Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi kilahti, kun hoitovapaan jälkeen menin töihin, eikä hänelle oltu kerrottu asiasta. Hän oli tuttavalta kuullut, että mun lapsi ja tuttavan lapsenlapsi olivat päiväkodissa leikkineet yhdessä. Salattu tässä tapauksessa = ei oltu kerrottu asiaa, joka ei anopille kuulu hänelle yhtään. Suuttui myös siitä, kun en huolinut anoppia mukaan neuvolareissulle, kun esikoinen oli pieni. Hyvin etäiset välit on, eikä tuollainen puuttuminen meidän asioihin ja suuttuminen, kun ”hänelle ei kerrota” asioita, jotka hänelle eivät kuulu, mitenkään luo halua lähentää suhteita.

Meillä anoppi aloitti jo hyvissä ajoin puheen "kyllä minä hoidan, ei saa laittaa tarhaan, mummo on paras hoitaja..." Ja niin monesti pettyi kun aina todettiin, että lapsi menee tarhaan.

Nyt kun menen toisen lapsen jälkeen töihin ja lapset menevät tarhaan alkoi puhw"minä haen aiemmin, kyllä minä haen." No ei tarvi hakea kun teen lyhennettyä työaikaa, ja taas mummo sai syyn mököttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaiset ihmiset voivat yleensä hyvin vain silloin kun heidän ympärillä olevat ihmiset "esittävät" heille kirjoitettuja rooleja. Ikään kuin kaikki näyttelisivät hänen mielessä kirjoitetussa näytelmässään. Ihmiset eivät ole subjekteja, vaan objekteja joilla jokaisella on oma tehtävänsä tässä näytelmässä henkilön omien tunteiden ja tarpeiden näkökulmasta. Usein lähipiiri (sisarukset, aikuiset lapset, ystävät jne.) eivät ymmärrä tätä tilannetta ollenkaan, sillä ovat kasvaneet siihen. Heille tilanne kulminoituu syyllisyyden tunteeseen, jos eivät joskus pysykään tässä roolissa, joka on näytelmässä heille pikkuhiljaa manipuloiden osoitettu. He ajoittain kokevat vihaa, mutta on vaikea osoittaa se "uhria" kohtaan. Nämä ihmiset nimittäin ovat juuri niitä, jotka esittävät itse marttyyrin roolia. Sitten kun joku tästä näytelmästä itsenäistyy ja irtautuu, niin tilanne näyttää selkeämmältä, mutta voi viedä jopa vuosikymmeniä ymmärtää mitä itselle on tehty (varsinkin jos kyseessä on lapsi). Kun itseistyminen tapahtuu, niin narsistinen vanhempi usein masentuu, tarvitsee jatkuvaa apua tai tukeutuu johonkin muista lapsistaan ylitsevuotavasti.

Juuri tältä se tuntuu, kuvailit tilanteen niin hyvin. Se menee nimittäin niin että mummo esittää siinä mahtavaa mummoa lapsen kanssa ja silloin sitä kuuluu kuvata, joko miehen tai apen toimesta, ja kaikkien pitää olla iloisesti tätä tapahtumaa seuraamassa. Se on kirjaimellisesti esitys kameralle ja lapsi on kuvausrekvisiittana siinä. Toinen juttu on taas kun minä en roolissani pysy niin muut tulee korjaamaan "nyt mennään ilahduttamaan mummoa" ja lapsi viedään sinne mummolle.

Olimme kerran isommalla porukalla iltaa viettämässä miehen suvun kesken, kun minä ja lapsi emme valitettavasti pysyneet "roolissa". Emme siis yleensäkään pysy, mutta mummo koki nyt suuren loukkauksen, sillä se sisälsi yhden isomman pettymyksen (yritän välttää nyt tunnistettavuutta, joten jätän kertomatta, mutta kyseessä ei ole oikea loukkaus vaan pettymys siitä ettei mummon itsekseen haaveilema meidän perheelle kohtuuton toive toteutunut) ja lukuisia pienempiä pettymyksiä, tasoa: lapsi ei mene maanittelevan mummon syliin ja minä totean lapselle, ettei ole pakko, ihan itse voit päättää menetkö ja jos menet niin kenen syliin.

