Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Kaikki muut saavat tehdä virheitä ja korjata ne ja saada anteeksi paitsi mummit, ei mene oikein :( hirveän monesti se tuore mummi höpsähtää, kuuluu vähän jo asiaankin. Jos kaikki aluksi höpsähtäneet mummit heitettäisiin ulos lapsenlapsen elämästä ei olisi montakaan mummia koko Suomessa jotka saavat olla osa lapsenlapsen kasvua ja elämää. Nyt puhutaan hyvistä mummeista joista on tukea ja apua, mutta jotka aluksi etsivät rooliaan ja hullaantuivat liikaakin. Se höpsähtäminen on hämmentävää ja joskus voi vain nauraa että hassuko olet, mutta menee ohitse, lupaan sen...
Tuo on totta ja asian toinen puoli. Pitää silti muistaa että tässä leikitään elämän isoimmilla asioilla, äidin suhteella omaan lapseensa ja avioliitolla.
Tuosta syystä soisi mummojen ajattelevan itse ja osoittavan hienotunteisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Kaikki muut saavat tehdä virheitä ja korjata ne ja saada anteeksi paitsi mummit, ei mene oikein :( hirveän monesti se tuore mummi höpsähtää, kuuluu vähän jo asiaankin. Jos kaikki aluksi höpsähtäneet mummit heitettäisiin ulos lapsenlapsen elämästä ei olisi montakaan mummia koko Suomessa jotka saavat olla osa lapsenlapsen kasvua ja elämää. Nyt puhutaan hyvistä mummeista joista on tukea ja apua, mutta jotka aluksi etsivät rooliaan ja hullaantuivat liikaakin. Se höpsähtäminen on hämmentävää ja joskus voi vain nauraa että hassuko olet, mutta menee ohitse, lupaan sen...
Älä jaksa. Ei normaalilla tavalla höpsähtänyt mummo huuda että vauva pitää antaa hänelle syliin, vertaile että kun äiti saa pitää kuitenkin enemmän. Tuossa paljastaa ajattelutapansa että on vauvan äidin kanssa jotenkin samalla viivalla. Ei kehityskelpoinen vaan kuuppavikainen.
Aika hemmetin ahdistava mummeli & anoppi ketjun aloittajalla. Jos mun vastaava koettaisi omia noin vauvaa ja suhtautuisi minuun vastaavalla tavalla, niin jäisi kyläilyt aika vähiin. Onneksi hän on mummoroolissaan tervejärkinen ja sopivasti avulias.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Kaikki muut saavat tehdä virheitä ja korjata ne ja saada anteeksi paitsi mummit, ei mene oikein :( hirveän monesti se tuore mummi höpsähtää, kuuluu vähän jo asiaankin. Jos kaikki aluksi höpsähtäneet mummit heitettäisiin ulos lapsenlapsen elämästä ei olisi montakaan mummia koko Suomessa jotka saavat olla osa lapsenlapsen kasvua ja elämää. Nyt puhutaan hyvistä mummeista joista on tukea ja apua, mutta jotka aluksi etsivät rooliaan ja hullaantuivat liikaakin. Se höpsähtäminen on hämmentävää ja joskus voi vain nauraa että hassuko olet, mutta menee ohitse, lupaan sen...
Tietenkin voi antaa anteeksi, jos mummo edes pyytäisi sitä. Mutta ei se hauskaa ole mun mielestä kun mummo vie vauvan sylistä ja menee toiseen huoneeseen sen kanssa eikä suostu antamaan takaisin. Ei se mummo hassu ole kun jättää vauvan tarpeet täysin huomioimatta ja tuoreena äitinä joudut sitä touhua katselemaan vierestä ja kohteliaasti, ettei nyt vaan anoppi suutu, yrität selittää että "vauvalla on nyt nälkä tai vauvaa väsyttää, antaisitko tänne".
Kauheita tarinoita täällä. Täytyy varmaan pitää itseäni onnekkaana, kun kummatkaan isovanhemmat eivät seonneet noin pahasti nupeistaan. Oma äiti vähän hurahti esikoiseen, joka sattui olemaan ensimmäinen lapsenlapsi, mutta ei hän kyllä ikinä meidän reviirille astunu tai yli kävellyt. Enemmän se oli semmoista kaakatusta. Laantui sitten eivätkä pari seuraavaa enää aiheuttaneet samaa reaktiota vaikka onnellinen heistä toki on, ja tasapuolinen lasten kesken huomioimisesta.
