Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Et sinä voi tuollaista mitenkään tietää. Aivan naurettavaa neuvoa täällä.
Ja mistä ihmeestä olisit mielesi pahoittanut jos lapsen äiti neuvoo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Mistä päättelet että osaa, kun kirjoittaja juuri kirjoittaa, että siitä ei ole näkynyt merkkiäkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Siinä kohtaa olisit sinäkin pahastunut jos sinua 20 v. nuorempi miniä, silloin vielä ns.kokelas, opettaa sinua vaihtamaan vaipan ja selittää miten on paras röyhtäyttää ja älä tee näin vaan näin, tue niskaa näin. Hormoneilla ei ihan kaikkea voi kuitata. Otin vauvan hoito esitelmän totta puhuen epäluottamuslauseena äitiyttäni kohtaan. Tuli jopa mieleen, onko oma poika antanut ymmärtää että kaipaisin neuvoja, ei kivaa. Erikoista kun luulisi muistavan vanhimpaisena että pienten hoito erityisesti sujuu tältä "mummelilta" ainakaan ei ole nähnyt mitään virheitä minun tehneen. Plääh, on ehkä uutukainen äiti vähän norsunluutornissaan. Ohimenevää ja hormonien tekemää. Ajattelu, ettei kukaan muu osaa hoitaa vauvaa paitsi hän vain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Siinä kohtaa olisit sinäkin pahastunut jos sinua 20 v. nuorempi miniä, silloin vielä ns.kokelas, opettaa sinua vaihtamaan vaipan ja selittää miten on paras röyhtäyttää ja älä tee näin vaan näin, tue niskaa näin. Hormoneilla ei ihan kaikkea voi kuitata. Otin vauvan hoito esitelmän totta puhuen epäluottamuslauseena äitiyttäni kohtaan. Tuli jopa mieleen, onko oma poika antanut ymmärtää että kaipaisin neuvoja, ei kivaa. Erikoista kun luulisi muistavan vanhimpaisena että pienten hoito erityisesti sujuu tältä "mummelilta" ainakaan ei ole nähnyt mitään virheitä minun tehneen. Plääh, on ehkä uutukainen äiti vähän norsunluutornissaan. Ohimenevää ja hormonien tekemää. Ajattelu, ettei kukaan muu osaa hoitaa vauvaa paitsi hän vain.
Se on hänen lapsensa. Tietenkin hän neuvoo miten sitä lasta hoidetaan.
Kyse ei ole nyt sinun huonon itsetunnon sävyttämistä tunteista, vaan lapsen tarpeista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Ei tietenkään vauvaa jätetä edes varttitunniksi ihmiselle johon ei luota, etenkään jos muuta syytä ei olisi kuin että mummo haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Siinä kohtaa olisit sinäkin pahastunut jos sinua 20 v. nuorempi miniä, silloin vielä ns.kokelas, opettaa sinua vaihtamaan vaipan ja selittää miten on paras röyhtäyttää ja älä tee näin vaan näin, tue niskaa näin. Hormoneilla ei ihan kaikkea voi kuitata. Otin vauvan hoito esitelmän totta puhuen epäluottamuslauseena äitiyttäni kohtaan. Tuli jopa mieleen, onko oma poika antanut ymmärtää että kaipaisin neuvoja, ei kivaa. Erikoista kun luulisi muistavan vanhimpaisena että pienten hoito erityisesti sujuu tältä "mummelilta" ainakaan ei ole nähnyt mitään virheitä minun tehneen. Plääh, on ehkä uutukainen äiti vähän norsunluutornissaan. Ohimenevää ja hormonien tekemää. Ajattelu, ettei kukaan muu osaa hoitaa vauvaa paitsi hän vain.
No niin mun äiti kun anoppikin kysyivät miten vauvaa tulee hoitaa ja miten vaippa vaihdetaan koska omista vauvanhoitoajoista on kulunut niin pitkä aika. Muutenkin suositukset muuttuu koko ajan joten sillä tuoreella äidillä on ne viimeisimmät ohjeet siihen lapsen hoitoon.
