Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Tämä psykomummo-ongelma lienee perinnöllistä. Tuskinpa nämä ripustautuvat äidit aikanaan saavat olla mummoja omille lapsenlapsilleen (ainakaan pojan lapsille). Minä puolestani uskon, että oma poikani, joka on saanut nauttia mummon lämpöisestä rakkaudesta ja huolenpidosta, muistaa sen aina ja haluaa samaa turvaa aikanaan omille lapsilleen.

Öh. Se nimenomaan takaa terveen tulevaisuuden kaikille, kun vanhempi on niin vahva, että katkaisee nämä väärät käytösmallit. Narsismin, läheisriippuvuuden, henkisen väkivallan jne.

Vain se mahdollistaa lapsille terveen elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

No jo on soopaa!🤮🤮🤮🤮🤮🤮

Lue viesti uudelleen, tällä kertaa rauhassa. Mikään ei lempeyttä vahvempaa ja minä toivon, oikeasti, että sinä myös saavutat tämän tunnetilan omassa elämässäsi. Tarve heittää tuollaisia "näkemyksiä" kadonnee sen myötä ja näet senkin, mitä ihmiset eivät ääneen sinulle sano. Kaikkea hyvää, sinullekin :) T. Ylemmäksi kirjoittanut, "vanhempi äiti"

OT, mutta sait mut spontaanisti kanavoimaan Chandleria: "Could you BE more self-important??"

Oikeasti, tärkeilylle ja muiden yläpuolelle asettumiselle ei ole "oikeaa foorumia", paitsi pitää se möly mahassaan.

Ystävällisesti,

todennäköisesti jopa sinuakin vanhempi äiti

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Tämä kirjoittaja on ihan hakoteillä siinä ettei ymmärrä että myrkyllinen ihminen pysyy myrkyllisenä vaikka kuinka leperreltäisiin rauhassa. Moni kuvailee täällä anoppeja joiden käyttäytyminen viittaa psyk.häiriöön.

Moni muu kirjoittaja täällä on sitten vastapanoisesti hyvin hakoteillä oksennushymiöineen. Muistetaan silti olla kohteliaita toisillemme ja kunnioittaa vanhempia vaikka otettais etäisyyttä. Ihan yhtä myrkyllisiä olette muuten itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Tämä kirjoittaja on ihan hakoteillä siinä ettei ymmärrä että myrkyllinen ihminen pysyy myrkyllisenä vaikka kuinka leperreltäisiin rauhassa. Moni kuvailee täällä anoppeja joiden käyttäytyminen viittaa psyk.häiriöön.

Moni muu kirjoittaja täällä on sitten vastapanoisesti hyvin hakoteillä oksennushymiöineen. Muistetaan silti olla kohteliaita toisillemme ja kunnioittaa vanhempia vaikka otettais etäisyyttä. Ihan yhtä myrkyllisiä olette muuten itsekin.

Oksennushymiö on ainoa terve reaktio tuohon moskaan. Kohtelias.

Sorrymut kirjoitti:

Mitä ihmettä te ulisette? Kun tuo vauva aika on ohi olette mielissä ne jos iso vanhemmat hoitavat lapsia. Niin ja oikeesti, jos teille sattuu jotain, joudutte sairaalaan tai liukastutte ettekä pääse liikkumaan tarvitsette apua, tuskin kenenkään " kaveri" ottaa hommakseen tuolloin viedä vaikka lapsia hoitoon tai puistoon ja kuunnella valitustanne. Uskokaa kun sanon mutta vauvat kasvavat ja olette myöhemmin onnellisia kaikista joihin oikeasti voi luottaa lapsensa.

Itse laitoin vauvan jo lähes sata vuotiaan sukulaisen syliin ja menin kahville. Pieni hetki mutta iso teko! Ja ei, en todellakaan anna lapsia kenekään muun hoitoon kuin isovanhempien. Ette voi koskaan mennä takuuseen kenestäkään muusta!

No vähän erimieltä olen. Voin todella hyvin mennä takuuseen siitä miten ystäväni ja lasten kummit hoitaisivat ja hoitavatkin lapsiani. Jotkut hoitavat jo vauvasta asti ja joidenkin kohdalla odotellaan ainakin kouluikään ennenkuin pääsee hoitamaan.

Voin myös taata, että yhdelle lasten isovanhemmista lapset eivät mene hoitoon ennenkuin osaavat huolehtia itsestään jos edes silloin. Häneen ei voi luottaa.

