Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta edellinen kysyi onko naisten omat äidit samanlaisia kuin nämä hirviöanopit.
Miesten äidit tuppaa olemaan paljon hankalampia, johtuen varmasti siitä että ainakin itse pystyn omalle äidille sanomaan ihan mitä tahansa, mutta jostain syystä miehet on huonompia sanomaan omalle äidilleen. Sitten se on se miniä joka on paha, "oma poika antaisi vauvan hoitoon ja näkisi vaikka joka päivä". Jep. Se mies vaan ei uskalla sanoa äidilleen mitään. Omat vanhempani ei ainakaan ikinä vaatineet lasta pienenä hoitoon, anoppi todellakin. Eikä annettu. Tässä vielä sellainen tilanne taustalla ettei mies itsekään halunnut antaa, koska äitinsä oli aika karsea miehelle kun hän oli lapsi, mutta tietenkään tätä ei koskaan sanonut äidilleen.
Anoppi on sitten mököttänyt x määrän aikoja tässä vuosien saatossa mutta emme jaksa enää välittää. Tämäkin taitaa olla anoppien ongelma, mököttäminen.
Oma anoppini ehdotti viikko synnytyksestä, että lähtisin lenkille ja hän hoitaisi vauvaa. Siis kyseessähän oli ihan puhtaasti, että anoppi halusi "leikkiä äitiä" vauvan kanssa, ja kun eihän se onnistu jos se oikea äiti on paikalla. Kun kohteliaasti kieltäydyin, niin aloitti marttyyrivalituksen minulle ja miehelle, että milloinkohan hän sitten saa vauvaa hoitaa yhyy. Siis viikko synnytyksestä! No sikäli kyllä itkut meni oikeaan osoitteeseen, että kun tuota marttyrointia, syyllistämistä ja yleistä sekoilua on aikamme kuultu, niin ei ole saanut hoitaa vielä tänäkään päivänä.
Noh juttuni pointti oli kuitenkin tämä: jos oma äitini olisi ehdottanut että painun viikko synnytyksestä lenkille jotta hän saisi kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa, olisi tukehtunut pullaani siihen paikkaan - niin absurdia se olisi ollut hänen suustaan.
Toki joillain naisillekin on tällaisia minä minä ja minun tunteet -äitejä. Tässäkin ketjussa tainnut olla jokunen.
Tätä oli meilläkin ja alkoi myös viikko synnytyksestä. Jos tuore mummi ei saanut minua painostettua kävelylle koiran kanssa, vinkui suureen ääneen että no kyllä olis hyvä mennä, ja appi alkoi häntä säestämään. "ei se raaski, heh heh, luulee ettei muut osaa hoitaa" nälvi tuohon tyyliin noissa tilanteissa. Ennen esikoisen syntymää välit olivat hyvät, en ole koskaan nähnyt kenenkään kohdalla yhtä nopeaa ja täydellistä muutosta tavallisista ihmisistä täysiksi k***päiksi.
Anoppi muuttui koko ajan aggressiivisemmaksi, meni jotenkin sekaisin, sähisi minulle, että "et ota", kun halusin vauvan syliini jne. Kuvitteli että toimintansa on ok ja katsomme kaiken sormien välistä, tai ei itse nähnyt miten toimi?
Lopputuloksena minä vihaan heitä edelleen, emmekä ole tekemisissä kuin harvoin, emmekä päästä lapsia heille ilman valvontaa. Tunne on molemminpuolinen, me olimme viimeinen mahdollisuus heille toteuttaa vanhemmuutta joka ei silloin aikoinaan kiinnostanut ja lapsille haukutaan ja vähätellään meitä vanhempia jopa meidän kuullenkin. Nyt anoppi ruikuttaa pitkin kyliä kun on vieraannutettu lapsenlapsista ja mt-ongelmainen miniä jne. ja kuulemma facebookiinsa linkkaa vieraannutus - juttuja.He olivat _täysin_ normaaleja, mukavia, ennen esikoista. Onneksi perheemme säilyi ehjänä siitä kaikesta, mutta varsinkin miehelleni hänen vanhempiensa käytös on tuottanut tuskaa.
On se sentään hyvä, ettet itse ole muuttunut ollenkaan tänä aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta edellinen kysyi onko naisten omat äidit samanlaisia kuin nämä hirviöanopit.
Miesten äidit tuppaa olemaan paljon hankalampia, johtuen varmasti siitä että ainakin itse pystyn omalle äidille sanomaan ihan mitä tahansa, mutta jostain syystä miehet on huonompia sanomaan omalle äidilleen. Sitten se on se miniä joka on paha, "oma poika antaisi vauvan hoitoon ja näkisi vaikka joka päivä". Jep. Se mies vaan ei uskalla sanoa äidilleen mitään. Omat vanhempani ei ainakaan ikinä vaatineet lasta pienenä hoitoon, anoppi todellakin. Eikä annettu. Tässä vielä sellainen tilanne taustalla ettei mies itsekään halunnut antaa, koska äitinsä oli aika karsea miehelle kun hän oli lapsi, mutta tietenkään tätä ei koskaan sanonut äidilleen.
Anoppi on sitten mököttänyt x määrän aikoja tässä vuosien saatossa mutta emme jaksa enää välittää. Tämäkin taitaa olla anoppien ongelma, mököttäminen.
Oma anoppini ehdotti viikko synnytyksestä, että lähtisin lenkille ja hän hoitaisi vauvaa. Siis kyseessähän oli ihan puhtaasti, että anoppi halusi "leikkiä äitiä" vauvan kanssa, ja kun eihän se onnistu jos se oikea äiti on paikalla. Kun kohteliaasti kieltäydyin, niin aloitti marttyyrivalituksen minulle ja miehelle, että milloinkohan hän sitten saa vauvaa hoitaa yhyy. Siis viikko synnytyksestä! No sikäli kyllä itkut meni oikeaan osoitteeseen, että kun tuota marttyrointia, syyllistämistä ja yleistä sekoilua on aikamme kuultu, niin ei ole saanut hoitaa vielä tänäkään päivänä.
Noh juttuni pointti oli kuitenkin tämä: jos oma äitini olisi ehdottanut että painun viikko synnytyksestä lenkille jotta hän saisi kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa, olisi tukehtunut pullaani siihen paikkaan - niin absurdia se olisi ollut hänen suustaan.
Toki joillain naisillekin on tällaisia minä minä ja minun tunteet -äitejä. Tässäkin ketjussa tainnut olla jokunen.
Tätä oli meilläkin ja alkoi myös viikko synnytyksestä. Jos tuore mummi ei saanut minua painostettua kävelylle koiran kanssa, vinkui suureen ääneen että no kyllä olis hyvä mennä, ja appi alkoi häntä säestämään. "ei se raaski, heh heh, luulee ettei muut osaa hoitaa" nälvi tuohon tyyliin noissa tilanteissa. Ennen esikoisen syntymää välit olivat hyvät, en ole koskaan nähnyt kenenkään kohdalla yhtä nopeaa ja täydellistä muutosta tavallisista ihmisistä täysiksi k***päiksi.