Ei se lyttääminen tietysti olisi edes onnistunut, kun vaimon kanssa olemme molemmat melko tarkkoja omasta tilastamme emmekä pelkää sitä "puolustaa" ja esikoisenkin saimme vasta kolmikymppisinä. Voin kyllä kuvitella kuinka paljon vaikeampi tilanne olisi ollut, jos toista olisi vaikka jyrätty koko elämä vanhemman toimesta, tai jos oli ollut kovin nuori, tavallaan osin vielä siinä lapsen roolissa vaikka omillaan asuisikin. Surkea juttu kyllä, jos isovanhempi pilaa lapsen vanhempien alun. Tietysti joillain ne hormonit lyövät aivan överilöylyä, mutta pitäisi aikuisen, oletettavasti tervepäisen ihmisen silti kyetä kontrolloimaan käytöstään.
Osaatteko muuten sanoa noista riehaantuneista isoäideistä, ovat noin muuten fiksumpia vai vähän sellaisia yksinkertaisempia? Voisin luulla järkevämmän kykenevän parempaan itsereflektioon tällaisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Kaikki muut saavat tehdä virheitä ja korjata ne ja saada anteeksi paitsi mummit, ei mene oikein :( hirveän monesti se tuore mummi höpsähtää, kuuluu vähän jo asiaankin. Jos kaikki aluksi höpsähtäneet mummit heitettäisiin ulos lapsenlapsen elämästä ei olisi montakaan mummia koko Suomessa jotka saavat olla osa lapsenlapsen kasvua ja elämää. Nyt puhutaan hyvistä mummeista joista on tukea ja apua, mutta jotka aluksi etsivät rooliaan ja hullaantuivat liikaakin. Se höpsähtäminen on hämmentävää ja joskus voi vain nauraa että hassuko olet, mutta menee ohitse, lupaan sen...
Ei kukaan saa lapsia kaltoinkohdella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Kaikki muut saavat tehdä virheitä ja korjata ne ja saada anteeksi paitsi mummit, ei mene oikein :( hirveän monesti se tuore mummi höpsähtää, kuuluu vähän jo asiaankin. Jos kaikki aluksi höpsähtäneet mummit heitettäisiin ulos lapsenlapsen elämästä ei olisi montakaan mummia koko Suomessa jotka saavat olla osa lapsenlapsen kasvua ja elämää. Nyt puhutaan hyvistä mummeista joista on tukea ja apua, mutta jotka aluksi etsivät rooliaan ja hullaantuivat liikaakin. Se höpsähtäminen on hämmentävää ja joskus voi vain nauraa että hassuko olet, mutta menee ohitse, lupaan sen...
Tietenkin voi antaa anteeksi, jos mummo edes pyytäisi sitä. Mutta ei se hauskaa ole mun mielestä kun mummo vie vauvan sylistä ja menee toiseen huoneeseen sen kanssa eikä suostu antamaan takaisin. Ei se mummo hassu ole kun jättää vauvan tarpeet täysin huomioimatta ja tuoreena äitinä joudut sitä touhua katselemaan vierestä ja kohteliaasti, ettei nyt vaan anoppi suutu, yrität selittää että "vauvalla on nyt nälkä tai vauvaa väsyttää, antaisitko tänne".
Ja kun sitten lopulta erehdyt vetämään rahoja, käy näin:
Sinä: - Hei kuule Saija, musta on ihanaa kun tykkäät tästä meidän Oskusta niin paljon, mutta voitaisko sopia että annat Oskun kuitenkin pyydettäessä takaisin syliin, että voin imettää ym. kun siltä tuntuu?
Anoppi: - No mistäs nyt tuulee, ai mummiko ei saa yhtään pitää? Oskuko jotenkin kärsii minun sylissä? Enpä ois uskonut! Esko (appi), kuulitko mitä minulle sanottiin? *tekoitkua*
Sinä: - En todellakaan tarkoittanut mitään tuollaista, kyse on pelkästään siitä kun...
Anoppi: - Anna jo olla! *nyyhkettä* Mene jo minua kiusaamasta, yhyyy....
Sinä: - Ööh, no, annatko Oskun niin kai me sitten mennään, en kyllä oikeasti nyt tajua...
Anoppi: - Pientä kultaa et ota, nyt on niin paha mieli että sitä et kyllä vie! *kääntyy selin sinuun vauva sylissään*
Ja lopputulemana SINÄ olet se joka lähettää korusähkeenä kukkien kera anteeksipyynnön joka hyväksytään vain, jos annat vauvan viikonlopuksi anopille hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Kaikki muut saavat tehdä virheitä ja korjata ne ja saada anteeksi paitsi mummit, ei mene oikein :( hirveän monesti se tuore mummi höpsähtää, kuuluu vähän jo asiaankin. Jos kaikki aluksi höpsähtäneet mummit heitettäisiin ulos lapsenlapsen elämästä ei olisi montakaan mummia koko Suomessa jotka saavat olla osa lapsenlapsen kasvua ja elämää. Nyt puhutaan hyvistä mummeista joista on tukea ja apua, mutta jotka aluksi etsivät rooliaan ja hullaantuivat liikaakin. Se höpsähtäminen on hämmentävää ja joskus voi vain nauraa että hassuko olet, mutta menee ohitse, lupaan sen...