Se sukulaisten hääräämisen määrä oli järkyttävä. "Kerätäänkö mummolle kukkia, tule Liisa mennään ilahduttamaan mummoa" "Katsoppa Liisa, täällä on mummo, tule tule" "Viedään mummolle kahvi niin mummo ilahtuu". "Voi kuinka mummo on ikävöinyt sinua, tule mennään antamaan mummolle hali" Minä sitten lopulta vain jätin huomiotta nuo kaikki lapseni maanitteluyritykset, ja leikin lapsen kanssa niin kuin en olisi kuullutkaan. Lapsi kyllä varmaan tulkitsee minuakin ihan hyvin, ja ymmärsi ettei ole pakko mennä jos ei halua, mutta saa mennä jos haluaa. Ei mennyt kuitenkaan, kun koki että äidin kanssa saa olla jos haluaa.

Se on järkyttävää, kuinka iso joukko ihmisiä voi pelätä yhden aikuisen ihmisen mielipahaa. En tiedä mitä on pitänyt tapahtua, että tuollainen on mahdollista. Miten yksi ihminen ja hänen marttyyrius voikin ohjata niin montaa ihmisiä, ja sokaista täysin sen oman käytöksen vaikutuksen pieneen lapseen. Aivan varmasti lapseni jollain tasolla koki, että hän on vastuussa muiden mielestä mummonsa ilahduttamisesta, kun mummo mököttää ja pitää mykkäkoulua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaiset ihmiset voivat yleensä hyvin vain silloin kun heidän ympärillä olevat ihmiset "esittävät" heille kirjoitettuja rooleja. Ikään kuin kaikki näyttelisivät hänen mielessä kirjoitetussa näytelmässään. Ihmiset eivät ole subjekteja, vaan objekteja joilla jokaisella on oma tehtävänsä tässä näytelmässä henkilön omien tunteiden ja tarpeiden näkökulmasta. Usein lähipiiri (sisarukset, aikuiset lapset, ystävät jne.) eivät ymmärrä tätä tilannetta ollenkaan, sillä ovat kasvaneet siihen. Heille tilanne kulminoituu syyllisyyden tunteeseen, jos eivät joskus pysykään tässä roolissa, joka on näytelmässä heille pikkuhiljaa manipuloiden osoitettu. He ajoittain kokevat vihaa, mutta on vaikea osoittaa se "uhria" kohtaan. Nämä ihmiset nimittäin ovat juuri niitä, jotka esittävät itse marttyyrin roolia. Sitten kun joku tästä näytelmästä itsenäistyy ja irtautuu, niin tilanne näyttää selkeämmältä, mutta voi viedä jopa vuosikymmeniä ymmärtää mitä itselle on tehty (varsinkin jos kyseessä on lapsi). Kun itseistyminen tapahtuu, niin narsistinen vanhempi usein masentuu, tarvitsee jatkuvaa apua tai tukeutuu johonkin muista lapsistaan ylitsevuotavasti.

Juuri tältä se tuntuu, kuvailit tilanteen niin hyvin. Se menee nimittäin niin että mummo esittää siinä mahtavaa mummoa lapsen kanssa ja silloin sitä kuuluu kuvata, joko miehen tai apen toimesta, ja kaikkien pitää olla iloisesti tätä tapahtumaa seuraamassa. Se on kirjaimellisesti esitys kameralle ja lapsi on kuvausrekvisiittana siinä. Toinen juttu on taas kun minä en roolissani pysy niin muut tulee korjaamaan "nyt mennään ilahduttamaan mummoa" ja lapsi viedään sinne mummolle.

Olimme kerran isommalla porukalla iltaa viettämässä miehen suvun kesken, kun minä ja lapsi emme valitettavasti pysyneet "roolissa". Emme siis yleensäkään pysy, mutta mummo koki nyt suuren loukkauksen, sillä se sisälsi yhden isomman pettymyksen (yritän välttää nyt tunnistettavuutta, joten jätän kertomatta, mutta kyseessä ei ole oikea loukkaus vaan pettymys siitä ettei mummon itsekseen haaveilema meidän perheelle kohtuuton toive toteutunut) ja lukuisia pienempiä pettymyksiä, tasoa: lapsi ei mene maanittelevan mummon syliin ja minä totean lapselle, ettei ole pakko, ihan itse voit päättää menetkö ja jos menet niin kenen syliin.