Anoppi muuttui koko ajan aggressiivisemmaksi, meni jotenkin sekaisin, sähisi minulle, että "et ota", kun halusin vauvan syliini jne. Kuvitteli että toimintansa on ok ja katsomme kaiken sormien välistä, tai ei itse nähnyt miten toimi?
Lopputuloksena minä vihaan heitä edelleen, emmekä ole tekemisissä kuin harvoin, emmekä päästä lapsia heille ilman valvontaa. Tunne on molemminpuolinen, me olimme viimeinen mahdollisuus heille toteuttaa vanhemmuutta joka ei silloin aikoinaan kiinnostanut ja lapsille haukutaan ja vähätellään meitä vanhempia jopa meidän kuullenkin. Nyt anoppi ruikuttaa pitkin kyliä kun on vieraannutettu lapsenlapsista ja mt-ongelmainen miniä jne. ja kuulemma facebookiinsa linkkaa vieraannutus - juttuja.He olivat _täysin_ normaaleja, mukavia, ennen esikoista. Onneksi perheemme säilyi ehjänä siitä kaikesta, mutta varsinkin miehelleni hänen vanhempiensa käytös on tuottanut tuskaa.
On se sentään hyvä, ettet itse ole muuttunut ollenkaan tänä aikana.
Olen muuttunut, paljonkin. Olen oppinut olemaan välittämättä kahden itsekkään ihmisen haluista ja mielenpahoittamisista. Olen äidiksi tultuani löytänyt myös omat rajani kunnolla. Eli appivanhempien näkökulmasta varmaan harmillinen muutos :)
-se koiralenkeille painostettu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vietetään nyt sitten se viikonloppu appivanhempien luona.
Viikonloppu alkoi silleen et tultiin autolla pihalle, niin appi ryntäsi autolle ja nappasi vauvan mukaansa ennen kun edes ehdin autosta nousta. Itse sain sit kantaa kaikki laukut. Ensi kerralla menee kyl ovet lukkoon!
Anoppi oli sitten heti menossa ottamaan istuimesta pois jolloin vauva oli herännyt hätääntyneenä. Huusi jo kun pääsin ovesta sisälle. Appi käski syömään ja silloin tietenkin ottivat vauvan syliin. Oli saunakin lämmitetty.
Yritin illalla nukuttaa vauvaa, niin eikö anoppi sitten rampannut huoneeseen jatkuvasti häiritsemässä, sanoi et voi kyl ottaa syliin, johon vastasin et vauva nukkuu sängyssä. Vähän aikaa anoppi sit jäi siihen istumaan kunnes nousi ja sanoi et hän kyl ottaa sit syliin jos ei nukahda, ja lähti.
Oli sitten itse mennytkin ottamaan kun oltiin saunomassa, vauva oli kuulemma itkenyt koko sen ajan, ja anoppi ihmetteli et mikä sitä vaivaa.
Puhuin taas mieheni kanssa et nyt tää loppuu, mies oli sitten samana iltana sanonut äitilleen ettei voi jatkuvasti pitää vauvaa sylissä.
Seuraavana aamuna anoppi mökötti makuhuoneessaan, en nähnyt sitä kun vasta päivällä. Eikä hän yrittänyt vauvaa ottaa omatoimisesti syliin enää. No myöhemmin kun sitten sai vauvan hetkeksi syliinsä niin alkoi taas sama käytös: ei antanut takaisin, piiloveetuilua jatkuvasti "mites ei nyt muka enää viihdy sylissä, kyl se ennen viihtyi jne". Eli opin ettei kannata antaa tällaisille tapauksille yhtään periksi!
(Mieheni muuten sanoi, että on ylpeä minusta kun näin suojelen vauvaa jopa läheisiä vastaan jos tarve vaatii.)
Miehen kuuluisi suojella perhettään ilman eri käskytyksiä ja sinun sanoa suoraan niille miehen sukulaisille.
Viikonloppu päättyi siis kun mies puhui äitinsä kanssa ja pyysi minuakin mukaan puhumaan siitä, miten hänen pitää antaa vauvan nukkua ja syödä eikä yrittää omia. Anoppi loukkaantui syvästi mutta puolistin vauvaani.
Anoppi yritti keskustelun aikana suostutella vielä jättämään vauvani hänelle hoitoon! Sanoin sitten lopulta kun jankuttaminen ei loppunut että "minä en neuvottele vaan minä sanon, ja sanon EI!
Anoppi nyt sitten mököttää, ei tullut hyvästelemään lähti pois kun tulin huoneeseen jne, todella lapsellista käytöstä. Olen kuitenkin niin ylpeä itsestäni kun uskalsin puolustaa vauvaa. :)
Tuossa tilanteessa miehen olisi pitänyt sisuuntua ja itse sanoa äidilleen, eikä odottaa että vaimo hermostuu. Anoppikin uskoo ihan eri lailla kun oma poika sanoo asiasta. Kun miniä suuttuu, on helppo anopin vain itkeä ympäriinsä kaikille miten miniä on ilkeä ja hankala.
Mikä miehiä vaivaa kun eivät oman perheensä parasta ajattele, vaan myötäilevät manpuloivia äitejään oman perheen kustannuksella...
Opin tosta tilanteesta että pystyn ihan itse puolustamaan lastani, en miestäni tarvitse siihen, enkä välitä yhtään kenelle anoppi menee itkemään. Toi mököttäminenkään ei muhun tehoa, manipulointiahan sekin on. Jos anoppi meinaa käyttäytyä kuin mikäkin pikku kakara niin kohtelen sitä sellaisena, saa itse tulla sieltä mököttämästä kun on valmis, me jatketaan meidän elämää ihan normaalisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta edellinen kysyi onko naisten omat äidit samanlaisia kuin nämä hirviöanopit.
Miesten äidit tuppaa olemaan paljon hankalampia, johtuen varmasti siitä että ainakin itse pystyn omalle äidille sanomaan ihan mitä tahansa, mutta jostain syystä miehet on huonompia sanomaan omalle äidilleen. Sitten se on se miniä joka on paha, "oma poika antaisi vauvan hoitoon ja näkisi vaikka joka päivä". Jep. Se mies vaan ei uskalla sanoa äidilleen mitään. Omat vanhempani ei ainakaan ikinä vaatineet lasta pienenä hoitoon, anoppi todellakin. Eikä annettu. Tässä vielä sellainen tilanne taustalla ettei mies itsekään halunnut antaa, koska äitinsä oli aika karsea miehelle kun hän oli lapsi, mutta tietenkään tätä ei koskaan sanonut äidilleen.
Anoppi on sitten mököttänyt x määrän aikoja tässä vuosien saatossa mutta emme jaksa enää välittää. Tämäkin taitaa olla anoppien ongelma, mököttäminen.
Oma anoppini ehdotti viikko synnytyksestä, että lähtisin lenkille ja hän hoitaisi vauvaa. Siis kyseessähän oli ihan puhtaasti, että anoppi halusi "leikkiä äitiä" vauvan kanssa, ja kun eihän se onnistu jos se oikea äiti on paikalla. Kun kohteliaasti kieltäydyin, niin aloitti marttyyrivalituksen minulle ja miehelle, että milloinkohan hän sitten saa vauvaa hoitaa yhyy. Siis viikko synnytyksestä! No sikäli kyllä itkut meni oikeaan osoitteeseen, että kun tuota marttyrointia, syyllistämistä ja yleistä sekoilua on aikamme kuultu, niin ei ole saanut hoitaa vielä tänäkään päivänä.
