Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Niin ja unohtui mainita, että ei pitäisi appivanhempia ahdistaa epätasa-arvoinen kohtelu verrattuna minun omiin vanhempiin. Kutsuimme appivanhemmat käymään meillä heti kun kotouduimme sairaalasta ja omat vanhempani vasta viikon kuluttua. Koska tiesimme, että he hyppivät kotona tasajalkaa ja helpommalla päästään kun puhelin ei sit soi kokoajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.

Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.

Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.

Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...

Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?

Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"

Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?

Mä olisin puuttunut tuohon pakotettuun läheisyyteen ehkä vielä enemmän mitä äidiksi kutsumiseen. Just tuo syyllistävä "kyllä mummoa pitää halata" opettaa lapselle että aikuisen tarpeet menevät hänen rajojensa edelle. Noissa tilanteissa lasta pitää puolustaa painokkaasti! "Sami ei halua halailla, anna olla, sinuakaan tuskin kukaan väkisin halailee" ja käyt nostamassa lapsen kauemmaksi ohjaat leikkimään tms. Nykypäivänä varsinkin kaikille lapsille pitää opettaa että heillä on oikeus sanoa EI ja aikuiset pärjäävät kyllä! T. Päiväkodissa töissä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea normaalista appiukosta. Meillä pappa säestää mummon vieressä:"Kyllä mummo hoitaa, mummon tehtävä on hoitaa,." He siis haluaisivat nyt leikkiä vanhempia, kun ovat omat lapset vieneet aikoinaan mummolle hoitoon ja tehneet itse töitä. Minullekin ehdottivat, että voin lähteä takaisin töihin ja mummo hoitaa vauvan, ikää 6 kk. Sitten tietysti loukkaannuttiin kun en suostunut.

Ennen esikoista appeni ja minä tulimme mahtavasti juttuun, tiedostan jotenkin vieläkin että hän ymmärtää minua muttei voi sitä vaimolleen näyttää. Anopin läsnäollessa on aivoton mulk**sti, jankuttaa "mummon syliin nyt, vauva mummolle, tule mummo ottamaan vauva" kun anoppi kiertelee minua ja vauvaa kuin kissa kuumaa puuroa, elehtien JUST niin kuin ap:n anoppi. Hyvä ettei anoppi hypi tasajalkaa paikoillaan kun kädet syyhyää saada mummon rakas syliin ja toiseen huoneeseen vietäväksi. Kun appi näkee meitä ilman anoppia, hän on täysin sama ihminen kuin ennenkin, ei jankkaa mitään paskaa, mutten enää luota häneen. Ruikuttavan, vauvakuumeisen mummon tarpeet menevät hänen silmissään lapsen tarpeiden edelle.

Inhottavaa! Mutta todella ikävästi puhut appivanhemmistasi. Toivottavasti ymmärrät lapsen kuullen puhua kauniimmin, anoppisi hätä vain yltyy jos huomaa lapsen omaksuneen sinun asenteesi heitä kohtaan. Ehkä se vaikuttaa anopin käytökseen, kokee että on tehtävä itseään tykö kun muuten ei tule mahdollisuutta? En oikein muuta syytä keksi moiselle ahdistelulle.

Anopille mollamaija tuliaisiksi! Tuli mieleeni malttoiko aikoinaan helliä omia lapsiaan vai oliko hoiva ulkoistettu isovanhemmille ja päiväkodeille kun itsellä oli muita intressejä?

Terv. Mummo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.

Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.

Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.

Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...

Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?

Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"

Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?

Mä olisin puuttunut tuohon pakotettuun läheisyyteen ehkä vielä enemmän mitä äidiksi kutsumiseen. Just tuo syyllistävä "kyllä mummoa pitää halata" opettaa lapselle että aikuisen tarpeet menevät hänen rajojensa edelle. Noissa tilanteissa lasta pitää puolustaa painokkaasti! "Sami ei halua halailla, anna olla, sinuakaan tuskin kukaan väkisin halailee" ja käyt nostamassa lapsen kauemmaksi ohjaat leikkimään tms. Nykypäivänä varsinkin kaikille lapsille pitää opettaa että heillä on oikeus sanoa EI ja aikuiset pärjäävät kyllä! T. Päiväkodissa töissä

Just näin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Entä jos en halua olla anoppini kanssa mitenkään läheinen? En halua hänen ystäväkseen enkä yhtään tiiviimpää ihmissuhdetta. En halua jakaa yhteisiä kokemuksia äitiydestä enkä olla hänen lohduttajansa. Minulla on muita läheisiä ihmisiä ja panostan niihin suhteisiin. Anopilla ei siltikään ole mitään erityisoikeuksia lapseeni. Minun päätökseni menee aina hänen näkemyksensä ohi. Ihan kaikessa. Aina. Ei poikkeuksia.

Tämä on harmittava näkökulma. Mummolle ei anneta mahdollisuutta, teki hän mitä tahansa, kun lähtökohta on se että läheiset välit eivät kiinnosta. Kyllä vanhemmuuteen kuuluu tietynlainen, aikuismainen kyky mennä vähän oman mukavuusalueen ulkopuolellekin jos sillä tavoin mahdollistaa hyvät ja lämpimät suhteet isovanhempien ja lasten välille. Mukava käytös riittää täysin ja se ettei lähtökohta ole valikoida ketkä lähipiiristä kelpaavat ja ketkä eivät. Pois lukien tietenkin oikeasti vahingolliset ihmiset joita ei onneksi kovin paljoa meissä mummoikäisissä varmastikaan ole. Äitinä itsekin sitä osaa suhtautua lempeästi pieniin lapsiin, eikä nykyään tule kuuloonkaan kurittaa fyysisesti (korvatillikat, tukka pöllit), eikä ainakaan omassa tuttavapiirissäni johon kuuluu laidasta laitaan erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja, ole yksikään isovanhempana sellainen että sietäisi joutua ulkopuolelle suljetuksi. Ihan oikeasti, lapsenlapsia on saatettu odottaa kymmeniä vuosia ja on hirvittävä tragedia että halutessaan yksi ihminen, yleensä se nuori äiti, voi heittää isovanhemman ulos lasten elämästä, oli syytä tai ei. Millä mittapuulla se on oikein?

