Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

"Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke."

Mulla oli oman vauvani kanssa seitsemän kohdan tarkistuslista, jonka yleensä kävin mielessäni läpi joka itkun kohdalla. Mahdolliset itkun syyt olivat nälkä, pullon tarve tissin jälkeen (multa tuli huonosti maitoa), märkä vaippa, tutin kaipuu, väsymys, pitkästyminen ja sylin kaipuu. Näitä lähdettiin sitten käymään läpi todennäköisyysjärjestyksessä, yleensä ajan mittaan hyvin tuloksin.

Vauvan kanssa ei pääse puusta pitkälle, jos ainoa ratkaisu itkuun on sylittely ja hyminä.

Tämä! Anoppi sanoo aina kun vauva itkee että vatsaa muka kipristää, ja tietenkin siihen auttaa vain mummon syli, ja tanssi ja musiikki ja pitää kääntää ja vääntää sylissä että "oi voi kun kipristää". Todella harvoin itkee muuten tästä syystä, lähes aina itkee kun väsyttää, mutta mummo ei vaan koskaan antanut rauhaa nukkua..

Meillä mummo kinasi teinin kanssa että tää on masentunut ja keskustelu mummon kanssa auttaa. Siis kinaamalla kinasi tällaista 15-vuotiaan kanssa. Ei ole teiniä tavannut nyt vähään aikaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmatovatrikkaus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsella on vain 1 äiti.

Mummoja on 2.

Toinen isoäiti voi olla menehtynyt ja mites sitten naisparit, onko heistä toinen Leena-isi? Vaikka mummuja olisi 6 niin usein ne lapsuuden lämpimimmät muistot tuppaavat jollain tapaa liittymään isovanhempien kotiin ja läsnäoloon. Sattumaa varmaan.

Uniikkilumihiutalemummo, unohdit että isovanhemmat voi olla eronneita ja uusissa suhteissa jolloin mummoja on 4. Isomummot voi olla elossa jolloin mummoja on jo 6. Voi harmi jos ei saakaan olla ainoa mummo. Ei kun hetkinen, ettekö te juuri sanoneet miten tärkeitä mummot lapselle on. Vai oliko se vain psykomummo joka on tärkeä.

Ehkä mm. Lastensuojelun Keskusliitto - puhumattakaan sadoista tuhansista lapsista - on väärässä ja sinä sen sijaan oikeassa.

https://www.lskl.fi/teemat/ehkaiseva-tyo/isovanhempien-tuki-lisaa-lapse…

https://hidastaelamaa.fi/2016/08/isovanhemman-rakkaus-ikuista/#6e394ed3

Suurten ikäluokkien isovanhempiaktiivit lobbaavat agendaansa.

Lapsen edusta on kysymys.

Osaatko kertoa, miksi Lastensuojelun Keskusliiton kyselytutkimuksessa nimenomaan LAPSET mieltävät isovanhemmat osaksi heidän perhettään sukulaisten sijasta, vaikka asuisivatkin vanhempiensa kanssa?

Isovanhempi on niin turvallinen hahmo että Lastensuojelun Keskusliiton johtaja huomauttaa että monesti lapsen sijoittaminen isovanhemmille on paras mahdollinen ratkaisu lapsen hyvinvoinnin kannalta.

Tajuatko kuinka nolottavaa on lukea tätä läyhäämistä kuin muutamalla hiiren painaisulla löytää tutkittua asiaa - ja siinä piirtyy isovanhemman roolista hieman erilainen kuva kuin viime viestien jankuttajilla.

En ole tutustunut tutkimukseen. Lapsi voi vastata noin esim siksi että ei tiedä mikä on perhe ja mikä on suku ja kysymys on esitetty ei-lapsentasoisesti.

Jutussa lobbasi voimakkaasti nämä isovanhempijyrät.

Silti edelleen fakta on se että jos isovanhempi ei siellä lapsen kodissa ja/tai lapsen vanhempia kohtaan käyttäydy asiallisesti, lapsi ei siitä hyödy.

Eikä sillä isovanhemmalla ole tällä sinun asenteellasi mitäön asiaa lapsen elämään. Vanhemmat päättää ja sinun pitää tulla heidän kanssaan toimeen. Pelkkä hysteerinej ”minulla on oikeus” -kohka ei riitä.

Sijoitukset ovat marginaalinen ilmiö - ja siinähän on sitten ihan isovanhemmat itse ryssineet sen oman duuninsa aikoinaan.

Etkö tajua, luehan tuo Hidasta Elämää-artikkeli ennen kuin sanot mitään. Mummi kertoo lastenlasten merkityksestä itselleen ja hyvästä olosta jonka itselleen saa heidän seurassaan. Myöntää että lapsenlapset eheyttävät häntä omaan lapsuuteen liittyvistä asioista ym. Juuri näinhän kuvaillaan "rajattomuus". Kun kyse on aivan normaaleista asioista lasten ja isovanhempien välillä.

Eli ongelma on epävarman äidin korvien välissä. Toisessa artikkelissa sanotaan että lapset kuuntelevat isovanhempia herkemmällä korvalla kuin vanhempiaan. Välit poikki, vai miten se oli?

Ei se haittaa, jos isovanhempi saa iloa ja/tai hyvää oloa lastenlastensa kanssa olemisesta. Päin vastoin, aivan mahtavaa jos sekä lapset ja isovanhemmat nauttivat yhteisestä ajasta.

Mutta. Ei tuo tarkoita sitä, että isovanhemmilla on oikeus mitätöidä lapsensa ja tämän puolison vanhemmuutta tai muutenkaan tehdä päätöksiä liittyen lapsensa elämään. Jos lapsi päättää muuttaa perheensä kanssa Timbuktuun, niin ei isovanhemmilla ole siihen mitään sanomista. Tai jos lapsen valitsema puoliso ei ole mieluinen, niin tarvisiko sitä joka tapaamisella ehdottaa eroa? Ja tässäkin ketjussa mainitut tapaukset, kun isovanhemmat antavat esim syötäväksi allergiselle lapselle pähkinää, ja lapsi joutuu sairaalaan. Mitenhän lapsi tuossakin hyötyi isovanhemmat rakkaudesta? Kun isovanhempi ei kunnioita lastaan ja tämän puolisoa koska tietää kaiken paremmin, niin ei tuollainen suhde ole kenellekään hyväksi.

