Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Niinpä niin, toiset isovanhemmat ovat tyytyväisiä kun nähdään kerran kuussa ja lapsilla on heihin hyvät välit. Toiset tuppaavat kylään 2-3 kertaa viikossa ja kerran kuussa käymme siellä ja aina saadaan kuulla :"voi kun mummolla on niiiin ikävä kun ei olla nähty pitkään aikaan ja kyllä teidän pitäisi useammin käydä..." Ollaan keksitty vaikka mitä harrastuksia, että ei olla kotona. Kerran viikossa tapaamisen pitää riittää, asui kuinka lähellä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan maailman sivu ja maailmalla muualla kuin av:llä isovanhemmat on perhettä. YDINperhe on se isä, äiti ja lapset, mutta ukit ja mummit on perhettä. Ihana kun menis väittämään eurooppalaisille ettei mummi ja ukki ja lapsenlapset ole samaa perhettä, eivät varmaan edes tajuaisi mistä puhutaan.

Maissa joissa ei ole sosiaaliturvaa on pakko sietää isovanhempien päsmäröintiä.

Puhuin perheen käsitteestä joka on tässä ketjussa vinksahtanut. Ydinperhettä väitetään tässä ketjussa kokoajan ainoaksi perheeksi.

(Kokonaan toinen asia on sitten se tykkääkö, tuleeko toimeen tai sietääkö isovanhempia. Tai isovanhemmat lapsia, miniöitä ja vävyjä. )

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Siis sun miniäs on ehkä pohjoisen pallonpuoliskon kärsivällisin ja ymmärtäväisin nainen, mun lapsia et näkisi edes kerran vuodessa tuollaisen käytöksen jälkeen. Olisitpa tullut varsinkin vauvavuonna minulle ruikuttamaan kuinka minä pussailen lasta, mikset sinäkin siis saa, olisit lentänyt meinaan sellaisessa kaaressa pihalle ettet uskokaan :D Sua vaivaa ihan vaan ylimielisyys ja narsistisuus, voi olla että poikas laittaa vain humpaksi haudallasi. Teen itte äitinä niin paljon sen eteen että lapsilla olisi hyvä olla ja kotona on kaikilla mukavaa, rentoa, turvallista jne. että sun kaltainen itsekäs viiltelijä olisi i k u i s e s t i siellä ulkokehällä, minne sairaine juttunes kuulutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan maailman sivu ja maailmalla muualla kuin av:llä isovanhemmat on perhettä. YDINperhe on se isä, äiti ja lapset, mutta ukit ja mummit on perhettä. Ihana kun menis väittämään eurooppalaisille ettei mummi ja ukki ja lapsenlapset ole samaa perhettä, eivät varmaan edes tajuaisi mistä puhutaan.

Maissa joissa ei ole sosiaaliturvaa on pakko sietää isovanhempien päsmäröintiä.

Puhuin perheen käsitteestä joka on tässä ketjussa vinksahtanut. Ydinperhettä väitetään tässä ketjussa kokoajan ainoaksi perheeksi.

(Kokonaan toinen asia on sitten se tykkääkö, tuleeko toimeen tai sietääkö isovanhempia. Tai isovanhemmat lapsia, miniöitä ja vävyjä. )

Niin minäkin. Maissa joissa ei ole sosiaaliturvaa on pakko sietää toisenlaista perheen käsitettä/sukulaisia joista ei edes pidä, koska se suku on se sosiaaliturva.

Suomessa on päivähoito ja sosiaaliturva. Ei ole pakko sietää mänttiä anoppia.

Niin. Tämä että kuka on perheelle tärkeä ihminen. Perheelle tärkeä ihminen ei voi koskaan olla sellainen ihminen joka selkeästi inhoaa toista perheen aikuista. Ei vaan onnistu.

Ja tämä että kuinka usein pitää tavata ja että onko pakko tavata usein jos ja kun asuu lähellä.

Meillä mummo (minun äitini) muuttí kolmen kilsan päästä kilsan päähän koska ei muka nähty riittävän usein. Jopa lapset sanoivat että erittäin ahdistavaa: Odottaako se nyt että koko ajan nähtäisiin?

Itse olen ollut vuosia suunnilleen kotini vanki - toisella lapsella krooninen sairaus ja tein työnikin etänä.

