Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.

Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.

Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.

Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.

Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"

Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.

En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.

Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.

Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.

Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.

Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.

Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?

Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.

Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.

Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.

Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.

En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.

Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.

Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.

Et sinä voi tuollaista mitenkään tietää. Aivan naurettavaa neuvoa täällä.

Ja mistä ihmeestä olisit mielesi pahoittanut jos lapsen äiti neuvoo?

Minähän nimenomaan kirjoitin että en pahoittanut mieltäni. En mieti myöskään niin että Apn pitää ottaa juuri minun näkökulmani huomioon ainoana faktajuttuna, naurettavaa enemmänkin on sellaisen luulottelu, sinähän juuri teit niin. Toisen tilannetta ja elämää ei voi täysin tuntea ellei ole itse sen osasena, siksi ajattelisin että näitä juttuja voi kommentoida jotakin "tyhjiä kohtia" täyttämällä. En ole huomannut että Ap olisi tehnyt niin sanotusti töitä mummun ja hänen luottamuksen eteen, rakentavaa yhteyttä etsimällä ja mummun merkitystä, edes yhdessä puheenvuorossa, tunnistaen. Mummu on tärkeä, saa olla lapsenlapsen kanssa-mutta vain, kunhan on sopuisat välit ja yhteisymmärrys yleensäkin. Ja sopu on kahden kauppa, ei yksin mummun heiniä. Sitä miettisin että millä keinoin mummua voisi ohjata hyvään ja tasapainoiseen mummuiluun, eihän lapsen isää eikä äitiä saa rumasti kohdella. Juttuhetki kahvi nenän eteen, ilman ilmiselvää ärsyttämistä tai alistamista kenenkään osalta. Hyvä tulee Ap usko vaan, kun kuuntelette puolin ja toisin toisianne... Muistakaa että olette läheistä sukua toisillenne, se on ihana eikä kurja juttu. Iloista joulun odotusta ja mukavempaa jatkoa jännittävällä, hauskalla mutta väsyttävälläkin, äitiytesi alkupuolella.

En ole ap mutta jos vastasit tohon kirjoitukseen missä kuvailtiin sitä keskustelua anopin kanssa niin olen se kirjoittaja. Meillä oli hyvät välit ennen vauvan syntymää, sen jälkeenkin käytiin appivanhemmilla usein ja vietettiin kokonaisia viikonloppuja yhdessä, niin että meillä olisi kaikilla mukavaa yhdessä ja appivanhemmat saisivat viettää aikaa vauvan kanssa. Kyselin myös imetyksestä, miten hänellä meni silloin synnytys jne. Sitten anopin käytös muuttui ja hän alkoi omia vauvaa. Ensin vei suoraan appiukon sylistä, ei saanut ollenkaan pitää. Sitten alkoi viemään multa jne jne, paheni vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Se lapsi on miniäsi lapsi. Hän määrää miten sitä hoidetaan. Niskojen nakkelu ja nimittely ei juuri kerää kunnioitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.

Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.

Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.

Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.

Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"

Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.

En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.

Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.

Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.

Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.

Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.

Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?

Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.

Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.

Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.

Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.

En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.

Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.

Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.

Et sinä voi tuollaista mitenkään tietää. Aivan naurettavaa neuvoa täällä.

Ja mistä ihmeestä olisit mielesi pahoittanut jos lapsen äiti neuvoo?

Minähän nimenomaan kirjoitin että en pahoittanut mieltäni. En mieti myöskään niin että Apn pitää ottaa juuri minun näkökulmani huomioon ainoana faktajuttuna, naurettavaa enemmänkin on sellaisen luulottelu, sinähän juuri teit niin. Toisen tilannetta ja elämää ei voi täysin tuntea ellei ole itse sen osasena, siksi ajattelisin että näitä juttuja voi kommentoida jotakin "tyhjiä kohtia" täyttämällä. En ole huomannut että Ap olisi tehnyt niin sanotusti töitä mummun ja hänen luottamuksen eteen, rakentavaa yhteyttä etsimällä ja mummun merkitystä, edes yhdessä puheenvuorossa, tunnistaen. Mummu on tärkeä, saa olla lapsenlapsen kanssa-mutta vain, kunhan on sopuisat välit ja yhteisymmärrys yleensäkin. Ja sopu on kahden kauppa, ei yksin mummun heiniä. Sitä miettisin että millä keinoin mummua voisi ohjata hyvään ja tasapainoiseen mummuiluun, eihän lapsen isää eikä äitiä saa rumasti kohdella. Juttuhetki kahvi nenän eteen, ilman ilmiselvää ärsyttämistä tai alistamista kenenkään osalta. Hyvä tulee Ap usko vaan, kun kuuntelette puolin ja toisin toisianne... Muistakaa että olette läheistä sukua toisillenne, se on ihana eikä kurja juttu. Iloista joulun odotusta ja mukavempaa jatkoa jännittävällä, hauskalla mutta väsyttävälläkin, äitiytesi alkupuolella.

Et tietenkään pahoittanut koska ei tuossa voi pahoittaa mieltään.

Miksi sen ap:n olisi pitänyt tehdä töitä mummon suhteen?

Ja kyllä, mummo saa olla lapsen kanssa vain jos om hyvissä väleissä äidin kanssa. Tietenkin.

Ei ap ole anopilleen mitään sukua.

Ei väännetä tuota samaa jookosta, että miksi pahoittaa mieli ym. kun vastasin jo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.

Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.

Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.

Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.

Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"

Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.

En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.

Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.

Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.

Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.

Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.

Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?

Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.

Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.

Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.

Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.

En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.

Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.

Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.

Et sinä voi tuollaista mitenkään tietää. Aivan naurettavaa neuvoa täällä.

Ja mistä ihmeestä olisit mielesi pahoittanut jos lapsen äiti neuvoo?

Minähän nimenomaan kirjoitin että en pahoittanut mieltäni. En mieti myöskään niin että Apn pitää ottaa juuri minun näkökulmani huomioon ainoana faktajuttuna, naurettavaa enemmänkin on sellaisen luulottelu, sinähän juuri teit niin. Toisen tilannetta ja elämää ei voi täysin tuntea ellei ole itse sen osasena, siksi ajattelisin että näitä juttuja voi kommentoida jotakin "tyhjiä kohtia" täyttämällä. En ole huomannut että Ap olisi tehnyt niin sanotusti töitä mummun ja hänen luottamuksen eteen, rakentavaa yhteyttä etsimällä ja mummun merkitystä, edes yhdessä puheenvuorossa, tunnistaen. Mummu on tärkeä, saa olla lapsenlapsen kanssa-mutta vain, kunhan on sopuisat välit ja yhteisymmärrys yleensäkin. Ja sopu on kahden kauppa, ei yksin mummun heiniä. Sitä miettisin että millä keinoin mummua voisi ohjata hyvään ja tasapainoiseen mummuiluun, eihän lapsen isää eikä äitiä saa rumasti kohdella. Juttuhetki kahvi nenän eteen, ilman ilmiselvää ärsyttämistä tai alistamista kenenkään osalta. Hyvä tulee Ap usko vaan, kun kuuntelette puolin ja toisin toisianne... Muistakaa että olette läheistä sukua toisillenne, se on ihana eikä kurja juttu. Iloista joulun odotusta ja mukavempaa jatkoa jännittävällä, hauskalla mutta väsyttävälläkin, äitiytesi alkupuolella.

En ole ap mutta jos vastasit tohon kirjoitukseen missä kuvailtiin sitä keskustelua anopin kanssa niin olen se kirjoittaja. Meillä oli hyvät välit ennen vauvan syntymää, sen jälkeenkin käytiin appivanhemmilla usein ja vietettiin kokonaisia viikonloppuja yhdessä, niin että meillä olisi kaikilla mukavaa yhdessä ja appivanhemmat saisivat viettää aikaa vauvan kanssa. Kyselin myös imetyksestä, miten hänellä meni silloin synnytys jne. Sitten anopin käytös muuttui ja hän alkoi omia vauvaa. Ensin vei suoraan appiukon sylistä, ei saanut ollenkaan pitää. Sitten alkoi viemään multa jne jne, paheni vaan.