Entäs jos lasten omat vanhemmat ovat tuollaisia, eikö isovanhemmat ole silti "yhtään mitään". Suvuilla on ollut vuosisatojen kuluessa erilaiset tapansa pitää huolta sukuun kuuluvista lapsista ja kyllä tuohon kuuluu myös "vanhempien vanhemmuuden silmällä pitäminen" jos siinä on jotain epäilyttävää. Kuka muu tuntee vanhemmat yhtä hyvin kuin isovanhemmat oman jälkikasvunsa? Vai väitetäänkö täällä että esimerkiksi jos oma lapsi ottaa puolisokseen sekopään ja lapset myös varassa siihen EI saa isovanhemmat puuttua? Tämä on siis vastakkainen esimerkki ei kyse ole tullut elämästä.

Kova näkyy olevan tarve sulkea isovanhemmat ulkopuolelle. Ei vaikuta kirjoittaa mitään, saa vain pahan mielen itselleen, näin vinkkinä sinullekin jonka viestiin laitoin peukkua. Helpottaa kuitenkin ajatella näitä dna ja geenipuolen asioita matematiikan näkökulmasta. Ajattelehan lasta ikään kuin piiraana, neljään osaan jaettuna. Siinä ovat hänen "rakennusaineensa" - me mummit ja kummatkin papat. On uskomaton ja ihmeellinen asia nähdä pienen ihmisen varttuvan, näistä "aineksistaan". Tunnistaa sieltä täältä tuttuja juttuja, oman isän nenän kaarta, äitini suppusuuta.

Se rauhoittaa ainakin minua että tiedän näiden pienten kantavan osasia minusta itsessään vaikkemme saakaan olla yhdessä. Tapaan heitä noin kerran kuukaudessa mutta aina vanhempiaan kahvittaen. Olen se mummi joka yhtenä iltana tänne lyhyesti kertoi että kyllä rakkautta ja välittämistä piisaa vaan ei miniälle mieluista.

Se on yhä edelleen arvoitus, mitä olen väärin tehnyt, ehkä olemme ihmisinä liian erilaisia. Säälittää että sen annetaan heijastua myös minun ja lapsenlapsieni suhteisiin.

En olisi koskaan hennonnut omalta äidiltäni mummiutta kieltää mutta ajat ovat nyt toiset ja näillä mennään. Se on varmistettu ihan virallisestikin että kyllä, vain vanhemmat päättävät tapaamisten laadusta että määrästä. Ja siihen on tyytyminen vaikka raskasta se vanhalle ihmiselle on. Elämä on sattumien summaa, kevättuulta niin kuin kylmiä syyssateitakin.

Kerran kuukaudessa tapaaminen on todella, todella, todella tiivis tapaamistahti. Mitä ihmettä sinä valitat?

En tiedä onko sinulla lapsia mutta etenkin pieni lapsi tuppaa kasvamaan kuukaudessa jo hurjasti, niinkin että saa hieraista silmiään että sinäkö se oot... Painotan että näemme kerran kuukaudessa kahvittelun yhteydessä jonkun hassun tunnin. Ei siinä ole ainakaan meille syntynyt lämmintä luottamussuhdetta, kaulaan kapsahtamista jo ovensuussa taikka kivojen korttien tekemistä, mitään erityisiä mummi-juttuja. Ottaisin heitä yöksikin ja ihan kolmen kesken mummin kanssa olemaan mutta kun ei lasketa. Vaikka olen raitis, liikuntakykyinen ja rakastava. Lääniä olisi yhteisille metsäretkille ja vaikka pilkkireissulle mutta joku nyt on vaan on, että miniä olisi aina läsnä ja ei lapsi silloin niitä mummille tarkoitettuja pieniä, mutta niin suuria, asioitaan kertoile. Nämä vastaukset ovat elävä esimerkki kun sanoin, että pahan mielen täältä saa, vaan ratkaisua ei pyytämälläkään.

Sinä tapaat lapsenlapsiasi todella usein.

Ja nää juttusi on kaikin puolin ihan sairaita. Minusta sekä poikasi että miniäsi vaarantaa jo nyt lasten kehitystä ravaamalla luonasi.

Mitä ihmettä? Tämä on esimerkki ketjun kauheudesta. Ajatus on siis, ettei lapset saa olla mummon kanssa ilman vanhempia koskaan. Mitään suhdetta ei saa muodostua, KOSKA se vaarantaa lapsen kehityksen. Kerran kuukaudessa kahvihetki on jo PALJON ja ravaamista mummolassa.

Mitä ihmettä?

Koko ketju on SAIRAS.

Itse olen vasta teinien äiti. Omat lapset on mummojen kanssa saaneet olla. En ole ollut mustasukkainen, kun sitähän tämä ketju pääosin on.

Kammottava ajatus, että kymmenen vuoden päästä ehkä olen se mummu, jo ka luona ei saa joka kuukausi ravata. Luulisi että nämä kirjoittajat tajuavat kuinka pian itse ovat siinä mummon roolissa.

En ymmärrä mistä tämä omistushalu ja ilkeys tulee!

Jos minä ikinä käyttäydyn lapsiani tai lastenlapsiani kohtaan kuten nämä tämän jetjun sairaat mummot, toovon että lapsillani on todellakin munaa sulkea minut pois.

Aivan kädittämätöntä kärsimystä on täällä kuvattu. Miksei tästä puhuta mediassa enemmän?

Tämä ketju kuvaa enemmän äitien omistushalua ja ilkeyttä. Siitä pitäisi puhua enemmän.

Ne sairaat omistushaluiset mummot ovat joskus olleet sairaita omistushaluisia äitejä. Tämä ketju suorastaan kuhisee sellaisia.

Ei ole. Nuo sairaat mummot yleensä paikkaa omaa poissaoloaan. Tai he on narsisteja joille omatkin lapset on vqin itsen jatkumoja.

Ketjun äidit ei ole kumpaakaan.

Voi Jeesuksen Kristuksen perse mitä suuhengittäjiä ketju on täynnä. Sinunkin postauksesi on ironiassaan hulvaton.

Tässä ketjussa, kuten yleensäkään naisten jutuissa, ei ole lainkaan rakentavaa keskustelua. Pelkkää säälinhakemista ja peesausta, toisaalta täydellistä kykenemättömyyttä käsittää toisenlaista näkökantaa. Se on silkan tyhmyyden lajeista surkeinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmatovatrikkaus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsella on vain 1 äiti.

Mummoja on 2.