Nyt kuulostaa kyllä pahasti siltä, että ei ole mummon vintillä kaikki matot suorassa. Ei yökylään.

Tää on niin tätä.  Täällä ihmiset kirjoittavat ja ottavat kantaa omien lähtökohtiensa perusteella.  Se, kenellä on huonot välit anoppiinsa, kirjoittaa tietenkin, että ei lasta anopille, ei vauvana eikä koskaan!

Ja ne, kenellä taas ei ole mitään kitkaa anoppinsa kanssa, kirjoittaa ihan eri tavalla.  Että kannattaa ymmärtää sitä mummoakin jne.  

Eli itse asiassa ap ei oikeastaan saa täältä mitään sellaista ohjetta tai mielipidettä, mikä oikeasti vastaisi hänen kokemaansa tilannetta.  Mummo luokitellaan täällä höyrähtäneeksi ja jopa mielenterveysongelmaiseksi, vaikka ap antaa ymmärtää tämän käyvän vielä ihan työssäkin, ei siis mikään höpsö vanha mummu.

Joihinkin naisiin vain pieni vauva vetoaa hirveän vahvasti, ja kun kyseessä on oma lapsenlapsi, tunne voi olla valtavan voimakas.  Silloin voi tulla ylilyöntejä, mutta onko ne niin vakavia?  

Voi olla, että kun tämäkin ap:n vauva on villi pikkulapsi, mummo ei ehkä niin kovasti enää ole yökyliin pyytämässäkään, eli ainahan nämä tilanteet ajan mittaan muuttuvat.  En minäkään pariviikkoista antaisi toisen hoitoon,  ellei kyse olisi pakkotilanteesta, ja toisaalta en uskaltaisi niin pientä edes ottaa hoitooni, ellei siis taas olisi kyseessä pakko.

Tällaiset aloitukset saa aina paljon vastauksia, koska tämä aihe tuntuu olevan kovin herkkä.  Mutta niin kuin jo kirjoitin, se oma lähtökohta on aina se, miltä pohjalta lähdetään vastaamaan, ja siksi ei oikein  yleispätevää vastausta tule.  Ihmissuhteet on niin henkilökohtaisia ja monimutkaisia.

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin tätä.  Täällä ihmiset kirjoittavat ja ottavat kantaa omien lähtökohtiensa perusteella.  Se, kenellä on huonot välit anoppiinsa, kirjoittaa tietenkin, että ei lasta anopille, ei vauvana eikä koskaan!

Ja ne, kenellä taas ei ole mitään kitkaa anoppinsa kanssa, kirjoittaa ihan eri tavalla.  Että kannattaa ymmärtää sitä mummoakin jne.  

Eli itse asiassa ap ei oikeastaan saa täältä mitään sellaista ohjetta tai mielipidettä, mikä oikeasti vastaisi hänen kokemaansa tilannetta.  Mummo luokitellaan täällä höyrähtäneeksi ja jopa mielenterveysongelmaiseksi, vaikka ap antaa ymmärtää tämän käyvän vielä ihan työssäkin, ei siis mikään höpsö vanha mummu.

Joihinkin naisiin vain pieni vauva vetoaa hirveän vahvasti, ja kun kyseessä on oma lapsenlapsi, tunne voi olla valtavan voimakas.  Silloin voi tulla ylilyöntejä, mutta onko ne niin vakavia?  

Voi olla, että kun tämäkin ap:n vauva on villi pikkulapsi, mummo ei ehkä niin kovasti enää ole yökyliin pyytämässäkään, eli ainahan nämä tilanteet ajan mittaan muuttuvat.  En minäkään pariviikkoista antaisi toisen hoitoon,  ellei kyse olisi pakkotilanteesta, ja toisaalta en uskaltaisi niin pientä edes ottaa hoitooni, ellei siis taas olisi kyseessä pakko.

Tällaiset aloitukset saa aina paljon vastauksia, koska tämä aihe tuntuu olevan kovin herkkä.  Mutta niin kuin jo kirjoitin, se oma lähtökohta on aina se, miltä pohjalta lähdetään vastaamaan, ja siksi ei oikein  yleispätevää vastausta tule.  Ihmissuhteet on niin henkilökohtaisia ja monimutkaisia.

No ei. Minä olen lapseton ja anopiton, mutta ihan AP:n kertoman perusteella sanon ettei tietenkään lasta hänelle hoitoon. Ihan jo minun lapsettomankin mielestä on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan estä hänen pääsy äidin luo silloin kun sitä kaipaa ja äiti pystyy hänet ottamaan. En usko että mieleltään terve ihminen tunkee ikinä äidin ja lapsen väliin, vaikka vauvoista/lapsista tykkäisikin.