Noh juttuni pointti oli kuitenkin tämä: jos oma äitini olisi ehdottanut että painun viikko synnytyksestä lenkille jotta hän saisi kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa, olisi tukehtunut pullaani siihen paikkaan - niin absurdia se olisi ollut hänen suustaan.
Toki joillain naisillekin on tällaisia minä minä ja minun tunteet -äitejä. Tässäkin ketjussa tainnut olla jokunen.
Ohimennen sanoen tuo on teillä naisilla todella yleistä. Katsos kun naisia anopitkin ovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vietetään nyt sitten se viikonloppu appivanhempien luona.
Viikonloppu alkoi silleen et tultiin autolla pihalle, niin appi ryntäsi autolle ja nappasi vauvan mukaansa ennen kun edes ehdin autosta nousta. Itse sain sit kantaa kaikki laukut. Ensi kerralla menee kyl ovet lukkoon!
Anoppi oli sitten heti menossa ottamaan istuimesta pois jolloin vauva oli herännyt hätääntyneenä. Huusi jo kun pääsin ovesta sisälle. Appi käski sy
ömään ja silloin tietenkin ottivat vauvan syliin. Oli saunakin lämmitetty.Yritin illalla nukuttaa vauvaa, niin eikö anoppi sitten rampannut huoneeseen jatkuvasti häiritsemässä, sanoi et voi kyl ottaa syliin, johon vastasin et vauva nukkuu sängyssä. Vähän aikaa anoppi sit jäi siihen istumaan kunnes nousi ja sanoi et hän kyl ottaa sit syliin jos ei nukahda, ja lähti.
Oli sitten itse mennytkin ottamaan kun oltiin saunomassa, vauva oli kuulemma itkenyt koko sen ajan, ja anoppi ihmetteli et mikä sitä vaivaa.
Puhuin taas mieheni kanssa et nyt tää loppuu, mies oli sitten samana iltana sanonut äitilleen ettei voi jatkuvasti pitää vauvaa sylissä.
Seuraavana aamuna anoppi mökötti makuhuoneessaan, en nähnyt sitä kun vasta päivällä. Eikä hän yrittänyt vauvaa ottaa omatoimisesti syliin enää. No myöhemmin kun sitten sai vauvan hetkeksi syliinsä niin alkoi taas sama käytös: ei antanut takaisin, piiloveetuilua jatkuvasti "mites ei nyt muka enää viihdy sylissä, kyl se ennen viihtyi jne". Eli opin ettei kannata antaa tällaisille tapauksille yhtään periksi!
(Mieheni muuten sanoi, että on ylpeä minusta kun näin suojelen vauvaa jopa läheisiä vastaan jos tarve vaatii.)
Miehen kuuluisi suojella perhettään ilman eri käskytyksiä ja sinun sanoa suoraan niille miehen sukulaisille.
Viikonloppu päättyi siis kun mies puhui äitinsä kanssa ja pyysi minuakin mukaan puhumaan siitä, miten hänen pitää antaa vauvan nukkua ja syödä eikä yrittää omia. Anoppi loukkaantui syvästi mutta puolistin vauvaani.
Anoppi yritti keskustelun aikana suostutella vielä jättämään vauvani hänelle hoitoon! Sanoin sitten lopulta kun jankuttaminen ei loppunut että "minä en neuvottele vaan minä sanon, ja sanon EI!
Anoppi nyt sitten mököttää, ei tullut hyvästelemään lähti pois kun tulin huoneeseen jne, todella lapsellista käytöstä. Olen kuitenkin niin ylpeä itsestäni kun uskalsin puolustaa vauvaa. :)
Tuossa tilanteessa miehen olisi pitänyt sisuuntua ja itse sanoa äidilleen, eikä odottaa että vaimo hermostuu. Anoppikin uskoo ihan eri lailla kun oma poika sanoo asiasta. Kun miniä suuttuu, on helppo anopin vain itkeä ympäriinsä kaikille miten miniä on ilkeä ja hankala.
Mikä miehiä vaivaa kun eivät oman perheensä parasta ajattele, vaan myötäilevät manpuloivia äitejään oman perheen kustannuksella...
Opin tosta tilanteesta että pystyn ihan itse puolustamaan lastani, en miestäni tarvitse siihen, enkä välitä yhtään kenelle anoppi menee itkemään. Toi mököttäminenkään ei muhun tehoa, manipulointiahan sekin on. Jos anoppi meinaa käyttäytyä kuin mikäkin pikku kakara niin kohtelen sitä sellaisena, saa itse tulla sieltä mököttämästä kun on valmis, me jatketaan meidän elämää ihan normaalisti.
Minulla elämä helpottui anopin kanssa merkittävästi kun aloin tunnistaa että mököttäminen ja marttyrointi on vallankäyttöä. Aikuiselta ihmiseltä kädet puuskassa, naama väärinpäin oleminen, muiden vaivihkainen vilkuilu että "toimiihan tämä nyt varmasti, alan tekoitkeä jos ei toimi", kun ei ole saanut tahtoaan läpi (puolivuotiasta vauvaa yöhoitoon, 2-vuotiasta mukaansa yön yli - reissulle 300km päähän, minulle tuntemattomien sukulaisten luokse tai kun emme antaneet hänen ehdottamaansa nimeä kuopukselle ym. ym. ym), on pelkästään säälittävää ja kertoo niin alhaisesta järjentasosta etten jätä lapsiani sellaisen ihmisen valvontaan.
Kun anoppi ensimmäisen kerran huomasi etten minä pelännyt enkä varonut hänen marttyyrikohtaustaan, veti hän sellaisen sitruuna-ilmeen naamalleen, katsoi minua kirjaimellisesti hampaat irvessä, etten enää pystynyt suhtautumaan häneen niin kuin normaaliin aikuiseen ihmiseen. Minun näkökulmastani hän on nykyään iso huonotapainen lapsi, täysin minäkeskeinen, henkisesti uhmaikäisen tasolle jäänyt raukka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta edellinen kysyi onko naisten omat äidit samanlaisia kuin nämä hirviöanopit.
Miesten äidit tuppaa olemaan paljon hankalampia, johtuen varmasti siitä että ainakin itse pystyn omalle äidille sanomaan ihan mitä tahansa, mutta jostain syystä miehet on huonompia sanomaan omalle äidilleen. Sitten se on se miniä joka on paha, "oma poika antaisi vauvan hoitoon ja näkisi vaikka joka päivä". Jep. Se mies vaan ei uskalla sanoa äidilleen mitään. Omat vanhempani ei ainakaan ikinä vaatineet lasta pienenä hoitoon, anoppi todellakin. Eikä annettu. Tässä vielä sellainen tilanne taustalla ettei mies itsekään halunnut antaa, koska äitinsä oli aika karsea miehelle kun hän oli lapsi, mutta tietenkään tätä ei koskaan sanonut äidilleen.