Se sukulaisten hääräämisen määrä oli järkyttävä. "Kerätäänkö mummolle kukkia, tule Liisa mennään ilahduttamaan mummoa" "Katsoppa Liisa, täällä on mummo, tule tule" "Viedään mummolle kahvi niin mummo ilahtuu". "Voi kuinka mummo on ikävöinyt sinua, tule mennään antamaan mummolle hali" Minä sitten lopulta vain jätin huomiotta nuo kaikki lapseni maanitteluyritykset, ja leikin lapsen kanssa niin kuin en olisi kuullutkaan. Lapsi kyllä varmaan tulkitsee minuakin ihan hyvin, ja ymmärsi ettei ole pakko mennä jos ei halua, mutta saa mennä jos haluaa. Ei mennyt kuitenkaan, kun koki että äidin kanssa saa olla jos haluaa.

Se on järkyttävää, kuinka iso joukko ihmisiä voi pelätä yhden aikuisen ihmisen mielipahaa. En tiedä mitä on pitänyt tapahtua, että tuollainen on mahdollista. Miten yksi ihminen ja hänen marttyyrius voikin ohjata niin montaa ihmisiä, ja sokaista täysin sen oman käytöksen vaikutuksen pieneen lapseen. Aivan varmasti lapseni jollain tasolla koki, että hän on vastuussa muiden mielestä mummonsa ilahduttamisesta, kun mummo mököttää ja pitää mykkäkoulua.

Totta, en siis ole ongelman kanssa yksin. Eniten juuri olen ihmetellyt tuota muiden sukulaisten tarvetta tulla ohjaamaan "nyt mussukka, mennään mummon luo...." Kerran olisi melkein naurattanut, jos ei olisi ottanut päähän oikein kunnolla... Olin kotona lapsen (8 kk) kanssa kun mummo kävelee sisään ja toteaa:"minä tulin hakemaan mussakan meille. " Leikin tyhmää ja totesin, että "ei minulla ole tänään mitään menoa, olemme mussukan kanssa kotona." Mummo siinä vähän aikaa vääntelehti ja kokeili uudestaan:"minä lähden tästä kotiin ja kyllä minä mussukan mielelläni ottaisin mukaan." Totesin siihen vain, että "varmasti, mutta en tarvitse lapsen hoitoapua tänään." Mummo lähti ja pappa tuli tunnin päästä kertomaan kuinka he aina antoivat mummon hoitaa ja mummon tehtävä on hoitaa... Niinpä niin, kunhan mummolle ei tule paha mieli.

Miten täällä ei juuri kukaan miniöistä ja anopeista ei tule toimeen. Miniät on kotiäitejämutta joskus joudutte menemään oikeisiin töihin ja joudut selviytymään muiden kanssa. Miniän pitää selvittää miehensä kanssa perusasiat.Aivan toivottoman huonosti pärjäätte anopin kanssa.

Tuntuu että täällä kaikkien miniöiden elämä päätapahtuma on riidellä anopin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Miten täällä ei juuri kukaan miniöistä ja anopeista ei tule toimeen. Miniät on kotiäitejämutta joskus joudutte menemään oikeisiin töihin ja joudut selviytymään muiden kanssa. Miniän pitää selvittää miehensä kanssa perusasiat.Aivan toivottoman huonosti pärjäätte anopin kanssa.

Mä oon tullut loistavasti toimeen anopin kanssa, kun lakkasin yrittämästä miellyttää anoppia. Anopille tämä on täysin katastrofi, kun miniä ei tottele, ja on siksi katkaissut välit. Elämä muuttui kerta heitolla paljon paremmaksi!

Vierailija kirjoitti:

Miten täällä ei juuri kukaan miniöistä ja anopeista ei tule toimeen. Miniät on kotiäitejämutta joskus joudutte menemään oikeisiin töihin ja joudut selviytymään muiden kanssa. Miniän pitää selvittää miehensä kanssa perusasiat.Aivan toivottoman huonosti pärjäätte anopin kanssa.