Jos lapsenlapsia on odotettu kymmeniä vuosia kuin kuuta nousevaa, niin ei voi muuta kuin todeta että olisi kannattanut nauttia niistä omista lapsista aikanaan. Kun yksikään ihminen ei voi täysin omalla käytöksellä vaikuttaa siihen että 1) tuleeko edes lapsenlapsia ja 2) saako sellaisen roolin heidän elämässä kuin haluaa. Enkä puhu vain tämän ketjun asioista, vaan eläkeikäisenä itselle voi tulla sellaisia sairauksia ettei voi hoitaa lapsenlapsia, voit hiljalleen dementoitua, lapsesi voivat perheineen muuttaa toiselle puolen maapalloa jne.

Ihan yksinkertaisesti sanottuna, jos lastenhoito ja -kasvatus on itselle todella tärkeä asia, niin sitten pitää panostaa niiden omien lasten lapsuuteen tai jopa tehdä uransa lastenhoitajana tai lastentarhanopettajana. Lapsenlapsi ei ole oma lapsi, eikä suhde häneen tule varmaan kenelläkään muodostumaan juuri sellaiseksi kuin toivoisi tai haaveilisi etukäteen. Aina on monenlaisia esteitä, ja isovanhemmuuteen nimenomaan kuuluu tietynlainen "tyytyminen", pienistä hetkistä nauttiminen ja tavallaan sellainen sivusta seuraajan rooli. Nämä asiat on hyväksyttävä, vaikka oma lapsi pyytäisi sinua päivittäin hoitamaan lastaan - lapsenlapsi ei silti ole oma lapsi, ja suhde häneen on aina erilainen kuin omiin lapsiin aikanaan.

Jos pettymys isovanhemmuuteen tuntuu elämää huomattavasti vaikeuttavalta ja jopa "tragedialta" niin silloin kannattaa harkita vakavasti terapiaa. Todennäköisesti kyseessä on enemmänkin pettymys omaan vanhemmuuteen ja oman elämän pikkulapsivaiheeseen, jota yrittää kovasti elää uudelleen toisin. Ja kenties kyseessä on vaikeat ihmissuhteet omiin aikuisiin lapsiin. Heistä irti päästäminen voi olla vaikeaa, ja alun alkaenkin ihmiselle on voinut olla vaikeaa ymmärtää, että lapsi on aivan oma persoonansa, ei vanhemman jatke.

Mikään edellä mainittu ei poissulje sitä, etteikö lapsenlapsi voi olla rakas, läheinen ja odotettu. Mutta oman roolin hyväksyminen on välttämätöntä ja jos pettymys rooliin kaataa koko maailman, niin silloin on omassa mielenterveydessä jotain pielessä. Se ettei saa hoitaa lapsenlapsia ja luoda näihin läheistä suhdetta ei pitäisi olla "tragedia". Surullista kyllä, mutta ei tragedia. Tragedia on jos oma lapsi lyö välit poikki esimerkiksi.

-yksi mummo, anoppi ja äiti

Kiitos tästä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Entä jos en halua olla anoppini kanssa mitenkään läheinen? En halua hänen ystäväkseen enkä yhtään tiiviimpää ihmissuhdetta. En halua jakaa yhteisiä kokemuksia äitiydestä enkä olla hänen lohduttajansa. Minulla on muita läheisiä ihmisiä ja panostan niihin suhteisiin. Anopilla ei siltikään ole mitään erityisoikeuksia lapseeni. Minun päätökseni menee aina hänen näkemyksensä ohi. Ihan kaikessa. Aina. Ei poikkeuksia.

Tämä on harmittava näkökulma. Mummolle ei anneta mahdollisuutta, teki hän mitä tahansa, kun lähtökohta on se että läheiset välit eivät kiinnosta. Kyllä vanhemmuuteen kuuluu tietynlainen, aikuismainen kyky mennä vähän oman mukavuusalueen ulkopuolellekin jos sillä tavoin mahdollistaa hyvät ja lämpimät suhteet isovanhempien ja lasten välille. Mukava käytös riittää täysin ja se ettei lähtökohta ole valikoida ketkä lähipiiristä kelpaavat ja ketkä eivät. Pois lukien tietenkin oikeasti vahingolliset ihmiset joita ei onneksi kovin paljoa meissä mummoikäisissä varmastikaan ole. Äitinä itsekin sitä osaa suhtautua lempeästi pieniin lapsiin, eikä nykyään tule kuuloonkaan kurittaa fyysisesti (korvatillikat, tukka pöllit), eikä ainakaan omassa tuttavapiirissäni johon kuuluu laidasta laitaan erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja, ole yksikään isovanhempana sellainen että sietäisi joutua ulkopuolelle suljetuksi. Ihan oikeasti, lapsenlapsia on saatettu odottaa kymmeniä vuosia ja on hirvittävä tragedia että halutessaan yksi ihminen, yleensä se nuori äiti, voi heittää isovanhemman ulos lasten elämästä, oli syytä tai ei. Millä mittapuulla se on oikein?

Jos lapsenlapsia on odotettu kymmeniä vuosia kuin kuuta nousevaa, niin ei voi muuta kuin todeta että olisi kannattanut nauttia niistä omista lapsista aikanaan. Kun yksikään ihminen ei voi täysin omalla käytöksellä vaikuttaa siihen että 1) tuleeko edes lapsenlapsia ja 2) saako sellaisen roolin heidän elämässä kuin haluaa. Enkä puhu vain tämän ketjun asioista, vaan eläkeikäisenä itselle voi tulla sellaisia sairauksia ettei voi hoitaa lapsenlapsia, voit hiljalleen dementoitua, lapsesi voivat perheineen muuttaa toiselle puolen maapalloa jne.

Ihan yksinkertaisesti sanottuna, jos lastenhoito ja -kasvatus on itselle todella tärkeä asia, niin sitten pitää panostaa niiden omien lasten lapsuuteen tai jopa tehdä uransa lastenhoitajana tai lastentarhanopettajana. Lapsenlapsi ei ole oma lapsi, eikä suhde häneen tule varmaan kenelläkään muodostumaan juuri sellaiseksi kuin toivoisi tai haaveilisi etukäteen. Aina on monenlaisia esteitä, ja isovanhemmuuteen nimenomaan kuuluu tietynlainen "tyytyminen", pienistä hetkistä nauttiminen ja tavallaan sellainen sivusta seuraajan rooli. Nämä asiat on hyväksyttävä, vaikka oma lapsi pyytäisi sinua päivittäin hoitamaan lastaan - lapsenlapsi ei silti ole oma lapsi, ja suhde häneen on aina erilainen kuin omiin lapsiin aikanaan.