Anoppi on sitten mököttänyt x määrän aikoja tässä vuosien saatossa mutta emme jaksa enää välittää. Tämäkin taitaa olla anoppien ongelma, mököttäminen.
Oma anoppini ehdotti viikko synnytyksestä, että lähtisin lenkille ja hän hoitaisi vauvaa. Siis kyseessähän oli ihan puhtaasti, että anoppi halusi "leikkiä äitiä" vauvan kanssa, ja kun eihän se onnistu jos se oikea äiti on paikalla. Kun kohteliaasti kieltäydyin, niin aloitti marttyyrivalituksen minulle ja miehelle, että milloinkohan hän sitten saa vauvaa hoitaa yhyy. Siis viikko synnytyksestä! No sikäli kyllä itkut meni oikeaan osoitteeseen, että kun tuota marttyrointia, syyllistämistä ja yleistä sekoilua on aikamme kuultu, niin ei ole saanut hoitaa vielä tänäkään päivänä.
Noh juttuni pointti oli kuitenkin tämä: jos oma äitini olisi ehdottanut että painun viikko synnytyksestä lenkille jotta hän saisi kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa, olisi tukehtunut pullaani siihen paikkaan - niin absurdia se olisi ollut hänen suustaan.
Toki joillain naisillekin on tällaisia minä minä ja minun tunteet -äitejä. Tässäkin ketjussa tainnut olla jokunen.
Ohimennen sanoen tuo on teillä naisilla todella yleistä. Katsos kun naisia anopitkin ovat.
Teille ul i u l eille taas on todella yleistä vetää epätoivoisia aasinsiltoja aiheesta kuin aiheesta naisten vähättelyyn ja aivovammaiseen tyyliin yleistää ja pönkittää omaa pienen pojan kiukkuista "naiset on tyhmiä pylly päitä" - ajattelumallia. Joka muutes kumpuaa defenssistä - "naiset eivät tykkää minusta, joten niiden on pakko olla tyhmäpää kakkanaama pönttöaivoja!!"
Oma anoppi oli myös liian tungetteleva ja rajaton. Taisin tähänkin ketjuun kirjoittaa hänestä. Kohta lapsemme on 2v eikä ole ollut vielä kenelläkään vieraalla hoidossa. 1v ikään asti anoppi järjesti vähän väliä jotain draamaa ja jopa sanoi minulle, että "entä jos sinulle tapahtuu jotain? Lapsen pitää tottua muihinkin." Meinasin sanoa siihen, että tuolla logiikalla ei ainakaan isovanhempiin kannata tutustuttaa, kun heille nyt todennäköisimmin voi sattua jotain. Hillitsin kuitenkin itseni ja olen systemaattisesti päättänyt olla stressaamatta hänen mökötyksestään.
Hän myös yritti kiristää meitä vihjailemalla, että jos ei saa toimia vauvan kanssa kuten lystää, niin vauva olkoon ilman isovanhempia. Ei siis sanonut niin suoraan, mutta jokaisessa riidassa muistutti, että isovanhemmat ovat lapsen kehitykselle tärkeitä jne. Eli jos sanoin vaikka, että ilman minua ei pääse vaunulenkille, niin hän sanoi, että ei sitten lähdetä ja kertoi, että kyllä isovanhempien kanssa pitäisi viettää aikaa. Oli siis mieluummin olematta lapsen kanssa, kuin olisi lapsen ja minun kanssani. Saattoi pistää vielä sähköpostia perään siitä, kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat lapsille.
Pidän edelleen puoleni lapseni hoitoon liittyvissä asioissa ja otin etäisyyttä enkä ole esim. kertonut kaikkea neuvolakuulumisia tai terveysongelmia, koska ne ovat perheemme asioita.
Kyllä se siitä jotenkin rauhoittui. Nyt ei olla kuultu juuri muuta, kuin pyyntöä puhua puhelimessa tms. Välillä kyläillään vuorotellen ja minusta ollaan jo aika normaalisti. Tietty etäisyys pitää pitää, jotta hänellä olisi edes pieni paine olla hiukan vieraskorea. Edelleenkään en luottaisi lastani hänelle hoitoon, koska vauva-aikana toimi täysin vastoin ohjeitani. Luottamus kun rakentuu niin hitaasti ja hän sen aina on osannut tuhota.
Kyllä siitä draamakuningattaresta saattaa vielä tulla sellainen siedettävä mummo! Anopin ei tarvitse olla mikään paras kaveri, vaan pakollinen sukulainen muiden joukossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma anoppi oli myös liian tungetteleva ja rajaton. Taisin tähänkin ketjuun kirjoittaa hänestä. Kohta lapsemme on 2v eikä ole ollut vielä kenelläkään vieraalla hoidossa. 1v ikään asti anoppi järjesti vähän väliä jotain draamaa ja jopa sanoi minulle, että "entä jos sinulle tapahtuu jotain? Lapsen pitää tottua muihinkin." Meinasin sanoa siihen, että tuolla logiikalla ei ainakaan isovanhempiin kannata tutustuttaa, kun heille nyt todennäköisimmin voi sattua jotain. Hillitsin kuitenkin itseni ja olen systemaattisesti päättänyt olla stressaamatta hänen mökötyksestään.
Hän myös yritti kiristää meitä vihjailemalla, että jos ei saa toimia vauvan kanssa kuten lystää, niin vauva olkoon ilman isovanhempia. Ei siis sanonut niin suoraan, mutta jokaisessa riidassa muistutti, että isovanhemmat ovat lapsen kehitykselle tärkeitä jne. Eli jos sanoin vaikka, että ilman minua ei pääse vaunulenkille, niin hän sanoi, että ei sitten lähdetä ja kertoi, että kyllä isovanhempien kanssa pitäisi viettää aikaa. Oli siis mieluummin olematta lapsen kanssa, kuin olisi lapsen ja minun kanssani. Saattoi pistää vielä sähköpostia perään siitä, kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat lapsille.
Pidän edelleen puoleni lapseni hoitoon liittyvissä asioissa ja otin etäisyyttä enkä ole esim. kertonut kaikkea neuvolakuulumisia tai terveysongelmia, koska ne ovat perheemme asioita.
Kyllä se siitä jotenkin rauhoittui. Nyt ei olla kuultu juuri muuta, kuin pyyntöä puhua puhelimessa tms. Välillä kyläillään vuorotellen ja minusta ollaan jo aika normaalisti. Tietty etäisyys pitää pitää, jotta hänellä olisi edes pieni paine olla hiukan vieraskorea. Edelleenkään en luottaisi lastani hänelle hoitoon, koska vauva-aikana toimi täysin vastoin ohjeitani. Luottamus kun rakentuu niin hitaasti ja hän sen aina on osannut tuhota.
Kyllä siitä draamakuningattaresta saattaa vielä tulla sellainen siedettävä mummo! Anopin ei tarvitse olla mikään paras kaveri, vaan pakollinen sukulainen muiden joukossa.
