Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on näköjään muuttunut rajattomien isovanhempien pohdiskelusta huolimattomien isovanhempien pohdiskeluksu. Kaksi ihan eri asiaa mielestäni.

Välinpitämättömyys annetuista ohjeista on juurikin rajattomuutta. Meillä mummo, minun äitini, mm säännönmukaisesti laiminlöi annetut ohjeet lapsen lääkkeistä ja ruokavaliosta.

Nyt itkee kun ei saa olla koskaan yksin lastem kanssa. Miksiköhän.

Nää on näitä samoja, itsellä ei onneksi lasta (vielä), mutta tiedän jo millaista se tulisi olemaan koska lemmikkien/koirien kanssa käytös sitä enteili aina jo. Kohteella ei ole oikeastaan väliä (tavara/eläin/pieni lapsi) mutta kun sen ns. isoäidin pitää saada tehdä ihan miten itse huvittaa. Sai pari kertaa koirani hoitoon, annettu selkeästi ohjeet ruokinnasta ja ulkoilutuksesta. Alleviivattu, että ei saa päästää irti missään olosuhteissa koska koiralla saalistusvietti ja lähtee ja pahimmassa tapauksessa jää auton alle tms tms. Toistuvasti sitten rikkoi tätä ohjetta ja sain sen tietää jälkeen päin "hih sitten ihan vähän päästin sen pellolle ja karkasi mutta sain sen sitten kiinni" mikä aina kerrotaan niinkuin se olisi joku hauska kommellus - ei, vaan hän on saattanut vastuullaan olevan avuttomamman olennon vaaraan viis veisaamalla mistään säännöistä. Sitten itkee miksi ei saa koiraa tai muuta enää hoitoon. No jaa-a, mistäköhän johtuu? Jos tulee lapsi, niin en helvetissä anna hoitoon koska linja on ollut aina tämä.

Mun äitini päästi siskoni salukin toistuvasti irti. Kerran se sitten paineli heikoille jäille keskelle järven selkää ja sinne jäi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on näköjään muuttunut rajattomien isovanhempien pohdiskelusta huolimattomien isovanhempien pohdiskeluksu. Kaksi ihan eri asiaa mielestäni.

Välinpitämättömyys annetuista ohjeista on juurikin rajattomuutta. Meillä mummo, minun äitini, mm säännönmukaisesti laiminlöi annetut ohjeet lapsen lääkkeistä ja ruokavaliosta.

Nyt itkee kun ei saa olla koskaan yksin lastem kanssa. Miksiköhän.

Nää on näitä samoja, itsellä ei onneksi lasta (vielä), mutta tiedän jo millaista se tulisi olemaan koska lemmikkien/koirien kanssa käytös sitä enteili aina jo. Kohteella ei ole oikeastaan väliä (tavara/eläin/pieni lapsi) mutta kun sen ns. isoäidin pitää saada tehdä ihan miten itse huvittaa. Sai pari kertaa koirani hoitoon, annettu selkeästi ohjeet ruokinnasta ja ulkoilutuksesta. Alleviivattu, että ei saa päästää irti missään olosuhteissa koska koiralla saalistusvietti ja lähtee ja pahimmassa tapauksessa jää auton alle tms tms. Toistuvasti sitten rikkoi tätä ohjetta ja sain sen tietää jälkeen päin "hih sitten ihan vähän päästin sen pellolle ja karkasi mutta sain sen sitten kiinni" mikä aina kerrotaan niinkuin se olisi joku hauska kommellus - ei, vaan hän on saattanut vastuullaan olevan avuttomamman olennon vaaraan viis veisaamalla mistään säännöistä. Sitten itkee miksi ei saa koiraa tai muuta enää hoitoon. No jaa-a, mistäköhän johtuu? Jos tulee lapsi, niin en helvetissä anna hoitoon koska linja on ollut aina tämä.

Mun äitini päästi siskoni salukin toistuvasti irti. Kerran se sitten paineli heikoille jäille keskelle järven selkää ja sinne jäi.

Sitten varmaan hänen mielestään aina suutuit turhasta ja ylireagoit ja hänen puoleltaan ei mitään virhettä koskaan tapahtunut, miksi olet tuollainen nipo?

Olen pahoillani menetyksestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on näköjään muuttunut rajattomien isovanhempien pohdiskelusta huolimattomien isovanhempien pohdiskeluksu. Kaksi ihan eri asiaa mielestäni.

Välinpitämättömyys annetuista ohjeista on juurikin rajattomuutta. Meillä mummo, minun äitini, mm säännönmukaisesti laiminlöi annetut ohjeet lapsen lääkkeistä ja ruokavaliosta.

Nyt itkee kun ei saa olla koskaan yksin lastem kanssa. Miksiköhän.

Nää on näitä samoja, itsellä ei onneksi lasta (vielä), mutta tiedän jo millaista se tulisi olemaan koska lemmikkien/koirien kanssa käytös sitä enteili aina jo. Kohteella ei ole oikeastaan väliä (tavara/eläin/pieni lapsi) mutta kun sen ns. isoäidin pitää saada tehdä ihan miten itse huvittaa. Sai pari kertaa koirani hoitoon, annettu selkeästi ohjeet ruokinnasta ja ulkoilutuksesta. Alleviivattu, että ei saa päästää irti missään olosuhteissa koska koiralla saalistusvietti ja lähtee ja pahimmassa tapauksessa jää auton alle tms tms. Toistuvasti sitten rikkoi tätä ohjetta ja sain sen tietää jälkeen päin "hih sitten ihan vähän päästin sen pellolle ja karkasi mutta sain sen sitten kiinni" mikä aina kerrotaan niinkuin se olisi joku hauska kommellus - ei, vaan hän on saattanut vastuullaan olevan avuttomamman olennon vaaraan viis veisaamalla mistään säännöistä. Sitten itkee miksi ei saa koiraa tai muuta enää hoitoon. No jaa-a, mistäköhän johtuu? Jos tulee lapsi, niin en helvetissä anna hoitoon koska linja on ollut aina tämä.

