Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?
Meillä ei ole ihan tuollainen tilanne, mutta sinnepäin. Anoppi ei kutsu itseään äidiksi, mutta ei suostu kutsumaan mua äidiksi ja poikaansa isiksi puhuessaan lapsille. Tästä monta kertaa sanottu. Itse tituleeraa itseään mummoksi oikein mielellään. Kysyin miksi ei kutsu mua ja lasten isää äidiksi ja isäksi. Eivät ole meidän ristimänimet, joten ei. Jatkokymykset: Onko sun nimi Mummo, ja miksi olet lasten elämässä ainut, joka on tarpeeksi arvokas moiselle ristimänimestä poikkeavalle tittelille. Tässä alkoi anoppi ottaa jo kovasti kierroksia. Kun vielä kysyin, että miksi hän jatkuvasti mitätöi mun ja poikansa vanhemmuutta (tämä tapaus on vain pisara meressä), niin silloin narsku-anoppi paineli pihalle, ja soitti välittömästi itkupuhelun miehelleni, kun on ”Riina” taas ollut hänelle niiiiiiin ilkeä. Vastauksia en ole saanut kysymyksiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?
Anoppi kyllä nyt valitettavasti tunnistaa itsensä tästä jos lukee, mutta useimmiten ei kommentoinut mitenkään vaan teeskenteli ikään kuin ettei kuullut mitä hänelle sanottiin. Kerran sitten vastasi: "Niin mutta olenhan minä *Matin äiti", eli anopin logiikalla koska hän on poikansa äiti, niin hän voi myös kutsua poikansa lapsille itseään äidiksi (?).
Olemme siis usein puuttuneet tähän.
Aika empatiakyvytön on anoppi, jos ei osaa nähdä asiaa lapsen kannalta. Lapselle äiti on äiti, vaikka koko muulle maailmalle hän on Pirkko. Tuo äiti-tittelin omiminen itselle on sairasta. Ja jos tuota jatkaa vaikka siitä on sanottu (monta kertaa), niin se on tahallista kiusantekoa, vaikka kuinka selittäisi muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)
Entä jos en halua olla anoppini kanssa mitenkään läheinen? En halua hänen ystäväkseen enkä yhtään tiiviimpää ihmissuhdetta. En halua jakaa yhteisiä kokemuksia äitiydestä enkä olla hänen lohduttajansa. Minulla on muita läheisiä ihmisiä ja panostan niihin suhteisiin. Anopilla ei siltikään ole mitään erityisoikeuksia lapseeni. Minun päätökseni menee aina hänen näkemyksensä ohi. Ihan kaikessa. Aina. Ei poikkeuksia.
Tämä on harmittava näkökulma. Mummolle ei anneta mahdollisuutta, teki hän mitä tahansa, kun lähtökohta on se että läheiset välit eivät kiinnosta. Kyllä vanhemmuuteen kuuluu tietynlainen, aikuismainen kyky mennä vähän oman mukavuusalueen ulkopuolellekin jos sillä tavoin mahdollistaa hyvät ja lämpimät suhteet isovanhempien ja lasten välille. Mukava käytös riittää täysin ja se ettei lähtökohta ole valikoida ketkä lähipiiristä kelpaavat ja ketkä eivät. Pois lukien tietenkin oikeasti vahingolliset ihmiset joita ei onneksi kovin paljoa meissä mummoikäisissä varmastikaan ole. Äitinä itsekin sitä osaa suhtautua lempeästi pieniin lapsiin, eikä nykyään tule kuuloonkaan kurittaa fyysisesti (korvatillikat, tukka pöllit), eikä ainakaan omassa tuttavapiirissäni johon kuuluu laidasta laitaan erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja, ole yksikään isovanhempana sellainen että sietäisi joutua ulkopuolelle suljetuksi. Ihan oikeasti, lapsenlapsia on saatettu odottaa kymmeniä vuosia ja on hirvittävä tragedia että halutessaan yksi ihminen, yleensä se nuori äiti, voi heittää isovanhemman ulos lasten elämästä, oli syytä tai ei. Millä mittapuulla se on oikein?