Kovasti tosiaan mainostettiin kuinka lapsenlapsi on maailman rakkain asia ja kauhea vaatiminen hoitoon koko ajan jne. mutta todellakin sillä ehdolla, että isovanhemmat saavat toimia oman mielensä mukaan vauvan ja sittemmin taaperon kanssa ja ehdottomasti niin, ettemme me vanhemmat ole paikalla - ja ME ajamme heille, poikkeuksetta, vaikka kaksi työssäkäyvää, tervettä (ainakin fyysisesti...) keski-ikäistä ajaisi monta kertaa vähemmällä vaivalla meille kuin me heille päivärytmin muutoksineen, pakkaamisineen, koira pitää ottaa mukaan jne. Saattoivat olla 2-3 kuukautta näkemättä lasta kun me emme ajaneet heille vaan kutsuimme heidät tänne ja jatkuvasti soittivat ja laittoivat syyllistäviä viestejä, kun on niin ikävä ja nyt kyllä sais "mummun kulta" jo tulla *mummua ja vaaria viihdyttämään*. Siis noilla sanoilla.
Eli lapsenlapsi on heille rakas vain, jos hänen kanssaan saa toimia vanhemman roolissa, eli siis tyydyttää omia tarpeitaan ja olla lisäksi "omalla alueella", omassa kodissa, käydä vaikka kivaa mielikuvitusleikkiä kuinka lapsi onkin oikeastaan heidän pikkuinen iltatähtensä?
Emme menettäneet mitään, kun välit viilenivät, vaan saimme paljon hyvää tilalle. Älkää hyvät ihmiset pitäkö kynsin ja hampain kiinni huonosti käyttäytyvistä isovanhemmista - lapsi ei kärsi jos kasvaa ilman isovanhempia. Vain vanhemmat ovat korvaamattomia.
Eipämuuta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsi isovanhempiaan mihinkään tarvitse, omat vanhempansa vain (jos ovat normaaleja täysjärkisiä ihmisiä).
T: Lapsi jonka kaikki isovanhemmat olivat kuolleet jo ennen syntymääni
Ei varmaan tarvitse, mutta isovanhemmat ovat valtava rikkaus. Tulet huomaamaan kun apua tarvitset! Myös lapsen kannalta, sillä usein isovanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiin " puhtaalta pöydältä" ilman oman lapsen kasvatuksesta ja huolesta johtuneita rasitteita.
On valtava rikkaus lapselle saada isovanhemmat huomiota ja lämpöä.
Minulle isovanhemmat ja läheiset tädit, sedät ja enot ovat olleet lapsesta saakka tärkeitä. Oli luonnollista, että halusin myös oman lapseni luovan läheiset suhteet lähisululaisiin = perheeseen. Vauvaa hoivaamalla se suhde kehittyy. Erityisen lämmin suhde lapselkani ( nyt jo koululainen) on ukkiinsa, joka häntä hoiti eli pesi pyllyä, sylitteli koliikissa ja vaunutetteli jo 2 kk iästä saakka. Samaten mummoon suhde on läheinen, mutta sekin syveni vasta 1 v iässä, kun mummo pääsi paremmin hoitamaan lasta. Nykyisin läheiset suhteet isovanhempiin (ja tätiin) ovat koko perheellemme valtava voimavara niin konkreettisesti apuna arjessa kuin henkisestikin. Ja vanheneville isovanhemmille lapsi on suuri ilonaihe elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eipämuuta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsi isovanhempiaan mihinkään tarvitse, omat vanhempansa vain (jos ovat normaaleja täysjärkisiä ihmisiä).
T: Lapsi jonka kaikki isovanhemmat olivat kuolleet jo ennen syntymääni
Ei varmaan tarvitse, mutta isovanhemmat ovat valtava rikkaus. Tulet huomaamaan kun apua tarvitset! Myös lapsen kannalta, sillä usein isovanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiin " puhtaalta pöydältä" ilman oman lapsen kasvatuksesta ja huolesta johtuneita rasitteita.
On valtava rikkaus lapselle saada isovanhemmat huomiota ja lämpöä.Minulle isovanhemmat ja läheiset tädit, sedät ja enot ovat olleet lapsesta saakka tärkeitä. Oli luonnollista, että halusin myös oman lapseni luovan läheiset suhteet lähisululaisiin = perheeseen. Vauvaa hoivaamalla se suhde kehittyy. Erityisen lämmin suhde lapselkani ( nyt jo koululainen) on ukkiinsa, joka häntä hoiti eli pesi pyllyä, sylitteli koliikissa ja vaunutetteli jo 2 kk iästä saakka. Samaten mummoon suhde on läheinen, mutta sekin syveni vasta 1 v iässä, kun mummo pääsi paremmin hoitamaan lasta. Nykyisin läheiset suhteet isovanhempiin (ja tätiin) ovat koko perheellemme valtava voimavara niin konkreettisesti apuna arjessa kuin henkisestikin. Ja vanheneville isovanhemmille lapsi on suuri ilonaihe elämässä.
Eivätköhän normaalit, lapsenlapsen vanhempia kunnioittavat isovanhemmat ole asia erikseen, tässä ketjussa on käsitelty ongelmallisia tapauksia.
Vierailija kirjoitti:
Eipämuuta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsi isovanhempiaan mihinkään tarvitse, omat vanhempansa vain (jos ovat normaaleja täysjärkisiä ihmisiä).
T: Lapsi jonka kaikki isovanhemmat olivat kuolleet jo ennen syntymääni
Ei varmaan tarvitse, mutta isovanhemmat ovat valtava rikkaus. Tulet huomaamaan kun apua tarvitset! Myös lapsen kannalta, sillä usein isovanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiin " puhtaalta pöydältä" ilman oman lapsen kasvatuksesta ja huolesta johtuneita rasitteita.
On valtava rikkaus lapselle saada isovanhemmat huomiota ja lämpöä.Minulle isovanhemmat ja läheiset tädit, sedät ja enot ovat olleet lapsesta saakka tärkeitä. Oli luonnollista, että halusin myös oman lapseni luovan läheiset suhteet lähisululaisiin = perheeseen. Vauvaa hoivaamalla se suhde kehittyy. Erityisen lämmin suhde lapselkani ( nyt jo koululainen) on ukkiinsa, joka häntä hoiti eli pesi pyllyä, sylitteli koliikissa ja vaunutetteli jo 2 kk iästä saakka. Samaten mummoon suhde on läheinen, mutta sekin syveni vasta 1 v iässä, kun mummo pääsi paremmin hoitamaan lasta. Nykyisin läheiset suhteet isovanhempiin (ja tätiin) ovat koko perheellemme valtava voimavara niin konkreettisesti apuna arjessa kuin henkisestikin. Ja vanheneville isovanhemmille lapsi on suuri ilonaihe elämässä.
Kyllä minulla on kehittynyt kaikkiin lapsenlapsiin hyvät suhteet, vaikka en kaikkia ole hoitanut. Samoin kun anopillani on läheiset suhteet lapsiini, vaikka ei heitä pystynyt koskaan hoitamaan fyysisen sairautensa vuoksi.