Ei taatusti kauhean kivaa moinen, mummi taisi unohtaa kuka onkaan vauvan äiti? Hullaantui siis kovasti liikaa, pitäisi ukinkin saada pidellä. Ensi kerralla voisit ihan selkeästi mutta rauhallisesti sanoa että huhheijaa, annahan hyvä ihminen ukinkin pitää, keitetään me kahvi sillä välin... Pöhelö on, jos siitäkään ei mene ymmärrykseen. Ei pidä sietää sitä jos aletaan leikkiä kuuroa: ehkei se kehtaa toistaa, jos olen etten muka kuullut! Meitä on moneen junaan mummojakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Vaikutat kyl tietäväsi mitä teet. Vaihtaispa mun anoppi edes vaippaa, ihan sama vaikka laittais ihan väärinpäin päälle, jos edes yrittäisi niin saisi mahdollisuuden hoitaa vauvaa. En kuitenkaan anna vauvaa halinalleksi anopille. Onko liikaa vaadittu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Mutta oletko hoitanut miniän vauvaa tuhansia kertoja enemmän kuin miniä tai poikasi?

Voitko todella rehellisesti väittää, että tunnet miniäsi ja poikasi lapsen paremmin kuin he?

Onko kaikki sinun lapsesi olleet samanlaisia? Tykänneet samoista asioista? Nukkuneet samalla lailla? Pitäneet samanlaisesta kosketuksesta?

Ps. Miksi olit vaihtamassa vaippaa jo parin päivän ikäiselle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppini ja minun välit olivat etäiset vuosien ajan kun seurustelimme mieheni kanssa. Olimme ja olemme vain niin erilaisia ettei yhteistä puhuttavaa tai mitään ollut. Anoppi on huumorintajuttoman oloinen, hiljainen ja hän lähinnä hymyilee vinosti kun muut puhuvat, pienistä lapsista innostuu kyllä.

Kun hän huomasi että suhteemme on vakava, etsimme poikansa kanssa yhteistä asuntoa ym. alkoi hän muuttua, vähän painostaenkin järjesti minulle ja hänelle yhteistä ajanviettoa ja pyysi kanssaan lenkeille jne. Olin ilahtunut ja rakensin mielelläni häneen hyvän suhteen. Kun sitten kerroimme raskaudesta, hän ei meinannut pysyä housuissaan. Myötäeli raskautta aivan liikaa, ymmärsin sen jopa silloin vaikka olin todella naiivi ja sinisilmäinen. Sanoi minulle mm. "joskus voi käydä niin että tekee mieli omia vauva vain itselleen kotiin, mutta sellainen on aina vähän huono juttu". Sanoi myös että neuvolassa ei tiedetä oikein mitään, parempi sitten häneltä kysyä jos jokin mietityttää. On kolmen lapsen äiti ja omasta mielestään aivan täysin ammattilainen mitä tulee kaikkeen varsinkin vauvoihin liittyvään.

Olin varmaan sairaalloisen kiltti kun en tuolloin jo alkanut painamaan jarrua.

Esikoisen ensikuukaudet olivat katastrofi, anoppi omi vauvan siitä hetkestä eteenpäin kun sai hänet syliinsä ekan kerran. Painoi vauvan rintaansa vasten, kääntyi, meni makkariinsa ja veti oven kiinni perässään.

Aloin heräämään onneksi nopeasti mutta anoppi oli jo mielessään vakiinnuttanut roolinsa varsinaisena äitinä, hän oli minua kohtaan avoimen välinpitämätön, käski vain lyhyesti lähtemään muualle että "voitas olla taas ihan rauhassa kullan kanssa". Rajojen veto, pyyntö saada vauva takaisin, oli jotain niin sairasta, huusi että "minä pidän, et ota sitä, sinä saat pitää paljon useammin!"

Muutimme 200km päähän kun vauva oli 6kk, täysin anopin takia, olin sekoamispisteessä ahdistuksesta.

En edelleenkään voi täysin uskoa todeksi että hän ei ole koskaan välittänyt minusta. Minä olin vain naikkonen jolta hän saa kaipaamansa vauvan. En ole ikinä ennen kohdannut vastaavaa manipulointia ja ehkä liian herkkänä ihmisenä, olen vieläkin hyvin loukkaantunut kaikesta. En halua nähdä häntä, en luota häneen yhtään, siis en yhtään. Haluan pitää hänet etäällä ja toistelen usein itselleni että minulla on siihen oikeus. Tämä ketju on auttanut minua luottamaan siihen että minun kannattaa kuunnella tuntemuksiani, eikä isoäidin odotukset saa määrittää mitään minun ylitseni. Mies on onneksi puolellani, olisimme eronneet jos ei olisi, niin kauheaa aikaa varsinkin vauvavuosi oli anopin takia.

Anna itsellesi aikaa ja yritä olla ajattelematta tapahtunutta. Oliko anoppisi muutoin kelvollinen mummo, hoitiko vauvaa hyvin? Jos hän tahollaan onnistuu henkisesti kasvamaan niin voi varmaan palata lapsenlapsen elämään. Kun kyse on voinut olla introvertin ihmisen vaikeudesta ilmaista itseään joka eroaa, oleellisesti manipuloinnista. Ystäväni on juuri tällainen introvertti joka ei tarkoita kellekään pahaa mutta käyttäytyy toisinaan yllättävästi, tunteella. Rankkaa on ollut varmaan teillä kaikilla ja pahiten sinulla, äidillä. Mummolla on ollut oikea kriisitilanne. Sen itsekin mummina sanon varmaksi. Pääasia nyt että voit keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja lapseesi.

Vaikka tuo mummo olisi vauvanhoidon käytäntöjen erityisasiantuntija ja vaipanvaihdon maailmanmestari niin jo suhtautuminen vauvan äitiin kertoo ettei ymmärrä vauvojen sielunelämästä ja psyykkisistä tarpeista yhtään mitään. Eli noista tapahtumista kertonut miniä voi minun mielestä hyvillä mielin pitää mummon kaukana lapsesta. Uutta mahdollisuutta ei tarvitse antaa.

Jos anopin takia pitää muuttaa 200km päähän, niin se jo kertoo, että toista mahdollisuutta ei tarvitse antaa. Oon itse aika huolestunut siitä miten anoppi käyttäytyy nyt jatkossa meidän "riidan" jälkeen. Mies on sitä mieltä että eiköhän ottanut opiks, itse en oo siitä niinkään varma.

Kerro riidasta? Ja oon samaa mieltä, ei ahdistavaa ihmistä tarvitse väen vängällä hyväksyä takaisin elämäänsä vain siksi, että ankeuttaja sattuu olemaan sukulainen.

Mies oli siis mukana siinä keskustelussa. Mies oli siis äitilleen sanonut vauvan omimisesta ja että vauvaa ei saa pitää väkisin hereillä. Olin silloin vauvan kanssa makuuhuoneessa ja vauva nukkui ja kuulin kun anoppi oli tulossa haukkumaan minua, mutta mies esti. Sanoin miehelle että tulen keskustelemaan kun anoppi ensin hieman rauhoittuu. No keskustelu meni silleen että minä sanoin asiani, anoppi ei kuunnellut vaan selitti hysteerisesti jotain ihan muuta, omasta nuoruudestaan jne. Se heittättyi siinä kans marttyyriksi, ja lopuksi muka "leppyi" ja yritti saada vauvan itsellensä hoitoon. Seuraavana päivänä mökötti ja piti mykkäkoulua. Nyt ei olla nähty pariin viikkoon. Onko tällaisen kanssa mitään toivoa?