Ihan jo siitäkin syystä että lapsi annetaan vain sellaiselle hoitoon johon molemmat vanhemmat luottavat 100% on lähes fakta, että AP:n ei pidä antaa lasta anopille hoitoon. Jos ei luota niin ei anna. Tietenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatkohan nämä itse jotenkin kiintymyssuhdehäiriöisiä, jotka väittävät että kukaan muu ei voi välittää lapsesta vanhemman lisäksi kuin isovanhempi.

Normaalin ihmisen terveeseen psyykeen kehitykseen kun kuuluu kyky luoda merkityksellisiä ja tunnepitoisia ihmissuhteita myös ei-sukulaisiin.

Ihminen oppii luomaan rakkaus- ja ystävyyssuhteita sen mallin mukaan, mikä syntyy suhteesta omiin vanhempiin. Jos ihmisellä on ajatusmalli, että rakastaa ja välittää voi vain omasta jälkeläisestä, niin kyllä on varmaan jotain mennyt jossain vaiheessa pieleen.

Ihmetyttää ihan hirveästi se, ettei nykyään kyetä luottamaan muihin kuin itseensä ja ehkä vaivoin siihen toiseen vanhempaan. Isovanhemmatkin on siinä rajoilla, ja appivanhemmat miniälle reippaasti jo rajan tuolla puolen. 

Kyllä minä olen luottanut anoppiin, ja lapsellisiin sukulaisiin, ja herra paratkoon myös siskooni, joka on keski-ikäinen neiti-ihminen. Hän on meidän lapsille  rakas ja läheinen eikä varmasti vähiten sen takia, että on ollut aina meidän elämässä, niin juhlassa kuin arjessakin aina kun on järjestynyt. Lisäksi meillä on kivoja kummeja ja mukavia naapureita, ei kahta sanaa etteikö heihin voisi luottaa.

Ihmetyttää että on niin tyhmiä ihmisiä ettei he tajua että on erilaisia sukulaisia. Myös psyykkisesti tasapainottomia kuten nämä tässä ketjussa kuvatut.

Ihmetyttää että miksi se lapsi edes hankitaan jos se pitää saada lykättyä muille.

Kuka nyt sitten kulloinkin on tyhmä. Veikkaan, että osa täällä kouhottavista äideistä on vähintään yhtä vikapäitä ja henkisesti tasapainottomia kuin ne pasket anopitkin, jotka haluaisivat viettää aikaa vauvan kanssa ja hoitaa sitä. 

Kyllä useimpien perheiden osalle tulee väistämättä hetkiä, jolloin muiden apu on tarpeen ja toivottavaa - työmatkoja, päiväkodin ja koulun tapahtumia, omia ja lasten harrastemenoja jne. Jos tätä normaaliin elämään täysin kuuluvaa asiaa pitää äimistellä niin, että "mitäs menit lapsia tekemään, kun haluatkin lykätä heidät muille", niin eipä taida äimistelijän matoissa olla hapsut ihan suorassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatkohan nämä itse jotenkin kiintymyssuhdehäiriöisiä, jotka väittävät että kukaan muu ei voi välittää lapsesta vanhemman lisäksi kuin isovanhempi.

Normaalin ihmisen terveeseen psyykeen kehitykseen kun kuuluu kyky luoda merkityksellisiä ja tunnepitoisia ihmissuhteita myös ei-sukulaisiin.

Ihminen oppii luomaan rakkaus- ja ystävyyssuhteita sen mallin mukaan, mikä syntyy suhteesta omiin vanhempiin. Jos ihmisellä on ajatusmalli, että rakastaa ja välittää voi vain omasta jälkeläisestä, niin kyllä on varmaan jotain mennyt jossain vaiheessa pieleen.

Ihmetyttää ihan hirveästi se, ettei nykyään kyetä luottamaan muihin kuin itseensä ja ehkä vaivoin siihen toiseen vanhempaan. Isovanhemmatkin on siinä rajoilla, ja appivanhemmat miniälle reippaasti jo rajan tuolla puolen. 

Kyllä minä olen luottanut anoppiin, ja lapsellisiin sukulaisiin, ja herra paratkoon myös siskooni, joka on keski-ikäinen neiti-ihminen. Hän on meidän lapsille  rakas ja läheinen eikä varmasti vähiten sen takia, että on ollut aina meidän elämässä, niin juhlassa kuin arjessakin aina kun on järjestynyt. Lisäksi meillä on kivoja kummeja ja mukavia naapureita, ei kahta sanaa etteikö heihin voisi luottaa.