Taidat olla aika nuori vielä. Myöhemmin tulet huomaamaan, että lapsesi solmivat vaikka kuinka paljon rikkaita ja tärkeitä ihmissuhteita, vaikka nämä eivät olisi olleet koko elämässänne vauva-aikana. Tulee ystäviä, lastenhoitajia, eskariopettajia, opettajia, harrastusvalmentajia ja -kavereita, kavereiden vanhempia, joku ennen etäiseksi jäänyt kummi voi tulla läheisemmäksi myöhemmin jne. Näistähän suurin ja tärkein kiintymyssuhde tulee aikanaan olemaan se oma puoliso, läheinen suhde ei siis missään nimessä vaadi sitä että on vaihtanut toisen vaippaa :) vaan jos suhde äitiin ja isää on ollut hyvä, niin lapsi oppii muodostamaan suhteita myös muiden kanssa.
Se että joku hoitaa lasta paljon vauvana ei ole tae hyvästä ja läheisestä suhteesta myöhemmin, samoin kuin se että joku ei hoida lasta vauvana tai pikkulapsiaikana ei mitenkään poissulje hyvän ihmissuhteen kehittymistä lapsen ja tämän henkilön välille. Kyllä lastenhoitoon kannattaa suhtautua ensisijaisesti niin, että se on vanhempien auttamista, joka myös toki rikastuttaa hoitajan elämää myös ja parhaimmillaan syventää lapsen ja tämän henkilön suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma anoppi oli myös liian tungetteleva ja rajaton. Taisin tähänkin ketjuun kirjoittaa hänestä. Kohta lapsemme on 2v eikä ole ollut vielä kenelläkään vieraalla hoidossa. 1v ikään asti anoppi järjesti vähän väliä jotain draamaa ja jopa sanoi minulle, että "entä jos sinulle tapahtuu jotain? Lapsen pitää tottua muihinkin." Meinasin sanoa siihen, että tuolla logiikalla ei ainakaan isovanhempiin kannata tutustuttaa, kun heille nyt todennäköisimmin voi sattua jotain. Hillitsin kuitenkin itseni ja olen systemaattisesti päättänyt olla stressaamatta hänen mökötyksestään.
Hän myös yritti kiristää meitä vihjailemalla, että jos ei saa toimia vauvan kanssa kuten lystää, niin vauva olkoon ilman isovanhempia. Ei siis sanonut niin suoraan, mutta jokaisessa riidassa muistutti, että isovanhemmat ovat lapsen kehitykselle tärkeitä jne. Eli jos sanoin vaikka, että ilman minua ei pääse vaunulenkille, niin hän sanoi, että ei sitten lähdetä ja kertoi, että kyllä isovanhempien kanssa pitäisi viettää aikaa. Oli siis mieluummin olematta lapsen kanssa, kuin olisi lapsen ja minun kanssani. Saattoi pistää vielä sähköpostia perään siitä, kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat lapsille.
Pidän edelleen puoleni lapseni hoitoon liittyvissä asioissa ja otin etäisyyttä enkä ole esim. kertonut kaikkea neuvolakuulumisia tai terveysongelmia, koska ne ovat perheemme asioita.
Kyllä se siitä jotenkin rauhoittui. Nyt ei olla kuultu juuri muuta, kuin pyyntöä puhua puhelimessa tms. Välillä kyläillään vuorotellen ja minusta ollaan jo aika normaalisti. Tietty etäisyys pitää pitää, jotta hänellä olisi edes pieni paine olla hiukan vieraskorea. Edelleenkään en luottaisi lastani hänelle hoitoon, koska vauva-aikana toimi täysin vastoin ohjeitani. Luottamus kun rakentuu niin hitaasti ja hän sen aina on osannut tuhota.
Kyllä siitä draamakuningattaresta saattaa vielä tulla sellainen siedettävä mummo! Anopin ei tarvitse olla mikään paras kaveri, vaan pakollinen sukulainen muiden joukossa.
Kovasti tosiaan mainostettiin kuinka lapsenlapsi on maailman rakkain asia ja kauhea vaatiminen hoitoon koko ajan jne. mutta todellakin sillä ehdolla, että isovanhemmat saavat toimia oman mielensä mukaan vauvan ja sittemmin taaperon kanssa ja ehdottomasti niin, ettemme me vanhemmat ole paikalla - ja ME ajamme heille, poikkeuksetta, vaikka kaksi työssäkäyvää, tervettä (ainakin fyysisesti...) keski-ikäistä ajaisi monta kertaa vähemmällä vaivalla meille kuin me heille päivärytmin muutoksineen, pakkaamisineen, koira pitää ottaa mukaan jne. Saattoivat olla 2-3 kuukautta näkemättä lasta kun me emme ajaneet heille vaan kutsuimme heidät tänne ja jatkuvasti soittivat ja laittoivat syyllistäviä viestejä, kun on niin ikävä ja nyt kyllä sais "mummun kulta" jo tulla *mummua ja vaaria viihdyttämään*. Siis noilla sanoilla.
Eli lapsenlapsi on heille rakas vain, jos hänen kanssaan saa toimia vanhemman roolissa, eli siis tyydyttää omia tarpeitaan ja olla lisäksi "omalla alueella", omassa kodissa, käydä vaikka kivaa mielikuvitusleikkiä kuinka lapsi onkin oikeastaan heidän pikkuinen iltatähtensä?
Emme menettäneet mitään, kun välit viilenivät, vaan saimme paljon hyvää tilalle. Älkää hyvät ihmiset pitäkö kynsin ja hampain kiinni huonosti käyttäytyvistä isovanhemmista - lapsi ei kärsi jos kasvaa ilman isovanhempia. Vain vanhemmat ovat korvaamattomia.
Eivät vanhemmatkaan korvaamattomia ole.
Moni lapsi on elänyt muiden ihmisten kuin omien vanhempien kanssa.
Eivätkä kaikki vanhemmat ole edes hyväksi lapsille, näitähän huostaanotetaankin jopa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma anoppi oli myös liian tungetteleva ja rajaton. Taisin tähänkin ketjuun kirjoittaa hänestä. Kohta lapsemme on 2v eikä ole ollut vielä kenelläkään vieraalla hoidossa. 1v ikään asti anoppi järjesti vähän väliä jotain draamaa ja jopa sanoi minulle, että "entä jos sinulle tapahtuu jotain? Lapsen pitää tottua muihinkin." Meinasin sanoa siihen, että tuolla logiikalla ei ainakaan isovanhempiin kannata tutustuttaa, kun heille nyt todennäköisimmin voi sattua jotain. Hillitsin kuitenkin itseni ja olen systemaattisesti päättänyt olla stressaamatta hänen mökötyksestään.
Hän myös yritti kiristää meitä vihjailemalla, että jos ei saa toimia vauvan kanssa kuten lystää, niin vauva olkoon ilman isovanhempia. Ei siis sanonut niin suoraan, mutta jokaisessa riidassa muistutti, että isovanhemmat ovat lapsen kehitykselle tärkeitä jne. Eli jos sanoin vaikka, että ilman minua ei pääse vaunulenkille, niin hän sanoi, että ei sitten lähdetä ja kertoi, että kyllä isovanhempien kanssa pitäisi viettää aikaa. Oli siis mieluummin olematta lapsen kanssa, kuin olisi lapsen ja minun kanssani. Saattoi pistää vielä sähköpostia perään siitä, kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat lapsille.
Pidän edelleen puoleni lapseni hoitoon liittyvissä asioissa ja otin etäisyyttä enkä ole esim. kertonut kaikkea neuvolakuulumisia tai terveysongelmia, koska ne ovat perheemme asioita.