Uskoisin, että asialliset välit voisi onnistua, kunhan ette anna vauvaa koskaan mummolle hoitoon.

Jos annatte lasta hoitoon niin luultavasti mummon omimishalut vain kasvavat.

Meillä ainakin kävi aina niin, että jos osallistettiin mummoa yhtään lapsen elämään niin mummo jotenkin oletti, että voi vaatia kokoajan enemmän ja enemmän.

Esim. Jos mummo sai mennä puistoon lapsen kanssa niin hän alkoi vaatimaan lasta myös yökylään.

En muutenkaan antaisi vauvaa anopilleni hoitoon kun hän ei ole näyttänyt minulle että hän osaa huomioida vauvan tarpeita, vaan täysin päinvastoin. Ja joo, hänellä on lapsia ja ne ovat hengissä mutta siitä on todella pitkä aika kun ne oli vauvoja.

Saatoin muuten käyttää just noita sanoja kun multa kysyttiin että enkö luota että osaa, et kyl mä uskon että hengissä selviää, mutta on liian pieni vielä.

Anna aluksi vaikka vain tunniksi niin kynnys laskee kun huomaat että kaikki meni hyvin... Kyllä se mummu osaa, sinun on äitinä vaikea alkuun antaa hoitoon. Kerro mummulle, mitä vauva syö ja sovi mummun kanssa etteivät lähde mummulasta nyt ekalla kertaa mihinkään "näytille" -sano reilusti että jännittää vähän jättää pikkuista hoitoon, kyllä sen tunteen muistaa ja tietää.. Minuakin kovasti valistettiin ensikerran kun sain lapsenlapsen hoitooni enkä siitä mieltäni pahoittanut.

Et sinä voi tuollaista mitenkään tietää. Aivan naurettavaa neuvoa täällä.

Ja mistä ihmeestä olisit mielesi pahoittanut jos lapsen äiti neuvoo?

Minähän nimenomaan kirjoitin että en pahoittanut mieltäni. En mieti myöskään niin että Apn pitää ottaa juuri minun näkökulmani huomioon ainoana faktajuttuna, naurettavaa enemmänkin on sellaisen luulottelu, sinähän juuri teit niin. Toisen tilannetta ja elämää ei voi täysin tuntea ellei ole itse sen osasena, siksi ajattelisin että näitä juttuja voi kommentoida jotakin "tyhjiä kohtia" täyttämällä. En ole huomannut että Ap olisi tehnyt niin sanotusti töitä mummun ja hänen luottamuksen eteen, rakentavaa yhteyttä etsimällä ja mummun merkitystä, edes yhdessä puheenvuorossa, tunnistaen. Mummu on tärkeä, saa olla lapsenlapsen kanssa-mutta vain, kunhan on sopuisat välit ja yhteisymmärrys yleensäkin. Ja sopu on kahden kauppa, ei yksin mummun heiniä. Sitä miettisin että millä keinoin mummua voisi ohjata hyvään ja tasapainoiseen mummuiluun, eihän lapsen isää eikä äitiä saa rumasti kohdella. Juttuhetki kahvi nenän eteen, ilman ilmiselvää ärsyttämistä tai alistamista kenenkään osalta. Hyvä tulee Ap usko vaan, kun kuuntelette puolin ja toisin toisianne... Muistakaa että olette läheistä sukua toisillenne, se on ihana eikä kurja juttu. Iloista joulun odotusta ja mukavempaa jatkoa jännittävällä, hauskalla mutta väsyttävälläkin, äitiytesi alkupuolella.

En ole ap mutta jos vastasit tohon kirjoitukseen missä kuvailtiin sitä keskustelua anopin kanssa niin olen se kirjoittaja. Meillä oli hyvät välit ennen vauvan syntymää, sen jälkeenkin käytiin appivanhemmilla usein ja vietettiin kokonaisia viikonloppuja yhdessä, niin että meillä olisi kaikilla mukavaa yhdessä ja appivanhemmat saisivat viettää aikaa vauvan kanssa. Kyselin myös imetyksestä, miten hänellä meni silloin synnytys jne. Sitten anopin käytös muuttui ja hän alkoi omia vauvaa. Ensin vei suoraan appiukon sylistä, ei saanut ollenkaan pitää. Sitten alkoi viemään multa jne jne, paheni vaan.

Ei taatusti kauhean kivaa moinen, mummi taisi unohtaa kuka onkaan vauvan äiti? Hullaantui siis kovasti liikaa, pitäisi ukinkin saada pidellä. Ensi kerralla voisit ihan selkeästi mutta rauhallisesti sanoa että huhheijaa, annahan hyvä ihminen ukinkin pitää, keitetään me kahvi sillä välin... Pöhelö on, jos siitäkään ei mene ymmärrykseen. Ei pidä sietää sitä jos aletaan leikkiä kuuroa: ehkei se kehtaa toistaa, jos olen etten muka kuullut! Meitä on moneen junaan mummojakin.

Aivan naurettavaa.

Että pitää SELKEÄSTI sanoa että HUHHEIJAA...

Miksi sinä Ap:lle jaat ylipäätään käytösohjeita, kun se häirikkö on se anoppi. Ja luuletko että rajaton sekopää tottelee, jos itse alkaa sössöttää päättömiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Se lapsi on miniäsi lapsi. Hän määrää miten sitä hoidetaan. Niskojen nakkelu ja nimittely ei juuri kerää kunnioitusta.

Jaaha. Miniäni taitaa olla jonkinlainen luonnonoikku kun on neitseellisesti raskaaksi tullut. Pikkupoika on minun poikani lapsi jonka miniä on kohdussaan kantanut. Minä olen siis tämän pienen lapsen isoäiti. Isoäiti terminä tarkoittaa isoa äitiä, ei synnyttäjää vaan nuorikkoäitiä kokeneempaa, itsekin synnyttänyttä, hedelmällisyyden vaihtumista puhtaasti hoivaajaksi. Satuin työkseni opettamaan äidinkieltä ja tiedän jotakin, muun muassa sen kuinka sanat muotoutuvat kieleemme niiden alkuperäisen merkityksen pohjalta. Koskaan ennen ei olla suhtauduttu isovanhempiin tämän päivän malliin. Mistä ne ongelmat nykyperheissä kumpuavat? Käsi kädessä on tapahtunut tämä kehittyminen, perhekäsityksen hajoaminen ja isovanhempien väheksyntä ja samaan aikaan erotaan enemmän kuin milloinkaan, lapset ovat tarkkaamattomia ja kärsivät ylipainoa, käytösongelmia. Kuulin muuan opettajan haastattelun hiljattain, hän kertoi että nykyään joutuu joitain lapsia opettamaan, että osaisivat juosta. Rivien välistä viesti, että nykyvanhempi on liiaksi itseensä keskittynyt, lapsi kasvaa ruudun edessä. Mummot eivät enää saa edistää lasten hyvinvointia kuin aniharvoissa perheissä. Niissä onkin se yksi yhteinen nimittäjä: aikuinen, viisas miniä jolle toisen kokemus ja tiedot eivät ole uhaksi, vaan voimavara. Sellainen pyyntö että älä lainaa tekstiäni jos tarkoitus on vängätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Se lapsi on miniäsi lapsi. Hän määrää miten sitä hoidetaan. Niskojen nakkelu ja nimittely ei juuri kerää kunnioitusta.