Olen ollut 9 vuotta työelämässä ennen ensimmäistä äitiyslomaa ja nytkin työkaverit soittelevat ja varmistelevat, että olen kesäloman jälkeen tulossa töihin. Töissä pärjään oikein hyvin ja työpaikassani on 150 muutakin ihmistä :)

Tunnistan tuon piirteen, päällepäsmäröintiä... vastasyntyneen äiti on ensisijaisesti se joka hoitaa, lapsen isän kanssa yhdessä. Pysy lujana vaikka ahdistaakin. Ja teillä on oma perhe ja oma koti, sinne ei ole mummon tai kenenkään muunkaan lupa tulla ja tunkeutua jossei osaa käyttäytyä. Ja suosittelen keskustelemaan esim neuvolassa ja etsimään keskusteluapua kasvatusammattilaisten kanssa kunnon neuvojen saamiseksi selkeiden rajojen asettamista varten. Ja niin että haette apua yhdessä mieluiten.

Anoppini on ihan samansorttinen, alkuun oli tosi hyvät välit mutta kun muutin saman katon alle poikansa kanssa, hänen kehotuksestaan- tai pikemminkin painostuksestaan liki 10 vuotta sitten, niin hänellä olikin pakkomielle päästä auttamaan muutossa ja nakella mun tavarat roskiin sekä haukkua mua. Ja vinkua että hän alkaa itkeä jossei saa tehdä sitä. Ja Lopuksi totesi lähtiessään että nyt helpotti kun HÄN on saanut huseerata. Lopulta pidin välirikkoa parisen vuotta mutta lapsen tulon myötä piti lämmitellä välejä vaikken olisi halunnut. Ja samanlailla puuttui lapsen nimiäisten järjestelyyn, kasvatukseen ym. Mutta saimme jotenkin mieheni kanssa pidettyä vähän edes loitompana. Vaikka mieskään ei näe äitinsä toimintaa mitenkään uhkana perheemme hyvinvoinnille. Muutimme jokunen vuosi sitten isompaan asuntoon, sinne emme ole päästäneet käymään että mullakin olisi edes joku Koti isolla Koolla olemassa. Nyt anoppi on sairastellut jalkansa ja sydämen kanssa pahasti ja olen olut joskus auttamassa rahaa vastaan mutten muuten liiemmin välitä. On kuitenkin nöyrtynyt aiemmasta jo vähäsen eikä haukkua enää ole tullut päin naamaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi kilahti, kun hoitovapaan jälkeen menin töihin, eikä hänelle oltu kerrottu asiasta. Hän oli tuttavalta kuullut, että mun lapsi ja tuttavan lapsenlapsi olivat päiväkodissa leikkineet yhdessä. Salattu tässä tapauksessa = ei oltu kerrottu asiaa, joka ei anopille kuulu hänelle yhtään. Suuttui myös siitä, kun en huolinut anoppia mukaan neuvolareissulle, kun esikoinen oli pieni. Hyvin etäiset välit on, eikä tuollainen puuttuminen meidän asioihin ja suuttuminen, kun ”hänelle ei kerrota” asioita, jotka hänelle eivät kuulu, mitenkään luo halua lähentää suhteita.

Meillä anoppi aloitti jo hyvissä ajoin puheen "kyllä minä hoidan, ei saa laittaa tarhaan, mummo on paras hoitaja..." Ja niin monesti pettyi kun aina todettiin, että lapsi menee tarhaan.

Nyt kun menen toisen lapsen jälkeen töihin ja lapset menevät tarhaan alkoi puhw"minä haen aiemmin, kyllä minä haen." No ei tarvi hakea kun teen lyhennettyä työaikaa, ja taas mummo sai syyn mököttää.

Tuo on juuri se, mitä haluttiin välttää. Anoppi suuttui hillittömästi, kun kysyi 3-vuotiaalta, että eikö tämä mieluummin tulisi vanhempien työpäivän ajaksi mummolaan kuin päiväkotiin, ja pieni vastasi Ei! On se kamalaa, kun lapsi viihtyy päiväkodissa...

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tuon piirteen, päällepäsmäröintiä... vastasyntyneen äiti on ensisijaisesti se joka hoitaa, lapsen isän kanssa yhdessä. Pysy lujana vaikka ahdistaakin. Ja teillä on oma perhe ja oma koti, sinne ei ole mummon tai kenenkään muunkaan lupa tulla ja tunkeutua jossei osaa käyttäytyä. Ja suosittelen keskustelemaan esim neuvolassa ja etsimään keskusteluapua kasvatusammattilaisten kanssa kunnon neuvojen saamiseksi selkeiden rajojen asettamista varten. Ja niin että haette apua yhdessä mieluiten.