Kyllä mä ainakin sitten joskus jos mun lapset päättää lapsia hankkia niin ihan mielelläni otan neuvot ja ohjeet vastaan. Ne vanhemmat kun nyt tietää ja tuntee sen oman lapsensa parhaiten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Mun lapset on jo 5 ja 6, mutta edes vessareissun ajaksi en jätä lapsia anoppini huomaan. Sen verran on mennyt luottamus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Siinä kohtaa olisit sinäkin pahastunut jos sinua 20 v. nuorempi miniä, silloin vielä ns.kokelas, opettaa sinua vaihtamaan vaipan ja selittää miten on paras röyhtäyttää ja älä tee näin vaan näin, tue niskaa näin. Hormoneilla ei ihan kaikkea voi kuitata. Otin vauvan hoito esitelmän totta puhuen epäluottamuslauseena äitiyttäni kohtaan. Tuli jopa mieleen, onko oma poika antanut ymmärtää että kaipaisin neuvoja, ei kivaa. Erikoista kun luulisi muistavan vanhimpaisena että pienten hoito erityisesti sujuu tältä "mummelilta" ainakaan ei ole nähnyt mitään virheitä minun tehneen. Plääh, on ehkä uutukainen äiti vähän norsunluutornissaan. Ohimenevää ja hormonien tekemää. Ajattelu, ettei kukaan muu osaa hoitaa vauvaa paitsi hän vain.
No en halunnutkaan alkaa neuvomaan, mutta jos olis edes siinä kun muutenkin piti sylissä vaikka sanonut, että "nyt taitaa vaipassa olla jotakin, voisikohan mummo vaihtaa", tai esim, "oi kun toista väsyttää, voiskohan mummo nukuttaa?" Ja olis sitten vaan hoitanut. Kaikki muut ovat kyllä huomioineet vauvan tarpeita esim, "taitaa vauvalla olla nälkä, tässä, pääset äitin luokse." Mutta anoppi ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Siinä kohtaa olisit sinäkin pahastunut jos sinua 20 v. nuorempi miniä, silloin vielä ns.kokelas, opettaa sinua vaihtamaan vaipan ja selittää miten on paras röyhtäyttää ja älä tee näin vaan näin, tue niskaa näin. Hormoneilla ei ihan kaikkea voi kuitata. Otin vauvan hoito esitelmän totta puhuen epäluottamuslauseena äitiyttäni kohtaan. Tuli jopa mieleen, onko oma poika antanut ymmärtää että kaipaisin neuvoja, ei kivaa. Erikoista kun luulisi muistavan vanhimpaisena että pienten hoito erityisesti sujuu tältä "mummelilta" ainakaan ei ole nähnyt mitään virheitä minun tehneen. Plääh, on ehkä uutukainen äiti vähän norsunluutornissaan. Ohimenevää ja hormonien tekemää. Ajattelu, ettei kukaan muu osaa hoitaa vauvaa paitsi hän vain.
Jaa, mun äiti ei ainakaan tiennyt, että teippivaippoja voi liimailla nykyään niin monta kertaa kun on tarve. Ihmettelin kun niin tarkasti kysyi, miten tiukalle haluan vauvani vaipan laitettavan.
Ei myöskään tiennyt miten housuvaipat riisutaan kätevimmin.
Hän halusi myös kirjalliset ohjeet vauvan aikataulusta ja syömismääristä, koska tietää, että vauva hyötyy eniten siitä, että rutiinit säilyy suht samoina kuin normaalistikin.
Ja äitini myös ymmärsi, että kaikki vauvat ovat yksilöitä.
Enemmän luottaisin ihmiseen joka kysyy mitä minun lapseni tarvitsee, kuin ihmiseen joka sanoo, että kyllä minä tiedän miten lapsia hoidetaan kun omatkin on vielä hengissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Siinä kohtaa olisit sinäkin pahastunut jos sinua 20 v. nuorempi miniä, silloin vielä ns.kokelas, opettaa sinua vaihtamaan vaipan ja selittää miten on paras röyhtäyttää ja älä tee näin vaan näin, tue niskaa näin. Hormoneilla ei ihan kaikkea voi kuitata. Otin vauvan hoito esitelmän totta puhuen epäluottamuslauseena äitiyttäni kohtaan. Tuli jopa mieleen, onko oma poika antanut ymmärtää että kaipaisin neuvoja, ei kivaa. Erikoista kun luulisi muistavan vanhimpaisena että pienten hoito erityisesti sujuu tältä "mummelilta" ainakaan ei ole nähnyt mitään virheitä minun tehneen. Plääh, on ehkä uutukainen äiti vähän norsunluutornissaan. Ohimenevää ja hormonien tekemää. Ajattelu, ettei kukaan muu osaa hoitaa vauvaa paitsi hän vain.