Mun äitini päästi siskoni salukin toistuvasti irti. Kerran se sitten paineli heikoille jäille keskelle järven selkää ja sinne jäi.

Sitten varmaan hänen mielestään aina suutuit turhasta ja ylireagoit ja hänen puoleltaan ei mitään virhettä koskaan tapahtunut, miksi olet tuollainen nipo?

Olen pahoillani menetyksestäsi.

Siskoni salukin.

Minä en ole ikinä uskonut hänelle koiraa tai lasta. Tai ylipäätään yhtikäs mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on näköjään muuttunut rajattomien isovanhempien pohdiskelusta huolimattomien isovanhempien pohdiskeluksu. Kaksi ihan eri asiaa mielestäni.

Välinpitämättömyys annetuista ohjeista on juurikin rajattomuutta. Meillä mummo, minun äitini, mm säännönmukaisesti laiminlöi annetut ohjeet lapsen lääkkeistä ja ruokavaliosta.

Nyt itkee kun ei saa olla koskaan yksin lastem kanssa. Miksiköhän.

Nää on näitä samoja, itsellä ei onneksi lasta (vielä), mutta tiedän jo millaista se tulisi olemaan koska lemmikkien/koirien kanssa käytös sitä enteili aina jo. Kohteella ei ole oikeastaan väliä (tavara/eläin/pieni lapsi) mutta kun sen ns. isoäidin pitää saada tehdä ihan miten itse huvittaa. Sai pari kertaa koirani hoitoon, annettu selkeästi ohjeet ruokinnasta ja ulkoilutuksesta. Alleviivattu, että ei saa päästää irti missään olosuhteissa koska koiralla saalistusvietti ja lähtee ja pahimmassa tapauksessa jää auton alle tms tms. Toistuvasti sitten rikkoi tätä ohjetta ja sain sen tietää jälkeen päin "hih sitten ihan vähän päästin sen pellolle ja karkasi mutta sain sen sitten kiinni" mikä aina kerrotaan niinkuin se olisi joku hauska kommellus - ei, vaan hän on saattanut vastuullaan olevan avuttomamman olennon vaaraan viis veisaamalla mistään säännöistä. Sitten itkee miksi ei saa koiraa tai muuta enää hoitoon. No jaa-a, mistäköhän johtuu? Jos tulee lapsi, niin en helvetissä anna hoitoon koska linja on ollut aina tämä.

Mun äitini päästi siskoni salukin toistuvasti irti. Kerran se sitten paineli heikoille jäille keskelle järven selkää ja sinne jäi.

Ottiko äiti vastuun tapahtuneesta?

Mun anoppi on sitä mieltä, että kun meillä on kaksi poikaa pienellä ikäerolla, niin kuopus ei tarvitse ikinä mitään uutta. Siitä huolimatta, että heillä on kiinnostuksen kohteet ihan erilaiset.

Toki kierrätän vaatteita ja tarvikkeita, mutta kyllä se pienempikin tarvitsee joskus jotain uutta ja omaa.

Eniten tympäisee, kun anoppi kiekuu, että ”katsopas, Simo nyt ajaa Timon pyörällä Timon paita päällä”. Kyllä se ”Simo” ajaa ihan omalla pyörällään oma paita päällään, vaikka ne aiemmin on isoveljellä ollut käytössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on näköjään muuttunut rajattomien isovanhempien pohdiskelusta huolimattomien isovanhempien pohdiskeluksu. Kaksi ihan eri asiaa mielestäni.

Välinpitämättömyys annetuista ohjeista on juurikin rajattomuutta. Meillä mummo, minun äitini, mm säännönmukaisesti laiminlöi annetut ohjeet lapsen lääkkeistä ja ruokavaliosta.

Nyt itkee kun ei saa olla koskaan yksin lastem kanssa. Miksiköhän.

Nää on näitä samoja, itsellä ei onneksi lasta (vielä), mutta tiedän jo millaista se tulisi olemaan koska lemmikkien/koirien kanssa käytös sitä enteili aina jo. Kohteella ei ole oikeastaan väliä (tavara/eläin/pieni lapsi) mutta kun sen ns. isoäidin pitää saada tehdä ihan miten itse huvittaa. Sai pari kertaa koirani hoitoon, annettu selkeästi ohjeet ruokinnasta ja ulkoilutuksesta. Alleviivattu, että ei saa päästää irti missään olosuhteissa koska koiralla saalistusvietti ja lähtee ja pahimmassa tapauksessa jää auton alle tms tms. Toistuvasti sitten rikkoi tätä ohjetta ja sain sen tietää jälkeen päin "hih sitten ihan vähän päästin sen pellolle ja karkasi mutta sain sen sitten kiinni" mikä aina kerrotaan niinkuin se olisi joku hauska kommellus - ei, vaan hän on saattanut vastuullaan olevan avuttomamman olennon vaaraan viis veisaamalla mistään säännöistä. Sitten itkee miksi ei saa koiraa tai muuta enää hoitoon. No jaa-a, mistäköhän johtuu? Jos tulee lapsi, niin en helvetissä anna hoitoon koska linja on ollut aina tämä.

