Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Haluisin myös tietää, että onko tuo "vanhempi äiti" kenties itse jonkun anoppi ja isoäiti, jolla on ongelmia tulla toimeen miniän kanssa? Koska jos on, niin toivottavasti tämä ketju opetti hänelle, että vika taitaa olla kyllä hänessä eikä miniässä joka ei tulekaan voivottelemaan ja lohduttamaan kun itse kiukuttelee itsekkäästi toisten lasten asioihin liittyvissä asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatkohan nämä itse jotenkin kiintymyssuhdehäiriöisiä, jotka väittävät että kukaan muu ei voi välittää lapsesta vanhemman lisäksi kuin isovanhempi.

Normaalin ihmisen terveeseen psyykeen kehitykseen kun kuuluu kyky luoda merkityksellisiä ja tunnepitoisia ihmissuhteita myös ei-sukulaisiin.

Ihminen oppii luomaan rakkaus- ja ystävyyssuhteita sen mallin mukaan, mikä syntyy suhteesta omiin vanhempiin. Jos ihmisellä on ajatusmalli, että rakastaa ja välittää voi vain omasta jälkeläisestä, niin kyllä on varmaan jotain mennyt jossain vaiheessa pieleen.

Ihmetyttää ihan hirveästi se, ettei nykyään kyetä luottamaan muihin kuin itseensä ja ehkä vaivoin siihen toiseen vanhempaan. Isovanhemmatkin on siinä rajoilla, ja appivanhemmat miniälle reippaasti jo rajan tuolla puolen. 

Kyllä minä olen luottanut anoppiin, ja lapsellisiin sukulaisiin, ja herra paratkoon myös siskooni, joka on keski-ikäinen neiti-ihminen. Hän on meidän lapsille  rakas ja läheinen eikä varmasti vähiten sen takia, että on ollut aina meidän elämässä, niin juhlassa kuin arjessakin aina kun on järjestynyt. Lisäksi meillä on kivoja kummeja ja mukavia naapureita, ei kahta sanaa etteikö heihin voisi luottaa.

Uskoisin, että toi on kuitenkin aika harvinaista ettei luotettaisi kehenkään.

Ihan siitä huolimatta, että elämässä on joitain ihmisiä joille en lapsiani luota on myös niitä joihin luotan täysin.

Toivottavasti näin on. 

Vaikea uskoa, että noita sekopäisiä vauvan omivia mummojakaan kovin paljon olisi. 

Ymmärrän, että jos omalle kohdalle sellainen osuu, se ottaa päästä. 

Toisaalta pitäisi nähdä myös oma käyttäytymisensä objektiivisesti - aika moni äiti kyllä tuntuu olevan ainakin lapsen vauvavaiheessa suorastaan yliherkkä ja ylitarkka. Se heille suotakoon, luultavimmin ohi menevänä ilmiönä sitten kun vanhemmuuteen on tottunut ja oma luottamus on kohdallaan, että se sujuu.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Kirjoituksesi alku ja loppu nyt vielä menettelee mutta miksi ihmeessä lapsen pitäisi nukkua mummun vieressä? Ota kissa!

Mikä ihmeen syvä yhteys äitinä? Lapsella on vain yksi äiti ja toinen on mummu ja ne ovat pysyvät erilliset roolit.

Ja kyllä, lapsi on äidin. Mielestäni kaikkien äitien ja (isien) kuuluisi sanoa pikkulapselleen: olet minun ikioma rakas lapseni!! Tämä jos mikä saa lapsen kukoistamaan kun tietää kuuluvansa jollekin.

Eiköhän ihan normaalit käytöstavat puolin ja toisin ole riittäviä.

Terv. anoppi ja mummu

Kyllä kaikkien sukupolvien kuuluu "hoitaa" toisiaan yhteisöllisesti sivistyneessä yhteiskunnassa, ketään ei kuulu jättää eikä lokeroida yksin johonkin karsinaan.

Perheissä on voimaa eikä yksinolossa.

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin tätä.  Täällä ihmiset kirjoittavat ja ottavat kantaa omien lähtökohtiensa perusteella.  Se, kenellä on huonot välit anoppiinsa, kirjoittaa tietenkin, että ei lasta anopille, ei vauvana eikä koskaan!

Ja ne, kenellä taas ei ole mitään kitkaa anoppinsa kanssa, kirjoittaa ihan eri tavalla.  Että kannattaa ymmärtää sitä mummoakin jne.  