Nyt vihdoin olen saanut lapsen terveeksi, molemmat itsenäisiksi (teinejä) ja minun pitää opetella irrottautumaan lapsista. Ja nytkö mun pitäisi taas istua täällä kotona ja pakottaa lpaset tänne, jotta mummo varmasti saa käydä "tarpeeksi usein"?

Kenen tarvetta tääkin palveleee. Ei ainakaan kenenkään meidän!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Olihan. Sinä anoppina et ryntää sinne vauvan luo, et tunge äidin reviirille jne. 

..

Painotan että näemme kerran kuukaudessa kahvittelun yhteydessä jonkun hassun tunnin. Ei siinä ole ainakaan meille syntynyt lämmintä luottamussuhdetta, kaulaan kapsahtamista jo ovensuussa taikka kivojen korttien tekemistä, mitään erityisiä mummi-juttuja.

Luottamussuhde syntyy yhdessäolosta ja yhdessä tekemisestä, vaikka tapaamisia ei kovin tiuhaan olisi. Onnistuvathan siinä toisella puolella maata asuvat ja sen takia oikeasti harvoin (vain juhlapyhinä ja koko perheen kanssa) tavattavat isovanhemmatkin.

Kyllähän askartelut ehtii parin tunnin aikana, pidemmät projektit on hauskakin jättää odottamaan jatkoa seuraavaan vierailuun.

On sattumanvaraista, mistä lapset innostuvat mummolassa niin, että siitä tulee "mummojuttu". Sen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä vaan vain jotain, joka luonnostaan ns. kolahtaa.

Ottaisin heitä yöksikin ja ihan kolmen kesken mummin kanssa olemaan mutta kun ei lasketa.

Juurihan kerroit, että lapsiin ei ole läheistä suhdetta - miten heidät voisi yöksi jättää? Onko vanhemmilla edes tarvetta saada lapset yöksi hoitoon tai ovatko lapset yökyläilleet kenenkään muunkaan luona? Ei yökyläily ole jotain, mitä tehdään mummon (/tädin/kummin..) iloksi vaan lapsiperheen tarpeiden ja toiveiden mukaan.

Tämä on muuten juuri niitä pieniä asioita, jotka särähtävät vanhempien korvaan. "Kyllä *minusta* olisi niin mukava saada lapset yöksi" vs "Jos joskus tarvitsette lapsille yöhoitoa, meille voi kyllä tuoda".

Vaikka olen raitis, liikuntakykyinen ja rakastava. Lääniä olisi yhteisille metsäretkille ja vaikka pilkkireissulle mutta joku nyt on vaan on, että miniä olisi aina läsnä ja ei lapsi silloin niitä mummille tarkoitettuja pieniä, mutta niin suuria, asioitaan kertoile.

Onkohan käsityksesi mummoudesta ihan realistinen? Kuulostaa kiiltokuvamaiselta: lapsi juoksee mummon syliin, sen jälkeen puuhataan mummojuttuja(?) ja lapsi uskoututuu mummolle/supistaan yhteisiä salaisuuksia.

Kannattaa jättää nuo metsä- ja pilkkiretket siihen, että on saavuttanut miniän luottamuksen ja lapset ovat riittävän isoja (tottelevaisia, osaavia, neuvokkaita). Turhaa omaan nilkkaan kalahtavaa epäluottamuksen lietsontaa hehkuttaa, että "jos lapset tulevat hoitoon, teemme sitten kunnon retken ja käydään pilkillä!", kun vanhemmat vain toivovat, että lapset ovat turvassa. Tuohan kuulostaa tältä: "Ajattelin asettaa lapsenne turhaan eksymis- ja hukkumisvaaraan. Enhän tunne lapsianne niin hyvin että voisin olla varma, että he tottelevat tai että pystyisin ennakoimaan ja huomioimaan kaiken."

Mummous on ihan arkista. Puuhataan niitä näitä (vaikka katetaan kahvipöytä tai lakaistaan pullanmurut lopuksi yhdessä), siinähän sitä tutustuukin lapseen.

Miksi lapsella olisi juttuja, jotka hän kertoisi vain mummolle, mutta ei vanhempien kuullen? Itselläni oli läheinen suhde mummooni, mutta ei meillä mitään uskoutumisia tai keskinäisiä salaisuuksia ollut. Ilot ja surut jaettiin, mutta niin vanhempienkin kanssa.