Ihmetyttää että on niin tyhmiä ihmisiä ettei he tajua että on erilaisia sukulaisia. Myös psyykkisesti tasapainottomia kuten nämä tässä ketjussa kuvatut.

Ihmetyttää että miksi se lapsi edes hankitaan jos se pitää saada lykättyä muille.

Kuka nyt sitten kulloinkin on tyhmä. Veikkaan, että osa täällä kouhottavista äideistä on vähintään yhtä vikapäitä ja henkisesti tasapainottomia kuin ne pasket anopitkin, jotka haluaisivat viettää aikaa vauvan kanssa ja hoitaa sitä. 

Kyllä useimpien perheiden osalle tulee väistämättä hetkiä, jolloin muiden apu on tarpeen ja toivottavaa - työmatkoja, päiväkodin ja koulun tapahtumia, omia ja lasten harrastemenoja jne. Jos tätä normaaliin elämään täysin kuuluvaa asiaa pitää äimistellä niin, että "mitäs menit lapsia tekemään, kun haluatkin lykätä heidät muille", niin eipä taida äimistelijän matoissa olla hapsut ihan suorassa.

Meillä on lapset hoidossa ehkä n. kerran kuussa joko tunnin-pari tai sitten yön yli. Nämä ovat mm. yhdellä (henkisesti terveellä) isovanhemmalla, läheisillä kummeilla, meidän vanhempien sisaruksilla jne. Se ettei anna lasta hoitoon tunkeilevalle ja rajattomalle isovanhemmalle, ei tarkoita sitä ettei ikinä ottaisi apua vastaan tai lapsella ei olisi elämässään tärkeitä aikuisia vanhempien lisäksi.

Aika erikoista noin mustavalkoinen ja yleistävä ajattelu. Joitakin tuntuu kirpaisevan kovasti, ettei lasten hoitaminen ole sellainen asia missä ajatellaan ensisijaisesti sen tunteita, joka lapsia haluaisi hoitaa. Ikään kuin vanhempien pitäisi ilahduttaa muita antamalla lapsensa hoitoon. Oikeastihan normaalissa elämässä ja normaaleissa perheissä lapsi viedään hoitoon kun apua tarvitaan ja löytyy sellainen halukas hoitaja johon luotetaan. Ei isovanhemmuus takaa sitä että saa hoitaa lapsia. Lukemattomat isovanhemmat eivät hoida lapsenlapsia hyvinkin erilaisista syistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

No jo on soopaa!🤮🤮🤮🤮🤮🤮

Lue viesti uudelleen, tällä kertaa rauhassa. Mikään ei lempeyttä vahvempaa ja minä toivon, oikeasti, että sinä myös saavutat tämän tunnetilan omassa elämässäsi. Tarve heittää tuollaisia "näkemyksiä" kadonnee sen myötä ja näet senkin, mitä ihmiset eivät ääneen sinulle sano. Kaikkea hyvää, sinullekin :) T. Ylemmäksi kirjoittanut, "vanhempi äiti"

Voisin oksentaa. T. Neljän lapsen "vanhempi äiti".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatkohan nämä itse jotenkin kiintymyssuhdehäiriöisiä, jotka väittävät että kukaan muu ei voi välittää lapsesta vanhemman lisäksi kuin isovanhempi.

Normaalin ihmisen terveeseen psyykeen kehitykseen kun kuuluu kyky luoda merkityksellisiä ja tunnepitoisia ihmissuhteita myös ei-sukulaisiin.

Ihminen oppii luomaan rakkaus- ja ystävyyssuhteita sen mallin mukaan, mikä syntyy suhteesta omiin vanhempiin. Jos ihmisellä on ajatusmalli, että rakastaa ja välittää voi vain omasta jälkeläisestä, niin kyllä on varmaan jotain mennyt jossain vaiheessa pieleen.

Ihmetyttää ihan hirveästi se, ettei nykyään kyetä luottamaan muihin kuin itseensä ja ehkä vaivoin siihen toiseen vanhempaan. Isovanhemmatkin on siinä rajoilla, ja appivanhemmat miniälle reippaasti jo rajan tuolla puolen. 

