä siis pappa saattoi käydä 4 kertaa päivässä kylässä, anoppi ei antanut itkevää vauvaa minulle pyynnöstäni huolimatta, minun olisi pitänyt lähteä kesken vanhempainvapaan töihin ja lopettaa imettäminen, että mummo olisi saanut hoitaa vauvan...oli raskasta taistella koko ajan vastaan. Kun toinen lapsi oli tulossa ilmoitin miehelleni, että vanhempasi eivät pilaa minun viimeistä äitiyslomaa, eivätkä ole pilanneet. Toki siitä saadaan kuulla... Ja itseänikin harmittaa, kun kahden lapsen kanssa apu olisi joskus tarpeen, mutta parempi kun ei pyydä, ettei taas ala joku uusi show.
Kummasti sitä keksii keinoja hoitaa asioita lasten kanssa, kun on pakko. Meilläkin olisi anoppi naapurissa ja on ”hoitointoinen”, mutta sen ”hoidon” henkinen hinta on ihan liikaa. Puhumattakaan siitä, että anopin hoito on mitä on ja luottamuspula suuri. Lähistöllä ei muuta sukua asu. Onneksi rahalla saa tarvittaessa hoitajan. Toki muutakin sukua on, mutta jos he hoitavat, niin asia pitää sopia reilusti etukäteen.
Meilläpä anoppi keksii etänä lapsilla käytösongelmia ja kehityshäiriöitä jos ei näe lapsia. Ns johtuu tietenkin minusta ja etäisyyttä otetaan van koska minä haluan peitellä niitä. Ei sen takia että olisi muutakin elämää tai että hänet itsensä kokisi koko perhe rasittavaksi.
Alue: Aihe vapaa
Nousi aivan karvat pystyyn siitä, miten sinuakin on kohdeltu. Aivan uskomatonta ja vielä kamalampaa olet kokenut, koska olet tuon kaiken kokemasi lisäksi ollut huonossa kunnossa. Tiedän miltä sinusta on tuntunut. Sanoitko muuten koskaan anopille asiasta jälkeenpäin? Ootko antanut tuon anteeksi vai onko tuo sellainen asia, mitä et koskaan unohda? Mä muistan tuon edelleen kuin eilisen päivän. Lapsen tärkein päivä, joka ei mennyt kuten kuului. :(
Jännä nähdä, miten anoppi suhtautuu jos miehen sisaruksille tulee lapsia. Jännä silloin nähdä onko yhtään rauhoittunut vai joutuuko tällaista touhua vielä todistamaan.