Eli itse asiassa ap ei oikeastaan saa täältä mitään sellaista ohjetta tai mielipidettä, mikä oikeasti vastaisi hänen kokemaansa tilannetta.  Mummo luokitellaan täällä höyrähtäneeksi ja jopa mielenterveysongelmaiseksi, vaikka ap antaa ymmärtää tämän käyvän vielä ihan työssäkin, ei siis mikään höpsö vanha mummu.

Joihinkin naisiin vain pieni vauva vetoaa hirveän vahvasti, ja kun kyseessä on oma lapsenlapsi, tunne voi olla valtavan voimakas.  Silloin voi tulla ylilyöntejä, mutta onko ne niin vakavia?  

Voi olla, että kun tämäkin ap:n vauva on villi pikkulapsi, mummo ei ehkä niin kovasti enää ole yökyliin pyytämässäkään, eli ainahan nämä tilanteet ajan mittaan muuttuvat.  En minäkään pariviikkoista antaisi toisen hoitoon,  ellei kyse olisi pakkotilanteesta, ja toisaalta en uskaltaisi niin pientä edes ottaa hoitooni, ellei siis taas olisi kyseessä pakko.

Tällaiset aloitukset saa aina paljon vastauksia, koska tämä aihe tuntuu olevan kovin herkkä.  Mutta niin kuin jo kirjoitin, se oma lähtökohta on aina se, miltä pohjalta lähdetään vastaamaan, ja siksi ei oikein  yleispätevää vastausta tule.  Ihmissuhteet on niin henkilökohtaisia ja monimutkaisia.

Kuule, ihminen voi aivan hyvin olla mielenterveysongelmainen ja varsinkin persoonallisuushäiriöinen ja työelämässä. Hyvinkin korkeassa asemassa jopa.

Kukaan ei ole väittänyt että mummu olisi vanhuudenhöperö.

Te "epäilijät", korvatkaapa sana anoppi sanalla appiukko ja miettikää miltä tämän ketjun kertomukset kuulostaisivat. Kuvitelkaapa vielä vauva pikkutytöksi. Appiukko pitää tyttövauvaa väkisin sylissä, pussailee vaikka vauva selvästi tahtoisi pois, tahtoisi väkisin makailla vauvan kanssa vaikka vauva ei tahdo, väkisin olla vauvan kanssa kahden, pussailee vauvan paljasta pyllyä jne.

Kirkuisitte p-etoviliaa oitis.

Ei se ei-toivottu läheisyys ole vauvalle yhtään sen herkumpaa vaikka väkisinlääppijänä on nainen, ei mies.

Vauvakin on ihminen ja sillä on oikeus omaan yksityisyyteensä ja ruumiiseensa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kaikkien sukupolvien kuuluu "hoitaa" toisiaan yhteisöllisesti sivistyneessä yhteiskunnassa, ketään ei kuulu jättää eikä lokeroida yksin johonkin karsinaan.

Perheissä on voimaa eikä yksinolossa.

Niin. Perheissä. Perhe on isä, äiti, lapset. 

Isoäiti ei ole perhettä. Hän on sukua. Siinä välissä on sen perheen itselleen asettamat rajat.

Vierailija kirjoitti:

Onko mitään ajatuksia :(? Huomenna taas nähdään mummoa. Mitään kaunista tapaa ottaa tilaa vähän itselleenkin?

Hienoa että sanoit "kaunista tapaa". Meillä Miniä käydessään huutaa ja kovaa minulle jos joku asia ei mene niinkuin hän haluaa. Mitään muuta miniä ei sitten puhukaan. Sipisee vaan pojallemme. Mikään ruoka ei käy kun on koko ajan dietillä. Ei tunne kun tulee vastaan kaupungilla.

Ystäväni kertoi että hänen mielestään miniäni on tunnekylmä. Minulle tulee aina kylmä kalma kun näenkin miniän. Surku tulee omaa poikaa kun on niin "sokea" ettei ymmärrä mistä puhun kun näistä asioista olen maininnut.

Kysynkin miten selviän miniän kanssa???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko mitään ajatuksia :(? Huomenna taas nähdään mummoa. Mitään kaunista tapaa ottaa tilaa vähän itselleenkin?