Kyllä se siitä jotenkin rauhoittui. Nyt ei olla kuultu juuri muuta, kuin pyyntöä puhua puhelimessa tms. Välillä kyläillään vuorotellen ja minusta ollaan jo aika normaalisti. Tietty etäisyys pitää pitää, jotta hänellä olisi edes pieni paine olla hiukan vieraskorea. Edelleenkään en luottaisi lastani hänelle hoitoon, koska vauva-aikana toimi täysin vastoin ohjeitani. Luottamus kun rakentuu niin hitaasti ja hän sen aina on osannut tuhota.
Kyllä siitä draamakuningattaresta saattaa vielä tulla sellainen siedettävä mummo! Anopin ei tarvitse olla mikään paras kaveri, vaan pakollinen sukulainen muiden joukossa.
Kovasti tosiaan mainostettiin kuinka lapsenlapsi on maailman rakkain asia ja kauhea vaatiminen hoitoon koko ajan jne. mutta todellakin sillä ehdolla, että isovanhemmat saavat toimia oman mielensä mukaan vauvan ja sittemmin taaperon kanssa ja ehdottomasti niin, ettemme me vanhemmat ole paikalla - ja ME ajamme heille, poikkeuksetta, vaikka kaksi työssäkäyvää, tervettä (ainakin fyysisesti...) keski-ikäistä ajaisi monta kertaa vähemmällä vaivalla meille kuin me heille päivärytmin muutoksineen, pakkaamisineen, koira pitää ottaa mukaan jne. Saattoivat olla 2-3 kuukautta näkemättä lasta kun me emme ajaneet heille vaan kutsuimme heidät tänne ja jatkuvasti soittivat ja laittoivat syyllistäviä viestejä, kun on niin ikävä ja nyt kyllä sais "mummun kulta" jo tulla *mummua ja vaaria viihdyttämään*. Siis noilla sanoilla.
Eli lapsenlapsi on heille rakas vain, jos hänen kanssaan saa toimia vanhemman roolissa, eli siis tyydyttää omia tarpeitaan ja olla lisäksi "omalla alueella", omassa kodissa, käydä vaikka kivaa mielikuvitusleikkiä kuinka lapsi onkin oikeastaan heidän pikkuinen iltatähtensä?
Emme menettäneet mitään, kun välit viilenivät, vaan saimme paljon hyvää tilalle. Älkää hyvät ihmiset pitäkö kynsin ja hampain kiinni huonosti käyttäytyvistä isovanhemmista - lapsi ei kärsi jos kasvaa ilman isovanhempia. Vain vanhemmat ovat korvaamattomia.Eivät vanhemmatkaan korvaamattomia ole.
Moni lapsi on elänyt muiden ihmisten kuin omien vanhempien kanssa.
Eivätkä kaikki vanhemmat ole edes hyväksi lapsille, näitähän huostaanotetaankin jopa.
Joku rajaton mummeli saivartelee, kun pahastui tuosta korvaamattomuus - asiasta yhdessä viestissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmettä te ulisette? Kun tuo vauva aika on ohi olette mielissä ne jos iso vanhemmat hoitavat lapsia. Niin ja oikeesti, jos teille sattuu jotain, joudutte sairaalaan tai liukastutte ettekä pääse liikkumaan tarvitsette apua, tuskin kenenkään " kaveri" ottaa hommakseen tuolloin viedä vaikka lapsia hoitoon tai puistoon ja kuunnella valitustanne. Uskokaa kun sanon mutta vauvat kasvavat ja olette myöhemmin onnellisia kaikista joihin oikeasti voi luottaa lapsensa.
Itse laitoin vauvan jo lähes sata vuotiaan sukulaisen syliin ja menin kahville. Pieni hetki mutta iso teko! Ja ei, en todellakaan anna lapsia kenekään muun hoitoon kuin isovanhempien. Ette voi koskaan mennä takuuseen kenestäkään muusta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma anoppi oli myös liian tungetteleva ja rajaton. Taisin tähänkin ketjuun kirjoittaa hänestä. Kohta lapsemme on 2v eikä ole ollut vielä kenelläkään vieraalla hoidossa. 1v ikään asti anoppi järjesti vähän väliä jotain draamaa ja jopa sanoi minulle, että "entä jos sinulle tapahtuu jotain? Lapsen pitää tottua muihinkin." Meinasin sanoa siihen, että tuolla logiikalla ei ainakaan isovanhempiin kannata tutustuttaa, kun heille nyt todennäköisimmin voi sattua jotain. Hillitsin kuitenkin itseni ja olen systemaattisesti päättänyt olla stressaamatta hänen mökötyksestään.
Hän myös yritti kiristää meitä vihjailemalla, että jos ei saa toimia vauvan kanssa kuten lystää, niin vauva olkoon ilman isovanhempia. Ei siis sanonut niin suoraan, mutta jokaisessa riidassa muistutti, että isovanhemmat ovat lapsen kehitykselle tärkeitä jne. Eli jos sanoin vaikka, että ilman minua ei pääse vaunulenkille, niin hän sanoi, että ei sitten lähdetä ja kertoi, että kyllä isovanhempien kanssa pitäisi viettää aikaa. Oli siis mieluummin olematta lapsen kanssa, kuin olisi lapsen ja minun kanssani. Saattoi pistää vielä sähköpostia perään siitä, kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat lapsille.
Pidän edelleen puoleni lapseni hoitoon liittyvissä asioissa ja otin etäisyyttä enkä ole esim. kertonut kaikkea neuvolakuulumisia tai terveysongelmia, koska ne ovat perheemme asioita.
Kyllä se siitä jotenkin rauhoittui. Nyt ei olla kuultu juuri muuta, kuin pyyntöä puhua puhelimessa tms. Välillä kyläillään vuorotellen ja minusta ollaan jo aika normaalisti. Tietty etäisyys pitää pitää, jotta hänellä olisi edes pieni paine olla hiukan vieraskorea. Edelleenkään en luottaisi lastani hänelle hoitoon, koska vauva-aikana toimi täysin vastoin ohjeitani. Luottamus kun rakentuu niin hitaasti ja hän sen aina on osannut tuhota.
Kyllä siitä draamakuningattaresta saattaa vielä tulla sellainen siedettävä mummo! Anopin ei tarvitse olla mikään paras kaveri, vaan pakollinen sukulainen muiden joukossa.
Kovasti tosiaan mainostettiin kuinka lapsenlapsi on maailman rakkain asia ja kauhea vaatiminen hoitoon koko ajan jne. mutta todellakin sillä ehdolla, että isovanhemmat saavat toimia oman mielensä mukaan vauvan ja sittemmin taaperon kanssa ja ehdottomasti niin, ettemme me vanhemmat ole paikalla - ja ME ajamme heille, poikkeuksetta, vaikka kaksi työssäkäyvää, tervettä (ainakin fyysisesti...) keski-ikäistä ajaisi monta kertaa vähemmällä vaivalla meille kuin me heille päivärytmin muutoksineen, pakkaamisineen, koira pitää ottaa mukaan jne. Saattoivat olla 2-3 kuukautta näkemättä lasta kun me emme ajaneet heille vaan kutsuimme heidät tänne ja jatkuvasti soittivat ja laittoivat syyllistäviä viestejä, kun on niin ikävä ja nyt kyllä sais "mummun kulta" jo tulla *mummua ja vaaria viihdyttämään*. Siis noilla sanoilla.