Jos lapsenlapsia on odotettu kymmeniä vuosia kuin kuuta nousevaa, niin ei voi muuta kuin todeta että olisi kannattanut nauttia niistä omista lapsista aikanaan. Kun yksikään ihminen ei voi täysin omalla käytöksellä vaikuttaa siihen että 1) tuleeko edes lapsenlapsia ja 2) saako sellaisen roolin heidän elämässä kuin haluaa. Enkä puhu vain tämän ketjun asioista, vaan eläkeikäisenä itselle voi tulla sellaisia sairauksia ettei voi hoitaa lapsenlapsia, voit hiljalleen dementoitua, lapsesi voivat perheineen muuttaa toiselle puolen maapalloa jne.
Ihan yksinkertaisesti sanottuna, jos lastenhoito ja -kasvatus on itselle todella tärkeä asia, niin sitten pitää panostaa niiden omien lasten lapsuuteen tai jopa tehdä uransa lastenhoitajana tai lastentarhanopettajana. Lapsenlapsi ei ole oma lapsi, eikä suhde häneen tule varmaan kenelläkään muodostumaan juuri sellaiseksi kuin toivoisi tai haaveilisi etukäteen. Aina on monenlaisia esteitä, ja isovanhemmuuteen nimenomaan kuuluu tietynlainen "tyytyminen", pienistä hetkistä nauttiminen ja tavallaan sellainen sivusta seuraajan rooli. Nämä asiat on hyväksyttävä, vaikka oma lapsi pyytäisi sinua päivittäin hoitamaan lastaan - lapsenlapsi ei silti ole oma lapsi, ja suhde häneen on aina erilainen kuin omiin lapsiin aikanaan.
Jos pettymys isovanhemmuuteen tuntuu elämää huomattavasti vaikeuttavalta ja jopa "tragedialta" niin silloin kannattaa harkita vakavasti terapiaa. Todennäköisesti kyseessä on enemmänkin pettymys omaan vanhemmuuteen ja oman elämän pikkulapsivaiheeseen, jota yrittää kovasti elää uudelleen toisin. Ja kenties kyseessä on vaikeat ihmissuhteet omiin aikuisiin lapsiin. Heistä irti päästäminen voi olla vaikeaa, ja alun alkaenkin ihmiselle on voinut olla vaikeaa ymmärtää, että lapsi on aivan oma persoonansa, ei vanhemman jatke.
Mikään edellä mainittu ei poissulje sitä, etteikö lapsenlapsi voi olla rakas, läheinen ja odotettu. Mutta oman roolin hyväksyminen on välttämätöntä ja jos pettymys rooliin kaataa koko maailman, niin silloin on omassa mielenterveydessä jotain pielessä. Se ettei saa hoitaa lapsenlapsia ja luoda näihin läheistä suhdetta ei pitäisi olla "tragedia". Surullista kyllä, mutta ei tragedia. Tragedia on jos oma lapsi lyö välit poikki esimerkiksi.
-yksi mummo, anoppi ja äiti
Moni odottaa samaa tärkeää roolia mitä on itse nähnyt omien lastensa isovanhemmilla. Ja se on hirveän ymmärrettävää. Siinä on moni mummo ja pappa ihmeissään, kun tuoreet vanhemmat pamauttavat nenän eteen sääntökirjasen ja minuuttiaikataulun. Tekstisi kuvastaa sitä, mikä tässä ajassa on surullisinta, minäkeskeinen elämäntapa arvottaa jo mummut ja papatkin, joiden merkitys lastenlasten hyvinvoinnille on tutkittu ja kiistaton asia. Lopulta yhteiseltä ajalta lastenlasten kanssa toivotaan kuitenkin niin pieniä mutta lapselle mittaamattoman arvokkaita tuokioita - kiireetön läsnäolo, pienet retket, kaakao koulun jälkeen mummolassa, tuovat lapsen arkeen iloa ja vahvistavat hänen minäkuvaansa. Onko kukaan selvillä siitä, mitä aiheuttaa lapsen henkiselle hyvinvoinnille jos häneltä puuttuu tunne juurista, tieto isovanhempienkin vanhemmista, ajatus itsestään suvun osana ja siihen kuuluvana?