Toinen isoäiti voi olla menehtynyt ja mites sitten naisparit, onko heistä toinen Leena-isi? Vaikka mummuja olisi 6 niin usein ne lapsuuden lämpimimmät muistot tuppaavat jollain tapaa liittymään isovanhempien kotiin ja läsnäoloon. Sattumaa varmaan.

Uniikkilumihiutalemummo, unohdit että isovanhemmat voi olla eronneita ja uusissa suhteissa jolloin mummoja on 4. Isomummot voi olla elossa jolloin mummoja on jo 6. Voi harmi jos ei saakaan olla ainoa mummo. Ei kun hetkinen, ettekö te juuri sanoneet miten tärkeitä mummot lapselle on. Vai oliko se vain psykomummo joka on tärkeä.

Ehkä mm. Lastensuojelun Keskusliitto - puhumattakaan sadoista tuhansista lapsista - on väärässä ja sinä sen sijaan oikeassa.

https://www.lskl.fi/teemat/ehkaiseva-tyo/isovanhempien-tuki-lisaa-lapse…

https://hidastaelamaa.fi/2016/08/isovanhemman-rakkaus-ikuista/#6e394ed3

Suurten ikäluokkien isovanhempiaktiivit lobbaavat agendaansa.

Lapsen edusta on kysymys.

Osaatko kertoa, miksi Lastensuojelun Keskusliiton kyselytutkimuksessa nimenomaan LAPSET mieltävät isovanhemmat osaksi heidän perhettään sukulaisten sijasta, vaikka asuisivatkin vanhempiensa kanssa?

Isovanhempi on niin turvallinen hahmo että Lastensuojelun Keskusliiton johtaja huomauttaa että monesti lapsen sijoittaminen isovanhemmille on paras mahdollinen ratkaisu lapsen hyvinvoinnin kannalta.

Tajuatko kuinka nolottavaa on lukea tätä läyhäämistä kuin muutamalla hiiren painaisulla löytää tutkittua asiaa - ja siinä piirtyy isovanhemman roolista hieman erilainen kuva kuin viime viestien jankuttajilla.

En ole tutustunut tutkimukseen. Lapsi voi vastata noin esim siksi että ei tiedä mikä on perhe ja mikä on suku ja kysymys on esitetty ei-lapsentasoisesti.

Jutussa lobbasi voimakkaasti nämä isovanhempijyrät.

Silti edelleen fakta on se että jos isovanhempi ei siellä lapsen kodissa ja/tai lapsen vanhempia kohtaan käyttäydy asiallisesti, lapsi ei siitä hyödy.

Eikä sillä isovanhemmalla ole tällä sinun asenteellasi mitäön asiaa lapsen elämään. Vanhemmat päättää ja sinun pitää tulla heidän kanssaan toimeen. Pelkkä hysteerinej ”minulla on oikeus” -kohka ei riitä.

Sijoitukset ovat marginaalinen ilmiö - ja siinähän on sitten ihan isovanhemmat itse ryssineet sen oman duuninsa aikoinaan.

Etkö tajua, luehan tuo Hidasta Elämää-artikkeli ennen kuin sanot mitään. Mummi kertoo lastenlasten merkityksestä itselleen ja hyvästä olosta jonka itselleen saa heidän seurassaan. Myöntää että lapsenlapset eheyttävät häntä omaan lapsuuteen liittyvistä asioista ym. Juuri näinhän kuvaillaan "rajattomuus". Kun kyse on aivan normaaleista asioista lasten ja isovanhempien välillä.

Eli ongelma on epävarman äidin korvien välissä. Toisessa artikkelissa sanotaan että lapset kuuntelevat isovanhempia herkemmällä korvalla kuin vanhempiaan. Välit poikki, vai miten se oli?

Ei se haittaa, jos isovanhempi saa iloa ja/tai hyvää oloa lastenlastensa kanssa olemisesta. Päin vastoin, aivan mahtavaa jos sekä lapset ja isovanhemmat nauttivat yhteisestä ajasta.

Mutta. Ei tuo tarkoita sitä, että isovanhemmilla on oikeus mitätöidä lapsensa ja tämän puolison vanhemmuutta tai muutenkaan tehdä päätöksiä liittyen lapsensa elämään. Jos lapsi päättää muuttaa perheensä kanssa Timbuktuun, niin ei isovanhemmilla ole siihen mitään sanomista. Tai jos lapsen valitsema puoliso ei ole mieluinen, niin tarvisiko sitä joka tapaamisella ehdottaa eroa? Ja tässäkin ketjussa mainitut tapaukset, kun isovanhemmat antavat esim syötäväksi allergiselle lapselle pähkinää, ja lapsi joutuu sairaalaan. Mitenhän lapsi tuossakin hyötyi isovanhemmat rakkaudesta? Kun isovanhempi ei kunnioita lastaan ja tämän puolisoa koska tietää kaiken paremmin, niin ei tuollainen suhde ole kenellekään hyväksi.

Entäs jos lasten omat vanhemmat ovat tuollaisia, eikö isovanhemmat ole silti "yhtään mitään". Suvuilla on ollut vuosisatojen kuluessa erilaiset tapansa pitää huolta sukuun kuuluvista lapsista ja kyllä tuohon kuuluu myös "vanhempien vanhemmuuden silmällä pitäminen" jos siinä on jotain epäilyttävää. Kuka muu tuntee vanhemmat yhtä hyvin kuin isovanhemmat oman jälkikasvunsa? Vai väitetäänkö täällä että esimerkiksi jos oma lapsi ottaa puolisokseen sekopään ja lapset myös varassa siihen EI saa isovanhemmat puuttua? Tämä on siis vastakkainen esimerkki ei kyse ole tullut elämästä.

Kova näkyy olevan tarve sulkea isovanhemmat ulkopuolelle. Ei vaikuta kirjoittaa mitään, saa vain pahan mielen itselleen, näin vinkkinä sinullekin jonka viestiin laitoin peukkua. Helpottaa kuitenkin ajatella näitä dna ja geenipuolen asioita matematiikan näkökulmasta. Ajattelehan lasta ikään kuin piiraana, neljään osaan jaettuna. Siinä ovat hänen "rakennusaineensa" - me mummit ja kummatkin papat. On uskomaton ja ihmeellinen asia nähdä pienen ihmisen varttuvan, näistä "aineksistaan". Tunnistaa sieltä täältä tuttuja juttuja, oman isän nenän kaarta, äitini suppusuuta.