Anoppini on ihan samansorttinen, alkuun oli tosi hyvät välit mutta kun muutin saman katon alle poikansa kanssa, hänen kehotuksestaan- tai pikemminkin painostuksestaan liki 10 vuotta sitten, niin hänellä olikin pakkomielle päästä auttamaan muutossa ja nakella mun tavarat roskiin sekä haukkua mua. Ja vinkua että hän alkaa itkeä jossei saa tehdä sitä. Ja Lopuksi totesi lähtiessään että nyt helpotti kun HÄN on saanut huseerata. Lopulta pidin välirikkoa parisen vuotta mutta lapsen tulon myötä piti lämmitellä välejä vaikken olisi halunnut. Ja samanlailla puuttui lapsen nimiäisten järjestelyyn, kasvatukseen ym. Mutta saimme jotenkin mieheni kanssa pidettyä vähän edes loitompana. Vaikka mieskään ei näe äitinsä toimintaa mitenkään uhkana perheemme hyvinvoinnille. Muutimme jokunen vuosi sitten isompaan asuntoon, sinne emme ole päästäneet käymään että mullakin olisi edes joku Koti isolla Koolla olemassa. Nyt anoppi on sairastellut jalkansa ja sydämen kanssa pahasti ja olen olut joskus auttamassa rahaa vastaan mutten muuten liiemmin välitä. On kuitenkin nöyrtynyt aiemmasta jo vähäsen eikä haukkua enää ole tullut päin naamaa.

Niin isoa rahaa ei ole, että menisin auttamaan anoppia. Sen verran on vielä henkistä kuormaa, etten todellakaan ota riskiä, että se kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten täällä ei juuri kukaan miniöistä ja anopeista ei tule toimeen. Miniät on kotiäitejämutta joskus joudutte menemään oikeisiin töihin ja joudut selviytymään muiden kanssa. Miniän pitää selvittää miehensä kanssa perusasiat.Aivan toivottoman huonosti pärjäätte anopin kanssa.

Olen ollut 9 vuotta työelämässä ennen ensimmäistä äitiyslomaa ja nytkin työkaverit soittelevat ja varmistelevat, että olen kesäloman jälkeen tulossa töihin. Töissä pärjään oikein hyvin ja työpaikassani on 150 muutakin ihmistä :)

Mä olen tullut myös hyvin toimeen työkavereiden kanssa, vaikka anopin kanssa on sukset pahasti ristissä.

Vierailija kirjoitti:

"Toinen juttu on taas kun minä en roolissani pysy niin muut tulee korjaamaan "nyt mennään ilahduttamaan mummoa" ja lapsi viedään sinne mummolle."

Tää on muuten tuttua! Nyt vasta tajusin. Ja se, että muut sukulaiset tulevat varmistamaan meiltä" olettehan käyneet mummoa katsomassa, mummolla on ikävä. " Ja tosiaan joka viikko nähdään. Meinaan seuraavalla kerralla todeta, että joo nähtiin x, mutta toista mummoa ei ollakaan nähty hetkiin, pitääpä lähteä sinne. Jospa joku edes tajuaisi miettiä, että miksi vain toisen mummon luona pitää ravata ja mielellään niin, että minä en ole mukana, koska pilaan vierailun olemalla paikalla.

Mun miehellä on pieni suku, mutta anopilla on laaja tuttavapiiri. Kun näitä tuttavia näkee, niin aina kyselevät että ollaanko käyty kun se mummu niin tykkää. Ihan varmasti tietävät, ainakin läheisimmät, että välit ovat kylmät. Kerran totesin yhdelle, jonka tiedän anopille läheiseksi, että ei olla käyty, kun ei kiinnosta mennä taas kerran haukuttavaksi. Vastaanotto oli hyvin järkyttynyt ilme ja paljon puhuva toteamus, että ”niin siinä saattaa käydä.”

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että täällä kaikkien miniöiden elämä päätapahtuma on riidellä anopin kanssa.

Ei, mulla on prioriteetit ihan muualla. Mieluusti en haaskaisi anoppiini enää yhtäkään ajatusta.