Vierailija kirjoitti:
Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?
Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.
Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.
Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.
Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...
Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?
Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"
Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?
Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.
Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.
Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.
Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...
Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?
Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?
Hyi! Tollanen käytös on jo ällöttävää. Meilläkin anoppi olisi halunnut olla" mamma" heti kun sai tietää että olin raskaana, ei tajunnut kun selitin että se ei onnistu, koska minähän olen mamma omalla äidinkielelläni. Pyysi että jos kuitenkin antaisin hänelle tämän tittelin, mutta se ei nyt vaan mitenkään onnistu vaikka kuinka haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MUMMIhaisee. Olen haistanut miehen äidin pahan hajun. Mummi yrittää käydä lastenlasten luona mutta keksin syitä ettei tule haisemaan. Koska olen rehellinen kerroin syyn kautta rantain.. Nainen itki ja kävi taas haamaslääkärissä ja haisee vaan. Kävi il. I että olin oikeassa. On Levinnyt syöpä. En päästä. Kotiimme koska haisee ja itkee ja tartuttaa sen. Kuka sitä tietää vaikka syöpä tarttuu.
Onneksi perimme sen kun heittää veivi sä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on paljon hyvin sairaita mielenterveyspotilasäitejä jotka pilaavat lapsensa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?
Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.
Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.
Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.
Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...
Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?
Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?
Tapasin tuossa tilanteessa kerran vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
MUMMIhaisee. Olen haistanut miehen äidin pahan hajun. Mummi yrittää käydä lastenlasten luona mutta keksin syitä ettei tule haisemaan. Koska olen rehellinen kerroin syyn kautta rantain.. Nainen itki ja kävi taas haamaslääkärissä ja haisee vaan. Kävi il. I että olin oikeassa. On Levinnyt syöpä. En päästä. Kotiimme koska haisee ja itkee ja tartuttaa sen. Kuka sitä tietää vaikka syöpä tarttuu.
Onneksi perimme sen kun heittää veivi sä.
Ja tämän naurettavan hajuprovon tulet vääntämään joka ketjuun. Hae apua. Muuhunkin kuin pahaan hajuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?
Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.
Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.
Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.
Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...
Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?
Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?
Hyi! Tollanen käytös on jo ällöttävää. Meilläkin anoppi olisi halunnut olla" mamma" heti kun sai tietää että olin raskaana, ei tajunnut kun selitin että se ei onnistu, koska minähän olen mamma omalla äidinkielelläni. Pyysi että jos kuitenkin antaisin hänelle tämän tittelin, mutta se ei nyt vaan mitenkään onnistu vaikka kuinka haluaisi.
Kaverilla oli sama juttu. Anoppi ehdotti kompromissiksi, että kaveri olisi lapselle Nina-mamma ja anoppi itse Riitta-mamma. Kun tähän mahtavaan kompromissiin ei suostuttu, niin anoppi suuttui niin, ettei tullut edes ristiäisiin, ja manipuloi muita lapsiaan, etteivät hekään saa mennä veljensä lapsen ristiäisiin. (Tuliva kyllä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?
Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.
Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.
Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.
Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...
Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?
Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?
Hyi! Tollanen käytös on jo ällöttävää. Meilläkin anoppi olisi halunnut olla" mamma" heti kun sai tietää että olin raskaana, ei tajunnut kun selitin että se ei onnistu, koska minähän olen mamma omalla äidinkielelläni. Pyysi että jos kuitenkin antaisin hänelle tämän tittelin, mutta se ei nyt vaan mitenkään onnistu vaikka kuinka haluaisi.