Jos pettymys isovanhemmuuteen tuntuu elämää huomattavasti vaikeuttavalta ja jopa "tragedialta" niin silloin kannattaa harkita vakavasti terapiaa. Todennäköisesti kyseessä on enemmänkin pettymys omaan vanhemmuuteen ja oman elämän pikkulapsivaiheeseen, jota yrittää kovasti elää uudelleen toisin. Ja kenties kyseessä on vaikeat ihmissuhteet omiin aikuisiin lapsiin. Heistä irti päästäminen voi olla vaikeaa, ja alun alkaenkin ihmiselle on voinut olla vaikeaa ymmärtää, että lapsi on aivan oma persoonansa, ei vanhemman jatke.

Mikään edellä mainittu ei poissulje sitä, etteikö lapsenlapsi voi olla rakas, läheinen ja odotettu. Mutta oman roolin hyväksyminen on välttämätöntä ja jos pettymys rooliin kaataa koko maailman, niin silloin on omassa mielenterveydessä jotain pielessä. Se ettei saa hoitaa lapsenlapsia ja luoda näihin läheistä suhdetta ei pitäisi olla "tragedia". Surullista kyllä, mutta ei tragedia. Tragedia on jos oma lapsi lyö välit poikki esimerkiksi.

-yksi mummo, anoppi ja äiti

Kiitos tästä! <3 hienosti kirjoitettu!

Piti itsekin aiemmin kiittää tuosta samasta kommentista, tosi hienosti kirjoitettu, kunpa kaikki omien tarpeidensa sokaisemat ja/tai rajattomuuteen taipuvaiset isovanhemmat lukisivat tuon!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Anoppi kyllä nyt valitettavasti tunnistaa itsensä tästä jos lukee, mutta useimmiten ei kommentoinut mitenkään vaan teeskenteli ikään kuin ettei kuullut mitä hänelle sanottiin. Kerran sitten vastasi: "Niin mutta olenhan minä *Matin äiti", eli anopin logiikalla koska hän on poikansa äiti, niin hän voi myös kutsua poikansa lapsille itseään äidiksi (?).

Olemme siis usein puuttuneet tähän.

Aika empatiakyvytön on anoppi, jos ei osaa nähdä asiaa lapsen kannalta. Lapselle äiti on äiti, vaikka koko muulle maailmalle hän on Pirkko. Tuo äiti-tittelin omiminen itselle on sairasta. Ja jos tuota jatkaa vaikka siitä on sanottu (monta kertaa), niin se on tahallista kiusantekoa, vaikka kuinka selittäisi muuta.

Meillä tämä loppui onneksi aikanaan sitten, kun lapsi oli jotain 2 vuotta. Epäilen että miehen sisko sanoi suoraan anopille jotain asiasta, kun huomasi tämän tavan. Anoppihan kyllä piti aina suunsa visusti kiinni siis muiden kuullen. Kaikissa sukujuhlissa oikein toitotti itseään mummiksi, mutta kun muita ei ollut läsnä (paitsi minä ja mies) niin kutsui itseään äidiksi. Mielestäni sekin kertoo astetta enemmän kierosta asenteesta. Anoppi tuli siis kerran kylään kun miehen sisko oli meillä, eikä tätä tiennyt etukäteen. Jo eteisessä alkoi "tule äidin syliin" "äiti auttaa" -lätinä lapselle. Miehen sisko kuuli kyllä selvästi nämä, siirtyi eteiseen ja katsoi tosi pitkään ja oudosti äitiään. Ei sanonut mitään sillä hetkellä, mutta olen pitkään epäillyt että on kahden kesken ottanut asian esille. Saattoi olla jotenkin liian suuri häpeä anopille, että joku muu huomasi tämän äidittelyn ja sanoi suoraan että se ei ole ok.

-se jolle vastasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.

Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.

Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.

Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...

Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?

Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"

Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?

Mä olisin puuttunut tuohon pakotettuun läheisyyteen ehkä vielä enemmän mitä äidiksi kutsumiseen. Just tuo syyllistävä "kyllä mummoa pitää halata" opettaa lapselle että aikuisen tarpeet menevät hänen rajojensa edelle. Noissa tilanteissa lasta pitää puolustaa painokkaasti! "Sami ei halua halailla, anna olla, sinuakaan tuskin kukaan väkisin halailee" ja käyt nostamassa lapsen kauemmaksi ohjaat leikkimään tms. Nykypäivänä varsinkin kaikille lapsille pitää opettaa että heillä on oikeus sanoa EI ja aikuiset pärjäävät kyllä! T. Päiväkodissa töissä

Meillä kanssa väkisin halaavat mummu. Kun sanottiin että väkisin ei saa halata, niin tuli juurikin tuo, että mummua pitää halata, ja alkoi lapselle (oli n 2 tuolloin) selittämään, että mummulle tulee paha mieli jos Petteri ei halaa mummua. Kivasti syyllistetty. Tässä vaiheessa nappasin lapsen syliin ja poistuin paikalta. Ja onko sen kiemurtelevan ja ”pois pois pois” huutavan lapsen väkisin sylissä pitäminen sille mummulle nautinto?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.

Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.

Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.

Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...

Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?

Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"

Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?

Mä olisin puuttunut tuohon pakotettuun läheisyyteen ehkä vielä enemmän mitä äidiksi kutsumiseen. Just tuo syyllistävä "kyllä mummoa pitää halata" opettaa lapselle että aikuisen tarpeet menevät hänen rajojensa edelle. Noissa tilanteissa lasta pitää puolustaa painokkaasti! "Sami ei halua halailla, anna olla, sinuakaan tuskin kukaan väkisin halailee" ja käyt nostamassa lapsen kauemmaksi ohjaat leikkimään tms. Nykypäivänä varsinkin kaikille lapsille pitää opettaa että heillä on oikeus sanoa EI ja aikuiset pärjäävät kyllä! T. Päiväkodissa töissä

Meillä kanssa väkisin halaavat mummu. Kun sanottiin että väkisin ei saa halata, niin tuli juurikin tuo, että mummua pitää halata, ja alkoi lapselle (oli n 2 tuolloin) selittämään, että mummulle tulee paha mieli jos Petteri ei halaa mummua. Kivasti syyllistetty. Tässä vaiheessa nappasin lapsen syliin ja poistuin paikalta. Ja onko sen kiemurtelevan ja ”pois pois pois” huutavan lapsen väkisin sylissä pitäminen sille mummulle nautinto?