Hienoa että sanoit "kaunista tapaa". Meillä Miniä käydessään huutaa ja kovaa minulle jos joku asia ei mene niinkuin hän haluaa. Mitään muuta miniä ei sitten puhukaan. Sipisee vaan pojallemme. Mikään ruoka ei käy kun on koko ajan dietillä. Ei tunne kun tulee vastaan kaupungilla.

Ystäväni kertoi että hänen mielestään miniäni on tunnekylmä. Minulle tulee aina kylmä kalma kun näenkin miniän. Surku tulee omaa poikaa kun on niin "sokea" ettei ymmärrä mistä puhun kun näistä asioista olen maininnut.

Kysynkin miten selviän miniän kanssa???

Huono provo.

Mutta joo, on neuvo, jätä se miniäsi rauhaan ja poikasi myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko mitään ajatuksia :(? Huomenna taas nähdään mummoa. Mitään kaunista tapaa ottaa tilaa vähän itselleenkin?

Hienoa että sanoit "kaunista tapaa". Meillä Miniä käydessään huutaa ja kovaa minulle jos joku asia ei mene niinkuin hän haluaa. Mitään muuta miniä ei sitten puhukaan. Sipisee vaan pojallemme. Mikään ruoka ei käy kun on koko ajan dietillä. Ei tunne kun tulee vastaan kaupungilla.

Ystäväni kertoi että hänen mielestään miniäni on tunnekylmä. Minulle tulee aina kylmä kalma kun näenkin miniän. Surku tulee omaa poikaa kun on niin "sokea" ettei ymmärrä mistä puhun kun näistä asioista olen maininnut.

Kysynkin miten selviän miniän kanssa???

Aloita oma ketju aiheesta :) (ihan siis ystävällinen ehdotus. Huonosti käyttäytyvät/mt-ongelmaiset anopit ja vastaavat miniät ovat kaksi erillistä asiaa eikä tähän ketjuun kaivata miniöiden haukkumista).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Entä jos en halua olla anoppini kanssa mitenkään läheinen? En halua hänen ystäväkseen enkä yhtään tiiviimpää ihmissuhdetta. En halua jakaa yhteisiä kokemuksia äitiydestä enkä olla hänen lohduttajansa. Minulla on muita läheisiä ihmisiä ja panostan niihin suhteisiin. Anopilla ei siltikään ole mitään erityisoikeuksia lapseeni. Minun päätökseni menee aina hänen näkemyksensä ohi. Ihan kaikessa. Aina. Ei poikkeuksia.

Tämä on harmittava näkökulma. Mummolle ei anneta mahdollisuutta, teki hän mitä tahansa, kun lähtökohta on se että läheiset välit eivät kiinnosta. Kyllä vanhemmuuteen kuuluu tietynlainen, aikuismainen kyky mennä vähän oman mukavuusalueen ulkopuolellekin jos sillä tavoin mahdollistaa hyvät ja lämpimät suhteet isovanhempien ja lasten välille. Mukava käytös riittää täysin ja se ettei lähtökohta ole valikoida ketkä lähipiiristä kelpaavat ja ketkä eivät. Pois lukien tietenkin oikeasti vahingolliset ihmiset joita ei onneksi kovin paljoa meissä mummoikäisissä varmastikaan ole. Äitinä itsekin sitä osaa suhtautua lempeästi pieniin lapsiin, eikä nykyään tule kuuloonkaan kurittaa fyysisesti (korvatillikat, tukka pöllit), eikä ainakaan omassa tuttavapiirissäni johon kuuluu laidasta laitaan erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja, ole yksikään isovanhempana sellainen että sietäisi joutua ulkopuolelle suljetuksi. Ihan oikeasti, lapsenlapsia on saatettu odottaa kymmeniä vuosia ja on hirvittävä tragedia että halutessaan yksi ihminen, yleensä se nuori äiti, voi heittää isovanhemman ulos lasten elämästä, oli syytä tai ei. Millä mittapuulla se on oikein?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Entä jos en halua olla anoppini kanssa mitenkään läheinen? En halua hänen ystäväkseen enkä yhtään tiiviimpää ihmissuhdetta. En halua jakaa yhteisiä kokemuksia äitiydestä enkä olla hänen lohduttajansa. Minulla on muita läheisiä ihmisiä ja panostan niihin suhteisiin. Anopilla ei siltikään ole mitään erityisoikeuksia lapseeni. Minun päätökseni menee aina hänen näkemyksensä ohi. Ihan kaikessa. Aina. Ei poikkeuksia.