Kaverilla oli sama juttu. Anoppi ehdotti kompromissiksi, että kaveri olisi lapselle Nina-mamma ja anoppi itse Riitta-mamma. Kun tähän mahtavaan kompromissiin ei suostuttu, niin anoppi suuttui niin, ettei tullut edes ristiäisiin, ja manipuloi muita lapsiaan, etteivät hekään saa mennä veljensä lapsen ristiäisiin. (Tuliva kyllä).
Yritin siis kyllä ehdottaa et olis vaikka isomamma tai just esim "Riikka-mamma". Ei kuitenkaan sitä halunnut. Juttu jäi kyllä sit siihen ja pistin viinin piikkiin (juhlivat sitä tulevaa lapsenlasta). Nyt jälkeenpäin kun mietin niin oli merkki tulevasta. Tää anoppi on siis se, joka ei antanut takaisin jotta saisin imettää tai nukuttaa vauvaa, ja mökötti sitten kuin mikäkin kakara kun sanottiin asiasta. Onneksi appi on normaali.
Onnea normaalista appiukosta. Meillä pappa säestää mummon vieressä:"Kyllä mummo hoitaa, mummon tehtävä on hoitaa,." He siis haluaisivat nyt leikkiä vanhempia, kun ovat omat lapset vieneet aikoinaan mummolle hoitoon ja tehneet itse töitä. Minullekin ehdottivat, että voin lähteä takaisin töihin ja mummo hoitaa vauvan, ikää 6 kk. Sitten tietysti loukkaannuttiin kun en suostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onnea normaalista appiukosta. Meillä pappa säestää mummon vieressä:"Kyllä mummo hoitaa, mummon tehtävä on hoitaa,." He siis haluaisivat nyt leikkiä vanhempia, kun ovat omat lapset vieneet aikoinaan mummolle hoitoon ja tehneet itse töitä. Minullekin ehdottivat, että voin lähteä takaisin töihin ja mummo hoitaa vauvan, ikää 6 kk. Sitten tietysti loukkaannuttiin kun en suostunut.
Ennen esikoista appeni ja minä tulimme mahtavasti juttuun, tiedostan jotenkin vieläkin että hän ymmärtää minua muttei voi sitä vaimolleen näyttää. Anopin läsnäollessa on aivoton mulk**sti, jankuttaa "mummon syliin nyt, vauva mummolle, tule mummo ottamaan vauva" kun anoppi kiertelee minua ja vauvaa kuin kissa kuumaa puuroa, elehtien JUST niin kuin ap:n anoppi. Hyvä ettei anoppi hypi tasajalkaa paikoillaan kun kädet syyhyää saada mummon rakas syliin ja toiseen huoneeseen vietäväksi. Kun appi näkee meitä ilman anoppia, hän on täysin sama ihminen kuin ennenkin, ei jankkaa mitään paskaa, mutten enää luota häneen. Ruikuttavan, vauvakuumeisen mummon tarpeet menevät hänen silmissään lapsen tarpeiden edelle.
Meillä mummo meni pimeälle pihalle istumaan ja piti lasta kouristuksenomaisesti sylissä. Ei meinannut laskea irti lainkaan. Lapsi ihan kauhuissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea normaalista appiukosta. Meillä pappa säestää mummon vieressä:"Kyllä mummo hoitaa, mummon tehtävä on hoitaa,." He siis haluaisivat nyt leikkiä vanhempia, kun ovat omat lapset vieneet aikoinaan mummolle hoitoon ja tehneet itse töitä. Minullekin ehdottivat, että voin lähteä takaisin töihin ja mummo hoitaa vauvan, ikää 6 kk. Sitten tietysti loukkaannuttiin kun en suostunut.