Onkohan kovin moni rajaton mummo ja anoppi tullut nuorena äidiksi ja ollut lähinnä kotona? Voisi selittää osan tuosta perspektiivin puutteesta ja roolien ymmärtämättömyydestä. Ei ole jotenkin laajempaa näkemystä kuin oma mielipide. Ja siihen päälle valtava tunnemyrsky siitä vauvasta niin aivan hutiinhan se käytös sitten menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmatovatrikkaus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsella on vain 1 äiti.

Mummoja on 2.

Toinen isoäiti voi olla menehtynyt ja mites sitten naisparit, onko heistä toinen Leena-isi? Vaikka mummuja olisi 6 niin usein ne lapsuuden lämpimimmät muistot tuppaavat jollain tapaa liittymään isovanhempien kotiin ja läsnäoloon. Sattumaa varmaan.

Uniikkilumihiutalemummo, unohdit että isovanhemmat voi olla eronneita ja uusissa suhteissa jolloin mummoja on 4. Isomummot voi olla elossa jolloin mummoja on jo 6. Voi harmi jos ei saakaan olla ainoa mummo. Ei kun hetkinen, ettekö te juuri sanoneet miten tärkeitä mummot lapselle on. Vai oliko se vain psykomummo joka on tärkeä.

Ehkä mm. Lastensuojelun Keskusliitto - puhumattakaan sadoista tuhansista lapsista - on väärässä ja sinä sen sijaan oikeassa.

https://www.lskl.fi/teemat/ehkaiseva-tyo/isovanhempien-tuki-lisaa-lapse…

https://hidastaelamaa.fi/2016/08/isovanhemman-rakkaus-ikuista/#6e394ed3

Suurten ikäluokkien isovanhempiaktiivit lobbaavat agendaansa.

Lapsen edusta on kysymys.

Osaatko kertoa, miksi Lastensuojelun Keskusliiton kyselytutkimuksessa nimenomaan LAPSET mieltävät isovanhemmat osaksi heidän perhettään sukulaisten sijasta, vaikka asuisivatkin vanhempiensa kanssa?

Isovanhempi on niin turvallinen hahmo että Lastensuojelun Keskusliiton johtaja huomauttaa että monesti lapsen sijoittaminen isovanhemmille on paras mahdollinen ratkaisu lapsen hyvinvoinnin kannalta.

Tajuatko kuinka nolottavaa on lukea tätä läyhäämistä kuin muutamalla hiiren painaisulla löytää tutkittua asiaa - ja siinä piirtyy isovanhemman roolista hieman erilainen kuva kuin viime viestien jankuttajilla.

En ole tutustunut tutkimukseen. Lapsi voi vastata noin esim siksi että ei tiedä mikä on perhe ja mikä on suku ja kysymys on esitetty ei-lapsentasoisesti.

Jutussa lobbasi voimakkaasti nämä isovanhempijyrät.

Silti edelleen fakta on se että jos isovanhempi ei siellä lapsen kodissa ja/tai lapsen vanhempia kohtaan käyttäydy asiallisesti, lapsi ei siitä hyödy.

Eikä sillä isovanhemmalla ole tällä sinun asenteellasi mitäön asiaa lapsen elämään. Vanhemmat päättää ja sinun pitää tulla heidän kanssaan toimeen. Pelkkä hysteerinej ”minulla on oikeus” -kohka ei riitä.

Sijoitukset ovat marginaalinen ilmiö - ja siinähän on sitten ihan isovanhemmat itse ryssineet sen oman duuninsa aikoinaan.

Etkö tajua, luehan tuo Hidasta Elämää-artikkeli ennen kuin sanot mitään. Mummi kertoo lastenlasten merkityksestä itselleen ja hyvästä olosta jonka itselleen saa heidän seurassaan. Myöntää että lapsenlapset eheyttävät häntä omaan lapsuuteen liittyvistä asioista ym. Juuri näinhän kuvaillaan "rajattomuus". Kun kyse on aivan normaaleista asioista lasten ja isovanhempien välillä.

Eli ongelma on epävarman äidin korvien välissä. Toisessa artikkelissa sanotaan että lapset kuuntelevat isovanhempia herkemmällä korvalla kuin vanhempiaan. Välit poikki, vai miten se oli?

Ei se haittaa, jos isovanhempi saa iloa ja/tai hyvää oloa lastenlastensa kanssa olemisesta. Päin vastoin, aivan mahtavaa jos sekä lapset ja isovanhemmat nauttivat yhteisestä ajasta.