Jaaha. Miniäni taitaa olla jonkinlainen luonnonoikku kun on neitseellisesti raskaaksi tullut. Pikkupoika on minun poikani lapsi jonka miniä on kohdussaan kantanut. Minä olen siis tämän pienen lapsen isoäiti. Isoäiti terminä tarkoittaa isoa äitiä, ei synnyttäjää vaan nuorikkoäitiä kokeneempaa, itsekin synnyttänyttä, hedelmällisyyden vaihtumista puhtaasti hoivaajaksi. Satuin työkseni opettamaan äidinkieltä ja tiedän jotakin, muun muassa sen kuinka sanat muotoutuvat kieleemme niiden alkuperäisen merkityksen pohjalta. Koskaan ennen ei olla suhtauduttu isovanhempiin tämän päivän malliin. Mistä ne ongelmat nykyperheissä kumpuavat? Käsi kädessä on tapahtunut tämä kehittyminen, perhekäsityksen hajoaminen ja isovanhempien väheksyntä ja samaan aikaan erotaan enemmän kuin milloinkaan, lapset ovat tarkkaamattomia ja kärsivät ylipainoa, käytösongelmia. Kuulin muuan opettajan haastattelun hiljattain, hän kertoi että nykyään joutuu joitain lapsia opettamaan, että osaisivat juosta. Rivien välistä viesti, että nykyvanhempi on liiaksi itseensä keskittynyt, lapsi kasvaa ruudun edessä. Mummot eivät enää saa edistää lasten hyvinvointia kuin aniharvoissa perheissä. Niissä onkin se yksi yhteinen nimittäjä: aikuinen, viisas miniä jolle toisen kokemus ja tiedot eivät ole uhaksi, vaan voimavara. Sellainen pyyntö että älä lainaa tekstiäni jos tarkoitus on vängätä.

Se miniäsi on lapsen äiti. Teistä kahdesta hän on se joka lapsesta määrää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Se lapsi on miniäsi lapsi. Hän määrää miten sitä hoidetaan. Niskojen nakkelu ja nimittely ei juuri kerää kunnioitusta.

Jaaha. Miniäni taitaa olla jonkinlainen luonnonoikku kun on neitseellisesti raskaaksi tullut. Pikkupoika on minun poikani lapsi jonka miniä on kohdussaan kantanut. Minä olen siis tämän pienen lapsen isoäiti. Isoäiti terminä tarkoittaa isoa äitiä, ei synnyttäjää vaan nuorikkoäitiä kokeneempaa, itsekin synnyttänyttä, hedelmällisyyden vaihtumista puhtaasti hoivaajaksi. Satuin työkseni opettamaan äidinkieltä ja tiedän jotakin, muun muassa sen kuinka sanat muotoutuvat kieleemme niiden alkuperäisen merkityksen pohjalta. Koskaan ennen ei olla suhtauduttu isovanhempiin tämän päivän malliin. Mistä ne ongelmat nykyperheissä kumpuavat? Käsi kädessä on tapahtunut tämä kehittyminen, perhekäsityksen hajoaminen ja isovanhempien väheksyntä ja samaan aikaan erotaan enemmän kuin milloinkaan, lapset ovat tarkkaamattomia ja kärsivät ylipainoa, käytösongelmia. Kuulin muuan opettajan haastattelun hiljattain, hän kertoi että nykyään joutuu joitain lapsia opettamaan, että osaisivat juosta. Rivien välistä viesti, että nykyvanhempi on liiaksi itseensä keskittynyt, lapsi kasvaa ruudun edessä. Mummot eivät enää saa edistää lasten hyvinvointia kuin aniharvoissa perheissä. Niissä onkin se yksi yhteinen nimittäjä: aikuinen, viisas miniä jolle toisen kokemus ja tiedot eivät ole uhaksi, vaan voimavara. Sellainen pyyntö että älä lainaa tekstiäni jos tarkoitus on vängätä.

Ja sinä ajattelit opettaa koko poikasi perheen juoksemaan olemalla niin vastenmielinen että he juoksee sinua karkuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Vaikutat kyl tietäväsi mitä teet. Vaihtaispa mun anoppi edes vaippaa, ihan sama vaikka laittais ihan väärinpäin päälle, jos edes yrittäisi niin saisi mahdollisuuden hoitaa vauvaa. En kuitenkaan anna vauvaa halinalleksi anopille. Onko liikaa vaadittu?

Älä nyt boostaa ton kuvitelmia yhtään, ei tollanen tiedä mistään mitään eikä periaatteesta ota mitään ohjeita vastaan. Mun anoppi hokee myös että hänellä on TUPLAkokemus muhun verrattuna, mulla yksi lapsi ja hänellä kaksi... Oon sanonut että joo, sulla ei silti ole kokemusta MUN lapsesta mutta kuulemma on, onhan se hänen poikansa lapsi 🤦‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Jaaha. Miniäni taitaa olla jonkinlainen luonnonoikku kun on neitseellisesti raskaaksi tullut. Pikkupoika on minun poikani lapsi jonka miniä on kohdussaan kantanut. Minä olen siis tämän pienen lapsen isoäiti. Isoäiti terminä tarkoittaa isoa äitiä, ei synnyttäjää vaan nuorikkoäitiä kokeneempaa, itsekin synnyttänyttä, hedelmällisyyden vaihtumista puhtaasti hoivaajaksi. Satuin työkseni opettamaan äidinkieltä ja tiedän jotakin, muun muassa sen kuinka sanat muotoutuvat kieleemme niiden alkuperäisen merkityksen pohjalta. Koskaan ennen ei olla suhtauduttu isovanhempiin tämän päivän malliin. Mistä ne ongelmat nykyperheissä kumpuavat? Käsi kädessä on tapahtunut tämä kehittyminen, perhekäsityksen hajoaminen ja isovanhempien väheksyntä ja samaan aikaan erotaan enemmän kuin milloinkaan, lapset ovat tarkkaamattomia ja kärsivät ylipainoa, käytösongelmia. Kuulin muuan opettajan haastattelun hiljattain, hän kertoi että nykyään joutuu joitain lapsia opettamaan, että osaisivat juosta. Rivien välistä viesti, että nykyvanhempi on liiaksi itseensä keskittynyt, lapsi kasvaa ruudun edessä. Mummot eivät enää saa edistää lasten hyvinvointia kuin aniharvoissa perheissä. Niissä onkin se yksi yhteinen nimittäjä: aikuinen, viisas miniä jolle toisen kokemus ja tiedot eivät ole uhaksi, vaan voimavara. Sellainen pyyntö että älä lainaa tekstiäni jos tarkoitus on vängätä.

Tuntuu että vastaan trollille, mutta anna hyvä nainen nyt miniäsi vaahdota ja ottaa roolia. Kyllä se siitä tasoittuu. Minullakin ensimmäinen reaktio siihen että jonkun asenne on tytöttely-"neitokaisettelu" (ja selvästi huomaa, että tunnet todellakin olevasi tuo Iso Äiti), olisi juurikin tuo sulkeutuminen ja tulvisin varmasti yli äyräideni. En osaisi ottaa asiaa hyvällä vaikka ajatuksen tasolla ymmärtäisin syyn, että onhan mummo nyt toki luonnollisesti hoitanut enemmän vauvoja jos hänellä niitä on ollut itsellään kolme ja minulla vasta ensimmäinen.

Lisäksi on aika ikävää, että näet miniän eli lasten äidin syypäänä siihen, että lapset ovat käytöshäiriöisiä ja ylipainoisia. Ehkä heistä ei kuitenkaan kasva puolisoitaan hakkaavia poikia tai lapsiaan kurittavia naisia, mikä on oman ikäpolvesi ongelma joka vasta aikuisiällä avioliitossa tuli esille kovan kurin ja kasvatuksen vuoksi.