Ennen esikoista appeni ja minä tulimme mahtavasti juttuun, tiedostan jotenkin vieläkin että hän ymmärtää minua muttei voi sitä vaimolleen näyttää. Anopin läsnäollessa on aivoton mulk**sti, jankuttaa "mummon syliin nyt, vauva mummolle, tule mummo ottamaan vauva" kun anoppi kiertelee minua ja vauvaa kuin kissa kuumaa puuroa, elehtien JUST niin kuin ap:n anoppi. Hyvä ettei anoppi hypi tasajalkaa paikoillaan kun kädet syyhyää saada mummon rakas syliin ja toiseen huoneeseen vietäväksi. Kun appi näkee meitä ilman anoppia, hän on täysin sama ihminen kuin ennenkin, ei jankkaa mitään paskaa, mutten enää luota häneen. Ruikuttavan, vauvakuumeisen mummon tarpeet menevät hänen silmissään lapsen tarpeiden edelle.
Inhottavaa! Mutta todella ikävästi puhut appivanhemmistasi. Toivottavasti ymmärrät lapsen kuullen puhua kauniimmin, anoppisi hätä vain yltyy jos huomaa lapsen omaksuneen sinun asenteesi heitä kohtaan. Ehkä se vaikuttaa anopin käytökseen, kokee että on tehtävä itseään tykö kun muuten ei tule mahdollisuutta? En oikein muuta syytä keksi moiselle ahdistelulle.
Inhottavaa! Mutta todella ikävästi puhut appivanhemmistasi. Toivottavasti ymmärrät lapsen kuullen puhua kauniimmin, anoppisi hätä vain yltyy jos huomaa lapsen omaksuneen sinun asenteesi heitä kohtaan. Ehkä se vaikuttaa anopin käytökseen, kokee että on tehtävä itseään tykö kun muuten ei tule mahdollisuutta? En oikein muuta syytä keksi moiselle ahdistelulle.[/quote]
Ei käynyt mielessä, että on varmaan monet (hampaitapurren) yrittävät sietää rajattomia appivanhempia? Itse en lapsen kuullen käsittele ollenkaan aihetta "järki menee appivanhempiin", mutta kyllä heidän sanomisensa jää mieleen pyörimään :( Vai mitä itse tykkäisit seuraavista kommenteista:
"Lähde juhlimaan, niin minä hoidan vauvan". (En ole ikinä nauttinut "juhlimisesta" ja vauva oli 3,5 viikkoa vanha), Tuli kesken imetyksen vaatimaan vauvaa itselleen, en antanut ja selitin, että vauva syö nyt. Syönnin jälkeen annoin vauvan vieressä kädet ojossa odottavalle mummolle ja hänen ensimmäiset sanat vauvalle olivat:"enää ei ole mitään hätää, kyllä sinun äitisi parhaasi yrittää, mutta se on niin kiireinen, että mummo sinut hoitaa". (vauvalla ikää 5 viikkoa) tai että 2 kk:n ikäistä itkevää lasta ei anneta pyynnöistä huolimatta äidille takaisin ja että tosiaan vauvan ollessa 6 kk olisi minun pitänyt lähteä takaisin töihin. En tiedä, kai mä olen sitten vain vähän herkkä, kun en jaksa aina heille vain hymyillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea normaalista appiukosta. Meillä pappa säestää mummon vieressä:"Kyllä mummo hoitaa, mummon tehtävä on hoitaa,." He siis haluaisivat nyt leikkiä vanhempia, kun ovat omat lapset vieneet aikoinaan mummolle hoitoon ja tehneet itse töitä. Minullekin ehdottivat, että voin lähteä takaisin töihin ja mummo hoitaa vauvan, ikää 6 kk. Sitten tietysti loukkaannuttiin kun en suostunut.