Kyllä minä olen luottanut anoppiin, ja lapsellisiin sukulaisiin, ja herra paratkoon myös siskooni, joka on keski-ikäinen neiti-ihminen. Hän on meidän lapsille  rakas ja läheinen eikä varmasti vähiten sen takia, että on ollut aina meidän elämässä, niin juhlassa kuin arjessakin aina kun on järjestynyt. Lisäksi meillä on kivoja kummeja ja mukavia naapureita, ei kahta sanaa etteikö heihin voisi luottaa.

Ihmetyttää että on niin tyhmiä ihmisiä ettei he tajua että on erilaisia sukulaisia. Myös psyykkisesti tasapainottomia kuten nämä tässä ketjussa kuvatut.

Ihmetyttää että miksi se lapsi edes hankitaan jos se pitää saada lykättyä muille.

Kuka nyt sitten kulloinkin on tyhmä. Veikkaan, että osa täällä kouhottavista äideistä on vähintään yhtä vikapäitä ja henkisesti tasapainottomia kuin ne pasket anopitkin, jotka haluaisivat viettää aikaa vauvan kanssa ja hoitaa sitä. 

Kyllä useimpien perheiden osalle tulee väistämättä hetkiä, jolloin muiden apu on tarpeen ja toivottavaa - työmatkoja, päiväkodin ja koulun tapahtumia, omia ja lasten harrastemenoja jne. Jos tätä normaaliin elämään täysin kuuluvaa asiaa pitää äimistellä niin, että "mitäs menit lapsia tekemään, kun haluatkin lykätä heidät muille", niin eipä taida äimistelijän matoissa olla hapsut ihan suorassa.

Ei oo kyllä ikinä ollut tilannetta, jossa ois tarvinnut lykätä lapsia kellekään vaikka onkin ollut työmatkoja, harrastemenoja yms. Työmatkojen aikana toinen vanhempi on kotona ja jättää ne omat harrastukset väliin. Jos lasten harrastuksiin ei jostain syystä kumpikaan pääse viemään niin lapsi jää kotiin sillä viikolla. Tarhan ja koulun vanhempainiltoihin, kevätjuhliin jne. on toinen vähintään saanut aina vapaata töistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatkohan nämä itse jotenkin kiintymyssuhdehäiriöisiä, jotka väittävät että kukaan muu ei voi välittää lapsesta vanhemman lisäksi kuin isovanhempi.

Normaalin ihmisen terveeseen psyykeen kehitykseen kun kuuluu kyky luoda merkityksellisiä ja tunnepitoisia ihmissuhteita myös ei-sukulaisiin.

Ihminen oppii luomaan rakkaus- ja ystävyyssuhteita sen mallin mukaan, mikä syntyy suhteesta omiin vanhempiin. Jos ihmisellä on ajatusmalli, että rakastaa ja välittää voi vain omasta jälkeläisestä, niin kyllä on varmaan jotain mennyt jossain vaiheessa pieleen.

Ihmetyttää ihan hirveästi se, ettei nykyään kyetä luottamaan muihin kuin itseensä ja ehkä vaivoin siihen toiseen vanhempaan. Isovanhemmatkin on siinä rajoilla, ja appivanhemmat miniälle reippaasti jo rajan tuolla puolen. 

Kyllä minä olen luottanut anoppiin, ja lapsellisiin sukulaisiin, ja herra paratkoon myös siskooni, joka on keski-ikäinen neiti-ihminen. Hän on meidän lapsille  rakas ja läheinen eikä varmasti vähiten sen takia, että on ollut aina meidän elämässä, niin juhlassa kuin arjessakin aina kun on järjestynyt. Lisäksi meillä on kivoja kummeja ja mukavia naapureita, ei kahta sanaa etteikö heihin voisi luottaa.

Ihmetyttää että on niin tyhmiä ihmisiä ettei he tajua että on erilaisia sukulaisia. Myös psyykkisesti tasapainottomia kuten nämä tässä ketjussa kuvatut.

Ihmetyttää että miksi se lapsi edes hankitaan jos se pitää saada lykättyä muille.

Kuka nyt sitten kulloinkin on tyhmä. Veikkaan, että osa täällä kouhottavista äideistä on vähintään yhtä vikapäitä ja henkisesti tasapainottomia kuin ne pasket anopitkin, jotka haluaisivat viettää aikaa vauvan kanssa ja hoitaa sitä. 

Kyllä useimpien perheiden osalle tulee väistämättä hetkiä, jolloin muiden apu on tarpeen ja toivottavaa - työmatkoja, päiväkodin ja koulun tapahtumia, omia ja lasten harrastemenoja jne. Jos tätä normaaliin elämään täysin kuuluvaa asiaa pitää äimistellä niin, että "mitäs menit lapsia tekemään, kun haluatkin lykätä heidät muille", niin eipä taida äimistelijän matoissa olla hapsut ihan suorassa.