Ei kukaan saa lapsia kaltoinkohdella.
Puhuiko joku sitten kaltoinkohtelusta? Ei hän nyt herran tähden siitä ole puhuttukaan, kun anteeksipyytämisestä ja antamisesta. Halloo...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Kaikki muut saavat tehdä virheitä ja korjata ne ja saada anteeksi paitsi mummit, ei mene oikein :( hirveän monesti se tuore mummi höpsähtää, kuuluu vähän jo asiaankin. Jos kaikki aluksi höpsähtäneet mummit heitettäisiin ulos lapsenlapsen elämästä ei olisi montakaan mummia koko Suomessa jotka saavat olla osa lapsenlapsen kasvua ja elämää. Nyt puhutaan hyvistä mummeista joista on tukea ja apua, mutta jotka aluksi etsivät rooliaan ja hullaantuivat liikaakin. Se höpsähtäminen on hämmentävää ja joskus voi vain nauraa että hassuko olet, mutta menee ohitse, lupaan sen...
Ei kukaan saa lapsia kaltoinkohdella.
Puhuiko joku sitten kaltoinkohtelusta? Ei hän nyt herran tähden siitä ole puhuttukaan, kun anteeksipyytämisestä ja antamisesta. Halloo...
On lapsen kaltoinkohtelua tunkea lapsen ja vanhemman väliin. Ja vielä naureskella sille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Yrittää manipuloida, marttyrointi ja äkillinen leppyminen, hoitoonantovaatimus; ainoa tavoite edelleen saada kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa. Eli ei todennäköisesti kannata odottaa mitään suurta muutosta fiksuksi ja hyväksi mummiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.
Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Kaikki muut saavat tehdä virheitä ja korjata ne ja saada anteeksi paitsi mummit, ei mene oikein :( hirveän monesti se tuore mummi höpsähtää, kuuluu vähän jo asiaankin. Jos kaikki aluksi höpsähtäneet mummit heitettäisiin ulos lapsenlapsen elämästä ei olisi montakaan mummia koko Suomessa jotka saavat olla osa lapsenlapsen kasvua ja elämää. Nyt puhutaan hyvistä mummeista joista on tukea ja apua, mutta jotka aluksi etsivät rooliaan ja hullaantuivat liikaakin. Se höpsähtäminen on hämmentävää ja joskus voi vain nauraa että hassuko olet, mutta menee ohitse, lupaan sen...
Ihminen joka ei osaa säädellä tunteitasn ei kuulu pienten lasten läheisyyteen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kauheita tarinoita täällä. Täytyy varmaan pitää itseäni onnekkaana, kun kummatkaan isovanhemmat eivät seonneet noin pahasti nupeistaan. Oma äiti vähän hurahti esikoiseen, joka sattui olemaan ensimmäinen lapsenlapsi, mutta ei hän kyllä ikinä meidän reviirille astunu tai yli kävellyt. Enemmän se oli semmoista kaakatusta. Laantui sitten eivätkä pari seuraavaa enää aiheuttaneet samaa reaktiota vaikka onnellinen heistä toki on, ja tasapuolinen lasten kesken huomioimisesta.
Ei se lyttääminen tietysti olisi edes onnistunut, kun vaimon kanssa olemme molemmat melko tarkkoja omasta tilastamme emmekä pelkää sitä "puolustaa" ja esikoisenkin saimme vasta kolmikymppisinä. Voin kyllä kuvitella kuinka paljon vaikeampi tilanne olisi ollut, jos toista olisi vaikka jyrätty koko elämä vanhemman toimesta, tai jos oli ollut kovin nuori, tavallaan osin vielä siinä lapsen roolissa vaikka omillaan asuisikin. Surkea juttu kyllä, jos isovanhempi pilaa lapsen vanhempien alun. Tietysti joillain ne hormonit lyövät aivan överilöylyä, mutta pitäisi aikuisen, oletettavasti tervepäisen ihmisen silti kyetä kontrolloimaan käytöstään.
Osaatteko muuten sanoa noista riehaantuneista isoäideistä, ovat noin muuten fiksumpia vai vähän sellaisia yksinkertaisempia? Voisin luulla järkevämmän kykenevän parempaan itsereflektioon tällaisessa.