Aiheeseen palaten, koeta ymmärtää miksi miniäsi suhtautuu hätäisesti sinun viisaisiin neuvoihin ja erehtyy hieman hysteeriseksi. Ensimmäinen kerta on jokaisella erilainen. Jospa sen sijaan kysyt miniältä seuraavalla kerralla asiasta X, miten hän hoitaa vauvan tämän ja tämän asian? Ehkä vähän säestät sitten keskustelua totemalla miten jokin neuvo tai käytäntö on sinun ajoistasi muuttunut. Se olisi näkymätön kädenojennus joka voisi myös johtaa jopa siihen, että miniä itse kysyisi sinulta neuvoja asioihin. Nyt hän ei ei ilmeisesti ole kysynyt sinulta yhtään mitään, eikä ihminen välttämättä temperamenttinsa perusteella välitä kuunnellakkaan neuvontaa. Jotkut ovat sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Se lapsi on miniäsi lapsi. Hän määrää miten sitä hoidetaan. Niskojen nakkelu ja nimittely ei juuri kerää kunnioitusta.

Jaaha. Miniäni taitaa olla jonkinlainen luonnonoikku kun on neitseellisesti raskaaksi tullut. Pikkupoika on minun poikani lapsi jonka miniä on kohdussaan kantanut. Minä olen siis tämän pienen lapsen isoäiti. Isoäiti terminä tarkoittaa isoa äitiä, ei synnyttäjää vaan nuorikkoäitiä kokeneempaa, itsekin synnyttänyttä, hedelmällisyyden vaihtumista puhtaasti hoivaajaksi. Satuin työkseni opettamaan äidinkieltä ja tiedän jotakin, muun muassa sen kuinka sanat muotoutuvat kieleemme niiden alkuperäisen merkityksen pohjalta. Koskaan ennen ei olla suhtauduttu isovanhempiin tämän päivän malliin. Mistä ne ongelmat nykyperheissä kumpuavat? Käsi kädessä on tapahtunut tämä kehittyminen, perhekäsityksen hajoaminen ja isovanhempien väheksyntä ja samaan aikaan erotaan enemmän kuin milloinkaan, lapset ovat tarkkaamattomia ja kärsivät ylipainoa, käytösongelmia. Kuulin muuan opettajan haastattelun hiljattain, hän kertoi että nykyään joutuu joitain lapsia opettamaan, että osaisivat juosta. Rivien välistä viesti, että nykyvanhempi on liiaksi itseensä keskittynyt, lapsi kasvaa ruudun edessä. Mummot eivät enää saa edistää lasten hyvinvointia kuin aniharvoissa perheissä. Niissä onkin se yksi yhteinen nimittäjä: aikuinen, viisas miniä jolle toisen kokemus ja tiedot eivät ole uhaksi, vaan voimavara. Sellainen pyyntö että älä lainaa tekstiäni jos tarkoitus on vängätä.

Kyllä lapsia pitää suojella ylipainolta. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/tutkimus-vaittaa-lasten-ylipainosta…

Kysyt mistä ongelmat tulee nykyperheisiin.

Voisko olla, että nyky vaatimukset vanhemmuudelle on hitusen korkeammat kun ennen ja sitten vielä toisesta suunnasta tulee vaatimuksia antaa vapaat kädet hoitaa huonommin, vanhanaikaisesti.

Siinä ristitulessa sitten yritetään pärjätä.

Vaikka helpommalla pääsee kun vaan antaa periksi.

Munkin elämä helpottu paljon kun vaan lakkasin yrittämästä pitää minkäänlaisia välejä anoppiin, tilanne on tasaantunut kivasti sellaisiksi hyvänpäivän tutuiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko täysin epäempaattinen, ap?

Ajatteletko muita kuin itseäsi?

Kaikki mummot eivät niin välitä lapsenlapsistaan, ole kiitollinen.

Mummo saa voimaa lapsen tapaamisesta, miksi estäisit sen?

Onko sulla tunneälyä...

Mielestäni ajattelet vähän liian kärkkäästi että ap todella välittäisi vain itsestään. Mutta, siinä olen samalla linjalla että juurikin tunneäly ei ainakaan korostu minun silmääni myöskään. Jotakin myönnytyksiä olisi voinut antaa ilman että siitä olisi ollut haittaa yhtään kellekään. Mummi on todennäköisesti provosoitunut hirveästi kun on kyseenalaistettu, kielletty ja opetettu. Tavallista kunnioitusta se mummikin kai haluaa... Mutta vaikea näitä on koittaa avata, kun minunkin kommentti ymmärrettiin niin täysin poskelleen kuin vain mahdollista. Jos ap lueskelee niin ehkä nappaa ajatuksen sieltä ja toisen täältä, siksi ajattelisin että mummu näkökulma ei tee ainakaan vahinkoa!

Kunnioitusta harvemmin vaan heruu jos käyttäytyy kuin sekopäinen uhmaikäinen.

No ei tosiaankaan heru ei. Neitokainen inttää suupielet väärinpäin, että ei saa laittaa talkkia! Ei ei ei, vauva tänne. Huuli pyöreänä laitan sen kauhean talkin sitten pois, puhdasta vaippaa pinosta ja tarrat kiinni. Tämä hyökkää työntämään sormiansa vaipan väliin, johan pikkuinenkin hätkähti kylmiä näppejä! Kokeili, ettei ollut tiukalla, olikohan ehtinyt niihin aikoihin muutamaa kymmentäkään vaippaa vielä vaihtaa. No, hyvä kun neuvotaan, tiedä mitä olisi sattunut jos ei olisi vähän vahdittu. Vasta kolme lasta olen aikuisiksi kasvattanut, jokainen elämässään menestynyt, suoraselkäinen ihminen. Kunnioitusta huudetaan kitarisat oikonaan mutta isoäiti toimittakoot koiran virkaa. Ei jaksa tätä pöyristelyä jos jotakin toivoo itselleen. Kuinka nöyrä on tarpeeksi nöyrä, luuletteko saavanne avuliaan mummin nöyryyttäen ja porukalla naureskellen? Se on asia joka ei muutu millään inttämisellä että minä olen hoitanut tuhansia kertoja enemmän vauvoja kuin miniä ja silloin vaan on niin, miniää vaikka miten kismittäköön, että minä myös tiedän paremmin monet monet asiat. Ei ole tarvetta sillä kehua, mutta hyvin outo viesti on se, että miniä kynsin ja hampain tämän kiistää. Epävarmuutta, hormoneita, tiedän kyllä mutta onko aikuinen syyntakeeton niiden vuoksi jos ei mummikaan ole? Pohdittavaa!

Vaikutat kyl tietäväsi mitä teet. Vaihtaispa mun anoppi edes vaippaa, ihan sama vaikka laittais ihan väärinpäin päälle, jos edes yrittäisi niin saisi mahdollisuuden hoitaa vauvaa. En kuitenkaan anna vauvaa halinalleksi anopille. Onko liikaa vaadittu?

Älä nyt boostaa ton kuvitelmia yhtään, ei tollanen tiedä mistään mitään eikä periaatteesta ota mitään ohjeita vastaan. Mun anoppi hokee myös että hänellä on TUPLAkokemus muhun verrattuna, mulla yksi lapsi ja hänellä kaksi... Oon sanonut että joo, sulla ei silti ole kokemusta MUN lapsesta mutta kuulemma on, onhan se hänen poikansa lapsi 🤦‍♀️

Eri

Ei oo totta, mun anoppi sano ihan samaa. Ja ihan oikeesti kuvitteli, että mun poika on anopin pojan kopio ja täten oikeastaan anopin poika.