Tämä on harmittava näkökulma. Mummolle ei anneta mahdollisuutta, teki hän mitä tahansa, kun lähtökohta on se että läheiset välit eivät kiinnosta. Kyllä vanhemmuuteen kuuluu tietynlainen, aikuismainen kyky mennä vähän oman mukavuusalueen ulkopuolellekin jos sillä tavoin mahdollistaa hyvät ja lämpimät suhteet isovanhempien ja lasten välille. Mukava käytös riittää täysin ja se ettei lähtökohta ole valikoida ketkä lähipiiristä kelpaavat ja ketkä eivät. Pois lukien tietenkin oikeasti vahingolliset ihmiset joita ei onneksi kovin paljoa meissä mummoikäisissä varmastikaan ole. Äitinä itsekin sitä osaa suhtautua lempeästi pieniin lapsiin, eikä nykyään tule kuuloonkaan kurittaa fyysisesti (korvatillikat, tukka pöllit), eikä ainakaan omassa tuttavapiirissäni johon kuuluu laidasta laitaan erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja, ole yksikään isovanhempana sellainen että sietäisi joutua ulkopuolelle suljetuksi. Ihan oikeasti, lapsenlapsia on saatettu odottaa kymmeniä vuosia ja on hirvittävä tragedia että halutessaan yksi ihminen, yleensä se nuori äiti, voi heittää isovanhemman ulos lasten elämästä, oli syytä tai ei. Millä mittapuulla se on oikein?

No sitten varmaan se isovanhempi voi panostaa käytökseensä jo hyvissä ajoin.

Ja ihan vaan tiedoksi että edelleen se lapsi on äitinsä lapsi, isoäitiys on sivuseikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Entä jos en halua olla anoppini kanssa mitenkään läheinen? En halua hänen ystäväkseen enkä yhtään tiiviimpää ihmissuhdetta. En halua jakaa yhteisiä kokemuksia äitiydestä enkä olla hänen lohduttajansa. Minulla on muita läheisiä ihmisiä ja panostan niihin suhteisiin. Anopilla ei siltikään ole mitään erityisoikeuksia lapseeni. Minun päätökseni menee aina hänen näkemyksensä ohi. Ihan kaikessa. Aina. Ei poikkeuksia.

Tämä on harmittava näkökulma. Mummolle ei anneta mahdollisuutta, teki hän mitä tahansa, kun lähtökohta on se että läheiset välit eivät kiinnosta. Kyllä vanhemmuuteen kuuluu tietynlainen, aikuismainen kyky mennä vähän oman mukavuusalueen ulkopuolellekin jos sillä tavoin mahdollistaa hyvät ja lämpimät suhteet isovanhempien ja lasten välille. Mukava käytös riittää täysin ja se ettei lähtökohta ole valikoida ketkä lähipiiristä kelpaavat ja ketkä eivät. Pois lukien tietenkin oikeasti vahingolliset ihmiset joita ei onneksi kovin paljoa meissä mummoikäisissä varmastikaan ole. Äitinä itsekin sitä osaa suhtautua lempeästi pieniin lapsiin, eikä nykyään tule kuuloonkaan kurittaa fyysisesti (korvatillikat, tukka pöllit), eikä ainakaan omassa tuttavapiirissäni johon kuuluu laidasta laitaan erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja, ole yksikään isovanhempana sellainen että sietäisi joutua ulkopuolelle suljetuksi. Ihan oikeasti, lapsenlapsia on saatettu odottaa kymmeniä vuosia ja on hirvittävä tragedia että halutessaan yksi ihminen, yleensä se nuori äiti, voi heittää isovanhemman ulos lasten elämästä, oli syytä tai ei. Millä mittapuulla se on oikein?

Jos lapsenlapsia on odotettu kymmeniä vuosia kuin kuuta nousevaa, niin ei voi muuta kuin todeta että olisi kannattanut nauttia niistä omista lapsista aikanaan. Kun yksikään ihminen ei voi täysin omalla käytöksellä vaikuttaa siihen että 1) tuleeko edes lapsenlapsia ja 2) saako sellaisen roolin heidän elämässä kuin haluaa. Enkä puhu vain tämän ketjun asioista, vaan eläkeikäisenä itselle voi tulla sellaisia sairauksia ettei voi hoitaa lapsenlapsia, voit hiljalleen dementoitua, lapsesi voivat perheineen muuttaa toiselle puolen maapalloa jne.