Se rauhoittaa ainakin minua että tiedän näiden pienten kantavan osasia minusta itsessään vaikkemme saakaan olla yhdessä. Tapaan heitä noin kerran kuukaudessa mutta aina vanhempiaan kahvittaen. Olen se mummi joka yhtenä iltana tänne lyhyesti kertoi että kyllä rakkautta ja välittämistä piisaa vaan ei miniälle mieluista.

Se on yhä edelleen arvoitus, mitä olen väärin tehnyt, ehkä olemme ihmisinä liian erilaisia. Säälittää että sen annetaan heijastua myös minun ja lapsenlapsieni suhteisiin.

En olisi koskaan hennonnut omalta äidiltäni mummiutta kieltää mutta ajat ovat nyt toiset ja näillä mennään. Se on varmistettu ihan virallisestikin että kyllä, vain vanhemmat päättävät tapaamisten laadusta että määrästä. Ja siihen on tyytyminen vaikka raskasta se vanhalle ihmiselle on. Elämä on sattumien summaa, kevättuulta niin kuin kylmiä syyssateitakin.

Kerran kuukaudessa tapaaminen on todella, todella, todella tiivis tapaamistahti. Mitä ihmettä sinä valitat?

En tiedä onko sinulla lapsia mutta etenkin pieni lapsi tuppaa kasvamaan kuukaudessa jo hurjasti, niinkin että saa hieraista silmiään että sinäkö se oot... Painotan että näemme kerran kuukaudessa kahvittelun yhteydessä jonkun hassun tunnin. Ei siinä ole ainakaan meille syntynyt lämmintä luottamussuhdetta, kaulaan kapsahtamista jo ovensuussa taikka kivojen korttien tekemistä, mitään erityisiä mummi-juttuja. Ottaisin heitä yöksikin ja ihan kolmen kesken mummin kanssa olemaan mutta kun ei lasketa. Vaikka olen raitis, liikuntakykyinen ja rakastava. Lääniä olisi yhteisille metsäretkille ja vaikka pilkkireissulle mutta joku nyt on vaan on, että miniä olisi aina läsnä ja ei lapsi silloin niitä mummille tarkoitettuja pieniä, mutta niin suuria, asioitaan kertoile. Nämä vastaukset ovat elävä esimerkki kun sanoin, että pahan mielen täältä saa, vaan ratkaisua ei pyytämälläkään.

Sinä tapaat lapsenlapsiasi todella usein.

Ja nää juttusi on kaikin puolin ihan sairaita. Minusta sekä poikasi että miniäsi vaarantaa jo nyt lasten kehitystä ravaamalla luonasi.

Mitä ihmettä? Tämä on esimerkki ketjun kauheudesta. Ajatus on siis, ettei lapset saa olla mummon kanssa ilman vanhempia koskaan. Mitään suhdetta ei saa muodostua, KOSKA se vaarantaa lapsen kehityksen. Kerran kuukaudessa kahvihetki on jo PALJON ja ravaamista mummolassa.

Mitä ihmettä?

Koko ketju on SAIRAS.

Itse olen vasta teinien äiti. Omat lapset on mummojen kanssa saaneet olla. En ole ollut mustasukkainen, kun sitähän tämä ketju pääosin on.

Kammottava ajatus, että kymmenen vuoden päästä ehkä olen se mummu, jo ka luona ei saa joka kuukausi ravata. Luulisi että nämä kirjoittajat tajuavat kuinka pian itse ovat siinä mummon roolissa.

En ymmärrä mistä tämä omistushalu ja ilkeys tulee!

Jos minä ikinä käyttäydyn lapsiani tai lastenlapsiani kohtaan kuten nämä tämän jetjun sairaat mummot, toovon että lapsillani on todellakin munaa sulkea minut pois.

Aivan kädittämätöntä kärsimystä on täällä kuvattu. Miksei tästä puhuta mediassa enemmän?

Tämä ketju kuvaa enemmän äitien omistushalua ja ilkeyttä. Siitä pitäisi puhua enemmän.

Ne sairaat omistushaluiset mummot ovat joskus olleet sairaita omistushaluisia äitejä. Tämä ketju suorastaan kuhisee sellaisia.

Ei ole. Nuo sairaat mummot yleensä paikkaa omaa poissaoloaan. Tai he on narsisteja joille omatkin lapset on vqin itsen jatkumoja.

Ketjun äidit ei ole kumpaakaan.

Voi Jeesuksen Kristuksen perse mitä suuhengittäjiä ketju on täynnä. Sinunkin postauksesi on ironiassaan hulvaton.

Tässä ketjussa, kuten yleensäkään naisten jutuissa, ei ole lainkaan rakentavaa keskustelua. Pelkkää säälinhakemista ja peesausta, toisaalta täydellistä kykenemättömyyttä käsittää toisenlaista näkökantaa. Se on silkan tyhmyyden lajeista surkeinta.

No mikä pakko lapsettoman luuserimiehen on täällä hengailla tätä lukemasa?😄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Aika sairaalta kuulostaa. Huh huh.

Lapsen kehitykselle on aina erittäin vahingollista, jos se mummo lymyää siellä lapsen ja vanhemman välissä.

Jos mummo on tukiverkko joka auttaa vanhempia vanhemmuudeessa se on ok.

Itse olen kasvanut tuollaisessa vinksahtaneessa perheessä jossa äiti oli syrjäytetty ja se oli kyllä henkistä väkivaltaa meitä lapsia kohtana. Me koko perhe oltiin olemassa vain mummon tarpeita varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

No onni sinulle, että et ole esim mun anoppi. Muuten sulla ois aika sama kohtalo kun mun nykyiselläkin anopilla. Hyvää yötä sullekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Ihan aidon oikeasti haluaisin että asia olisi meilläkin näin, muuten en olisi viettänyt vauvan kanssa niin paljon aikaa appivanhempien luona. Pettymys oli kuitenkin suuri kun huomasin että anoppi ei huomioinut vauvan tarpeita ollenkaan, hän ei ole vauvalle turvallinen aikuinen. Itsekään en voinut olla rennosti kun suorastaan sabotoitiin mun yrityksiä hoitaa vauvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmatovatrikkaus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsella on vain 1 äiti.

Mummoja on 2.

Toinen isoäiti voi olla menehtynyt ja mites sitten naisparit, onko heistä toinen Leena-isi? Vaikka mummuja olisi 6 niin usein ne lapsuuden lämpimimmät muistot tuppaavat jollain tapaa liittymään isovanhempien kotiin ja läsnäoloon. Sattumaa varmaan.

