Teho-osastolla hoidossa olleita?

Anoreksian ja sen komplikaatioiden vuoksi olin vajaan kuukauden. Kehoni toiminnot alkoivat hiipua ja sain elinvaurion. Nyt loppuelämä lääkityksellä. Syömishäiriöiden kanssa ei kannata leikkiä.

Muita kokemuksia? Itsekin pari kuukautta sitten muutaman päivän siellä vietin. Upeaa hoitoa, olisin kuollut ilman sitä.

Kyynärpääni alkoi punoittamaan, turposi ja oli niinku kova paineen tunne, kyvsin ja raavin sitä, enkä käsittänyt mikä siinä on. Olin tallilla pakkaamassa hevosta vinkkaan, kun yhtä äkkisesti aloin voimaan huonosti, pyörrytti, huimasi. Lähdinkin kotiin, kuume nousi 40, oksensin ja ripuliin.

Soitin sairaalaan, siellä sanottiin ettei sulla mitään hätää ole, ota Panadol ja mee nukkuun. Yö olikin kauhee, tyttäreni soitti viimein lanssin aamu kuudelta, olin jo lähestulkoon tajuton.

Siitä se painajainen vasta alkoikin, vaikka en muista alkuun kaikkee, minut laitettiin sedatioonja hengityskoneeseen teho osastolle. Veressä streptokokki, Kädessäni oli lihansyöjäbakteeri, edeten huimaa vauhtia. Sitä yritettiin antibiooteilla yms. hoitaa, kirurgi tuli päätökseensä että ainoastaan ja vain jäisin henkiin amputoimalla kyynärvarren yläpuolelta.

Omaisilleni ilmoitettiin että henkiinjäämisprosentti on 20. Käteni leikattiin ja kuin  ihmeenkaupalla käsi on yhä olemassa tosin vain osittain, ranteesta kyynärpäähän saakka poistettiin kaikki lihakset, kudokset ja hermot, pieni kaistale jäi siihen ja sempä vuoksi käteni toimii yhä jotenkin.

Kaiken sen leikkauksen jälkeinen aika teholla n. 3vk. oli täydellisen kauhea painajainen,olin sedaatiossa mutta muistan sen ajan liiankin hyvin, näin painajaisia kokoajan, kaikki tuntui todelta kun luulin olevani feikki teholla, kaikki vain näyttelevät ja ottavat hengiltä joka ainoan potilaan niinkuin omaiset jotka kävivät siellä. 

Pahinta oli se että kun oikeasti luulin avaan silmäni , näin vain oranssia väriä ja pelkäsin et missä helvetissä olen, miks tää ei lopu, se aika tuntui loputtomalta ja täysin todelta. Kunnes minut herätettiin, tuntui että sama painajainen vain jatkui, puolustauduin heti vaistomaisesti purin hoitajaa käteen ja toista potkaisin leukaan, vaikka periaatteessa jalkani eivät toimineet , luulin että nyt ne tappaa sit minut, silloinhan ihminen pystyy mihin vaan ihmeisiin. 

Sama painajainen vain jatkui viikkotolkulla, en uskonut ketään enkä mitään, en suostunut pyytämään yhtään mitään ylimääräistä kipulääkettä, koska uskoin että niiillä myrkytetään minut vaikka tuskat olivat valtavat. siirrettäessä osastolle, olinv ihan varma et ruumishuoneelle kuskaavat suoraan, siinä totesin vain ja sanoin et nyt lähti ko kuppa töölöstä.

Osastolla olin pari kuukautta odottaen ihonsiirtoa , reidestäni höylättiin isosti ihoa joka niitattiin käteen. Vei todella kauan selvitä siitä psyykkisesti, en kyllä ihan ole selvinnyt vieläkään, se aika on lähes päivittäin mielessä ,mitään kunnon traumaterapiaa ei ole osattu järjestää koskaan. 

Juttelin monet kerrat tehon ylihoitaja kanssa tapahtuneesta, käyden teholla katsomassa missä olin ja miksi. Hän ymmärsi täysin minua ja kertoi että on paljonkin ihmisiä jotka ovat traumatisointuneet pitkästä tehohoito jaksosta, jotkut jäävät siihen jumiin loppuiäkseen, niinkuin minä