Ihan yksinkertaisesti sanottuna, jos lastenhoito ja -kasvatus on itselle todella tärkeä asia, niin sitten pitää panostaa niiden omien lasten lapsuuteen tai jopa tehdä uransa lastenhoitajana tai lastentarhanopettajana. Lapsenlapsi ei ole oma lapsi, eikä suhde häneen tule varmaan kenelläkään muodostumaan juuri sellaiseksi kuin toivoisi tai haaveilisi etukäteen. Aina on monenlaisia esteitä, ja isovanhemmuuteen nimenomaan kuuluu tietynlainen "tyytyminen", pienistä hetkistä nauttiminen ja tavallaan sellainen sivusta seuraajan rooli. Nämä asiat on hyväksyttävä, vaikka oma lapsi pyytäisi sinua päivittäin hoitamaan lastaan - lapsenlapsi ei silti ole oma lapsi, ja suhde häneen on aina erilainen kuin omiin lapsiin aikanaan.

Jos pettymys isovanhemmuuteen tuntuu elämää huomattavasti vaikeuttavalta ja jopa "tragedialta" niin silloin kannattaa harkita vakavasti terapiaa. Todennäköisesti kyseessä on enemmänkin pettymys omaan vanhemmuuteen ja oman elämän pikkulapsivaiheeseen, jota yrittää kovasti elää uudelleen toisin. Ja kenties kyseessä on vaikeat ihmissuhteet omiin aikuisiin lapsiin. Heistä irti päästäminen voi olla vaikeaa, ja alun alkaenkin ihmiselle on voinut olla vaikeaa ymmärtää, että lapsi on aivan oma persoonansa, ei vanhemman jatke.

Mikään edellä mainittu ei poissulje sitä, etteikö lapsenlapsi voi olla rakas, läheinen ja odotettu. Mutta oman roolin hyväksyminen on välttämätöntä ja jos pettymys rooliin kaataa koko maailman, niin silloin on omassa mielenterveydessä jotain pielessä. Se ettei saa hoitaa lapsenlapsia ja luoda näihin läheistä suhdetta ei pitäisi olla "tragedia". Surullista kyllä, mutta ei tragedia. Tragedia on jos oma lapsi lyö välit poikki esimerkiksi.

-yksi mummo, anoppi ja äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n harmistusta - mummulla on lyönyt yli pahemman kerran. Mutta rakas ap, yritä nähdä anoppisi "kanssa-naisena" vastapelurin sijasta. Ei hän ole sinua eikä minua kummempi, omine tarpeineen vähän tuuliajolla ja sen voi tehdä jo pelkät vaihdevuodet. Ei hän sinua inhoa, tuntee todennäköisesti vain epävarmuutta siitä saako olla lapsen lähellä riittävästi. Yritä opetella seesteinen, varma tunnetila jonka otat käyttöön nimenomaan aina anoppisi seurassa. Punnitse hänen sanomiaan asioita kahdesti ennen kuin päästät ne ihosi alle. Jos hän huokaisee lapselle että voi, kun saisin nukkua vieressäsi, tunne empatiaa ennen mitään muuta! Voit sanoa hänelle pehmeästi: niin, onhan se ihana nukkua lämpöinen pienokainen kainalossa. Ja anoppisi mieleen palautuu se kaikki, ja ennenkaikkea hän saa yhteyden sinuun ÄITINÄ. Teillä on jaettavaa! Ja se on totta ettei Syvä suhde muodostu silloin tällöin kahvitellessa. Tämä asia voi todella synkistää mummun mieltä, hän tietää kyllä että todella lämmin, aikuisuuteen asti kantava suhde vaatii syntyäkseen tilaa ja rauhaa alusta alkaen. Sillä lapsi ei ole "sinun", niin kuin kukaan ei lapsiaan omista. Lapsi on oma ihmisyksilönsä ja tämä nainen joka häntä kaipaa luokseen, on hänen oma isoäitinsä. Heillä on yhteistä verta, heillä on mahdollisuus todelliseen yhteyteen jos sinä. ap sen mahdollistat. Näe hänet lempein silmin, suhtaudu vaikeisiin tilanteisiin seesteisen, rauhaa uhkuvan ihmisen tavoin, ja ne loppuvat ajan myötä. Kukaan ei halua eikä voi olla hankala ihmiselle joka huokuu rauhaa, silloinkin kun muut kipunoivat. Istupa joskus anoppisi viereen kun hän on mielipahassaan sinulta sulkeutunut ja laske vaikka käsi hänen olkapäälleen. Kerro, että ymmärrät, etkä halua hänelle mitään muuta kuin hyvää. Se muutos joka sinua odottaa anopissasi tämän jälkeen lyö sinut ällikällä - hyvällä tavalla. Kaikkea hyvää, kuulostat nuorelta, mutta henkiselle matkalla valmiilta äidiltä ja lupaan että lempeys luo lempeyttä, ymmärrys ymmärrystä. <3 T. pitkän tien tähän pisteeseen kulkenut, vähän jo vanhempi äiti;)