Mutta. Ei tuo tarkoita sitä, että isovanhemmilla on oikeus mitätöidä lapsensa ja tämän puolison vanhemmuutta tai muutenkaan tehdä päätöksiä liittyen lapsensa elämään. Jos lapsi päättää muuttaa perheensä kanssa Timbuktuun, niin ei isovanhemmilla ole siihen mitään sanomista. Tai jos lapsen valitsema puoliso ei ole mieluinen, niin tarvisiko sitä joka tapaamisella ehdottaa eroa? Ja tässäkin ketjussa mainitut tapaukset, kun isovanhemmat antavat esim syötäväksi allergiselle lapselle pähkinää, ja lapsi joutuu sairaalaan. Mitenhän lapsi tuossakin hyötyi isovanhemmat rakkaudesta? Kun isovanhempi ei kunnioita lastaan ja tämän puolisoa koska tietää kaiken paremmin, niin ei tuollainen suhde ole kenellekään hyväksi.

Entäs jos lasten omat vanhemmat ovat tuollaisia, eikö isovanhemmat ole silti "yhtään mitään". Suvuilla on ollut vuosisatojen kuluessa erilaiset tapansa pitää huolta sukuun kuuluvista lapsista ja kyllä tuohon kuuluu myös "vanhempien vanhemmuuden silmällä pitäminen" jos siinä on jotain epäilyttävää. Kuka muu tuntee vanhemmat yhtä hyvin kuin isovanhemmat oman jälkikasvunsa? Vai väitetäänkö täällä että esimerkiksi jos oma lapsi ottaa puolisokseen sekopään ja lapset myös varassa siihen EI saa isovanhemmat puuttua? Tämä on siis vastakkainen esimerkki ei kyse ole tullut elämästä.

Kova näkyy olevan tarve sulkea isovanhemmat ulkopuolelle. Ei vaikuta kirjoittaa mitään, saa vain pahan mielen itselleen, näin vinkkinä sinullekin jonka viestiin laitoin peukkua. Helpottaa kuitenkin ajatella näitä dna ja geenipuolen asioita matematiikan näkökulmasta. Ajattelehan lasta ikään kuin piiraana, neljään osaan jaettuna. Siinä ovat hänen "rakennusaineensa" - me mummit ja kummatkin papat. On uskomaton ja ihmeellinen asia nähdä pienen ihmisen varttuvan, näistä "aineksistaan". Tunnistaa sieltä täältä tuttuja juttuja, oman isän nenän kaarta, äitini suppusuuta.

Se rauhoittaa ainakin minua että tiedän näiden pienten kantavan osasia minusta itsessään vaikkemme saakaan olla yhdessä. Tapaan heitä noin kerran kuukaudessa mutta aina vanhempiaan kahvittaen. Olen se mummi joka yhtenä iltana tänne lyhyesti kertoi että kyllä rakkautta ja välittämistä piisaa vaan ei miniälle mieluista.

Se on yhä edelleen arvoitus, mitä olen väärin tehnyt, ehkä olemme ihmisinä liian erilaisia. Säälittää että sen annetaan heijastua myös minun ja lapsenlapsieni suhteisiin.

En olisi koskaan hennonnut omalta äidiltäni mummiutta kieltää mutta ajat ovat nyt toiset ja näillä mennään. Se on varmistettu ihan virallisestikin että kyllä, vain vanhemmat päättävät tapaamisten laadusta että määrästä. Ja siihen on tyytyminen vaikka raskasta se vanhalle ihmiselle on. Elämä on sattumien summaa, kevättuulta niin kuin kylmiä syyssateitakin.

Kerran kuukaudessa tapaaminen on todella, todella, todella tiivis tapaamistahti. Mitä ihmettä sinä valitat?

No älä nyt jauha paskaa, harvoin nähtyä se on. On eri asia olla tuohduksissa ja lietsoutua kanalauman mukana nettiraivoon, mutta ei nyt sentään idiootti tarvitse olla.

Jokainen määrittää kuinka usein kutakin näkee, mutta on se kuukausi pitkä aika eikä siitä muuksi muutu.

Sinulla ei edes ole lapsia.

Kerran kuussa on tiivistä.

Kaksi alle kouluikäistä. Älä viitsi leikkiä auktoriteettia tai muiden asioita paremmin tietävää, neiti Rajaton.

Kerran kuukaudessa on harvoin.