Pahimmassa tapauksessa altistaa seksuaaliselle hyväksikäytölle tuo väkisin halailu. Siitähän lapsi oppii, että aikuisella on oikeus koskettaa häntä vastoin hänen omaa tahtoaan, mikäli se tuottaa aikuiselle mielihyvää. Lapsi, joka osaa ja saa sanoa ei näissä viattomammissa tilanteissa, todennäköisemmin osaa sanoa sen myös silloin, jos joutuu oikean hyväksikäyttäjän uhriksi.

T: Sosiaalityöntekijä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.

Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.

Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.

Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...

Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?

Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"

Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?

Mä olisin puuttunut tuohon pakotettuun läheisyyteen ehkä vielä enemmän mitä äidiksi kutsumiseen. Just tuo syyllistävä "kyllä mummoa pitää halata" opettaa lapselle että aikuisen tarpeet menevät hänen rajojensa edelle. Noissa tilanteissa lasta pitää puolustaa painokkaasti! "Sami ei halua halailla, anna olla, sinuakaan tuskin kukaan väkisin halailee" ja käyt nostamassa lapsen kauemmaksi ohjaat leikkimään tms. Nykypäivänä varsinkin kaikille lapsille pitää opettaa että heillä on oikeus sanoa EI ja aikuiset pärjäävät kyllä! T. Päiväkodissa töissä

Meillä kanssa väkisin halaavat mummu. Kun sanottiin että väkisin ei saa halata, niin tuli juurikin tuo, että mummua pitää halata, ja alkoi lapselle (oli n 2 tuolloin) selittämään, että mummulle tulee paha mieli jos Petteri ei halaa mummua. Kivasti syyllistetty. Tässä vaiheessa nappasin lapsen syliin ja poistuin paikalta. Ja onko sen kiemurtelevan ja ”pois pois pois” huutavan lapsen väkisin sylissä pitäminen sille mummulle nautinto?

Pahimmassa tapauksessa altistaa seksuaaliselle hyväksikäytölle tuo väkisin halailu. Siitähän lapsi oppii, että aikuisella on oikeus koskettaa häntä vastoin hänen omaa tahtoaan, mikäli se tuottaa aikuiselle mielihyvää. Lapsi, joka osaa ja saa sanoa ei näissä viattomammissa tilanteissa, todennäköisemmin osaa sanoa sen myös silloin, jos joutuu oikean hyväksikäyttäjän uhriksi.

T: Sosiaalityöntekijä

Minun anoppi veti kunnon shown pystyyn kun kerran sanoin sitten ihan selkeästi ja kovaan ääneen - niin ettei sanomistani voi ohittaa, että lapset halaavat vain omasta aloitteestaan, nyt pitää loppua kokonaan tuo syyllistäminen mummun pahasta mielestä. Selitin että lapsille on tärkeää oppia että heillä on oikeus omiin fyysisiin rajoihinsa ja eihän mummukaan varmaan suostu muiden mieliksi halailtavaksi? Anoppi alkoi nauraa epäuskoisena ja toisteli "ei helekatti, vai ei saa lapsia edes halata enää, nyt pitääkin sitten jatkossa muistaa että mummun halit pilaavat lasten kehityksen" ja tätä väännöstä selitti suu vaahdossa sukulaisille ja tutuille. Muutenkin harrastaa sanomisteni vääristelyä just tuohon tyyliin. Tai siis keksii itse, mitä olen sanonut ja sillä tarkoittanut ja hokee sitten idioottina virnuillen "ei helekatti":aan.

Mitään muuta sanaa /sanontatapaa en muutes vihaa yhtä paljon, kuin tätä mummun pöyristyneellä, ivallisella äänensävyllä kiekaistua "ei helekattia".

Huh, helpotti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.

Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.

Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.

Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...

Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?

Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"

Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?

Mä olisin puuttunut tuohon pakotettuun läheisyyteen ehkä vielä enemmän mitä äidiksi kutsumiseen. Just tuo syyllistävä "kyllä mummoa pitää halata" opettaa lapselle että aikuisen tarpeet menevät hänen rajojensa edelle. Noissa tilanteissa lasta pitää puolustaa painokkaasti! "Sami ei halua halailla, anna olla, sinuakaan tuskin kukaan väkisin halailee" ja käyt nostamassa lapsen kauemmaksi ohjaat leikkimään tms. Nykypäivänä varsinkin kaikille lapsille pitää opettaa että heillä on oikeus sanoa EI ja aikuiset pärjäävät kyllä! T. Päiväkodissa töissä

Meillä kanssa väkisin halaavat mummu. Kun sanottiin että väkisin ei saa halata, niin tuli juurikin tuo, että mummua pitää halata, ja alkoi lapselle (oli n 2 tuolloin) selittämään, että mummulle tulee paha mieli jos Petteri ei halaa mummua. Kivasti syyllistetty. Tässä vaiheessa nappasin lapsen syliin ja poistuin paikalta. Ja onko sen kiemurtelevan ja ”pois pois pois” huutavan lapsen väkisin sylissä pitäminen sille mummulle nautinto?

Ja kun lapsi kiemurtelee, mummo puristaa vain lujemmin ja hihkuu "enpäs päästä, en päästä, hihhih" ihan kuin olisi jokin leikki kyseessä ja kun tähän sitten puututaan ja lapsi otetaan häneltä pois niin istuu loppuvierailun ajan hiljaa kyyryssä, ei reagoi jos lapsi sanoo hänelle jotain tai näyttää lelua ja kotiinlähtiessä sitten asettuu polvilleen eteiseen, sama surkea ilme naamallaan ja odottaa kädet ojossa että lapsi tulisi halaamaan. Olen aivan varma, ja miehenikin on sanonut että anopin ajatuksena on se, että ensin mököttämällä syyllistää ja saa siten lapsen halaamaan itseään ilman kehoitusta.

Olen niin *inhottava* että nykyään nostan lapsen suoraan syliini kun olemme lähtövalmiit ja yhdessä sylistäni käsin vilkutamme mummolle, joka siis kökkii vieläkin lattialla... Tunnen suoraan sanottuna enää vain kuvotusta ja väsynyttä inhoa tuollaista yksinkertaista, lapsentasoista manipuloijaa kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Pakko laittaa tähän keskustelu asiasta anoppini kanssa, joka ei kutsu vieläkään minua äidiksi lapsellemme (1,5v.), käyttää sitkeästi vain mun etunimeä, poikansa on kyllä isä ja hän on isoÄITI, siis kuiskaten tuo "iso"-kohta.

Anoppi lapsellemme, kuiskaten: voi kulta, tulehan äidin viereen, anna äiti vähän halaa sinua.