Eri

Varmasti osalla äideistä onkin vikaa päässä, onhan anopitkin olleet pienten äitejä.

Mutta vähemmän huolissaan olisin siitä perheestä joka ei pyydä tai ota vastaan apua epävakaalta isovanhemmalta kuin siitä perheestä jossa vanhemmat antaa lapsen vikapäiselle mummolle hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatkohan nämä itse jotenkin kiintymyssuhdehäiriöisiä, jotka väittävät että kukaan muu ei voi välittää lapsesta vanhemman lisäksi kuin isovanhempi.

Normaalin ihmisen terveeseen psyykeen kehitykseen kun kuuluu kyky luoda merkityksellisiä ja tunnepitoisia ihmissuhteita myös ei-sukulaisiin.

Ihminen oppii luomaan rakkaus- ja ystävyyssuhteita sen mallin mukaan, mikä syntyy suhteesta omiin vanhempiin. Jos ihmisellä on ajatusmalli, että rakastaa ja välittää voi vain omasta jälkeläisestä, niin kyllä on varmaan jotain mennyt jossain vaiheessa pieleen.

Ihmetyttää ihan hirveästi se, ettei nykyään kyetä luottamaan muihin kuin itseensä ja ehkä vaivoin siihen toiseen vanhempaan. Isovanhemmatkin on siinä rajoilla, ja appivanhemmat miniälle reippaasti jo rajan tuolla puolen. 

Kyllä minä olen luottanut anoppiin, ja lapsellisiin sukulaisiin, ja herra paratkoon myös siskooni, joka on keski-ikäinen neiti-ihminen. Hän on meidän lapsille  rakas ja läheinen eikä varmasti vähiten sen takia, että on ollut aina meidän elämässä, niin juhlassa kuin arjessakin aina kun on järjestynyt. Lisäksi meillä on kivoja kummeja ja mukavia naapureita, ei kahta sanaa etteikö heihin voisi luottaa.

Uskoisin, että toi on kuitenkin aika harvinaista ettei luotettaisi kehenkään.

Ihan siitä huolimatta, että elämässä on joitain ihmisiä joille en lapsiani luota on myös niitä joihin luotan täysin.

Minulla on narsistinen epävakaa äiti. Ei se tarkoita etten luottaisi lapsiani muiden hoitoon. Omituinen ajatuskulku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatkohan nämä itse jotenkin kiintymyssuhdehäiriöisiä, jotka väittävät että kukaan muu ei voi välittää lapsesta vanhemman lisäksi kuin isovanhempi.

Normaalin ihmisen terveeseen psyykeen kehitykseen kun kuuluu kyky luoda merkityksellisiä ja tunnepitoisia ihmissuhteita myös ei-sukulaisiin.

Ihminen oppii luomaan rakkaus- ja ystävyyssuhteita sen mallin mukaan, mikä syntyy suhteesta omiin vanhempiin. Jos ihmisellä on ajatusmalli, että rakastaa ja välittää voi vain omasta jälkeläisestä, niin kyllä on varmaan jotain mennyt jossain vaiheessa pieleen.

Ihmetyttää ihan hirveästi se, ettei nykyään kyetä luottamaan muihin kuin itseensä ja ehkä vaivoin siihen toiseen vanhempaan. Isovanhemmatkin on siinä rajoilla, ja appivanhemmat miniälle reippaasti jo rajan tuolla puolen. 

Kyllä minä olen luottanut anoppiin, ja lapsellisiin sukulaisiin, ja herra paratkoon myös siskooni, joka on keski-ikäinen neiti-ihminen. Hän on meidän lapsille  rakas ja läheinen eikä varmasti vähiten sen takia, että on ollut aina meidän elämässä, niin juhlassa kuin arjessakin aina kun on järjestynyt. Lisäksi meillä on kivoja kummeja ja mukavia naapureita, ei kahta sanaa etteikö heihin voisi luottaa.

No jutteleeko sun anoppi sinusta lapsillesi pahaa selkäsi takana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä psykomummo-ongelma lienee perinnöllistä. Tuskinpa nämä ripustautuvat äidit aikanaan saavat olla mummoja omille lapsenlapsilleen (ainakaan pojan lapsille). Minä puolestani uskon, että oma poikani, joka on saanut nauttia mummon lämpöisestä rakkaudesta ja huolenpidosta, muistaa sen aina ja haluaa samaa turvaa aikanaan omille lapsilleen.