Minkä takia tämä rasittava ketju on vuodesta toiseen etusivulla?? VaUvAn TehTäVä hOitAa AiKuIsTa?++++ huoh, niin typerä otsikkokin -.-

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia tämä rasittava ketju on vuodesta toiseen etusivulla?? VaUvAn TehTäVä hOitAa AiKuIsTa?++++ huoh, niin typerä otsikkokin -.-

Siksi, että sinäkin kultaseni kävit linkin avaamassa ja kommentoimassa. Iloa päivääsi huokailija :)

2018 vuoden aloitus.

Vierailija kirjoitti:

2018 vuoden aloitus.

Aihe silti vielä (valitettavasti) monelle ajankohtainen.

Kolmen lapsen mummona luen ihan kummissani näitä juttuja.  Täytyy olla tosi outoja nämä mummot, siis yleensä anopit.  No itsellä ei ole poikaa, joten en tiedä miniöistä mitään, mutta kahteen vävyyn on ihan normi välit.

Ihan varmasti minäkin ns. hurahdin onnesta, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi.  Ja paljon olen sitä lasta hoitanutkin, koska äitinsä oli vielä hyvin nuori ja asuttiin lähellä.  Mutta mitään tuollaista kummallista maanittelua ja vaatimista ja itsensä äidiksi kutsumista en kyllä ole harrastanut, kyllä äiti on äiti ja mummo on mummo.  Kyllä kai sitä hurahtamista voi vähemmälläkin tohottamisella harjoittaa.  Se mummona oleminenhan siinä nimenomaan onkin se ihana asia, en minä äidin paikkaa halua.  

Se juuri on ikävää, että olemalla tuollainen aivan älytön, se mummo menettää sen, mitä mummous voi parhaimmillaan olla.   Ei lapsi mitään ylenmääräistä lällytystä kaipaa, ihan tavallista läheisyyttä vaan ja yhteistä tekemistä ja sen sellaista.  

Oma äitini aikanaan karttoi lapsenhoitoa, ei olisi millään hoitanut lastani, ellei ollut sitten ihan vihonviimeinen pakko.  Sittenkin oli kauhean kellontarkkaa, milloin lapsi piti hakea pois.  Anopista taas ei ollut apua siksi, kun tämä oli jo niin vanha ja melkein kuuro, ihan säällinen ihminen sinänsä, ei meillä ollut koskaan mitään skismoja.

Koskeekohan tuo hulluksi hurahtaminen sitten enemmänkin poikien äitejä ja kun siinä välissä on tavallaan vieras ihminen, eli miniä, niin tilanne on räjähdysherkkä?   Äidin ja tyttären välit taas pysyy paremmin kunnossa, kun he ovat aina toisensa tunteneet ja toimeen tulleet ja tietävät toisensa.  Eli osaavat paremmin suhtautua.  

Vierailija kirjoitti:

Kolmen lapsen mummona luen ihan kummissani näitä juttuja.  Täytyy olla tosi outoja nämä mummot, siis yleensä anopit.  No itsellä ei ole poikaa, joten en tiedä miniöistä mitään, mutta kahteen vävyyn on ihan normi välit.

Ihan varmasti minäkin ns. hurahdin onnesta, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi.  Ja paljon olen sitä lasta hoitanutkin, koska äitinsä oli vielä hyvin nuori ja asuttiin lähellä.  Mutta mitään tuollaista kummallista maanittelua ja vaatimista ja itsensä äidiksi kutsumista en kyllä ole harrastanut, kyllä äiti on äiti ja mummo on mummo.  Kyllä kai sitä hurahtamista voi vähemmälläkin tohottamisella harjoittaa.  Se mummona oleminenhan siinä nimenomaan onkin se ihana asia, en minä äidin paikkaa halua.  

Se juuri on ikävää, että olemalla tuollainen aivan älytön, se mummo menettää sen, mitä mummous voi parhaimmillaan olla.   Ei lapsi mitään ylenmääräistä lällytystä kaipaa, ihan tavallista läheisyyttä vaan ja yhteistä tekemistä ja sen sellaista.  

Oma äitini aikanaan karttoi lapsenhoitoa, ei olisi millään hoitanut lastani, ellei ollut sitten ihan vihonviimeinen pakko.  Sittenkin oli kauhean kellontarkkaa, milloin lapsi piti hakea pois.  Anopista taas ei ollut apua siksi, kun tämä oli jo niin vanha ja melkein kuuro, ihan säällinen ihminen sinänsä, ei meillä ollut koskaan mitään skismoja.