Minä: tuota "Ritva", vieläkö tuo äiti-höpinä jatkuu, aika oudolta tuntuu kun kutsut itseäsi äidiksi? Ja annatko "Samin" tulla omaan tahtiinsa istumaan jos haluaa, ei näköjään nyt malta tulla halittavaksi.

Anoppi, naama väärinpäin ja posket punehtuneina: aika vaikea olla tässä ihan rauhassa kun sinä vahtaat joka sanaa, ei oikein tiiä mitä sanois, vissiin ois oltava hiljaa? *kääntyy lapsen puoleen, lässyttää* ja pikku öpön pöpön pöppönen kyllä tulee halimaan, ikävähän sinulla on minua ollut...

Minä: ööh, varmaan kuka tahansa ihmettelisi miksi puhuttelet itseäsi äidiksi kun et sitä ole? Minä olen "Samin" äiti, sinä olet mummi, eikös se ole ihan selvää?

Anoppi, kääntyneenä lapsen puoleen, sanoo vaimeasti: minä olen "Tommin" (poikansa) äiti ja "Saminkin" äiti vaikkakin isoäiti, niin Sami, ihhihiii, kivempi sanoa pelkkä äiti, sanooko Sami äittä äittä äittä ihhihiihiii!"

Tarvitseeko mainita erikseen, ettemme näe nykyään kuin max. kerran kuukaudessa?

Mä olisin puuttunut tuohon pakotettuun läheisyyteen ehkä vielä enemmän mitä äidiksi kutsumiseen. Just tuo syyllistävä "kyllä mummoa pitää halata" opettaa lapselle että aikuisen tarpeet menevät hänen rajojensa edelle. Noissa tilanteissa lasta pitää puolustaa painokkaasti! "Sami ei halua halailla, anna olla, sinuakaan tuskin kukaan väkisin halailee" ja käyt nostamassa lapsen kauemmaksi ohjaat leikkimään tms. Nykypäivänä varsinkin kaikille lapsille pitää opettaa että heillä on oikeus sanoa EI ja aikuiset pärjäävät kyllä! T. Päiväkodissa töissä

Meillä kanssa väkisin halaavat mummu. Kun sanottiin että väkisin ei saa halata, niin tuli juurikin tuo, että mummua pitää halata, ja alkoi lapselle (oli n 2 tuolloin) selittämään, että mummulle tulee paha mieli jos Petteri ei halaa mummua. Kivasti syyllistetty. Tässä vaiheessa nappasin lapsen syliin ja poistuin paikalta. Ja onko sen kiemurtelevan ja ”pois pois pois” huutavan lapsen väkisin sylissä pitäminen sille mummulle nautinto?

Pahimmassa tapauksessa altistaa seksuaaliselle hyväksikäytölle tuo väkisin halailu. Siitähän lapsi oppii, että aikuisella on oikeus koskettaa häntä vastoin hänen omaa tahtoaan, mikäli se tuottaa aikuiselle mielihyvää. Lapsi, joka osaa ja saa sanoa ei näissä viattomammissa tilanteissa, todennäköisemmin osaa sanoa sen myös silloin, jos joutuu oikean hyväksikäyttäjän uhriksi.

T: Sosiaalityöntekijä

Minun anoppi veti kunnon shown pystyyn kun kerran sanoin sitten ihan selkeästi ja kovaan ääneen - niin ettei sanomistani voi ohittaa, että lapset halaavat vain omasta aloitteestaan, nyt pitää loppua kokonaan tuo syyllistäminen mummun pahasta mielestä. Selitin että lapsille on tärkeää oppia että heillä on oikeus omiin fyysisiin rajoihinsa ja eihän mummukaan varmaan suostu muiden mieliksi halailtavaksi? Anoppi alkoi nauraa epäuskoisena ja toisteli "ei helekatti, vai ei saa lapsia edes halata enää, nyt pitääkin sitten jatkossa muistaa että mummun halit pilaavat lasten kehityksen" ja tätä väännöstä selitti suu vaahdossa sukulaisille ja tutuille. Muutenkin harrastaa sanomisteni vääristelyä just tuohon tyyliin. Tai siis keksii itse, mitä olen sanonut ja sillä tarkoittanut ja hokee sitten idioottina virnuillen "ei helekatti":aan.

Mitään muuta sanaa /sanontatapaa en muutes vihaa yhtä paljon, kuin tätä mummun pöyristyneellä, ivallisella äänensävyllä kiekaistua "ei helekattia".

Huh, helpotti.

Tulee mieleen yks työkaveri. Nimittäin tuo vääristelee sanomisia, ihmettelee kaikille suureen ääneen ja kiekaisee ei helkattia.

Valitettavasti vali ja uli uli...

Eikös se sitten ole yhtälailla omituista jos kuka tahansa haluaa hoitaa yleensä kenenkään lapsia tai hakeutua alalle jossa pääsee nimenomaan lapsia hoitamaan? Jos normaalina pidetään sitten sitä että lapsia ei saa ottaa syliin ja paijailla, edes omat isovanhemmat. Jos ajatellaan että ihmisen toiminta liittyy aina tarpeseen ja halu hoitaa lapsia liittyy johonkin tarpeeseen mikä tarve on tuolloin? Onko se terve tarve että haluaa hoitaa lapsia koska haluaa että lapset tuntevat olevansa itsestä riippuvaisia, hoitaa avuttomia joille itse saa sanoa mitä tulee tehdä, saa auttaa, saa imeä itseensä lapsen antaman huomiota millään tavalla. Ovatko siis kaikki lapsia hoitamaan haluavat vinksahtaneita jos anoppien ja isovanhempien tarve hoivata jälkeläisiään on jotenkin epäterve? Eikö silloin myös kaikki muutkin lapsia hoitamaan omien tarpeidensa perusteella hakeutuvat ole jotenkin vinoutuneiya persoonia. Onko täysin tervettä haluta hoivata omia lapsiaan , koska vain heitä kohtaan tuo tarve hoivata kumpuaa rakkaudesta nimenomaan omaa lasta kohtaan?

Hän tässä siis käsitystä siitä, mikä ihmisen toimintaa aina ohjaava tarpeen moraalisuus sittrn pohjimmiltaa on kunkin kulttuurisen normaaliuskäsitteen pohjalta versus tämä biologinen hoivaavuus vanhemman tai isovanhemmat taholta?

Normaalius kirjoitti:

Valitettavasti vali ja uli uli...