Minun äitini riitautui veljeni vaimon kanssa lapsen hoidosta. No sitten kun minä sain esikoisen, hänen piti lömmittää se riita näpäyttämällä että saa hoitaa minun lastani niin oaljon kuin haluaa.

Eli syy miksi tunki minun lastani hoitamaan ei ollut edes oma tarve vaan tarve näpäyttää tätä miniäänsä.

Ja hänestä tää oli edelleen vain ihan terve kuvio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaaha. Miniäni taitaa olla jonkinlainen luonnonoikku kun on neitseellisesti raskaaksi tullut. Pikkupoika on minun poikani lapsi jonka miniä on kohdussaan kantanut. Minä olen siis tämän pienen lapsen isoäiti. Isoäiti terminä tarkoittaa isoa äitiä, ei synnyttäjää vaan nuorikkoäitiä kokeneempaa, itsekin synnyttänyttä, hedelmällisyyden vaihtumista puhtaasti hoivaajaksi. Satuin työkseni opettamaan äidinkieltä ja tiedän jotakin, muun muassa sen kuinka sanat muotoutuvat kieleemme niiden alkuperäisen merkityksen pohjalta. Koskaan ennen ei olla suhtauduttu isovanhempiin tämän päivän malliin. Mistä ne ongelmat nykyperheissä kumpuavat? Käsi kädessä on tapahtunut tämä kehittyminen, perhekäsityksen hajoaminen ja isovanhempien väheksyntä ja samaan aikaan erotaan enemmän kuin milloinkaan, lapset ovat tarkkaamattomia ja kärsivät ylipainoa, käytösongelmia. Kuulin muuan opettajan haastattelun hiljattain, hän kertoi että nykyään joutuu joitain lapsia opettamaan, että osaisivat juosta. Rivien välistä viesti, että nykyvanhempi on liiaksi itseensä keskittynyt, lapsi kasvaa ruudun edessä. Mummot eivät enää saa edistää lasten hyvinvointia kuin aniharvoissa perheissä. Niissä onkin se yksi yhteinen nimittäjä: aikuinen, viisas miniä jolle toisen kokemus ja tiedot eivät ole uhaksi, vaan voimavara. Sellainen pyyntö että älä lainaa tekstiäni jos tarkoitus on vängätä.

Tuntuu että vastaan trollille, mutta anna hyvä nainen nyt miniäsi vaahdota ja ottaa roolia. Kyllä se siitä tasoittuu. Minullakin ensimmäinen reaktio siihen että jonkun asenne on tytöttely-"neitokaisettelu" (ja selvästi huomaa, että tunnet todellakin olevasi tuo Iso Äiti), olisi juurikin tuo sulkeutuminen ja tulvisin varmasti yli äyräideni. En osaisi ottaa asiaa hyvällä vaikka ajatuksen tasolla ymmärtäisin syyn, että onhan mummo nyt toki luonnollisesti hoitanut enemmän vauvoja jos hänellä niitä on ollut itsellään kolme ja minulla vasta ensimmäinen.

Lisäksi on aika ikävää, että näet miniän eli lasten äidin syypäänä siihen, että lapset ovat käytöshäiriöisiä ja ylipainoisia. Ehkä heistä ei kuitenkaan kasva puolisoitaan hakkaavia poikia tai lapsiaan kurittavia naisia, mikä on oman ikäpolvesi ongelma joka vasta aikuisiällä avioliitossa tuli esille kovan kurin ja kasvatuksen vuoksi.

Aiheeseen palaten, koeta ymmärtää miksi miniäsi suhtautuu hätäisesti sinun viisaisiin neuvoihin ja erehtyy hieman hysteeriseksi. Ensimmäinen kerta on jokaisella erilainen. Jospa sen sijaan kysyt miniältä seuraavalla kerralla asiasta X, miten hän hoitaa vauvan tämän ja tämän asian? Ehkä vähän säestät sitten keskustelua totemalla miten jokin neuvo tai käytäntö on sinun ajoistasi muuttunut. Se olisi näkymätön kädenojennus joka voisi myös johtaa jopa siihen, että miniä itse kysyisi sinulta neuvoja asioihin. Nyt hän ei ei ilmeisesti ole kysynyt sinulta yhtään mitään, eikä ihminen välttämättä temperamenttinsa perusteella välitä kuunnellakkaan neuvontaa. Jotkut ovat sellaisia.

No kyllä tunnen itseni jos miksi trulliksi ja trolliksi ja noita-akaksi kun luen näitä vastauksia. Ihan hyvä, että toit esille sen miten vaikeata on suhtautua miniän höyryämiseen. Sylettää varmaan eniten se että vauvaan pitää suhtautua ylikorostuneesti että "tämä on minun, minä olen korvaamaton", onko se sitten epävarmuutta kun on pakko alinomaa alleviivata sitä "omistajuutta". Ei tunnu oikein hyvältä että kun se lapsenlapsi viimein tuli niin sitä saa punnita jokaista hengen vetoaan tuoreen äidin lähistöllä ja pienikin ehdotus, että jos minä hetkisen hoidan, ottakaa te vaikka päiväunet varmistaa ainoastaan, etteivät suostu menemään. Tykkäisin kyllä olla rauhassakin vauvan kanssa ihan suoraan sanoen! Olisi rentoa ja paljonkin mieltä ilahduttavaa olemista kaiken höyryämisen keskelle. Enpä tiennyt ennustaa että tätä se mummous on, miniä vie ja mummo vikisee! Roolia saa, jos osaa olla mieliksi, näinkö on. Tai antaa rahaa, ei vain ole eläkeläisellä liikaa mistä antaa. Ihan hyvä että tänne sain vähän päästää höyryä. Vastaukset kylläkin jätän tästedes lukematta, ei tänne näy muut mummot kirjoittavan. Kiukkusia nuoria äitejä senkin edestä, ei auta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemman ja tuoreen vanhemman suhteen laatu antaa kasvupohjan suhteelle lapsenlapseen. Ja vastaavasti lapsen ja isovanhemman hyvä yhteys kantaa positiivisuutta myös keskimmäiseen sukupolveen.

Kolmioasetelmaan anoppi-miniä-lapsenlapsi liittyy usein kilpailun ja kateuden tunteita. Kun aikuiset sukupolvet pääsevät tasaveroiseen, toisiaan arvostavaan vuorovaikutukseen, lapsi voi hyvin. Jos vanhempi ja isovanhempi eivät keskenään selvittele suhteensa solmuja, paine siirtyy lapselle, joka joutuu tasapainoilemaan riitelevien läheistensä välissä.

Tavoitteeksi voi asettaa konkreettiset kanssakäymisen pelisäännöt. Kiitos ja anteeksi -sanojen voima on suuri.

Mummo on perheen ulkopuolinen joka ulkoistetaan jos aiheuttaa ongelmia. Simple.

Hyvä äiti ei kärjistä ongelmia eikä laita omaa etuaan lapsensa edun edelle. Onko niin harvinainen geenilotto, että lapsi perii vanhemmiltaan hyvän sydämen? Keep it simple, be good, not god.

Eli toisin sanoin, anna anopin häärätä tai muuten olet itsekäs äiti? Mitä paskaa tää nyt taas on? Voi myös olla liian kiltti, ja lapsi voi tästä kärsiä. Mua kaduttaa oikeasti eniten että olin aivan liian kiltti ja kohtelias ja anoppi käytti tätä törkeästi hyväkseen. Mun tehtävä äitinä on suojella mun lasta, eikä olla "kiltti".

Miltä sinä suojelet lastasi, siitä siinä on kysymys. Lapsen etu ratkaisee.