Uniikkilumihiutalemummo, unohdit että isovanhemmat voi olla eronneita ja uusissa suhteissa jolloin mummoja on 4. Isomummot voi olla elossa jolloin mummoja on jo 6. Voi harmi jos ei saakaan olla ainoa mummo. Ei kun hetkinen, ettekö te juuri sanoneet miten tärkeitä mummot lapselle on. Vai oliko se vain psykomummo joka on tärkeä.

Ehkä mm. Lastensuojelun Keskusliitto - puhumattakaan sadoista tuhansista lapsista - on väärässä ja sinä sen sijaan oikeassa.

https://www.lskl.fi/teemat/ehkaiseva-tyo/isovanhempien-tuki-lisaa-lapse…

https://hidastaelamaa.fi/2016/08/isovanhemman-rakkaus-ikuista/#6e394ed3

Suurten ikäluokkien isovanhempiaktiivit lobbaavat agendaansa.

Lapsen edusta on kysymys.

Osaatko kertoa, miksi Lastensuojelun Keskusliiton kyselytutkimuksessa nimenomaan LAPSET mieltävät isovanhemmat osaksi heidän perhettään sukulaisten sijasta, vaikka asuisivatkin vanhempiensa kanssa?

Isovanhempi on niin turvallinen hahmo että Lastensuojelun Keskusliiton johtaja huomauttaa että monesti lapsen sijoittaminen isovanhemmille on paras mahdollinen ratkaisu lapsen hyvinvoinnin kannalta.

Tajuatko kuinka nolottavaa on lukea tätä läyhäämistä kuin muutamalla hiiren painaisulla löytää tutkittua asiaa - ja siinä piirtyy isovanhemman roolista hieman erilainen kuva kuin viime viestien jankuttajilla.

En ole tutustunut tutkimukseen. Lapsi voi vastata noin esim siksi että ei tiedä mikä on perhe ja mikä on suku ja kysymys on esitetty ei-lapsentasoisesti.

Jutussa lobbasi voimakkaasti nämä isovanhempijyrät.

Silti edelleen fakta on se että jos isovanhempi ei siellä lapsen kodissa ja/tai lapsen vanhempia kohtaan käyttäydy asiallisesti, lapsi ei siitä hyödy.

Eikä sillä isovanhemmalla ole tällä sinun asenteellasi mitäön asiaa lapsen elämään. Vanhemmat päättää ja sinun pitää tulla heidän kanssaan toimeen. Pelkkä hysteerinej ”minulla on oikeus” -kohka ei riitä.

Sijoitukset ovat marginaalinen ilmiö - ja siinähän on sitten ihan isovanhemmat itse ryssineet sen oman duuninsa aikoinaan.

Etkö tajua, luehan tuo Hidasta Elämää-artikkeli ennen kuin sanot mitään. Mummi kertoo lastenlasten merkityksestä itselleen ja hyvästä olosta jonka itselleen saa heidän seurassaan. Myöntää että lapsenlapset eheyttävät häntä omaan lapsuuteen liittyvistä asioista ym. Juuri näinhän kuvaillaan "rajattomuus". Kun kyse on aivan normaaleista asioista lasten ja isovanhempien välillä.

Eli ongelma on epävarman äidin korvien välissä. Toisessa artikkelissa sanotaan että lapset kuuntelevat isovanhempia herkemmällä korvalla kuin vanhempiaan. Välit poikki, vai miten se oli?

Ei se haittaa, jos isovanhempi saa iloa ja/tai hyvää oloa lastenlastensa kanssa olemisesta. Päin vastoin, aivan mahtavaa jos sekä lapset ja isovanhemmat nauttivat yhteisestä ajasta.

Mutta. Ei tuo tarkoita sitä, että isovanhemmilla on oikeus mitätöidä lapsensa ja tämän puolison vanhemmuutta tai muutenkaan tehdä päätöksiä liittyen lapsensa elämään. Jos lapsi päättää muuttaa perheensä kanssa Timbuktuun, niin ei isovanhemmilla ole siihen mitään sanomista. Tai jos lapsen valitsema puoliso ei ole mieluinen, niin tarvisiko sitä joka tapaamisella ehdottaa eroa? Ja tässäkin ketjussa mainitut tapaukset, kun isovanhemmat antavat esim syötäväksi allergiselle lapselle pähkinää, ja lapsi joutuu sairaalaan. Mitenhän lapsi tuossakin hyötyi isovanhemmat rakkaudesta? Kun isovanhempi ei kunnioita lastaan ja tämän puolisoa koska tietää kaiken paremmin, niin ei tuollainen suhde ole kenellekään hyväksi.

Entäs jos lasten omat vanhemmat ovat tuollaisia, eikö isovanhemmat ole silti "yhtään mitään". Suvuilla on ollut vuosisatojen kuluessa erilaiset tapansa pitää huolta sukuun kuuluvista lapsista ja kyllä tuohon kuuluu myös "vanhempien vanhemmuuden silmällä pitäminen" jos siinä on jotain epäilyttävää. Kuka muu tuntee vanhemmat yhtä hyvin kuin isovanhemmat oman jälkikasvunsa? Vai väitetäänkö täällä että esimerkiksi jos oma lapsi ottaa puolisokseen sekopään ja lapset myös varassa siihen EI saa isovanhemmat puuttua? Tämä on siis vastakkainen esimerkki ei kyse ole tullut elämästä.

Kova näkyy olevan tarve sulkea isovanhemmat ulkopuolelle. Ei vaikuta kirjoittaa mitään, saa vain pahan mielen itselleen, näin vinkkinä sinullekin jonka viestiin laitoin peukkua. Helpottaa kuitenkin ajatella näitä dna ja geenipuolen asioita matematiikan näkökulmasta. Ajattelehan lasta ikään kuin piiraana, neljään osaan jaettuna. Siinä ovat hänen "rakennusaineensa" - me mummit ja kummatkin papat. On uskomaton ja ihmeellinen asia nähdä pienen ihmisen varttuvan, näistä "aineksistaan". Tunnistaa sieltä täältä tuttuja juttuja, oman isän nenän kaarta, äitini suppusuuta.