Ja juuri tämän asenteen takia minä en antanut lapsiani isosiskoni hoitoon.
A) hän suhtautui lähtökohtaisesti ylikävellen minuun jote luottamus olematon.
B) heikko itsetunto oli tärkeämpi vaalittava kuin minun lapseni.
Oletko täysin epäempaattinen, ap?
Ajatteletko muita kuin itseäsi?
Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.
Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?
Onko sulla tunneälyä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko täysin epäempaattinen, ap?
Ajatteletko muita kuin itseäsi?
Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.
Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?
Onko sulla tunneälyä...
Ap:n velvollisuus on huolehtia lapsensa hyvinvoinnista.
Oletko humalassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Siinä kohtaa olisit sinäkin pahastunut jos sinua 20 v. nuorempi miniä, silloin vielä ns.kokelas, opettaa sinua vaihtamaan vaipan ja selittää miten on paras röyhtäyttää ja älä tee näin vaan näin, tue niskaa näin. Hormoneilla ei ihan kaikkea voi kuitata. Otin vauvan hoito esitelmän totta puhuen epäluottamuslauseena äitiyttäni kohtaan. Tuli jopa mieleen, onko oma poika antanut ymmärtää että kaipaisin neuvoja, ei kivaa. Erikoista kun luulisi muistavan vanhimpaisena että pienten hoito erityisesti sujuu tältä "mummelilta" ainakaan ei ole nähnyt mitään virheitä minun tehneen. Plääh, on ehkä uutukainen äiti vähän norsunluutornissaan. Ohimenevää ja hormonien tekemää. Ajattelu, ettei kukaan muu osaa hoitaa vauvaa paitsi hän vain.
No en halunnutkaan alkaa neuvomaan, mutta jos olis edes siinä kun muutenkin piti sylissä vaikka sanonut, että "nyt taitaa vaipassa olla jotakin, voisikohan mummo vaihtaa", tai esim, "oi kun toista väsyttää, voiskohan mummo nukuttaa?" Ja olis sitten vaan hoitanut. Kaikki muut ovat kyllä huomioineet vauvan tarpeita esim, "taitaa vauvalla olla nälkä, tässä, pääset äitin luokse." Mutta anoppi ei.
Ja nyt oikeasti tarkoitan KAIKKI muut, jopa mieheni lapsettomat kaverit jotka pitivät vauvaa sylissä ihan kuin olis pommia pitäneet. Nekin seurasi vauvan eleitä ja mietti että nytkö se kakkaa, pelottaako jne. Anoppi piti tuntikausia sylissä eikä kertaakaan tullut edes mieleen että vaippa voisi olla märkä tai vauva itkee kun on nälkä, ei kysynyt koska on viimeksi syönyt ja kun vauva haukotteli niin vei äkkiä jotakin "mielenkiintoista" kattomaan, "kato tänne, vooii!! Kato tänne!! Nyt kuunnellaan vähän musiikkia". Mun piti pyytää että pääsisin vaippaa tarkistamaan ja sanoa että vauva söi 3 tuntia sitten viimeks, pitäis päästä syömään. Anoppi katsoi vauvaa ja sanoi "ei sulla vielä voi nälkä olla" ja käveli pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko täysin epäempaattinen, ap?
Ajatteletko muita kuin itseäsi?
Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.
Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?
Onko sulla tunneälyä...
Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko täysin epäempaattinen, ap?
Ajatteletko muita kuin itseäsi?
Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.
Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?
Onko sulla tunneälyä...Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!
No se on mummun ongelma sitten. Missäs hänen myönnytyksensä, tunneälynsä ja kunnioituksensa on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko täysin epäempaattinen, ap?
Ajatteletko muita kuin itseäsi?
Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.
Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?
Onko sulla tunneälyä...Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!
Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Et sinä voi tuollaista mitenkään tietää. Aivan naurettavaa neuvoa täällä.
Ja mistä ihmeestä olisit mielesi pahoittanut jos lapsen äiti neuvoo?