On helppo isovanhempana huudella vierestä ja kävellä vanhempien auktoriteetin yli, kun ei tarvitse hoitaa jälkipyykkiä. Ei tarvitse kuunnella uhmaa, kiukuttelua, eikä teini-iän höyryjä, eikä ottaa vastuuta kasvatuksen onnistumisesta.

Ei ne vanhemmat ole yksin vastuussa! Apua on tarjolla mihin vaan tahtovat. Mutta kun eivät tahdo tai miniä ei ainakaan. Silloin ei parane valittaakkaan! Enää en ole tupannut, vissiin se on sitten mukavempi elellä menemään omassa rauhassa, sotkutkin kun on kuulemma vaan elämisen jälkiä. Ei ressiä pikkuasioista, kuulemma. Poikani on tottunut aika lailla erilaiseen kodinpitoon kotonaan, meillä ei eletty sotkussa. Mutta kaikkeen tottuu näköjään, se on varmaan hyvä. Poikani pienintä olen ollut ottamassa useasti yö hoitoon kun valvottaa kuulemma niin äitiänsä. Ei kuitenkaan niin kauheasti että yöhoito kelpaisi. Valvo sitten, tokaisin kyllä silloin kun meni jo hermo tähän ainaiseen samaan "kyllä me itte!"

Ja kyllä vain saa mummokin katseita jos lapset eivät käyttäydy. Minkäs teet, hymyä vaan ja kehuja reippaalle perheen äidille! Ei käy töissä mutta ei se aika vaan silti riitä mihinkään. Täällä olis eläkkeellä mummo joka on valvonut öitä kun olen ajatellut sitä menoa.

Apu ei kelpaa silti, ei ja ei ja ei, kyllä me itte! Näin se nyt meni sitten mutta enpähän ole ainoa lajissani, siitä on tämäkin keskustelu todisteena.

Ymmärtäisin jos olisin ollut paha mummo! Mutta kaikkea muuta olen ollut, vaan paha en kertaakaan. Varamummous alkanut kiinnostaa, katsotaan mitä siitä tykätään. Ei pitäisi haitata kun kyllähän he osaa ja itte laittaa. Sellasta! Lähtipä jotakin tunnolta pois.

Koitahan nyt päättää, että tekevätkö ne miniä ja poikasi kaiken itse vai ovatko siis patalaiskoja ja eivät tee mitään? Hieman on nimittäin ristiriitaista tuo kerrontasi.

Kuulostat kyllä anopiltani. Joko olet taitava trolli tai sitten anoppi on löytänyt vauvapalstan.

Toi ei ole sun anoppi, koska se on mun ja olen ainoa miniä. Oikeasti, puheenpoljento ja sanavalinnat ja noi Sellasta! - ym. lausahdukset ovat täydellisen samoja kuin anopilla. Ja ennenkaikkea toi asenne mua ja mun kodinhoitoa kohtaan, olen veemäisellä äänensävyllä "äiii-ti" (ei suostunut kutsumaan mua äidiksi lapsille millään, teki siitä ihan selvästi jonkun periaatekysymyksen, "minua et määrää". Lopetettiin kummatkin miehen kanssa kutsumasta häntä mummoksi, käytettiin etunimeä niin sieltä se ivallinen, venyvä "äiii-ti" lopulta tuli😂) ja auttaminen tarkoittaa sitä että jakaa komentoja mulle ja pojalleen ja paistattelee vauva sylissä sohvalla. Ja niin, meillä on lähes aina siistimpää kuin anoppilassa ja kyllä ton on pakko se itekin tietää, kiertelee etsimässä jotakin josta voi riemastuneena huomauttaa kuten "vähän on hassusti jäänyt tuo rappuharja lojumaan, käykääs korjaamassa".

Tosin meidän kuopus on hyvin nukkuva vauva, ehkä anoppini vain tykkäis ajatella että valvon ja kärsin mahd paljon ja kaikki on niiiin rankkaa ilman mummia.

Tiedän - siis lyön vaikka hengestäni vetoa tästä - että anopin suurin unelma olisi asettua meille mun tilalle ja heittää mut helvettiin. Kaikki olis vaan niiin paljon paremmin!!!

Ja sit vielä toi -"poikani on tottunut erilaiseen kodinpitoon" (voi poikaparka kun miniä ei hoida!) Ja "poikani pienintä olen ollut ottamassa"(ei näköjään halua edes ajatella että lapsella on äitikin).

Poika tekee raskasta vastuullista työtä, pitkää päivää ja joskus myös yövuoroja. Palkka kilahtaa käsittääkseni "taloustilille" johon on pääsy myös miniällä joka ei siis itse käy töissä. Poikani on tunnollinen, kiltti, ostaa ja maksaa ja kantaa ruuat ja miniän herkkupullat pöytään, jonka ensin joutuu itse pyyhkimään että mitään kehtaa kassista purkaa. Eikä valita vaikka olisi monesti syytäkin! Todellako pidät poikani asiana tarttua vielä moppiinkin kunhan saa helkatti kengät jalastaan, hipsiä hissuksiin ettei miniän päivätorkut häiriinny. Apua olisi puhelimen soiton päässä ja ennen kaikkea siitä hyötyisi kovassa paineessa elävä poikani, nämä lapset jotka eivät voi äitiänsä patistaa ja heidän asiansa ei ole ottaa sellaista vastuuta! Lapsen tehtävä on olla lapsi ja leikkiä, iloita eikä surra sotkuja. Jos ei kotona oleileva miniä saa roskapussia vietyä niin paras vaan kehua että oot sinä vaan super! Miksi nykyisin erotaan, en kyllä osaa sanoa, mummon takia varmaan.

Jos poikasi on niin erinomainen ja hyvätuloinen, se varmasti palkkaisi siivoojan jos kokisi sotkun häiritseväksi ja siivoamisen arvolleen sopimattomaksi.

Koita ymmärtää, että et tiedä aikuisen poikasi siisteysstandardia. Se ei välttämättä ole sama kuin sinun.

Koita myös ymmärtää että poikasi ei luultavasti halua sinua teille siivoamaan yhtään sen enempää kuin miniäkään.

Äitinsä tossun alla eläneet pojat ottavat yleensä mielellään vahvatahtoisen naisen koska siten saavat lopultakin ne essunnauhat poikki. Yksinään eivät ne raukat äidin alistamat siihen pysty. Näen tämän hyvin miehessäni ja veljessään: äitinsä hyppyytti poikia vielä seurusteluvaiheessa älyttömästi, mutta yhteen muuttamisen jälkeen kumpikin poika kasvatti itselleen selkärangan. Eikä siihen tarvittu muuta kuin että kumpikin miniä sanoi "tapaa äitiäsi miten paljon haluat hänen luonaan. Yhteiseen kotiin tullaan vain kutsuttuna." Yllättäen poikia ei kiinnosta kutsua, vaikka ainakin minä miestä välillä patistankin ja panen pöydän koreaksi jos anoppi tulee kylään. Ihan vaan muistuttaakseni sille kumpi meistä on se oikeasti hyvä kokki. Se joka puhuu vai se joka tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaaha. Miniäni taitaa olla jonkinlainen luonnonoikku kun on neitseellisesti raskaaksi tullut. Pikkupoika on minun poikani lapsi jonka miniä on kohdussaan kantanut. Minä olen siis tämän pienen lapsen isoäiti. Isoäiti terminä tarkoittaa isoa äitiä, ei synnyttäjää vaan nuorikkoäitiä kokeneempaa, itsekin synnyttänyttä, hedelmällisyyden vaihtumista puhtaasti hoivaajaksi. Satuin työkseni opettamaan äidinkieltä ja tiedän jotakin, muun muassa sen kuinka sanat muotoutuvat kieleemme niiden alkuperäisen merkityksen pohjalta. Koskaan ennen ei olla suhtauduttu isovanhempiin tämän päivän malliin. Mistä ne ongelmat nykyperheissä kumpuavat? Käsi kädessä on tapahtunut tämä kehittyminen, perhekäsityksen hajoaminen ja isovanhempien väheksyntä ja samaan aikaan erotaan enemmän kuin milloinkaan, lapset ovat tarkkaamattomia ja kärsivät ylipainoa, käytösongelmia. Kuulin muuan opettajan haastattelun hiljattain, hän kertoi että nykyään joutuu joitain lapsia opettamaan, että osaisivat juosta. Rivien välistä viesti, että nykyvanhempi on liiaksi itseensä keskittynyt, lapsi kasvaa ruudun edessä. Mummot eivät enää saa edistää lasten hyvinvointia kuin aniharvoissa perheissä. Niissä onkin se yksi yhteinen nimittäjä: aikuinen, viisas miniä jolle toisen kokemus ja tiedot eivät ole uhaksi, vaan voimavara. Sellainen pyyntö että älä lainaa tekstiäni jos tarkoitus on vängätä.