Se rauhoittaa ainakin minua että tiedän näiden pienten kantavan osasia minusta itsessään vaikkemme saakaan olla yhdessä. Tapaan heitä noin kerran kuukaudessa mutta aina vanhempiaan kahvittaen. Olen se mummi joka yhtenä iltana tänne lyhyesti kertoi että kyllä rakkautta ja välittämistä piisaa vaan ei miniälle mieluista.

Se on yhä edelleen arvoitus, mitä olen väärin tehnyt, ehkä olemme ihmisinä liian erilaisia. Säälittää että sen annetaan heijastua myös minun ja lapsenlapsieni suhteisiin.

En olisi koskaan hennonnut omalta äidiltäni mummiutta kieltää mutta ajat ovat nyt toiset ja näillä mennään. Se on varmistettu ihan virallisestikin että kyllä, vain vanhemmat päättävät tapaamisten laadusta että määrästä. Ja siihen on tyytyminen vaikka raskasta se vanhalle ihmiselle on. Elämä on sattumien summaa, kevättuulta niin kuin kylmiä syyssateitakin.

Kerran kuukaudessa tapaaminen on todella, todella, todella tiivis tapaamistahti. Mitä ihmettä sinä valitat?

En tiedä onko sinulla lapsia mutta etenkin pieni lapsi tuppaa kasvamaan kuukaudessa jo hurjasti, niinkin että saa hieraista silmiään että sinäkö se oot... Painotan että näemme kerran kuukaudessa kahvittelun yhteydessä jonkun hassun tunnin. Ei siinä ole ainakaan meille syntynyt lämmintä luottamussuhdetta, kaulaan kapsahtamista jo ovensuussa taikka kivojen korttien tekemistä, mitään erityisiä mummi-juttuja. Ottaisin heitä yöksikin ja ihan kolmen kesken mummin kanssa olemaan mutta kun ei lasketa. Vaikka olen raitis, liikuntakykyinen ja rakastava. Lääniä olisi yhteisille metsäretkille ja vaikka pilkkireissulle mutta joku nyt on vaan on, että miniä olisi aina läsnä ja ei lapsi silloin niitä mummille tarkoitettuja pieniä, mutta niin suuria, asioitaan kertoile. Nämä vastaukset ovat elävä esimerkki kun sanoin, että pahan mielen täältä saa, vaan ratkaisua ei pyytämälläkään.

Sinä tapaat lapsenlapsiasi todella usein.

Ja nää juttusi on kaikin puolin ihan sairaita. Minusta sekä poikasi että miniäsi vaarantaa jo nyt lasten kehitystä ravaamalla luonasi.

Mitä ihmettä? Tämä on esimerkki ketjun kauheudesta. Ajatus on siis, ettei lapset saa olla mummon kanssa ilman vanhempia koskaan. Mitään suhdetta ei saa muodostua, KOSKA se vaarantaa lapsen kehityksen. Kerran kuukaudessa kahvihetki on jo PALJON ja ravaamista mummolassa.

Mitä ihmettä?

Koko ketju on SAIRAS.

Itse olen vasta teinien äiti. Omat lapset on mummojen kanssa saaneet olla. En ole ollut mustasukkainen, kun sitähän tämä ketju pääosin on.

Kammottava ajatus, että kymmenen vuoden päästä ehkä olen se mummu, jo ka luona ei saa joka kuukausi ravata. Luulisi että nämä kirjoittajat tajuavat kuinka pian itse ovat siinä mummon roolissa.

En ymmärrä mistä tämä omistushalu ja ilkeys tulee!

Jos minä ikinä käyttäydyn lapsiani tai lastenlapsiani kohtaan kuten nämä tämän jetjun sairaat mummot, toovon että lapsillani on todellakin munaa sulkea minut pois.

Aivan kädittämätöntä kärsimystä on täällä kuvattu. Miksei tästä puhuta mediassa enemmän?

Tämä ketju kuvaa enemmän äitien omistushalua ja ilkeyttä. Siitä pitäisi puhua enemmän.

Ne sairaat omistushaluiset mummot ovat joskus olleet sairaita omistushaluisia äitejä. Tämä ketju suorastaan kuhisee sellaisia.

Ei ole. Nuo sairaat mummot yleensä paikkaa omaa poissaoloaan. Tai he on narsisteja joille omatkin lapset on vqin itsen jatkumoja.

Ketjun äidit ei ole kumpaakaan.

Voi Jeesuksen Kristuksen perse mitä suuhengittäjiä ketju on täynnä. Sinunkin postauksesi on ironiassaan hulvaton.

Tässä ketjussa, kuten yleensäkään naisten jutuissa, ei ole lainkaan rakentavaa keskustelua. Pelkkää säälinhakemista ja peesausta, toisaalta täydellistä kykenemättömyyttä käsittää toisenlaista näkökantaa. Se on silkan tyhmyyden lajeista surkeinta.

No mikä pakko lapsettoman luuserimiehen on täällä hengailla tätä lukemasa?😄

Iiihhanaa kyökkiprofilointia Hermanniina. Ihana passiivisaggressiivinen hymiö, ihanaa alentamista ja lyttäämistä nimittelystä puhumattakaan. Oi, kuinka kypsä sinä pikkuinen oletkaan...

Itse olen kolmen koululaisen äiti, sinusta en tiedä eikä edes kiinnosta. Luultavasti olet joko lapseton reppana tai todennäköisesti tukahduttava äiti, tuleva hirviöanoppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Ihan aidon oikeasti haluaisin että asia olisi meilläkin näin, muuten en olisi viettänyt vauvan kanssa niin paljon aikaa appivanhempien luona. Pettymys oli kuitenkin suuri kun huomasin että anoppi ei huomioinut vauvan tarpeita ollenkaan, hän ei ole vauvalle turvallinen aikuinen. Itsekään en voinut olla rennosti kun suorastaan sabotoitiin mun yrityksiä hoitaa vauvaa.

Oikeesti?

Mä en taas kestäis hetkeäkään tollasta "kyllä minä saan tehdä mitä vaan ja osaan hoitaa parhaiten, koska nämä lapset on mummun" - tyyppiä.

Viimeistään menis hermo kun mun äitiyttä alettais väheksyä niin, etten saisi itse muka päättää mikä mun lapsille on sallittua tai mitä niiden pitää tehdä.

Lisäksi olisi vaikea kunnioittaa ihmistä joka kuvittelee itsensä aikuiselle pojalleen tärkeämmäksi kuin pojan vaimon ja on vielä tyytyväinen siitä.