Minähän nimenomaan kirjoitin että en pahoittanut mieltäni. En mieti myöskään niin että Apn pitää ottaa juuri minun näkökulmani huomioon ainoana faktajuttuna, naurettavaa enemmänkin on sellaisen luulottelu, sinähän juuri teit niin. Toisen tilannetta ja elämää ei voi täysin tuntea ellei ole itse sen osasena, siksi ajattelisin että näitä juttuja voi kommentoida jotakin "tyhjiä kohtia" täyttämällä. En ole huomannut että Ap olisi tehnyt niin sanotusti töitä mummun ja hänen luottamuksen eteen, rakentavaa yhteyttä etsimällä ja mummun merkitystä, edes yhdessä puheenvuorossa, tunnistaen. Mummu on tärkeä, saa olla lapsenlapsen kanssa-mutta vain, kunhan on sopuisat välit ja yhteisymmärrys yleensäkin. Ja sopu on kahden kauppa, ei yksin mummun heiniä. Sitä miettisin että millä keinoin mummua voisi ohjata hyvään ja tasapainoiseen mummuiluun, eihän lapsen isää eikä äitiä saa rumasti kohdella. Juttuhetki kahvi nenän eteen, ilman ilmiselvää ärsyttämistä tai alistamista kenenkään osalta. Hyvä tulee Ap usko vaan, kun kuuntelette puolin ja toisin toisianne... Muistakaa että olette läheistä sukua toisillenne, se on ihana eikä kurja juttu. Iloista joulun odotusta ja mukavempaa jatkoa jännittävällä, hauskalla mutta väsyttävälläkin, äitiytesi alkupuolella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Et sinä voi tuollaista mitenkään tietää. Aivan naurettavaa neuvoa täällä.
Ja mistä ihmeestä olisit mielesi pahoittanut jos lapsen äiti neuvoo?
Minähän nimenomaan kirjoitin että en pahoittanut mieltäni. En mieti myöskään niin että Apn pitää ottaa juuri minun näkökulmani huomioon ainoana faktajuttuna, naurettavaa enemmänkin on sellaisen luulottelu, sinähän juuri teit niin. Toisen tilannetta ja elämää ei voi täysin tuntea ellei ole itse sen osasena, siksi ajattelisin että näitä juttuja voi kommentoida jotakin "tyhjiä kohtia" täyttämällä. En ole huomannut että Ap olisi tehnyt niin sanotusti töitä mummun ja hänen luottamuksen eteen, rakentavaa yhteyttä etsimällä ja mummun merkitystä, edes yhdessä puheenvuorossa, tunnistaen. Mummu on tärkeä, saa olla lapsenlapsen kanssa-mutta vain, kunhan on sopuisat välit ja yhteisymmärrys yleensäkin. Ja sopu on kahden kauppa, ei yksin mummun heiniä. Sitä miettisin että millä keinoin mummua voisi ohjata hyvään ja tasapainoiseen mummuiluun, eihän lapsen isää eikä äitiä saa rumasti kohdella. Juttuhetki kahvi nenän eteen, ilman ilmiselvää ärsyttämistä tai alistamista kenenkään osalta. Hyvä tulee Ap usko vaan, kun kuuntelette puolin ja toisin toisianne... Muistakaa että olette läheistä sukua toisillenne, se on ihana eikä kurja juttu. Iloista joulun odotusta ja mukavempaa jatkoa jännittävällä, hauskalla mutta väsyttävälläkin, äitiytesi alkupuolella.
Et tietenkään pahoittanut koska ei tuossa voi pahoittaa mieltään.
Miksi sen ap:n olisi pitänyt tehdä töitä mummon suhteen?
Ja kyllä, mummo saa olla lapsen kanssa vain jos om hyvissä väleissä äidin kanssa. Tietenkin.
Ei ap ole anopilleen mitään sukua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko täysin epäempaattinen, ap?
Ajatteletko muita kuin itseäsi?
Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.
Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?
Onko sulla tunneälyä...Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!
Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.
No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!
Alue: Aihe vapaa
Tuli vielä mieleen, kun kirjoitin omasta anopista, joka on se fanaattinen ilmakylpymummo, niin yksi syy, miksi en anna vauvaa hänelle hoitoon on se, että on piiskannut omia taaperoikäisiä poikiaan vyöllä esim. jos taapero riisunut housut ja nakuillut kotona. Olkoon tämä myös peruste miehelleni, jos suvaitsee kaiken hullutuksen jälkeen myötätunnosta ehdottaa vauvaamme hoitoon. Tämän voin kyllä sanoa anopille ihan suoraan, jos alkaa vinkistä jotain.