Eli lapsenlapsi on heille rakas vain, jos hänen kanssaan saa toimia vanhemman roolissa, eli siis tyydyttää omia tarpeitaan ja olla lisäksi "omalla alueella", omassa kodissa, käydä vaikka kivaa mielikuvitusleikkiä kuinka lapsi onkin oikeastaan heidän pikkuinen iltatähtensä?
Emme menettäneet mitään, kun välit viilenivät, vaan saimme paljon hyvää tilalle. Älkää hyvät ihmiset pitäkö kynsin ja hampain kiinni huonosti käyttäytyvistä isovanhemmista - lapsi ei kärsi jos kasvaa ilman isovanhempia. Vain vanhemmat ovat korvaamattomia.Eivät vanhemmatkaan korvaamattomia ole.
Moni lapsi on elänyt muiden ihmisten kuin omien vanhempien kanssa.
Eivätkä kaikki vanhemmat ole edes hyväksi lapsille, näitähän huostaanotetaankin jopa.
Kyllä ovat siinä mielessä, että ilman omaa vanhempaa kasvaminen jättää aina jälkensä lapseen - myös huostaanotetuille, ja tutkimusten mukaan jopa vastasyntyneinä adoptoiduille.
Tämä ei tarkoita että nämä lapset eivät voisi elää hyvää elämää ja aikanaan käsitellä tätä asiaa, mutta tietyllä tapaa ne omat vanhemmat ovat korvaamattomia ihmisiä mitä tulee lapsen (psykologiseen) kehitykseen.
Sanotaanko näin, ilman isovanhempaa kasvusta ei jää sen kummempaa traumaa kuin ilman vaikkapa serkkua tai tätiä kasvusta, mutta ilman vanhempia kasvamisesta taatusti jää aina - toiset onnistuvat onneksi siitä aikuisiällä selviämään ja toisilla varmasti ihan luonnekin auttaa selviytymään paremmin kuin toisilla.
Sorrymut kirjoitti:
Mitä ihmettä te ulisette? Kun tuo vauva aika on ohi olette mielissä ne jos iso vanhemmat hoitavat lapsia. Niin ja oikeesti, jos teille sattuu jotain, joudutte sairaalaan tai liukastutte ettekä pääse liikkumaan tarvitsette apua, tuskin kenenkään " kaveri" ottaa hommakseen tuolloin viedä vaikka lapsia hoitoon tai puistoon ja kuunnella valitustanne. Uskokaa kun sanon mutta vauvat kasvavat ja olette myöhemmin onnellisia kaikista joihin oikeasti voi luottaa lapsensa.
Itse laitoin vauvan jo lähes sata vuotiaan sukulaisen syliin ja menin kahville. Pieni hetki mutta iso teko! Ja ei, en todellakaan anna lapsia kenekään muun hoitoon kuin isovanhempien. Ette voi koskaan mennä takuuseen kenestäkään muusta!
Olipa kerrassaan hölmö yleistys. Kyllä me on pärjätty synnytykset ja reissutyöt ja sairaudet ilman isovanhempia ja nuorin on jo ekalla. Kaverit, kummit, toisinaan omat vanhempani, ja varsinkin mieheni sisko ovat mahtava tukiverkkomme. Mieheni vanhemmat ovat tyyppiesimerkkejä näistä ketjun ilkeistä tolvanoista ja näin se vain kävi meilläkin että ensimmäinen lapsi pilasi hyvät suhteet ja halun kylästellä heillä. Ei hetkenkään hoitoapua koskaan heiltä vaikka sitä ovat tarjonneetkin. Meidän lapsia ei hoida jos puhuu lapsille pahaa meistä ja sekin että tiedän heidän vihaavan minua. Mummilla oli ajatuksena että minä olen aputyttö ja hän liekuttaa ja lohduttaa vauvani, hääti minut kuin koiran esikoisen läheltä.
Joskus tunsin kateutta niitä kohtaan joilla isovanhemmat kuuluvat tukiverkkoon ja lapset voi huoletta heille jättää mutta sitä mukaa kun lapset kasvoivat alkoi mm. nuoria kummisetiä kiinnostaa enemmän touhuamiset lasten kanssa ja onhan se helpompi olla 6 vuotiaan kuin 1 vuotiaan kanssa. Saa olla rauhassa kun tiedämme ettei taustalla ole mitään manipulointeja eikä lapsilta kuulu iltaisin harmeja, kun pappa sanoi äidistä sitä ja tätä ja että mummon ja papan luona olisi lasten parempi olla, eihän me äiti oikeasti sinne muuteta...... Olkaa onnellisia te jotka ette tätä ongelmaa tunnista, tuoreena äitinä tuntui varsinkin kuin olisi saanut paistinpannusta päähän, siis en ollut voinut kuvitellakaan sellaista röyhkeyttä.
Minun olisi pitänyt antaa kuukauden ikäinen vauva anopin mukaan viikonlopuksi mökkireissulle ja antaa anopin juottaa vauvalle appelsiinimehua - ei tullut kauppoja. Onneksi olen oppinut pitämään kiinni omista mielipiteistä ja olemaan jämäkkä. Mielipahaahan se aiheutti, mutta aikuinen sen kestäkööt.
Niin ja lapsi on nyt täysi-ikäinen, en ole katunut myöhemminkään sitä, etten päästänyt mummoa huseeraamaan liikaa. Ollaan pärjäilty lapsen hoivan kanssa oikein hyvin.
Sorrymut kirjoitti:
Mitä ihmettä te ulisette? Kun tuo vauva aika on ohi olette mielissä ne jos iso vanhemmat hoitavat lapsia. Niin ja oikeesti, jos teille sattuu jotain, joudutte sairaalaan tai liukastutte ettekä pääse liikkumaan tarvitsette apua, tuskin kenenkään " kaveri" ottaa hommakseen tuolloin viedä vaikka lapsia hoitoon tai puistoon ja kuunnella valitustanne. Uskokaa kun sanon mutta vauvat kasvavat ja olette myöhemmin onnellisia kaikista joihin oikeasti voi luottaa lapsensa.
Itse laitoin vauvan jo lähes sata vuotiaan sukulaisen syliin ja menin kahville. Pieni hetki mutta iso teko! Ja ei, en todellakaan anna lapsia kenekään muun hoitoon kuin isovanhempien. Ette voi koskaan mennä takuuseen kenestäkään muusta!
En usko että kukaan on mielissään sellaisesta hoitajasta joka haukkuu lapselle lapsen vanhempia ja yrittää nokitella.
Aika moni tässä ketjussa kertoi että isovanhemmat ovat nimenomaan ne joiden hoitoon ei ole luottamista. Rahalla saa palkattua hoitajan jolla ei ole tarvetta myrkyttää lapsen suhdetta vanhempiinsa.
Kuulostat normaalilta, tuletko anopikseni?