Ennen esikoista appeni ja minä tulimme mahtavasti juttuun, tiedostan jotenkin vieläkin että hän ymmärtää minua muttei voi sitä vaimolleen näyttää. Anopin läsnäollessa on aivoton mulk**sti, jankuttaa "mummon syliin nyt, vauva mummolle, tule mummo ottamaan vauva" kun anoppi kiertelee minua ja vauvaa kuin kissa kuumaa puuroa, elehtien JUST niin kuin ap:n anoppi. Hyvä ettei anoppi hypi tasajalkaa paikoillaan kun kädet syyhyää saada mummon rakas syliin ja toiseen huoneeseen vietäväksi. Kun appi näkee meitä ilman anoppia, hän on täysin sama ihminen kuin ennenkin, ei jankkaa mitään paskaa, mutten enää luota häneen. Ruikuttavan, vauvakuumeisen mummon tarpeet menevät hänen silmissään lapsen tarpeiden edelle.
Inhottavaa! Mutta todella ikävästi puhut appivanhemmistasi. Toivottavasti ymmärrät lapsen kuullen puhua kauniimmin, anoppisi hätä vain yltyy jos huomaa lapsen omaksuneen sinun asenteesi heitä kohtaan. Ehkä se vaikuttaa anopin käytökseen, kokee että on tehtävä itseään tykö kun muuten ei tule mahdollisuutta? En oikein muuta syytä keksi moiselle ahdistelulle.
Mutta se ei aiheuta lapsessa mitään hätää kun hänen kuultensa toistuvasti mollataan hänen äitiään ja sivuutetaan se lapsen turvallisuus ja tarpeiden ensisijaisuus? Ja käytetään sekä äitiin että lapseen henkistä väkivaltaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea normaalista appiukosta. Meillä pappa säestää mummon vieressä:"Kyllä mummo hoitaa, mummon tehtävä on hoitaa,." He siis haluaisivat nyt leikkiä vanhempia, kun ovat omat lapset vieneet aikoinaan mummolle hoitoon ja tehneet itse töitä. Minullekin ehdottivat, että voin lähteä takaisin töihin ja mummo hoitaa vauvan, ikää 6 kk. Sitten tietysti loukkaannuttiin kun en suostunut.
Ennen esikoista appeni ja minä tulimme mahtavasti juttuun, tiedostan jotenkin vieläkin että hän ymmärtää minua muttei voi sitä vaimolleen näyttää. Anopin läsnäollessa on aivoton mulk**sti, jankuttaa "mummon syliin nyt, vauva mummolle, tule mummo ottamaan vauva" kun anoppi kiertelee minua ja vauvaa kuin kissa kuumaa puuroa, elehtien JUST niin kuin ap:n anoppi. Hyvä ettei anoppi hypi tasajalkaa paikoillaan kun kädet syyhyää saada mummon rakas syliin ja toiseen huoneeseen vietäväksi. Kun appi näkee meitä ilman anoppia, hän on täysin sama ihminen kuin ennenkin, ei jankkaa mitään paskaa, mutten enää luota häneen. Ruikuttavan, vauvakuumeisen mummon tarpeet menevät hänen silmissään lapsen tarpeiden edelle.
Inhottavaa! Mutta todella ikävästi puhut appivanhemmistasi. Toivottavasti ymmärrät lapsen kuullen puhua kauniimmin, anoppisi hätä vain yltyy jos huomaa lapsen omaksuneen sinun asenteesi heitä kohtaan. Ehkä se vaikuttaa anopin käytökseen, kokee että on tehtävä itseään tykö kun muuten ei tule mahdollisuutta? En oikein muuta syytä keksi moiselle ahdistelulle.
Kehuako tuollaista anoppia pitäisi?
Mä itse puhun lapsilleni mahdollisimman vähän anopistani. Se narsistinen kasa lokinpskaa ei ansaitse minkäänlaista kontaktia mun lapsiin. Lasten isäkään ei välitä monestakaan syystä olla tekemisissä äitinsä kanssa.
No olen minäkin Maijan ja Liisan äiti, muttei ole tullut kyllä mieleen nimittää itseäni äidiksi Leenalle.