Entä jos en halua olla anoppini kanssa mitenkään läheinen? En halua hänen ystäväkseen enkä yhtään tiiviimpää ihmissuhdetta. En halua jakaa yhteisiä kokemuksia äitiydestä enkä olla hänen lohduttajansa. Minulla on muita läheisiä ihmisiä ja panostan niihin suhteisiin. Anopilla ei siltikään ole mitään erityisoikeuksia lapseeni. Minun päätökseni menee aina hänen näkemyksensä ohi. Ihan kaikessa. Aina. Ei poikkeuksia.

Tämä on harmittava näkökulma. Mummolle ei anneta mahdollisuutta, teki hän mitä tahansa, kun lähtökohta on se että läheiset välit eivät kiinnosta. Kyllä vanhemmuuteen kuuluu tietynlainen, aikuismainen kyky mennä vähän oman mukavuusalueen ulkopuolellekin jos sillä tavoin mahdollistaa hyvät ja lämpimät suhteet isovanhempien ja lasten välille. Mukava käytös riittää täysin ja se ettei lähtökohta ole valikoida ketkä lähipiiristä kelpaavat ja ketkä eivät. Pois lukien tietenkin oikeasti vahingolliset ihmiset joita ei onneksi kovin paljoa meissä mummoikäisissä varmastikaan ole. Äitinä itsekin sitä osaa suhtautua lempeästi pieniin lapsiin, eikä nykyään tule kuuloonkaan kurittaa fyysisesti (korvatillikat, tukka pöllit), eikä ainakaan omassa tuttavapiirissäni johon kuuluu laidasta laitaan erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja, ole yksikään isovanhempana sellainen että sietäisi joutua ulkopuolelle suljetuksi. Ihan oikeasti, lapsenlapsia on saatettu odottaa kymmeniä vuosia ja on hirvittävä tragedia että halutessaan yksi ihminen, yleensä se nuori äiti, voi heittää isovanhemman ulos lasten elämästä, oli syytä tai ei. Millä mittapuulla se on oikein?

Jos syytä on, esim juoppo tai persoonallisuushäiriöinen isovanhempi, niin kyllä hänen heittäminen lastenlasten elämästä on kaikilla mittapuilla oikein.

Mun piti anoppini kanssa valita, että olenko anopin kanssa tekemisissä ja jatkuvasti hermoromahduksen ja itsemurhan partaalla vai eristänkö hänet elämästäni (sekä lasteni elämästä) ja olen mieleltäni terve. Ei ole ollut ikävä.

Entäs kun se tungetteleva rajaton ongelmatapaus on lapseton lähisukulainen, joka keksiikin että olisi halunnutkin lapsen.

Meillä oli näin ja aivan käsittämätöntä hornaa. Ja loppujen lopuksi oli pakko alkaa karttaa useampaa sukulaista jotka uskoivat tämän hourupään juttuja ja vaativat minua ”jakamaan lapseni” hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko mitään ajatuksia :(? Huomenna taas nähdään mummoa. Mitään kaunista tapaa ottaa tilaa vähän itselleenkin?

Hienoa että sanoit "kaunista tapaa". Meillä Miniä käydessään huutaa ja kovaa minulle jos joku asia ei mene niinkuin hän haluaa. Mitään muuta miniä ei sitten puhukaan. Sipisee vaan pojallemme. Mikään ruoka ei käy kun on koko ajan dietillä. Ei tunne kun tulee vastaan kaupungilla.

Ystäväni kertoi että hänen mielestään miniäni on tunnekylmä. Minulle tulee aina kylmä kalma kun näenkin miniän. Surku tulee omaa poikaa kun on niin "sokea" ettei ymmärrä mistä puhun kun näistä asioista olen maininnut.