Mun äitini päästi siskoni salukin toistuvasti irti. Kerran se sitten paineli heikoille jäille keskelle järven selkää ja sinne jäi.

Ottiko äiti vastuun tapahtuneesta?

Ei tietenkään. Hänhän on The Uhri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on näköjään muuttunut rajattomien isovanhempien pohdiskelusta huolimattomien isovanhempien pohdiskeluksu. Kaksi ihan eri asiaa mielestäni.

Välinpitämättömyys annetuista ohjeista on juurikin rajattomuutta. Meillä mummo, minun äitini, mm säännönmukaisesti laiminlöi annetut ohjeet lapsen lääkkeistä ja ruokavaliosta.

Nyt itkee kun ei saa olla koskaan yksin lastem kanssa. Miksiköhän.

Nää on näitä samoja, itsellä ei onneksi lasta (vielä), mutta tiedän jo millaista se tulisi olemaan koska lemmikkien/koirien kanssa käytös sitä enteili aina jo. Kohteella ei ole oikeastaan väliä (tavara/eläin/pieni lapsi) mutta kun sen ns. isoäidin pitää saada tehdä ihan miten itse huvittaa. Sai pari kertaa koirani hoitoon, annettu selkeästi ohjeet ruokinnasta ja ulkoilutuksesta. Alleviivattu, että ei saa päästää irti missään olosuhteissa koska koiralla saalistusvietti ja lähtee ja pahimmassa tapauksessa jää auton alle tms tms. Toistuvasti sitten rikkoi tätä ohjetta ja sain sen tietää jälkeen päin "hih sitten ihan vähän päästin sen pellolle ja karkasi mutta sain sen sitten kiinni" mikä aina kerrotaan niinkuin se olisi joku hauska kommellus - ei, vaan hän on saattanut vastuullaan olevan avuttomamman olennon vaaraan viis veisaamalla mistään säännöistä. Sitten itkee miksi ei saa koiraa tai muuta enää hoitoon. No jaa-a, mistäköhän johtuu? Jos tulee lapsi, niin en helvetissä anna hoitoon koska linja on ollut aina tämä.

Mun äitini päästi siskoni salukin toistuvasti irti. Kerran se sitten paineli heikoille jäille keskelle järven selkää ja sinne jäi.

Ottiko äiti vastuun tapahtuneesta?

Ei tietenkään. Hänhän on The Uhri.

Voin kuvitella. Anoppi päästi kerran hoitokissan (sisäkissa) ulos yksin, ja sehän katosi. Kyynelsilmin selitti, että kyllä minä sitä kutsuin takaisin, mutta ei se totellut. Eli kissan vika, kun katosi. Tässä oli onnellinen loppu, (kissa löytyi parin päivän jälkeen) mutta kertoo kaiken siitä, kuinka paljon kunnioittaa saatua ohjeistusta (kissan yksin ulkoilu oli kielletty), ja kun tätä rikottiin ja kävi huonosti, niin ei se ainakaan anopin vika ollut!

Eipä ole tämä naapuri kissaansa enää anopilleni hoitoon vienyt, ja kun mun lasten kanssa toimii ihan samalla tavalla, niin ihmettelee, miksi ei jätetä lapsia hänelle hoitoon.

Meillä alkoi nyt sama show kulminoitumaan ja pinna kiristyi. Anoppi kiukutteli krapulapäissään juhannusreissulla tiskaamisesta ja siitähän se sota repesi kun en tällä kertaa niellyt kiukkuani vaan kylmäviivaisesti sanoin jo samana iltana että nyt riitti, kamat kasaan ja takaisin kotiinpäin. En siedä tyhjästä kilahtelevia ihmisiä. Mies kiukuttelee kun poistuin yhteisestä wappiryhmästä ja ilmoitin että nyt on suhteessa liikaa henkilöitä. Otin mökiltä mukaani kaiken mahdollisen ja ilmoitin, että sinne ei enää mennä. Tässä vuosien mittaan lapsen varjolla tehty kaikkea kiusaa ja ollut sellainen olo, että olen suvun sijaissynnyttäjä. 

Minua vain raapii todella paljon se, että kaikilla on mielipide miten minun kuuluisi olla ja käyttäytyä, ja vielä enemmän se, että ihan kuin olisin lapsi mikä tarvitsee holhousta eikä oikein tiedä miten päin olla. Mies alkoi jo mökillä sanelemaan miten minun pitäisi nyt mennä aamupalapöytään sen raivorattaren kanssa ja oli niin paljon kaikkea ohjelmaa sunnuntaiksi, eli he olivat päättäneet puolestani, ettei ongelmaa ole. Siinäpä ihmettelevät miksi jäi reissu lyhyeksi, koska kuka tahansa kävelee pihalle siinä kohtaa jos vedetään draamaa kaikesta. Lapsen puolesta he tekevät kaikkea melkein kysymättä, ja jos anoppi oli paikalla, niin minua ei huomioitu ollenkaan ja olin alituisessa neuvojen ristitulessa. "Älä tee sitä, älä tee tätä", vaikka mä olen kuitenkin äiti. Anoppi kiskoi herneet siitäkin, kun suklaakarkin varjolla sain uhmaikäisen lähtemään kotiin ja se puhelu oli vähintäänkin nolostuttava, kun toinen raivoaa miksi toimin hänen selkänsä takana OMAN LAPSENI KANSSA. 