Nähdä lapsenlasta kerran kuukaudessa on aivan törkeän harvoin. Miten kukaan viitsii muuta edes väittää? Olisiko sinusta riittävää nähdä sinulle TODELLA tärkeitä ihmisiä kerran kuukaudessa siis 12 kertaa kokonaisen vuoden aikana? Etenkin kun lapsenlapset asuvat alle 5 kilometrin päässä! Selityksiä on kuultu sellainen kirjo että enää puuttuu avaruusolentojen kaappaus tai mikä mikä maahan lähteminen. Täytyy vaan taas todeta että ohhoh, ai sellaistako, no jo on!

Ei se mummo ole mikään todella tärkeä ihminen, siis siinä mielessä, että menisi muiden ihmisten yli.

Minä en näe välttämättä edes kummilastani ja hänen perhettään kuukausittain vaikka molemmat perheen aikuiset, joista toisen olen tuntenut suurimman osan elämästäni, ovat minulle paljon tärkeämpiä kuin anoppi ja hyvin läheisiä myös miehelleni ja lapsi on oman lapseni parhaita ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Oma anoppi on 2 lapsen äiti, molemmat jo yli 30-vuotiaita, ja hoidatti kuulemma usein muilla (ylpeästi tätä kertoi niin että minäkin tekisin samoin) Anoppi ei ainakaan minun vauvaa hoida, sylissä pitää vaan. Eli ei ole hoivavietistä kyse minun tilanteessani valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

"Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke."

Mulla oli oman vauvani kanssa seitsemän kohdan tarkistuslista, jonka yleensä kävin mielessäni läpi joka itkun kohdalla. Mahdolliset itkun syyt olivat nälkä, pullon tarve tissin jälkeen (multa tuli huonosti maitoa), märkä vaippa, tutin kaipuu, väsymys, pitkästyminen ja sylin kaipuu. Näitä lähdettiin sitten käymään läpi todennäköisyysjärjestyksessä, yleensä ajan mittaan hyvin tuloksin.

Vauvan kanssa ei pääse puusta pitkälle, jos ainoa ratkaisu itkuun on sylittely ja hyminä.

Meillä anoppi tehnyt paljon töitä (yrittäjä) silloin kun omat lapset oli pieniä. Mummo hoitanut mieheni ja hänen veljen, joten nyt minun pitäisi luopua omista lapsistani, jotta mummo saa hoitaa.

En ymmärrä, miksi lapsenlapsen kanssa oleminen on niin luonnotonta näille ketjuin mummoille. Meillä kaikki mummut ovat antaneet lasten osallistua kotitöihin kanssaan. Ovat laittaneet pyykkiä koneeseen, tiskanneet omalla harjalla, purkaneet kauhat ja kattilat laatikoista lattialle, käyneet postilaatikolla, syöneet marjoja pensaista jne. Mitään erillistä harrastusta ja leikkiä ei ole tarvinnut kehitellä. Siinä he ovat sitten jutelleet ja höpötelleet.

Meilläkin minun äitini halusi päivähoitaa esikoistani ja annoin siinä periksi, vaikka päiväkoti olisi ollut parempi vaihtoehto kaiken kaikkiaan. Myöhemmin opin pitämään puoleni ja ajattelemaan oman perheen parasta.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan kovin moni rajaton mummo ja anoppi tullut nuorena äidiksi ja ollut lähinnä kotona? Voisi selittää osan tuosta perspektiivin puutteesta ja roolien ymmärtämättömyydestä. Ei ole jotenkin laajempaa näkemystä kuin oma mielipide. Ja siihen päälle valtava tunnemyrsky siitä vauvasta niin aivan hutiinhan se käytös sitten menee.

Ainakin minun anoppini taisi havahtua liian myöhään omaan äitiyteensä tai lähinnä siihen että rajoja on pakko pystyä vetämään, se on vanhemman velvollisuuskin, vaikkei se ehkä tuntuisikaan kovin helpolta. Luovutti auktoriteetin ja muutenkin oman roolinsa omalle anopilleen. Jokaikisessä mieheni lapsuuskuvassa näkyy vähintään hänen isänsä äidin jalka, jos kuva on vaikkapa lattialla olevasta vauvasta. Useimmissa kuvissa hän on samanlaisena hahmona perheen keskellä, hieman yrmeällä ilmeellä mutta tyytyväisen oloisena. Miehelläni oli seurusteluaikoina vielä ihan selkeä kuvitelma että tottahan toki äiti ja mummo ovat samanlaisia hahmoja, samanlaisine tehtävineen. Tokaisi jopa että kyllä hän lapsena enemmän mummostaan välitti kuin äidistään.