Eikös se sitten ole yhtälailla omituista jos kuka tahansa haluaa hoitaa yleensä kenenkään lapsia tai hakeutua alalle jossa pääsee nimenomaan lapsia hoitamaan? Jos normaalina pidetään sitten sitä että lapsia ei saa ottaa syliin ja paijailla, edes omat isovanhemmat. Jos ajatellaan että ihmisen toiminta liittyy aina tarpeseen ja halu hoitaa lapsia liittyy johonkin tarpeeseen mikä tarve on tuolloin? Onko se terve tarve että haluaa hoitaa lapsia koska haluaa että lapset tuntevat olevansa itsestä riippuvaisia, hoitaa avuttomia joille itse saa sanoa mitä tulee tehdä, saa auttaa, saa imeä itseensä lapsen antaman huomiota millään tavalla. Ovatko siis kaikki lapsia hoitamaan haluavat vinksahtaneita jos anoppien ja isovanhempien tarve hoivata jälkeläisiään on jotenkin epäterve? Eikö silloin myös kaikki muutkin lapsia hoitamaan omien tarpeidensa perusteella hakeutuvat ole jotenkin vinoutuneiya persoonia. Onko täysin tervettä haluta hoivata omia lapsiaan , koska vain heitä kohtaan tuo tarve hoivata kumpuaa rakkaudesta nimenomaan omaa lasta kohtaan?

Hän tässä siis käsitystä siitä, mikä ihmisen toimintaa aina ohjaava tarpeen moraalisuus sittrn pohjimmiltaa on kunkin kulttuurisen normaaliuskäsitteen pohjalta versus tämä biologinen hoivaavuus vanhemman tai isovanhemmat taholta?

Jos se tarve lähtee siitä että haluaa auttaa sitä lastaan tai lapsenlastaan, se on terve.

Jos se tarve lähtee siitä, että täyttää jotain omia mustia aukkoja tai pakenee asioita keskittymällä intensiivisesti toiseen tms, se on sairas tarve ja lapselle vaaraksi.

Meillä esim mummo sairastui vakavasti ja haki kotoani jonkinlaista tyynnytystä omaan hätäänsä. Se vaan ei ollut lapsilleni terve kuvio ollenkaan.

Normaalius kirjoitti:

Valitettavasti vali ja uli uli...

Eikös se sitten ole yhtälailla omituista jos kuka tahansa haluaa hoitaa yleensä kenenkään lapsia tai hakeutua alalle jossa pääsee nimenomaan lapsia hoitamaan? Jos normaalina pidetään sitten sitä että lapsia ei saa ottaa syliin ja paijailla, edes omat isovanhemmat. Jos ajatellaan että ihmisen toiminta liittyy aina tarpeseen ja halu hoitaa lapsia liittyy johonkin tarpeeseen mikä tarve on tuolloin? Onko se terve tarve että haluaa hoitaa lapsia koska haluaa että lapset tuntevat olevansa itsestä riippuvaisia, hoitaa avuttomia joille itse saa sanoa mitä tulee tehdä, saa auttaa, saa imeä itseensä lapsen antaman huomiota millään tavalla. Ovatko siis kaikki lapsia hoitamaan haluavat vinksahtaneita jos anoppien ja isovanhempien tarve hoivata jälkeläisiään on jotenkin epäterve? Eikö silloin myös kaikki muutkin lapsia hoitamaan omien tarpeidensa perusteella hakeutuvat ole jotenkin vinoutuneiya persoonia. Onko täysin tervettä haluta hoivata omia lapsiaan , koska vain heitä kohtaan tuo tarve hoivata kumpuaa rakkaudesta nimenomaan omaa lasta kohtaan?

Hän tässä siis käsitystä siitä, mikä ihmisen toimintaa aina ohjaava tarpeen moraalisuus sittrn pohjimmiltaa on kunkin kulttuurisen normaaliuskäsitteen pohjalta versus tämä biologinen hoivaavuus vanhemman tai isovanhemmat taholta?

Saa sitä lasta halata, mutta ei väkisin. Jos lapsi yrittää henkensä kaupalla pois sylistä, ha mummu vaan puristaa entistä kovempaa, niin eihän tuo ole ihan tervettä. Vielä pahemmaksi menee se, kun höpötetään että nyt et Petteri pääsekään karkuun, heh heh. Siinä mitätöidään lapsen hätä. Tuskin sinäkään haluat tulla väkisin halatuksi?

Vierailija kirjoitti:

Normaalius kirjoitti:

Valitettavasti vali ja uli uli...

Eikös se sitten ole yhtälailla omituista jos kuka tahansa haluaa hoitaa yleensä kenenkään lapsia tai hakeutua alalle jossa pääsee nimenomaan lapsia hoitamaan? Jos normaalina pidetään sitten sitä että lapsia ei saa ottaa syliin ja paijailla, edes omat isovanhemmat. Jos ajatellaan että ihmisen toiminta liittyy aina tarpeseen ja halu hoitaa lapsia liittyy johonkin tarpeeseen mikä tarve on tuolloin? Onko se terve tarve että haluaa hoitaa lapsia koska haluaa että lapset tuntevat olevansa itsestä riippuvaisia, hoitaa avuttomia joille itse saa sanoa mitä tulee tehdä, saa auttaa, saa imeä itseensä lapsen antaman huomiota millään tavalla. Ovatko siis kaikki lapsia hoitamaan haluavat vinksahtaneita jos anoppien ja isovanhempien tarve hoivata jälkeläisiään on jotenkin epäterve? Eikö silloin myös kaikki muutkin lapsia hoitamaan omien tarpeidensa perusteella hakeutuvat ole jotenkin vinoutuneiya persoonia. Onko täysin tervettä haluta hoivata omia lapsiaan , koska vain heitä kohtaan tuo tarve hoivata kumpuaa rakkaudesta nimenomaan omaa lasta kohtaan?

Hän tässä siis käsitystä siitä, mikä ihmisen toimintaa aina ohjaava tarpeen moraalisuus sittrn pohjimmiltaa on kunkin kulttuurisen normaaliuskäsitteen pohjalta versus tämä biologinen hoivaavuus vanhemman tai isovanhemmat taholta?

Saa sitä lasta halata, mutta ei väkisin. Jos lapsi yrittää henkensä kaupalla pois sylistä, ha mummu vaan puristaa entistä kovempaa, niin eihän tuo ole ihan tervettä. Vielä pahemmaksi menee se, kun höpötetään että nyt et Petteri pääsekään karkuun, heh heh. Siinä mitätöidään lapsen hätä. Tuskin sinäkään haluat tulla väkisin halatuksi?