Keskusteluyhteys täysin poikki miehen kanssa, hän ei tunnu tajuavan ongelman vakavuutta ja ilmoitti äsken, ettei tee valintaa äidin ja vaimon väliltä. Sanoin tekeväni sen hänen puolestaan. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä alkoi nyt sama show kulminoitumaan ja pinna kiristyi. Anoppi kiukutteli krapulapäissään juhannusreissulla tiskaamisesta ja siitähän se sota repesi kun en tällä kertaa niellyt kiukkuani vaan kylmäviivaisesti sanoin jo samana iltana että nyt riitti, kamat kasaan ja takaisin kotiinpäin. En siedä tyhjästä kilahtelevia ihmisiä. Mies kiukuttelee kun poistuin yhteisestä wappiryhmästä ja ilmoitin että nyt on suhteessa liikaa henkilöitä. Otin mökiltä mukaani kaiken mahdollisen ja ilmoitin, että sinne ei enää mennä. Tässä vuosien mittaan lapsen varjolla tehty kaikkea kiusaa ja ollut sellainen olo, että olen suvun sijaissynnyttäjä. 

Minua vain raapii todella paljon se, että kaikilla on mielipide miten minun kuuluisi olla ja käyttäytyä, ja vielä enemmän se, että ihan kuin olisin lapsi mikä tarvitsee holhousta eikä oikein tiedä miten päin olla. Mies alkoi jo mökillä sanelemaan miten minun pitäisi nyt mennä aamupalapöytään sen raivorattaren kanssa ja oli niin paljon kaikkea ohjelmaa sunnuntaiksi, eli he olivat päättäneet puolestani, ettei ongelmaa ole. Siinäpä ihmettelevät miksi jäi reissu lyhyeksi, koska kuka tahansa kävelee pihalle siinä kohtaa jos vedetään draamaa kaikesta. Lapsen puolesta he tekevät kaikkea melkein kysymättä, ja jos anoppi oli paikalla, niin minua ei huomioitu ollenkaan ja olin alituisessa neuvojen ristitulessa. "Älä tee sitä, älä tee tätä", vaikka mä olen kuitenkin äiti. Anoppi kiskoi herneet siitäkin, kun suklaakarkin varjolla sain uhmaikäisen lähtemään kotiin ja se puhelu oli vähintäänkin nolostuttava, kun toinen raivoaa miksi toimin hänen selkänsä takana OMAN LAPSENI KANSSA. 

Keskusteluyhteys täysin poikki miehen kanssa, hän ei tunnu tajuavan ongelman vakavuutta ja ilmoitti äsken, ettei tee valintaa äidin ja vaimon väliltä. Sanoin tekeväni sen hänen puolestaan. 

Hyvä sinä! Tsemppiä, pidä puolesi.

Jos mies on äitisuhdettaan lukuunottamatta hyvä, voisi varmaan harkita esim pariterapiaa. Meillä auttoi avaamaan miehen silmiä se, että täysin ulkopuolinen sanoi, että anopin käytös ei ole normaalia. Pitkä ja kivulias prosessi tuo on, mutta ehdottomasti kannatti tehdä.

T. Eräs, jonka elämän laatu parani, kun anoppi katkaisi välit, kun aloin pitämään puoliani

Vierailija kirjoitti:

Meillä alkoi nyt sama show kulminoitumaan ja pinna kiristyi. Anoppi kiukutteli krapulapäissään juhannusreissulla tiskaamisesta ja siitähän se sota repesi kun en tällä kertaa niellyt kiukkuani vaan kylmäviivaisesti sanoin jo samana iltana että nyt riitti, kamat kasaan ja takaisin kotiinpäin. En siedä tyhjästä kilahtelevia ihmisiä. Mies kiukuttelee kun poistuin yhteisestä wappiryhmästä ja ilmoitin että nyt on suhteessa liikaa henkilöitä. Otin mökiltä mukaani kaiken mahdollisen ja ilmoitin, että sinne ei enää mennä. Tässä vuosien mittaan lapsen varjolla tehty kaikkea kiusaa ja ollut sellainen olo, että olen suvun sijaissynnyttäjä. 

Minua vain raapii todella paljon se, että kaikilla on mielipide miten minun kuuluisi olla ja käyttäytyä, ja vielä enemmän se, että ihan kuin olisin lapsi mikä tarvitsee holhousta eikä oikein tiedä miten päin olla. Mies alkoi jo mökillä sanelemaan miten minun pitäisi nyt mennä aamupalapöytään sen raivorattaren kanssa ja oli niin paljon kaikkea ohjelmaa sunnuntaiksi, eli he olivat päättäneet puolestani, ettei ongelmaa ole. Siinäpä ihmettelevät miksi jäi reissu lyhyeksi, koska kuka tahansa kävelee pihalle siinä kohtaa jos vedetään draamaa kaikesta. Lapsen puolesta he tekevät kaikkea melkein kysymättä, ja jos anoppi oli paikalla, niin minua ei huomioitu ollenkaan ja olin alituisessa neuvojen ristitulessa. "Älä tee sitä, älä tee tätä", vaikka mä olen kuitenkin äiti. Anoppi kiskoi herneet siitäkin, kun suklaakarkin varjolla sain uhmaikäisen lähtemään kotiin ja se puhelu oli vähintäänkin nolostuttava, kun toinen raivoaa miksi toimin hänen selkänsä takana OMAN LAPSENI KANSSA. 