Öh. Se nimenomaan takaa terveen tulevaisuuden kaikille, kun vanhempi on niin vahva, että katkaisee nämä väärät käytösmallit. Narsismin, läheisriippuvuuden, henkisen väkivallan jne.

Vain se mahdollistaa lapsille terveen elämän.

Kiitos sulle kommentin kirjoittaja. Helpotit oloani - olen potenut syyllisyyttä, häpeää, ahdistusta ja huonommuuden tunnetta, kun en pysty enää luottamaan lapsiamme mummolaan. Kaikki, siis K A I K K I on yritetty - vapaiden käsien antaminen appiksille, yhdessä sovitut säännöt, meidän selkeät säännöt ja myös vapaudet tiettyihin asioihin ym. Mutta joka ikinen kerta kotiin palaa hämmentyneet ja ahdistuneet lapset.

En minä ole heikko enkä huono kun yritän suojella lapsiani manipuloinnilta ja pakotetulta läheisyydeltä. Olen antanut miehenkin ottaa välimatkaa tähän sotatantereeseen siksi, kun olen ajatellut tämän satuttavan häntä enemmän kuin minua.

Perimmäinen ongelma on se, että niin hullulta kuin tää kuulostaakin - appikset kokevat olevansa auktoriteettiasemassa suhteessa minuun ja poikaansa, me typerät lapset ikään kuin toimimme heille kuuluvien lasten huoltajina. Olen yrittänyt opettaa itseäni olemaan superrento ja itsevarma äiti jonka äitiyttä ei hetkauta isovanhempien touhut mutta se johtuu vain siitä etten ole tajunnut että hyvää vanhemmuutta on pystyä tekemään niitä rajoja, lähtemään kiviselle tielle ja ottamaan niskaan paskaa. Totta puhuen inhoan appivanhempiani nykyään kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä psykomummo-ongelma lienee perinnöllistä. Tuskinpa nämä ripustautuvat äidit aikanaan saavat olla mummoja omille lapsenlapsilleen (ainakaan pojan lapsille). Minä puolestani uskon, että oma poikani, joka on saanut nauttia mummon lämpöisestä rakkaudesta ja huolenpidosta, muistaa sen aina ja haluaa samaa turvaa aikanaan omille lapsilleen.

Öh. Se nimenomaan takaa terveen tulevaisuuden kaikille, kun vanhempi on niin vahva, että katkaisee nämä väärät käytösmallit. Narsismin, läheisriippuvuuden, henkisen väkivallan jne.

Vain se mahdollistaa lapsille terveen elämän.

Kiitos sulle kommentin kirjoittaja. Helpotit oloani - olen potenut syyllisyyttä, häpeää, ahdistusta ja huonommuuden tunnetta, kun en pysty enää luottamaan lapsiamme mummolaan. Kaikki, siis K A I K K I on yritetty - vapaiden käsien antaminen appiksille, yhdessä sovitut säännöt, meidän selkeät säännöt ja myös vapaudet tiettyihin asioihin ym. Mutta joka ikinen kerta kotiin palaa hämmentyneet ja ahdistuneet lapset.

En minä ole heikko enkä huono kun yritän suojella lapsiani manipuloinnilta ja pakotetulta läheisyydeltä. Olen antanut miehenkin ottaa välimatkaa tähän sotatantereeseen siksi, kun olen ajatellut tämän satuttavan häntä enemmän kuin minua.

Perimmäinen ongelma on se, että niin hullulta kuin tää kuulostaakin - appikset kokevat olevansa auktoriteettiasemassa suhteessa minuun ja poikaansa, me typerät lapset ikään kuin toimimme heille kuuluvien lasten huoltajina. Olen yrittänyt opettaa itseäni olemaan superrento ja itsevarma äiti jonka äitiyttä ei hetkauta isovanhempien touhut mutta se johtuu vain siitä etten ole tajunnut että hyvää vanhemmuutta on pystyä tekemään niitä rajoja, lähtemään kiviselle tielle ja ottamaan niskaan paskaa. Totta puhuen inhoan appivanhempiani nykyään kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut!