Lisään tähän, että lasten halaamisessa pätee ihan samat säännöt kuin aikuisten. Pitää kysyä saako halata ja ei saa "maanitella" toista halaamaan.

Edellämainitut eivät poissulje läheistä ja rikasta suhdetta lapsenlapseen. Sen kysyminen, että saako halata ei millään tapaa pilaa suhdetta lapsenlapseen ja toisen ei:n kunnioittaminen on nyt alkeellisimpia käytöstapoja mitkä pitäisi oppia jo alle kouluiässä.

Lasta ei "kaapata" halaukseen, ei halata yhtäkkiä eikä lasta "manguta" antamaan halia. Ihan niin kuin aikuistenkin kanssa. Lapsi ei ole mikään koiranpentu, jota voi silittää heti kun itse vain haluaa läheisyyttä. Lapsi on ihan oikea ihminen, aivan niin kuin sinä, minä ja naapurin Irma.

Ja kyllä, vanhempi voi tehdä edellämainittuja asioita, koska kun on sen lapsen kanssa viettänyt lähes jokaikinen päivä aikaa ensihenkäyksestä lähtien ja ensimmäisen vuodenkin ajan useimmat äidit 24/7, niin kyllä ne äiti ja isä vain maagisesti lukee siitä lapsesta milloin äiti/isä voi mennä halaamaan. Perheen ulkopuoliset kysyvät että halataanko.

Normaalius kirjoitti:

Valitettavasti vali ja uli uli...

Eikös se sitten ole yhtälailla omituista jos kuka tahansa haluaa hoitaa yleensä kenenkään lapsia tai hakeutua alalle jossa pääsee nimenomaan lapsia hoitamaan? Jos normaalina pidetään sitten sitä että lapsia ei saa ottaa syliin ja paijailla, edes omat isovanhemmat. Jos ajatellaan että ihmisen toiminta liittyy aina tarpeseen ja halu hoitaa lapsia liittyy johonkin tarpeeseen mikä tarve on tuolloin? Onko se terve tarve että haluaa hoitaa lapsia koska haluaa että lapset tuntevat olevansa itsestä riippuvaisia, hoitaa avuttomia joille itse saa sanoa mitä tulee tehdä, saa auttaa, saa imeä itseensä lapsen antaman huomiota millään tavalla. Ovatko siis kaikki lapsia hoitamaan haluavat vinksahtaneita jos anoppien ja isovanhempien tarve hoivata jälkeläisiään on jotenkin epäterve? Eikö silloin myös kaikki muutkin lapsia hoitamaan omien tarpeidensa perusteella hakeutuvat ole jotenkin vinoutuneiya persoonia. Onko täysin tervettä haluta hoivata omia lapsiaan , koska vain heitä kohtaan tuo tarve hoivata kumpuaa rakkaudesta nimenomaan omaa lasta kohtaan?

Hän tässä siis käsitystä siitä, mikä ihmisen toimintaa aina ohjaava tarpeen moraalisuus sittrn pohjimmiltaa on kunkin kulttuurisen normaaliuskäsitteen pohjalta versus tämä biologinen hoivaavuus vanhemman tai isovanhemmat taholta?

Tottakai isovanemmat saavat halata ja paijata lapsia ihan niinkuin kuka tahansa muukin, lapsen ehdoilla ja niin, ettei se vahingoita lasta.

Jos hakeutuu vaikka päiväkotiin töihin toteuttamaan omaa hoivaviettiään koska osaa hoitaa mielestään lapsia paremmin kuin niiden vanhemmat, sylittelee lapsia väkisin ja toimii systemaattisesti yhteisiä sääntöjä ja vanhempien toiveita vastaan niin tilanne ei todellakaan ole kovin terve, saatika jos päiväkodin työntekijä alkaisi kutsua itseään äidiksi hoidokeilleen.

Ei ole tervettä alkaa kuvitella olevansa oikeutettu vain päättämään oma paikkansa toisen perheessä.

Eihän vaikka serkku voi yhtäkkiä päättää, että mä oonkin nyt sun sisko ja sellaisena mua pitää kaikkien kohdella.

Tai apppi vaikka päättäisi yhtäkkiä, että onkin miniän puoliso.

Yhtä omituista on, se jos mummo ajattelee olevansa lapsen asioista päättävä ihminen, ikäänkuin huoltaja lapselle.

Normaalius kirjoitti:

Valitettavasti vali ja uli uli...

Eikös se sitten ole yhtälailla omituista jos kuka tahansa haluaa hoitaa yleensä kenenkään lapsia tai hakeutua alalle jossa pääsee nimenomaan lapsia hoitamaan? Jos normaalina pidetään sitten sitä että lapsia ei saa ottaa syliin ja paijailla, edes omat isovanhemmat. Jos ajatellaan että ihmisen toiminta liittyy aina tarpeseen ja halu hoitaa lapsia liittyy johonkin tarpeeseen mikä tarve on tuolloin? Onko se terve tarve että haluaa hoitaa lapsia koska haluaa että lapset tuntevat olevansa itsestä riippuvaisia, hoitaa avuttomia joille itse saa sanoa mitä tulee tehdä, saa auttaa, saa imeä itseensä lapsen antaman huomiota millään tavalla. Ovatko siis kaikki lapsia hoitamaan haluavat vinksahtaneita jos anoppien ja isovanhempien tarve hoivata jälkeläisiään on jotenkin epäterve? Eikö silloin myös kaikki muutkin lapsia hoitamaan omien tarpeidensa perusteella hakeutuvat ole jotenkin vinoutuneiya persoonia. Onko täysin tervettä haluta hoivata omia lapsiaan , koska vain heitä kohtaan tuo tarve hoivata kumpuaa rakkaudesta nimenomaan omaa lasta kohtaan?

Hän tässä siis käsitystä siitä, mikä ihmisen toimintaa aina ohjaava tarpeen moraalisuus sittrn pohjimmiltaa on kunkin kulttuurisen normaaliuskäsitteen pohjalta versus tämä biologinen hoivaavuus vanhemman tai isovanhemmat taholta?

Se on muuten todella tärkeätä opettaa lapselle, että hänen ei ole pakko mennä syliin, halata tai pussata, tai antaa kenenkään silittää, jos hänestä itsestään ei tunnu hyvältä tehdä niin. Etenkään lapsen ei pidä joutua kokemaan halaamaan käskemistä tai manipuloimista ("mummolle tulee niin paha mieli jos et anna halia"). Jos et itse tajua miksi tämä on tärkeää, niin jääköön mietittäväksi, mutta sen verran tärkeää se on, että mummon mahdolliset pahat mielet eivät ole mitään sen rinnalla.