Koskeekohan tuo hulluksi hurahtaminen sitten enemmänkin poikien äitejä ja kun siinä välissä on tavallaan vieras ihminen, eli miniä, niin tilanne on räjähdysherkkä?   Äidin ja tyttären välit taas pysyy paremmin kunnossa, kun he ovat aina toisensa tunteneet ja toimeen tulleet ja tietävät toisensa.  Eli osaavat paremmin suhtautua.  

Ongelma koskee rajattomia, itsekeskeisiä, itsekkäitä, narsistisia ihmisiä, jotka on tottuneet henkisellä kiristämisellä, painostamalla jne saamaan tahtonsa läpi.

Minulla se on viisi vuotta vanhempi sisar. Joka ei vaan ole kasvanut aikuiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Kolmen lapsen mummona luen ihan kummissani näitä juttuja.  Täytyy olla tosi outoja nämä mummot, siis yleensä anopit.  No itsellä ei ole poikaa, joten en tiedä miniöistä mitään, mutta kahteen vävyyn on ihan normi välit.

Ihan varmasti minäkin ns. hurahdin onnesta, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi.  Ja paljon olen sitä lasta hoitanutkin, koska äitinsä oli vielä hyvin nuori ja asuttiin lähellä.  Mutta mitään tuollaista kummallista maanittelua ja vaatimista ja itsensä äidiksi kutsumista en kyllä ole harrastanut, kyllä äiti on äiti ja mummo on mummo.  Kyllä kai sitä hurahtamista voi vähemmälläkin tohottamisella harjoittaa.  Se mummona oleminenhan siinä nimenomaan onkin se ihana asia, en minä äidin paikkaa halua.  

Se juuri on ikävää, että olemalla tuollainen aivan älytön, se mummo menettää sen, mitä mummous voi parhaimmillaan olla.   Ei lapsi mitään ylenmääräistä lällytystä kaipaa, ihan tavallista läheisyyttä vaan ja yhteistä tekemistä ja sen sellaista.  

Oma äitini aikanaan karttoi lapsenhoitoa, ei olisi millään hoitanut lastani, ellei ollut sitten ihan vihonviimeinen pakko.  Sittenkin oli kauhean kellontarkkaa, milloin lapsi piti hakea pois.  Anopista taas ei ollut apua siksi, kun tämä oli jo niin vanha ja melkein kuuro, ihan säällinen ihminen sinänsä, ei meillä ollut koskaan mitään skismoja.

Koskeekohan tuo hulluksi hurahtaminen sitten enemmänkin poikien äitejä ja kun siinä välissä on tavallaan vieras ihminen, eli miniä, niin tilanne on räjähdysherkkä?   Äidin ja tyttären välit taas pysyy paremmin kunnossa, kun he ovat aina toisensa tunteneet ja toimeen tulleet ja tietävät toisensa.  Eli osaavat paremmin suhtautua.  

Omalta kohdalta voin sanoa, että omalle äidille on paljon helpompi sanoa asioista, kuin anopille. Anoppini oli miltei ventovieras, kun esikoinen syntyi. Yhtäkkiä tämä muukalainen alkoi ilmestyä joka päivä meille mitä ihmeellisimpiin aikoihin, haukkui mua ja mun sukulaisia, en osannut hoitaa vauvaa, kotia tai mitään muutakaan. Lisäksi toi meille rekkakuormallisen (ainakin melkein) tavaraa, eikä rajoittunut pelkästään vauvan tavaroihin. Kyllä hänelle yritin sanoa, mutta eipä tuollainen rajaton tapaus kuuntele. Kuninkaallisesti vaan ohitti miniän höpinät. En ole ikinä tuollaista ennen joutunut kokemaan, joten olin tosiaan todella pulassa. Anoppi oli etäinen ennen lapsen syntymää, vauvan syntymän jälkeen luuli pääsevänsä meidän perheen ylimykseksi. eihän tuollaista kukaan jaksa katsella. Nykyään ei olla väleissä. Ja tämä on hyvä, vaikkakaan ei ideaalinen ratkaisu.