Rajaton käytös suhteessa lapseen, jonka tarpeiden pitäisi automaattisesti mennä mummon tarpeiden ohitse, on aika vahva indikaattori mummon mielenlaadusta ylipäätään. Eli ei kykene itsereflektoimaan, lapselliset unelmat ykkösroolista ja tärkeyden ja erinomaisuuden tuntemuksista joita kokisi kun saisi olla se nro1, kertovat hyvin naiivista "Äiti Teresa" - syndroomasta. Egoa hivelee kuvitella kuinka saisi olla lapsen kiintopiste ja voimahahmo, turvan lähde, täysin korvaamaton. Lapsi kuuntelisi jumalaisen viisaan mummonsa sanoja ja mielipiteitä silmät loistaen, hoivaisi mummoa aikuisenakin.
Se, ettei suostu näkemään lapsen äidin ja isän merkitystä lapselle, on surullista kypsymättömyyttä.
Ihminen, joka on älykäs ja käyttää elämässään paljon päätään, työnsä vuoksi tai muuten, osaa nopeasti tunnistaa itsessään harhaiset odotukset ja korostuneet defenssit. Nuo ominaisuudet korjaisivat ehkä 95% ketjun mummoista hyviksi isoäideiksi. Loput 5% ovat vakavammin sairaita, narsistisia ja persoonallisuushäiriöisiä eivätkä koskaan voisikaan aidosti muuttua vaikka yrittäisivät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.
Nälkä kasvaa syödessä. Samahan se on lasten kanssa: anna peliaikaa tunti, ok. Anna vielä toinen tunti, lapsi kinuaa enemmän. Tai kaverilla kyläillessä sanot vaikka että kotiin kuudelta, lapsi kinuaa lisää ja myönnyt puolsi seitsemään, niin sitten se haluaakin jäädä seitsemään asti.
Vierailija kirjoitti:
Kauheita tarinoita täällä. Täytyy varmaan pitää itseäni onnekkaana, kun kummatkaan isovanhemmat eivät seonneet noin pahasti nupeistaan. Oma äiti vähän hurahti esikoiseen, joka sattui olemaan ensimmäinen lapsenlapsi, mutta ei hän kyllä ikinä meidän reviirille astunu tai yli kävellyt. Enemmän se oli semmoista kaakatusta. Laantui sitten eivätkä pari seuraavaa enää aiheuttaneet samaa reaktiota vaikka onnellinen heistä toki on, ja tasapuolinen lasten kesken huomioimisesta.
Ei se lyttääminen tietysti olisi edes onnistunut, kun vaimon kanssa olemme molemmat melko tarkkoja omasta tilastamme emmekä pelkää sitä "puolustaa" ja esikoisenkin saimme vasta kolmikymppisinä. Voin kyllä kuvitella kuinka paljon vaikeampi tilanne olisi ollut, jos toista olisi vaikka jyrätty koko elämä vanhemman toimesta, tai jos oli ollut kovin nuori, tavallaan osin vielä siinä lapsen roolissa vaikka omillaan asuisikin. Surkea juttu kyllä, jos isovanhempi pilaa lapsen vanhempien alun. Tietysti joillain ne hormonit lyövät aivan överilöylyä, mutta pitäisi aikuisen, oletettavasti tervepäisen ihmisen silti kyetä kontrolloimaan käytöstään.
Osaatteko muuten sanoa noista riehaantuneista isoäideistä, ovat noin muuten fiksumpia vai vähän sellaisia yksinkertaisempia? Voisin luulla järkevämmän kykenevän parempaan itsereflektioon tällaisessa.
Mun anopin älyssä en usko olevan mitään vikaa. Sattuu vaan olemaan kovin narsistinen ja haluaa mun lapset hyödykkeeksi oman egon pönkittämisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.Nälkä kasvaa syödessä. Samahan se on lasten kanssa: anna peliaikaa tunti, ok. Anna vielä toinen tunti, lapsi kinuaa enemmän. Tai kaverilla kyläillessä sanot vaikka että kotiin kuudelta, lapsi kinuaa lisää ja myönnyt puolsi seitsemään, niin sitten se haluaakin jäädä seitsemään asti.
Niinhän se on.
Ja voi olla, että jos mummo olisikin vaatinut vain samaa lisää (vaikka uudestaan puistoon ensiviikolla) eikä potenssiin sata kaikkea niin olisikin saanut hoitaa enemmän.
Voin vaan kuvitella mitä olisi ruvennut vaatimaan jos olisi joskus saanut lapsen yökylään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.
En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.
Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.
Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.
Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.
Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"
Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.
En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.
Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.
Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.
Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?
Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.
Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.
Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.
Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.
Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.
Alue: Aihe vapaa
Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.