Keskusteluyhteys täysin poikki miehen kanssa, hän ei tunnu tajuavan ongelman vakavuutta ja ilmoitti äsken, ettei tee valintaa äidin ja vaimon väliltä. Sanoin tekeväni sen hänen puolestaan. 

Tsemppiä! Mulla aikalailla sama tilanne paitsi että lapsi on vielä vauva, mykkäkoulua sit pidetään siitä kun kehtaan laittaa vauvani välillä nukkumaan eikä olla siinä 24h mummoa viihdyttämässä mikä on näköjään meidän velvollisuus, ainakin vauvan. Ei mitään omaa aikaa siellä, vaikka kaikilla muilla on. Mökillä kans aina tällaista, mullekin riitti ja nyt ollaan menossa pariterapiaan miehen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä alkoi nyt sama show kulminoitumaan ja pinna kiristyi. Anoppi kiukutteli krapulapäissään juhannusreissulla tiskaamisesta ja siitähän se sota repesi kun en tällä kertaa niellyt kiukkuani vaan kylmäviivaisesti sanoin jo samana iltana että nyt riitti, kamat kasaan ja takaisin kotiinpäin. En siedä tyhjästä kilahtelevia ihmisiä. Mies kiukuttelee kun poistuin yhteisestä wappiryhmästä ja ilmoitin että nyt on suhteessa liikaa henkilöitä. Otin mökiltä mukaani kaiken mahdollisen ja ilmoitin, että sinne ei enää mennä. Tässä vuosien mittaan lapsen varjolla tehty kaikkea kiusaa ja ollut sellainen olo, että olen suvun sijaissynnyttäjä. 

Minua vain raapii todella paljon se, että kaikilla on mielipide miten minun kuuluisi olla ja käyttäytyä, ja vielä enemmän se, että ihan kuin olisin lapsi mikä tarvitsee holhousta eikä oikein tiedä miten päin olla. Mies alkoi jo mökillä sanelemaan miten minun pitäisi nyt mennä aamupalapöytään sen raivorattaren kanssa ja oli niin paljon kaikkea ohjelmaa sunnuntaiksi, eli he olivat päättäneet puolestani, ettei ongelmaa ole. Siinäpä ihmettelevät miksi jäi reissu lyhyeksi, koska kuka tahansa kävelee pihalle siinä kohtaa jos vedetään draamaa kaikesta. Lapsen puolesta he tekevät kaikkea melkein kysymättä, ja jos anoppi oli paikalla, niin minua ei huomioitu ollenkaan ja olin alituisessa neuvojen ristitulessa. "Älä tee sitä, älä tee tätä", vaikka mä olen kuitenkin äiti. Anoppi kiskoi herneet siitäkin, kun suklaakarkin varjolla sain uhmaikäisen lähtemään kotiin ja se puhelu oli vähintäänkin nolostuttava, kun toinen raivoaa miksi toimin hänen selkänsä takana OMAN LAPSENI KANSSA. 

Keskusteluyhteys täysin poikki miehen kanssa, hän ei tunnu tajuavan ongelman vakavuutta ja ilmoitti äsken, ettei tee valintaa äidin ja vaimon väliltä. Sanoin tekeväni sen hänen puolestaan. 

Minä leikin kerran autossa sanaleikkiä lasteni ja mummonsa kanssa. Mummo veti kilarit siitä että minulla oli lasteni kanssa muisto ja sana joka oli ”salattu häneltä”. Aivan absurdi tilanne!

Tällaiset ihmiset voivat yleensä hyvin vain silloin kun heidän ympärillä olevat ihmiset "esittävät" heille kirjoitettuja rooleja. Ikään kuin kaikki näyttelisivät hänen mielessä kirjoitetussa näytelmässään. Ihmiset eivät ole subjekteja, vaan objekteja joilla jokaisella on oma tehtävänsä tässä näytelmässä henkilön omien tunteiden ja tarpeiden näkökulmasta. Usein lähipiiri (sisarukset, aikuiset lapset, ystävät jne.) eivät ymmärrä tätä tilannetta ollenkaan, sillä ovat kasvaneet siihen. Heille tilanne kulminoituu syyllisyyden tunteeseen, jos eivät joskus pysykään tässä roolissa, joka on näytelmässä heille pikkuhiljaa manipuloiden osoitettu. He ajoittain kokevat vihaa, mutta on vaikea osoittaa se "uhria" kohtaan. Nämä ihmiset nimittäin ovat juuri niitä, jotka esittävät itse marttyyrin roolia. Sitten kun joku tästä näytelmästä itsenäistyy ja irtautuu, niin tilanne näyttää selkeämmältä, mutta voi viedä jopa vuosikymmeniä ymmärtää mitä itselle on tehty (varsinkin jos kyseessä on lapsi). Kun itseistyminen tapahtuu, niin narsistinen vanhempi usein masentuu, tarvitsee jatkuvaa apua tai tukeutuu johonkin muista lapsistaan ylitsevuotavasti.

Meillä oli ihan mukava Juhannusreissu anopin ja apen luona mökillä. Saunottiin ja pelattiin porukalla mölkkyä. Yhdessä ruuanlaittoa. Herkkuja ja juomia. Kivaa seurustelua ja lapset mukana tottakai. En muuta kaivannut. Anoppi ja appi ovat kyllä maailaman parhaat. Aina apuna ja valmiit nauttimaan yhdessolosta.