Kysynkin miten selviän miniän kanssa???

Valitettavasti kysymyksesi ja tilanteesi ei liity tähän ketjuun millään lailla. Tässä ketjussa käsitellään persoonallisuushäiriöisiä isoäitejä jotka piinaavat lapsiaan, heidän puolisoitaan sekä omia lapsenlapsiaan. Mikäli haluat keskustella päinvastaisesta asiasta, eli tasapainoisesta isoäidistä ja persoonallisuushäiriöisestä miniästä tai langosta, niin aloita aiheesta oma ketju.

Sivuhuomiona haluan sanoa että on hyvin epäviisasta puuttua kenenkään muun parisuhteisiin, edes oman poikasi. Ajatus siitä että yrität vuodesta toiseen tolkuttaa että poikasi pitäisi erota, kuulostaa todella holhoavalta suhtautumiselta aikuiseen ihmiseen, mikä harvoin on perusteltua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko mitään ajatuksia :(? Huomenna taas nähdään mummoa. Mitään kaunista tapaa ottaa tilaa vähän itselleenkin?

Hienoa että sanoit "kaunista tapaa". Meillä Miniä käydessään huutaa ja kovaa minulle jos joku asia ei mene niinkuin hän haluaa. Mitään muuta miniä ei sitten puhukaan. Sipisee vaan pojallemme. Mikään ruoka ei käy kun on koko ajan dietillä. Ei tunne kun tulee vastaan kaupungilla.

Ystäväni kertoi että hänen mielestään miniäni on tunnekylmä. Minulle tulee aina kylmä kalma kun näenkin miniän. Surku tulee omaa poikaa kun on niin "sokea" ettei ymmärrä mistä puhun kun näistä asioista olen maininnut.

Kysynkin miten selviän miniän kanssa???

Valitettavasti kysymyksesi ja tilanteesi ei liity tähän ketjuun millään lailla. Tässä ketjussa käsitellään persoonallisuushäiriöisiä isoäitejä jotka piinaavat lapsiaan, heidän puolisoitaan sekä omia lapsenlapsiaan. Mikäli haluat keskustella päinvastaisesta asiasta, eli tasapainoisesta isoäidistä ja persoonallisuushäiriöisestä miniästä tai langosta, niin aloita aiheesta oma ketju.

Sivuhuomiona haluan sanoa että on hyvin epäviisasta puuttua kenenkään muun parisuhteisiin, edes oman poikasi. Ajatus siitä että yrität vuodesta toiseen tolkuttaa että poikasi pitäisi erota, kuulostaa todella holhoavalta suhtautumiselta aikuiseen ihmiseen, mikä harvoin on perusteltua.

Mun anoppi hoki aikansa eroa hyvänä vaihtoehtona, jopa minun läsnäollessa. Lopulta minulta meni hermo, ja muistutin anoppia, että mieheni ei ole voinut valita äitiään, mutta minut hän on valinnut.

Onneksi miehellä alkaa olla jo aavistus selkärangasta, ja on alkanut pitää puoliani. Eipä sillä, ei anoppi anna poikansa puheille mitään arvoa. Harvoin ollaan tekemisissä, mua ei haittaisi, vaikka ei oltaisi anopin kanssa missään tekemisissä.

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Veikkaan että väitettäisiin inttäjää hulluksi ja/tai huumorintajuttomaksi tyhjästä niuhottajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Noista itseään "äidiksi" kutsuvista isoäideistä: mua kiinnostaisi tietää mitä tapahtuisi jos heiltä kysyis ihan suoraan "miksi kutsut itseäsi äidiksi vaikka et sellainen ole". Naureskelisivatko vain että "ihan vahingossa se tapahtui"? Entä jos sanoisi rauhallisesti että tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa ettei voi olla vahinko, joten voitko perustella miksi teet niin. Tulisikohan mitään vastausta, raivostuisivatko, vai mikä olisi reaktio?

Anoppi kyllä nyt valitettavasti tunnistaa itsensä tästä jos lukee, mutta useimmiten ei kommentoinut mitenkään vaan teeskenteli ikään kuin ettei kuullut mitä hänelle sanottiin. Kerran sitten vastasi: "Niin mutta olenhan minä *Matin äiti", eli anopin logiikalla koska hän on poikansa äiti, niin hän voi myös kutsua poikansa lapsille itseään äidiksi (?).

Olemme siis usein puuttuneet tähän.