Tunnistan paljon tuttua tästä. Varsinki tuo auktoriteettikuvitelma ja pakko saada olla ilman meitä lapsen kanssa. Mulle nää vanhempien paikalle raivolla tunkevat isovanhemmat on opettanut kyllä jotain tärkeetä - omista lapsista kannattaa nauttia ja välttää turhaan hoitoon antamista ja kliseisesti pysähtyä hetkeen koska just tota ahdistavaa tarvetta omia lapsenlapset aiheuttaa ainaki mun appivanhemmilla se, että tiiän että ne hoidatti omansa ties kenellä ja nyt hokee sitä että nyt meillä on aikaa, viimeinki saa taas hoitaa vauvaa ja tapa miten ne on vauvan kanssa on niinkun olisivat kaksi tuoretta vanhempaa, me ei saada näkyä eikä kuulua ja he tuntee meidän tytön meitä paremmin omasta mielestään. Harmi vaan että tää aika on meidän ja vauva on meidän, onneks olen ollut aina sillee kovapintanen ettei heidän käytös edes ahdista ja sanon vaan aina lyhyesti "ei" kun ne kinuaa jättää yöksi hoitoon... :) neiti on 8kk eikä mitään puhettakaan vielä aikoihin mistään yökylistä eikä ole ollut ilman meitä appivanhemmilla kun se käytös on meidänkin nähden niin aivotonta.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Entä jos en halua olla anoppini kanssa mitenkään läheinen? En halua hänen ystäväkseen enkä yhtään tiiviimpää ihmissuhdetta. En halua jakaa yhteisiä kokemuksia äitiydestä enkä olla hänen lohduttajansa. Minulla on muita läheisiä ihmisiä ja panostan niihin suhteisiin. Anopilla ei siltikään ole mitään erityisoikeuksia lapseeni. Minun päätökseni menee aina hänen näkemyksensä ohi. Ihan kaikessa. Aina. Ei poikkeuksia.

Tuo että isovanhemmat näkevät lapsenlapset ikään kuin omina lapsina, joille näiden vanhemmat toimivat vain huoltajina, kuulostaa tutulta. On olemassa tavallaan sellainen oikeutuksen tunne suhteessa lapsenlapsiin, ja vanhempia yritetään milloin vähätellä ja milloin manipuloida - aina sen hetkisten tarkoitusperien mukaan.

Meidän lasten mummo jaksaa olla hetken hyvin käyttäytyvä, kun otamme etäisyyttä. Sellainen tietynlainen vieraskoreus pysyy kun näemme harvemmin. Mutta aina jokin laukaisee ikävän käytöksen, jolloin mm. puhuu meistä pahaa selän takana, syyllistää, yrittää ottaa jonkinlaista outoa auktoriteettiasemaa ja puhuu meille kuin teineille (olemme +35v), puhuu lapsille meidän "ohi" (eli joko käytännössä meidän puheen päälle tai sitten yrittää komennella lapsia osoittaakseen kuinka huonoja vanhempia olemme, vaikka lapset käyttäytyvät kuten normaalit lapset käyttäytyvät eivätkä tekisi mitään ns. väärää). Myös jatkuvat viestit ja puhelinsoitot kuuluvat asiaan. Joka päivä laittaa viestiä tai soittaa, haluaa "raportin" arjesta. Emme pääsääntöisesti vastaa kuin kerran viikossa, sillä jos vastaamme niin alkaa kyselemään näitä raportteja monta kertaa päivässä. Nyt kun esikoinen on eskari-ikäinen ja vuoden päästä saa puhelimen, joudumme todella miettimään mm. sitä ettei numeroa anneta tai jos menee överiksi niin laitamme mummon numeron estoon.

Kyllä henkisesti terveet ja vanhempien vanhemmuutta kunnioittavat isovanhemmat olisivat niin iso asia arkeen, että ei kukaan pienistä erimielisyyksistä jäädytä välejä tällä tavalla. Meilläkin oli näitä tässä ketjussa mainittuja juttuja erityisesti vauvavuonna, mm. itsensä kutsumista äidiksi ja vauvan omimista. Olisi pitänyt jo niistä ymmärtää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En usko että kukaan normaalisti lapsenlapsiin suhtautuva kutsuu itseään heidän äidiksi toistuvasti "vahingossa,". Kyllä se aina kielii siitä, että jotain on jäänyt omassa äitiydessä kokematta ja kesken, ja sitä yrittää kompensoida lapsenlapsilla. Tällainen on toisaalta ymmärrettävää, jos oma vanhemmuus on aikanaan mennyt heikommin, mutta se on aina väärin lasta kohtaan. Lapsilla on oikeus kokea itsensä täysin vanhempiensa lapsiksi ilman velvollisuutta miellyttää mummoa antaen hänelle kokemusta vanhemmuudesta tai itselle ei-mieleisestä läheisyydestä.