Silloin tunsin sääliä anoppiani kohtaan, enää en tunne. Hän halusi esikoiseni synnyttyä saman kuvion meillekin, minun tunteeni eivät merkinneet yhtään mitään, hän oli NIIN JULMA, minä sain niin kylmää kyytiä esikoisen vauva-aikana että olimme miehen kanssa silloin millin päässä erosta. Anoppi oli niin sekaisin vauvasta että jälkikäteen ajatellen hänet olisi O I K E A S T I pitänyt viedä psykiatriseen päivystykseen. Hyperventiloi, painoi suutaan vauvan suuta vasten, kyyneleet valuivat, peitti vauvan silmät kun kävelin heidän näköpiiriinsä jne. Mieheni heräsi kuitenkin hyvin nopeasti kuplastaan ja olemme käyneet läpi hänen lapsuuttaan ja kiintymyssuhdeasioita ylipäätään varmaankin yhteensä satoja tunteja.

Ja anoppi vihaa minua. Minä pilasin sen mistä hän haaveili, minä vein häneltä tämän lapsen jonka hän laski itselleen kuuluvaksi, olihan hänkin omistaan luopunut, ollut kiltti!

Paitsi että se "kiltteys" oli pelkkää heikkoutta, epäkypsyyttä, sairasta miellyttämisenhalua, omien lastensa laiminlyöntiä.

Mä itse juuri tajusin tätä ketjua lukiessa ahaa -elämyksen. Oma anoppini käy hirveän ison vaivan kyläillessämme sen suhteen, että minä olisin eri huoneessa keskittyen muuhun. Hän siis haluaa viettää lasten kanssa aikaa ilman minua, ja tämä on hyvin läpinäkyvää meille molemmille vanhemmille. Milloin yritetään saada syömään sitä kolmatta lautasta kun lapset ovat jo hävinneet ruokapöydässä, milloin on pinottu minulle kasa lehtiä luettavaksi ja milloin on lämmitetty sauna että ihan yksin saisin käydä rauhassa saunassa.

Mutta koskaan ikinä ei ole mietitty mitä kivaa voisi tehdä lasten kanssa. Ei ole ikinä ehdotettu yhdessä piirtämistä, leikkimistä, leipomista, lukemista yms. Ei ole koskaan pyydetty lapsia avuksi kattamaan pöytä tai siivoamaan. Ainoa mitä mummo pyytää (vieraiksi jääneiltä) lapsilta on syliin tulo ja halit. Siis ihan ainoa asia. Ei kiinnosta jutella lapsilähtöisesti heidän kanssaan jne.

Jos käyttäisi edes 1/10 siitä energiasta tutustuakseen lapsiimme mitä hän käyttää siihen että yrittää saada minut pois kuviosta, niin hänellä olisi oikeasti varmaan aika hyvä ja lämmin suhde lapsiin

Ja hyvä olisi suhde meihin vanhempiinkin, jos ei aina yrittäisi junailla ja manipuloida minua pois kuvioista.

Mutta kun silmissä kiiluu vain lasten kanssa olo ilman minua. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

"Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke."

Mulla oli oman vauvani kanssa seitsemän kohdan tarkistuslista, jonka yleensä kävin mielessäni läpi joka itkun kohdalla. Mahdolliset itkun syyt olivat nälkä, pullon tarve tissin jälkeen (multa tuli huonosti maitoa), märkä vaippa, tutin kaipuu, väsymys, pitkästyminen ja sylin kaipuu. Näitä lähdettiin sitten käymään läpi todennäköisyysjärjestyksessä, yleensä ajan mittaan hyvin tuloksin.

Vauvan kanssa ei pääse puusta pitkälle, jos ainoa ratkaisu itkuun on sylittely ja hyminä.

Tämä! Anoppi sanoo aina kun vauva itkee että vatsaa muka kipristää, ja tietenkin siihen auttaa vain mummon syli, ja tanssi ja musiikki ja pitää kääntää ja vääntää sylissä että "oi voi kun kipristää". Todella harvoin itkee muuten tästä syystä, lähes aina itkee kun väsyttää, mutta mummo ei vaan koskaan antanut rauhaa nukkua..