Anoppi ja appi ei siivoa mökkiä perusteelisesti, ikkunanpesuineen kuin vasta Juhannuksen jälkeen ja nyt se siirtyi helteen vuoksi vielä kauemmaksi. Matot ovat kuulemma pesseet.

Ihanakesä vaikka helle saa jalat turpoamaan nuorellakin ja väsyttää. Relataan ja nautitaan.

Vierailija kirjoitti:

Tällaiset ihmiset voivat yleensä hyvin vain silloin kun heidän ympärillä olevat ihmiset "esittävät" heille kirjoitettuja rooleja. Ikään kuin kaikki näyttelisivät hänen mielessä kirjoitetussa näytelmässään. Ihmiset eivät ole subjekteja, vaan objekteja joilla jokaisella on oma tehtävänsä tässä näytelmässä henkilön omien tunteiden ja tarpeiden näkökulmasta. Usein lähipiiri (sisarukset, aikuiset lapset, ystävät jne.) eivät ymmärrä tätä tilannetta ollenkaan, sillä ovat kasvaneet siihen. Heille tilanne kulminoituu syyllisyyden tunteeseen, jos eivät joskus pysykään tässä roolissa, joka on näytelmässä heille pikkuhiljaa manipuloiden osoitettu. He ajoittain kokevat vihaa, mutta on vaikea osoittaa se "uhria" kohtaan. Nämä ihmiset nimittäin ovat juuri niitä, jotka esittävät itse marttyyrin roolia. Sitten kun joku tästä näytelmästä itsenäistyy ja irtautuu, niin tilanne näyttää selkeämmältä, mutta voi viedä jopa vuosikymmeniä ymmärtää mitä itselle on tehty (varsinkin jos kyseessä on lapsi). Kun itseistyminen tapahtuu, niin narsistinen vanhempi usein masentuu, tarvitsee jatkuvaa apua tai tukeutuu johonkin muista lapsistaan ylitsevuotavasti.

Juuri tältä se tuntuu, kuvailit tilanteen niin hyvin. Se menee nimittäin niin että mummo esittää siinä mahtavaa mummoa lapsen kanssa ja silloin sitä kuuluu kuvata, joko miehen tai apen toimesta, ja kaikkien pitää olla iloisesti tätä tapahtumaa seuraamassa. Se on kirjaimellisesti esitys kameralle ja lapsi on kuvausrekvisiittana siinä. Toinen juttu on taas kun minä en roolissani pysy niin muut tulee korjaamaan "nyt mennään ilahduttamaan mummoa" ja lapsi viedään sinne mummolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaiset ihmiset voivat yleensä hyvin vain silloin kun heidän ympärillä olevat ihmiset "esittävät" heille kirjoitettuja rooleja. Ikään kuin kaikki näyttelisivät hänen mielessä kirjoitetussa näytelmässään. Ihmiset eivät ole subjekteja, vaan objekteja joilla jokaisella on oma tehtävänsä tässä näytelmässä henkilön omien tunteiden ja tarpeiden näkökulmasta. Usein lähipiiri (sisarukset, aikuiset lapset, ystävät jne.) eivät ymmärrä tätä tilannetta ollenkaan, sillä ovat kasvaneet siihen. Heille tilanne kulminoituu syyllisyyden tunteeseen, jos eivät joskus pysykään tässä roolissa, joka on näytelmässä heille pikkuhiljaa manipuloiden osoitettu. He ajoittain kokevat vihaa, mutta on vaikea osoittaa se "uhria" kohtaan. Nämä ihmiset nimittäin ovat juuri niitä, jotka esittävät itse marttyyrin roolia. Sitten kun joku tästä näytelmästä itsenäistyy ja irtautuu, niin tilanne näyttää selkeämmältä, mutta voi viedä jopa vuosikymmeniä ymmärtää mitä itselle on tehty (varsinkin jos kyseessä on lapsi). Kun itseistyminen tapahtuu, niin narsistinen vanhempi usein masentuu, tarvitsee jatkuvaa apua tai tukeutuu johonkin muista lapsistaan ylitsevuotavasti.

Juuri tältä se tuntuu, kuvailit tilanteen niin hyvin. Se menee nimittäin niin että mummo esittää siinä mahtavaa mummoa lapsen kanssa ja silloin sitä kuuluu kuvata, joko miehen tai apen toimesta, ja kaikkien pitää olla iloisesti tätä tapahtumaa seuraamassa. Se on kirjaimellisesti esitys kameralle ja lapsi on kuvausrekvisiittana siinä. Toinen juttu on taas kun minä en roolissani pysy niin muut tulee korjaamaan "nyt mennään ilahduttamaan mummoa" ja lapsi viedään sinne mummolle.

Sitten kun pysyn roolissani vaikka en selkeästi pidä siitä niin mies kehuu minua, "kiitos kun teit noin, oli kivasti tehty". "Äiti on niin iloinen nyt, kiitos".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä alkoi nyt sama show kulminoitumaan ja pinna kiristyi. Anoppi kiukutteli krapulapäissään juhannusreissulla tiskaamisesta ja siitähän se sota repesi kun en tällä kertaa niellyt kiukkuani vaan kylmäviivaisesti sanoin jo samana iltana että nyt riitti, kamat kasaan ja takaisin kotiinpäin. En siedä tyhjästä kilahtelevia ihmisiä. Mies kiukuttelee kun poistuin yhteisestä wappiryhmästä ja ilmoitin että nyt on suhteessa liikaa henkilöitä. Otin mökiltä mukaani kaiken mahdollisen ja ilmoitin, että sinne ei enää mennä. Tässä vuosien mittaan lapsen varjolla tehty kaikkea kiusaa ja ollut sellainen olo, että olen suvun sijaissynnyttäjä. 