Nämä isovanhemmat voisivat keskittyä omaan elämäänsä, koska ilmeisesti oma elämä on pahasti hukassa! On surullista, jos isovanhempien elämän ainut virike on sekaantua aikuisten lastensa ja lastenlastensa asioihin. Isoäiti haluaa äidiksi äidin paikalle ja äidin rooliin. Isoisä haluaa isäksi isän paikalle ja isän rooliin. Ja kumma kyllä - lähes aina on kyse appivanhemmista!

Lapsenlapsen äitiä ja isää arvostellaan ja mitätöidään lasten aikana ja kuullen. Tullaan yllätyskyläilyille ja tupatarkastuksille ilmoittamatta ja häiritään kotirauhaa. Harrastetaan puhelinhäiriköintiä - soitetaan jatkuvasti tarkastuspuheluita ja lähettään uteluviestejä. Revitään lapsenlapsi äidin ja isän sylistä. Herätetään nukkuva lapsi unilta. Painostetaan ja pakotetaan lapsenlapsi isoäidin tai isoisän syliin. Tuputetaan ylen määrin herkkuja ja makeaa, niin että lapsenlapsi oksentaa tai ripuloi. Painostetaan lapsenlasta yökylään jne., jne. Sairasta!

Näille toimettomille eläkeläisille pitäisi järjestää päivätoimintaa. Osuuspankin retkiä, bingoa, sauvakävelyä tai humppatansseja. Menisivät vanhainkoteihin tekemään vapaaehtoistyötä. Sekä talvella luomaan vanhusten pihoilta lunta ja kesällä leikkaamaan vanhusten pihoilta nurmikkoa.

- Appivanhemmat esittivät toivomusmääräyksiä, missä meidän pitää viettää, joulut, juhannukset, pääsiäiset ja kesälomat. Anoppilassa. Emme viettäneet. Eivät ole enää määräilleet.

- Anoppi soitteli meille joka päivä. Todella ärsyttävää utelua ja tungettelua! Eipä soittele enää.

- Appivanhemmat halusivat, että mieheni kyläilee heillä lasten kanssa. Mies ja lapset eivät suostuneet perheen hajottamiseen, vaan kyläilimme anoppilassa perheen kanssa. Ovat lopettameet määräilyn.

- Appivanhemmat määräilivät, että lastenlasten pitäisi kyläillä anoppilassa ilman vanhempiaa. Lapset eivät halunneet anoppilaan ja näkivät jopa painajaisia. Emme antaneet lapsia anoppilaan kylään. Lapsen vanhemmat päättävät lasten kyläilyistä - eivät isovanhemmat!

[/quote]Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.[/quote]

"...ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu."

Kiva että teillä menee hyvin,toivottavasti ihan kaikkien osapuolien mielestä on näin ja itsekin ymmärrät että vaikka lapset ovat sinusta "kuin omiasi mutta ihanampia" (joka kyllä kuulostaa vähän oudolta) sinö et heistä varmasti ole "kuin äiti mutta vaan vanhempi ja ihanampi" ? .Sehän on ihannetilanne että kaikki ovat onnellisia eikä kenelläkään nouse esim. ylemmyydentunne hattuun.

Korvaan silti särähtää tuo että komennat lasten äitiä olemaan komentamatta omia lapsiaan liikaa.Miksi ihmeessä niin teet? Tuossa kohdassa ylität rajan,vaikka vanhemmat antaisivatkin sen vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Päävastuu kasvatuksesta on lapsen omillavanhemmilla. Jos isovanhempi tai kuka vain,kumoaa vanhemman sanomaa,tulee lapsellekin sekava olo ja se on vahingollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Ihan aidon oikeasti haluaisin että asia olisi meilläkin näin, muuten en olisi viettänyt vauvan kanssa niin paljon aikaa appivanhempien luona. Pettymys oli kuitenkin suuri kun huomasin että anoppi ei huomioinut vauvan tarpeita ollenkaan, hän ei ole vauvalle turvallinen aikuinen. Itsekään en voinut olla rennosti kun suorastaan sabotoitiin mun yrityksiä hoitaa vauvaa.

Oikeesti?

Mä en taas kestäis hetkeäkään tollasta "kyllä minä saan tehdä mitä vaan ja osaan hoitaa parhaiten, koska nämä lapset on mummun" - tyyppiä.

Viimeistään menis hermo kun mun äitiyttä alettais väheksyä niin, etten saisi itse muka päättää mikä mun lapsille on sallittua tai mitä niiden pitää tehdä.

Lisäksi olisi vaikea kunnioittaa ihmistä joka kuvittelee itsensä aikuiselle pojalleen tärkeämmäksi kuin pojan vaimon ja on vielä tyytyväinen siitä.

En ihan tollasta kuvaa saanut siitä kommentista. Mutta vähän tukea kaipasin kun olen tuore äiti ja alku vauvan kanssa oli vaikeaa. Ajattelin saavani sitä appivanhemmilta, appi siinä auttoikin todella paljon, anoppi sen sijaan ei. Pyytäisi edes käytöstään anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Tee oikeasti hyvän ja rakastavan _äidin_ teko ja irtaudu aikuisesta pojastasi, anna myös hänen irtautua sinusta.

Miniäsi on voinut jo katsoa itselleen uuden asunnon, hän voi olla lähtökuopissaan. Kukaan terve äiti ei kauaa jaksaisi tuollaista paskaa.

Pääasia on tosiaan ne lapset, ja he tarvitsevat oman perheensä ja vanhempansa. Sinä olet todennäköisesti suuri uhka ja riski tässä yhtälössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Onko se... Voiko se olla... Itse KultaMummi?

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Onko se... Voiko se olla... Itse KultaMummi?

Koko ketju mennyt aika väsyneeksi sinunkaltaistesi kalkkunoiden vuoksi.

Käsittämätöntä kuinka ilmeisesti täysikäiset ihmiset voivatkin olla mustavalkoisia, ehdottomia, pahimman teinin tasolla nimittelyssä, jota harrastetaan kun ei osata sanoa asiaan mitään oikeaa.

Ällöttävä ketju kaikin puolin. Te olette varmasti aivan karmeita äitejä, jos yhtään tuota esimerkkiä lapsillenne annatte. Kaikessa pitää olla "oikeassa" ja samaa mieltä. Ei tarvi enää yhtään ihmetellä, mistä ne demonimummot tulevat.

t. eri

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Onko se... Voiko se olla... Itse KultaMummi?