Tarpeen tarve kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Normaalius kirjoitti:

Valitettavasti vali ja uli uli...

Eikös se sitten ole yhtälailla omituista jos kuka tahansa haluaa hoitaa yleensä kenenkään lapsia tai hakeutua alalle jossa pääsee nimenomaan lapsia hoitamaan? Jos normaalina pidetään sitten sitä että lapsia ei saa ottaa syliin ja paijailla, edes omat isovanhemmat. Jos ajatellaan että ihmisen toiminta liittyy aina tarpeseen ja halu hoitaa lapsia liittyy johonkin tarpeeseen mikä tarve on tuolloin? Onko se terve tarve että haluaa hoitaa lapsia koska haluaa että lapset tuntevat olevansa itsestä riippuvaisia, hoitaa avuttomia joille itse saa sanoa mitä tulee tehdä, saa auttaa, saa imeä itseensä lapsen antaman huomiota millään tavalla. Ovatko siis kaikki lapsia hoitamaan haluavat vinksahtaneita jos anoppien ja isovanhempien tarve hoivata jälkeläisiään on jotenkin epäterve? Eikö silloin myös kaikki muutkin lapsia hoitamaan omien tarpeidensa perusteella hakeutuvat ole jotenkin vinoutuneiya persoonia. Onko täysin tervettä haluta hoivata omia lapsiaan , koska vain heitä kohtaan tuo tarve hoivata kumpuaa rakkaudesta nimenomaan omaa lasta kohtaan?

Hän tässä siis käsitystä siitä, mikä ihmisen toimintaa aina ohjaava tarpeen moraalisuus sittrn pohjimmiltaa on kunkin kulttuurisen normaaliuskäsitteen pohjalta versus tämä biologinen hoivaavuus vanhemman tai isovanhemmat taholta?

Jos se tarve lähtee siitä että haluaa auttaa sitä lastaan tai lapsenlastaan, se on terve.

Jos se tarve lähtee siitä, että täyttää jotain omia mustia aukkoja tai pakenee asioita keskittymällä intensiivisesti toiseen tms, se on sairas tarve ja lapselle vaaraksi.

Meillä esim mummo sairastui vakavasti ja haki kotoani jonkinlaista tyynnytystä omaan hätäänsä. Se vaan ei ollut lapsilleni terve kuvio ollenkaan.

Ei se ihan noin mene. Myös sinun tarve hoitaa lasta tai jonkun muun lasta perustuisi tuolloin myös johonkin toiseen tarpeeseen elo tarve liittyy aina laajempaan syyhyn. Tarve auttaa perustuu aina siihen että " saa siitä ITSELLEEN jotain" kuten arvostusta, tunteen että on parempi ihminen jne. Sinun tarpeesi ei ole sen puhtaampia lähtökohdiltaan kuin muidenkaan. Tarve ajattelu ei lähde ajatuksesta että on olemassa hyviä ja huonoja ihmisiä vaan aina tarve liittyy johonkin toiseen tarpeeseen. Jos henkilö haluaa työskennellä hoiva alalla hänen tarve auttaa pohjautuu taas tarpeeseen saada itselleen arvostusta jne.

Tässä suhteessa ajateltuna isovanhempien tarve perustuu ihan samaan kuin h idän äitinsä eli koko sillä haetaan läheisyyttä ja iloa itselle kuten vanhempienkin niohdalla tai sitten tarve on päteä eli olla arvostettu ja hyvä ihminen, hyvä äiti/isovanhempi. ???

Jos isoäidin tarve on olla samanlainen kuin äiti tai saada arvostusta, häntä ei pidä päästää lapsen lähelle.

Vierailija kirjoitti:

Normaalius kirjoitti:

Valitettavasti vali ja uli uli...

Eikös se sitten ole yhtälailla omituista jos kuka tahansa haluaa hoitaa yleensä kenenkään lapsia tai hakeutua alalle jossa pääsee nimenomaan lapsia hoitamaan? Jos normaalina pidetään sitten sitä että lapsia ei saa ottaa syliin ja paijailla, edes omat isovanhemmat. Jos ajatellaan että ihmisen toiminta liittyy aina tarpeseen ja halu hoitaa lapsia liittyy johonkin tarpeeseen mikä tarve on tuolloin? Onko se terve tarve että haluaa hoitaa lapsia koska haluaa että lapset tuntevat olevansa itsestä riippuvaisia, hoitaa avuttomia joille itse saa sanoa mitä tulee tehdä, saa auttaa, saa imeä itseensä lapsen antaman huomiota millään tavalla. Ovatko siis kaikki lapsia hoitamaan haluavat vinksahtaneita jos anoppien ja isovanhempien tarve hoivata jälkeläisiään on jotenkin epäterve? Eikö silloin myös kaikki muutkin lapsia hoitamaan omien tarpeidensa perusteella hakeutuvat ole jotenkin vinoutuneiya persoonia. Onko täysin tervettä haluta hoivata omia lapsiaan , koska vain heitä kohtaan tuo tarve hoivata kumpuaa rakkaudesta nimenomaan omaa lasta kohtaan?

Hän tässä siis käsitystä siitä, mikä ihmisen toimintaa aina ohjaava tarpeen moraalisuus sittrn pohjimmiltaa on kunkin kulttuurisen normaaliuskäsitteen pohjalta versus tämä biologinen hoivaavuus vanhemman tai isovanhemmat taholta?

Se on muuten todella tärkeätä opettaa lapselle, että hänen ei ole pakko mennä syliin, halata tai pussata, tai antaa kenenkään silittää, jos hänestä itsestään ei tunnu hyvältä tehdä niin. Etenkään lapsen ei pidä joutua kokemaan halaamaan käskemistä tai manipuloimista ("mummolle tulee niin paha mieli jos et anna halia"). Jos et itse tajua miksi tämä on tärkeää, niin jääköön mietittäväksi, mutta sen verran tärkeää se on, että mummon mahdolliset pahat mielet eivät ole mitään sen rinnalla.

Väitätkö että täällä ketjussa kommentoivat tarkoittavat juuri sinun kommenttejasi. Kukaan ei ole väittänyt että halaamiseen pakottaminen on hyvä. Kommenttiosiossa voi kommentoida koko ketjua.