Minua vain raapii todella paljon se, että kaikilla on mielipide miten minun kuuluisi olla ja käyttäytyä, ja vielä enemmän se, että ihan kuin olisin lapsi mikä tarvitsee holhousta eikä oikein tiedä miten päin olla. Mies alkoi jo mökillä sanelemaan miten minun pitäisi nyt mennä aamupalapöytään sen raivorattaren kanssa ja oli niin paljon kaikkea ohjelmaa sunnuntaiksi, eli he olivat päättäneet puolestani, ettei ongelmaa ole. Siinäpä ihmettelevät miksi jäi reissu lyhyeksi, koska kuka tahansa kävelee pihalle siinä kohtaa jos vedetään draamaa kaikesta. Lapsen puolesta he tekevät kaikkea melkein kysymättä, ja jos anoppi oli paikalla, niin minua ei huomioitu ollenkaan ja olin alituisessa neuvojen ristitulessa. "Älä tee sitä, älä tee tätä", vaikka mä olen kuitenkin äiti. Anoppi kiskoi herneet siitäkin, kun suklaakarkin varjolla sain uhmaikäisen lähtemään kotiin ja se puhelu oli vähintäänkin nolostuttava, kun toinen raivoaa miksi toimin hänen selkänsä takana OMAN LAPSENI KANSSA. 

Keskusteluyhteys täysin poikki miehen kanssa, hän ei tunnu tajuavan ongelman vakavuutta ja ilmoitti äsken, ettei tee valintaa äidin ja vaimon väliltä. Sanoin tekeväni sen hänen puolestaan. 

Minä leikin kerran autossa sanaleikkiä lasteni ja mummonsa kanssa. Mummo veti kilarit siitä että minulla oli lasteni kanssa muisto ja sana joka oli ”salattu häneltä”. Aivan absurdi tilanne!

Mun anoppi kilahti, kun hoitovapaan jälkeen menin töihin, eikä hänelle oltu kerrottu asiasta. Hän oli tuttavalta kuullut, että mun lapsi ja tuttavan lapsenlapsi olivat päiväkodissa leikkineet yhdessä. Salattu tässä tapauksessa = ei oltu kerrottu asiaa, joka ei anopille kuulu hänelle yhtään. Suuttui myös siitä, kun en huolinut anoppia mukaan neuvolareissulle, kun esikoinen oli pieni. Hyvin etäiset välit on, eikä tuollainen puuttuminen meidän asioihin ja suuttuminen, kun ”hänelle ei kerrota” asioita, jotka hänelle eivät kuulu, mitenkään luo halua lähentää suhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaiset ihmiset voivat yleensä hyvin vain silloin kun heidän ympärillä olevat ihmiset "esittävät" heille kirjoitettuja rooleja. Ikään kuin kaikki näyttelisivät hänen mielessä kirjoitetussa näytelmässään. Ihmiset eivät ole subjekteja, vaan objekteja joilla jokaisella on oma tehtävänsä tässä näytelmässä henkilön omien tunteiden ja tarpeiden näkökulmasta. Usein lähipiiri (sisarukset, aikuiset lapset, ystävät jne.) eivät ymmärrä tätä tilannetta ollenkaan, sillä ovat kasvaneet siihen. Heille tilanne kulminoituu syyllisyyden tunteeseen, jos eivät joskus pysykään tässä roolissa, joka on näytelmässä heille pikkuhiljaa manipuloiden osoitettu. He ajoittain kokevat vihaa, mutta on vaikea osoittaa se "uhria" kohtaan. Nämä ihmiset nimittäin ovat juuri niitä, jotka esittävät itse marttyyrin roolia. Sitten kun joku tästä näytelmästä itsenäistyy ja irtautuu, niin tilanne näyttää selkeämmältä, mutta voi viedä jopa vuosikymmeniä ymmärtää mitä itselle on tehty (varsinkin jos kyseessä on lapsi). Kun itseistyminen tapahtuu, niin narsistinen vanhempi usein masentuu, tarvitsee jatkuvaa apua tai tukeutuu johonkin muista lapsistaan ylitsevuotavasti.

Juuri tältä se tuntuu, kuvailit tilanteen niin hyvin. Se menee nimittäin niin että mummo esittää siinä mahtavaa mummoa lapsen kanssa ja silloin sitä kuuluu kuvata, joko miehen tai apen toimesta, ja kaikkien pitää olla iloisesti tätä tapahtumaa seuraamassa. Se on kirjaimellisesti esitys kameralle ja lapsi on kuvausrekvisiittana siinä. Toinen juttu on taas kun minä en roolissani pysy niin muut tulee korjaamaan "nyt mennään ilahduttamaan mummoa" ja lapsi viedään sinne mummolle.

Sitten kun pysyn roolissani vaikka en selkeästi pidä siitä niin mies kehuu minua, "kiitos kun teit noin, oli kivasti tehty". "Äiti on niin iloinen nyt, kiitos".