Tuntuu että vastaan trollille, mutta anna hyvä nainen nyt miniäsi vaahdota ja ottaa roolia. Kyllä se siitä tasoittuu. Minullakin ensimmäinen reaktio siihen että jonkun asenne on tytöttely-"neitokaisettelu" (ja selvästi huomaa, että tunnet todellakin olevasi tuo Iso Äiti), olisi juurikin tuo sulkeutuminen ja tulvisin varmasti yli äyräideni. En osaisi ottaa asiaa hyvällä vaikka ajatuksen tasolla ymmärtäisin syyn, että onhan mummo nyt toki luonnollisesti hoitanut enemmän vauvoja jos hänellä niitä on ollut itsellään kolme ja minulla vasta ensimmäinen.

Lisäksi on aika ikävää, että näet miniän eli lasten äidin syypäänä siihen, että lapset ovat käytöshäiriöisiä ja ylipainoisia. Ehkä heistä ei kuitenkaan kasva puolisoitaan hakkaavia poikia tai lapsiaan kurittavia naisia, mikä on oman ikäpolvesi ongelma joka vasta aikuisiällä avioliitossa tuli esille kovan kurin ja kasvatuksen vuoksi.

Aiheeseen palaten, koeta ymmärtää miksi miniäsi suhtautuu hätäisesti sinun viisaisiin neuvoihin ja erehtyy hieman hysteeriseksi. Ensimmäinen kerta on jokaisella erilainen. Jospa sen sijaan kysyt miniältä seuraavalla kerralla asiasta X, miten hän hoitaa vauvan tämän ja tämän asian? Ehkä vähän säestät sitten keskustelua totemalla miten jokin neuvo tai käytäntö on sinun ajoistasi muuttunut. Se olisi näkymätön kädenojennus joka voisi myös johtaa jopa siihen, että miniä itse kysyisi sinulta neuvoja asioihin. Nyt hän ei ei ilmeisesti ole kysynyt sinulta yhtään mitään, eikä ihminen välttämättä temperamenttinsa perusteella välitä kuunnellakkaan neuvontaa. Jotkut ovat sellaisia.

No kyllä tunnen itseni jos miksi trulliksi ja trolliksi ja noita-akaksi kun luen näitä vastauksia. Ihan hyvä, että toit esille sen miten vaikeata on suhtautua miniän höyryämiseen. Sylettää varmaan eniten se että vauvaan pitää suhtautua ylikorostuneesti että "tämä on minun, minä olen korvaamaton", onko se sitten epävarmuutta kun on pakko alinomaa alleviivata sitä "omistajuutta". Ei tunnu oikein hyvältä että kun se lapsenlapsi viimein tuli niin sitä saa punnita jokaista hengen vetoaan tuoreen äidin lähistöllä ja pienikin ehdotus, että jos minä hetkisen hoidan, ottakaa te vaikka päiväunet varmistaa ainoastaan, etteivät suostu menemään. Tykkäisin kyllä olla rauhassakin vauvan kanssa ihan suoraan sanoen! Olisi rentoa ja paljonkin mieltä ilahduttavaa olemista kaiken höyryämisen keskelle. Enpä tiennyt ennustaa että tätä se mummous on, miniä vie ja mummo vikisee! Roolia saa, jos osaa olla mieliksi, näinkö on. Tai antaa rahaa, ei vain ole eläkeläisellä liikaa mistä antaa. Ihan hyvä että tänne sain vähän päästää höyryä. Vastaukset kylläkin jätän tästedes lukematta, ei tänne näy muut mummot kirjoittavan. Kiukkusia nuoria äitejä senkin edestä, ei auta!

Se on miniän lapsi. Ja äiti on lapselle korvaamaton.

Sinulla ei ole mitään oikeuksia lapseen, eikä vanhempien tarvitse antaa lasta sinulle sekunniksikaan. Varsinkaan kun olet selkeästi vihamielinen ja epäluotettava.

Toivottavasti olet provo.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini riitautui veljeni vaimon kanssa lapsen hoidosta. No sitten kun minä sain esikoisen, hänen piti lömmittää se riita näpäyttämällä että saa hoitaa minun lastani niin oaljon kuin haluaa.

Eli syy miksi tunki minun lastani hoitamaan ei ollut edes oma tarve vaan tarve näpäyttää tätä miniäänsä.

Ja hänestä tää oli edelleen vain ihan terve kuvio.

Saiko sitten hoitaa niin paljon kuin halusi?

Itsestäni tuntuu, että osasyy miksi anoppi olisi halunnut mun lasta hoitaa oli, että olisi saanut näytettyä toisten lapsenlastensa vanhemmille, että kyllä häneen voi luottaa. Mun lapsi ois ollu semmonen kiva projekti mummolle, vähän kun näyttötyö, että näin hän hoitaa omaa lastaan niin kyllä hänelle voi niitä muitakin lapsia antaa.

Nykyään taas antaa mun ymmärtää, että hoitaa mun lasten serkkuja ihan itsekseen vaikka tiedän, että se on niin epätodennäköinen skenaario, että ennemmin uskon anopin voittaneen lotossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini riitautui veljeni vaimon kanssa lapsen hoidosta. No sitten kun minä sain esikoisen, hänen piti lömmittää se riita näpäyttämällä että saa hoitaa minun lastani niin oaljon kuin haluaa.

Eli syy miksi tunki minun lastani hoitamaan ei ollut edes oma tarve vaan tarve näpäyttää tätä miniäänsä.

Ja hänestä tää oli edelleen vain ihan terve kuvio.

Saiko sitten hoitaa niin paljon kuin halusi?

Itsestäni tuntuu, että osasyy miksi anoppi olisi halunnut mun lasta hoitaa oli, että olisi saanut näytettyä toisten lapsenlastensa vanhemmille, että kyllä häneen voi luottaa. Mun lapsi ois ollu semmonen kiva projekti mummolle, vähän kun näyttötyö, että näin hän hoitaa omaa lastaan niin kyllä hänelle voi niitä muitakin lapsia antaa.

Nykyään taas antaa mun ymmärtää, että hoitaa mun lasten serkkuja ihan itsekseen vaikka tiedän, että se on niin epätodennäköinen skenaario, että ennemmin uskon anopin voittaneen lotossa.

No ei saanut. Ei hän täällä sen kummemmin asioita ymmärtänyt. Esimerkiksi sen tajuaminen että äiti määrää lapsesta aina viime kädessä ei mennyt jakeluun yhtään.

Hän on aina ollut rajaton eikä kuuntele muita.