Koko ketju mennyt aika väsyneeksi sinunkaltaistesi kalkkunoiden vuoksi.

Käsittämätöntä kuinka ilmeisesti täysikäiset ihmiset voivatkin olla mustavalkoisia, ehdottomia, pahimman teinin tasolla nimittelyssä, jota harrastetaan kun ei osata sanoa asiaan mitään oikeaa.

Ällöttävä ketju kaikin puolin. Te olette varmasti aivan karmeita äitejä, jos yhtään tuota esimerkkiä lapsillenne annatte. Kaikessa pitää olla "oikeassa" ja samaa mieltä. Ei tarvi enää yhtään ihmetellä, mistä ne demonimummot tulevat.

t. eri

Ja sinä se jauhat tätä yhtä ja samaa harhaista väitettä loputtomiin. Mitä tää antaa keskustelulle?

KultaMummi itsehän oman nimensä keksi, ei häntä nimitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Ilmeisesti kaikki ovat mielestäsi onnellisia nyt? Ovatko kaikki edelleen onnellisia kun nämä pienet lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja tulevat ehkä vanhemmiksi, muodostavat käsitystä vanhemmuudesta oman lapsuutensa perusteella ja käsittelevät sitten ehkä puutteellista äitisuhdettaan, siksi että lapsuudessa lasten ja äidin välissä hääräsi mummo? Ovatko nämä aikuisiksi kasvaneet lapset edelleen onnellisia kun heidän äitinsä ehkä ottaa vahingon takaisin heidän lapsiensa kohdalla?

Näin kärjistetysti. Tai ehkä kuitenkin toimit niin, ettet syrji miniän äitiyttä etkä väheksy häntä? Tiedät, että lapsiperheessä perheen äiti on lapsille tärkein naispuolinen henkilö? Ja jos näin ei olisi, niin tukisit lapsia ja äitiä siihen suuntaan, etkä salaa ole onnellinen siitä, että sinä olet se?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Onko se... Voiko se olla... Itse KultaMummi?

Koko ketju mennyt aika väsyneeksi sinunkaltaistesi kalkkunoiden vuoksi.

Käsittämätöntä kuinka ilmeisesti täysikäiset ihmiset voivatkin olla mustavalkoisia, ehdottomia, pahimman teinin tasolla nimittelyssä, jota harrastetaan kun ei osata sanoa asiaan mitään oikeaa.

Ällöttävä ketju kaikin puolin. Te olette varmasti aivan karmeita äitejä, jos yhtään tuota esimerkkiä lapsillenne annatte. Kaikessa pitää olla "oikeassa" ja samaa mieltä. Ei tarvi enää yhtään ihmetellä, mistä ne demonimummot tulevat.

t. eri

Ja sinä se jauhat tätä yhtä ja samaa harhaista väitettä loputtomiin. Mitä tää antaa keskustelulle?

KultaMummi itsehän oman nimensä keksi, ei häntä nimitellä.

Kai sinä tajuat että tässä ketjussa on aina monta eri kirjoittajaa? Jos moni on samaa mieltä, niin se on vissiin mielestäsi sitten aina se yksi ja sama kirjoittaja.

Olisipa mukava päästä joskus päiväksi tuollaisen oikein tyhmän ihmisen pään sisään. Maailma olisi varmaan miellyttävän yksinkertainen ja mustavalkoinen.

Demonimummot... Luulisi, että jokainen aikuinen ihminen kykenisi itse säätelemään omaa käytöstään, mutta ilmeisesti ei sitten onnistu. Että demonimummoksi tullaan, kun oma lapsi puolisoineen asettaa rajoja ja sääntöjä.

Jokainen voisi nyt muistella omia isovanhempiaan ja miettiä, mistä se suhde muodostui. Omat isovanhempani asuivat parin tunnin matkan päässä. Mummolassa käytiin muutamia kertoja vuodessa, mutta silti se suhde isovanhempiin oli äärettömän lämmin, hyvä ja turvallinen. Ei ollut mitään väkisin halaamisia, pusutteluja, eikä sylissäoloa. Eikä itkuista valitusta, kun niin harvoin nähtiin. Muistan, kuinka ihanaa siellä oli käydä, vaikka mitään erityistä ei tehtykään.

Eli, kyllä isovanhempi voi luoda hyvän suhteen lapsenlapseen, vaikka ei näkisikään joka päivä. Kaikki lähtee omasta käytöksestä. Jos se on ollut koko ajan ok, eikä välit lapsen perheeseen ole siltikään kunnossa, niin eipä siinä oikein muuta voi, kuin seurata etäämmältä. Väkisin tunkemalla ei tulosta tule, mitä näitä juttuja on lukenut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?

Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!

Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:

-askarrella heidän kanssaan

-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla

-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä

-leipoa yhdessä

Siis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.

En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!

Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.

T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti

Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.

Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.

Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.

Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.

Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.

Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.

Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin. 

No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.

En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.

Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?

Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.

Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.

Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.

Onko se... Voiko se olla... Itse KultaMummi?

Koko ketju mennyt aika väsyneeksi sinunkaltaistesi kalkkunoiden vuoksi.

Käsittämätöntä kuinka ilmeisesti täysikäiset ihmiset voivatkin olla mustavalkoisia, ehdottomia, pahimman teinin tasolla nimittelyssä, jota harrastetaan kun ei osata sanoa asiaan mitään oikeaa.

Ällöttävä ketju kaikin puolin. Te olette varmasti aivan karmeita äitejä, jos yhtään tuota esimerkkiä lapsillenne annatte. Kaikessa pitää olla "oikeassa" ja samaa mieltä. Ei tarvi enää yhtään ihmetellä, mistä ne demonimummot tulevat.

t. eri

Ja sinä se jauhat tätä yhtä ja samaa harhaista väitettä loputtomiin. Mitä tää antaa keskustelulle?

KultaMummi itsehän oman nimensä keksi, ei häntä nimitellä.

Kai sinä tajuat että tässä ketjussa on aina monta eri kirjoittajaa? Jos moni on samaa mieltä, niin se on vissiin mielestäsi sitten aina se yksi ja sama kirjoittaja.

Olisipa mukava päästä joskus päiväksi tuollaisen oikein tyhmän ihmisen pään sisään. Maailma olisi varmaan miellyttävän yksinkertainen ja mustavalkoinen.

Tajuan mutta sinä jauhat täällä tuota yhtä ja samaa puheenvuoroa.

Kai sinä tajuat että ketjua ei ole pakko lukea?