Mun miehelle on ollut tosi vaikeaa tehdä asioita, jos joutuu uhmaamaan äitiään. Ensimmäinen lomareissu joka tehtiin vauvan kanssa tehtiin salaa anopilta. Kun tultiin kotiin, meidät haukuttiin, kun anoppi olisi halunnut mukaan hoitamaan, että saadaan sit miehen kanssa juhlia. Kumpikaan meistä ei ole juhlija-tyyppiä, eikä vauvan hoitaminen reissussa ollut mikään ongelma meille. Mutta kun ihan joka asiaan pitäisi saada olla osallisena....

Juuli kirjoitti:

Meillä oli ihan mukava Juhannusreissu anopin ja apen luona mökillä. Saunottiin ja pelattiin porukalla mölkkyä. Yhdessä ruuanlaittoa. Herkkuja ja juomia. Kivaa seurustelua ja lapset mukana tottakai. En muuta kaivannut. Anoppi ja appi ovat kyllä maailaman parhaat. Aina apuna ja valmiit nauttimaan yhdessolosta.

Anoppi ja appi ei siivoa mökkiä perusteelisesti, ikkunanpesuineen kuin vasta Juhannuksen jälkeen ja nyt se siirtyi helteen vuoksi vielä kauemmaksi. Matot ovat kuulemma pesseet.

Ihanakesä vaikka helle saa jalat turpoamaan nuorellakin ja väsyttää. Relataan ja nautitaan.

Kiva, että sulla on mukavat appivanhemmat. Vaihdetaanko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaiset ihmiset voivat yleensä hyvin vain silloin kun heidän ympärillä olevat ihmiset "esittävät" heille kirjoitettuja rooleja. Ikään kuin kaikki näyttelisivät hänen mielessä kirjoitetussa näytelmässään. Ihmiset eivät ole subjekteja, vaan objekteja joilla jokaisella on oma tehtävänsä tässä näytelmässä henkilön omien tunteiden ja tarpeiden näkökulmasta. Usein lähipiiri (sisarukset, aikuiset lapset, ystävät jne.) eivät ymmärrä tätä tilannetta ollenkaan, sillä ovat kasvaneet siihen. Heille tilanne kulminoituu syyllisyyden tunteeseen, jos eivät joskus pysykään tässä roolissa, joka on näytelmässä heille pikkuhiljaa manipuloiden osoitettu. He ajoittain kokevat vihaa, mutta on vaikea osoittaa se "uhria" kohtaan. Nämä ihmiset nimittäin ovat juuri niitä, jotka esittävät itse marttyyrin roolia. Sitten kun joku tästä näytelmästä itsenäistyy ja irtautuu, niin tilanne näyttää selkeämmältä, mutta voi viedä jopa vuosikymmeniä ymmärtää mitä itselle on tehty (varsinkin jos kyseessä on lapsi). Kun itseistyminen tapahtuu, niin narsistinen vanhempi usein masentuu, tarvitsee jatkuvaa apua tai tukeutuu johonkin muista lapsistaan ylitsevuotavasti.

Juuri tältä se tuntuu, kuvailit tilanteen niin hyvin. Se menee nimittäin niin että mummo esittää siinä mahtavaa mummoa lapsen kanssa ja silloin sitä kuuluu kuvata, joko miehen tai apen toimesta, ja kaikkien pitää olla iloisesti tätä tapahtumaa seuraamassa. Se on kirjaimellisesti esitys kameralle ja lapsi on kuvausrekvisiittana siinä. Toinen juttu on taas kun minä en roolissani pysy niin muut tulee korjaamaan "nyt mennään ilahduttamaan mummoa" ja lapsi viedään sinne mummolle.

Sitten kun pysyn roolissani vaikka en selkeästi pidä siitä niin mies kehuu minua, "kiitos kun teit noin, oli kivasti tehty". "Äiti on niin iloinen nyt, kiitos".

Mun miehelle on ollut tosi vaikeaa tehdä asioita, jos joutuu uhmaamaan äitiään. Ensimmäinen lomareissu joka tehtiin vauvan kanssa tehtiin salaa anopilta. Kun tultiin kotiin, meidät haukuttiin, kun anoppi olisi halunnut mukaan hoitamaan, että saadaan sit miehen kanssa juhlia. Kumpikaan meistä ei ole juhlija-tyyppiä, eikä vauvan hoitaminen reissussa ollut mikään ongelma meille. Mutta kun ihan joka asiaan pitäisi saada olla osallisena....

Näinhän se on, mies oikein huokaisee helpotuksesta kun tapaaminen "meni hyvin" ja sitten kiittää minua hyvästä suorituksesta.

"Toinen juttu on taas kun minä en roolissani pysy niin muut tulee korjaamaan "nyt mennään ilahduttamaan mummoa" ja lapsi viedään sinne mummolle."

Tää on muuten tuttua! Nyt vasta tajusin. Ja se, että muut sukulaiset tulevat varmistamaan meiltä" olettehan käyneet mummoa katsomassa, mummolla on ikävä. " Ja tosiaan joka viikko nähdään. Meinaan seuraavalla kerralla todeta, että joo nähtiin x, mutta toista mummoa ei ollakaan nähty hetkiin, pitääpä lähteä sinne. Jospa joku edes tajuaisi miettiä, että miksi vain toisen mummon luona pitää ravata ja mielellään niin, että minä en ole mukana, koska pilaan vierailun olemalla paikalla.