Muita, jotka ette voi sietää lasten "tunnekasvattamista"?

Haluan kasvattaa oman lapseni tietyllä tavalla itsekkääksi. Läheisiä kohtaan on hyvä olla reilu ja suorastaan joustava, mutta vieraita kohtaan riittää, että käyttäytyy kukakuinkin asiallisesti. Leluja ei todellakaan tarvitse jakaa millekään tuntemattomalle Villelle, jos ei halua. Ville voi pyytää äidiltä omat lelunsa. Lapsen voi myös opettaa, että jos jostain jotain haluaa niin sen eteen voi joutua kyllä jakamaan /huomioimaan enemmän. 

Mutta tässä maailmassa ei pärjää, jos on se ovimatto. Kiva, että kasvatetaan kivaksi, mutta koska suurinta osaa ei, en myöskään halua, että oma lapseni joutuu siihen rooliin sitten aikuisena, joka ottaa aina muut huomioon ennen itseään.

Yritin joskus kolmivuotiaaseen joltain lastenpsykiatrilta lukemaani oppia, eli sanoittamista niin kauan, kuin ärripurrikohtausta jatkuu. Tunsin kieltämättä olobi tyhmäksi siinä toistellessani, että "Näen, että sinua harmittaa ja on hankala olo..." -mantraa, mutta ajattelin silti viedä kokeilun loppuun.

Lapsi viskaisi lelukuormurin lattialle, polki jalkaa ja karjui täyttä keuhkoa minulle, että "Äiti, tuo on tyhmää ja ärsyttää, ole jo hiljaa!"

Palasimme vanhaan taktiikkaan. On sallittuja ja kiellettyjä asioita, joskus ollaan hyvällä ja joskus pahalla mielellä, ja ne ratkotaan. Joskus pitää ärähtää, joskus antaa sanktioita, joskus jäähdytellään rauhassa ja jutellaan sitten, useasti halataan. Mutta en ala tuohon lässytykseen enää. En itsekään sietäisi sellaista kiukkuisena ollessani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aikuiselle ihmiselle tulee vieraan lapsen tunnekasvatuksesta raivo, niin on kyllä aika tavalla käsiteltävää lapsuudessa.

Joo, tuota "minä näen että sinua ..." -lätinää vaan kaikille niin kaikki ongelmat poistuvat. Kumma, kun tuota ei ole ennen keksitty.

Se on ihan fakta, että sua jostakin syystä harmittaa kauheasti se, että lapsia yritetään ymmärtää. En voi väittää, että ymmärtäisin sinua, mutta edes sinun itsesi olisi hyvä ymmärtää itseäsi.

Tunnen erään vanhemman naisen, joka ei voi yhtään ymmärtää tällaista lasten tunnekasvatusta. Hän itse on käyttänyt todella karuja ja ikäviä tapoja lapsiinsa (ja myöhemmin lapsenlapsiin) syyllistämistä, marttyrointia, lasten mustavalkoista vertailua toisiinsa... Lasten tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset. Jos lapset eivät jaksa, ymmärrystä ei heru. Ei kannuteta asettumalla lapsen asemaan, ei mitään sellaista.

On sanomattakin selvää, että hänen omat tunnetaitonsa ovat hyvin olemattomat. Todennäköisesti hän jatkaa sitä edellisten sukupolvien perintöä havahtumatta sen vahingollisuuteen.

Juu tämä!!! Ne vaihtoehtoiset tavat onkin sitten jo ihan jotain muuta. Pitäis olla rangaistavia, aikuisille siis. Kas kummaa kun taitaa osalla lukijoista särähtää korvaan aikuisen rankaiseminen huonosta käytöksestä, mutta eipä tule osalle mieleen mitään pahaa lapsen rankaisemisesta.

Näilläkin kaikentietävillä mammoilla sitten se perheen mies on hoitanut lasten fyysisen kurittamisen, millä lapset alistettu (sen mamman harjoittaman henkisen väkivallan lisäksi) ja mamma voi kylillä julistaa että kyllä minä sain kaikki lapset tottelemaan aina.

Vierailija kirjoitti:

Yritin joskus kolmivuotiaaseen joltain lastenpsykiatrilta lukemaani oppia, eli sanoittamista niin kauan, kuin ärripurrikohtausta jatkuu. Tunsin kieltämättä olobi tyhmäksi siinä toistellessani, että "Näen, että sinua harmittaa ja on hankala olo..." -mantraa, mutta ajattelin silti viedä kokeilun loppuun.

Lapsi viskaisi lelukuormurin lattialle, polki jalkaa ja karjui täyttä keuhkoa minulle, että "Äiti, tuo on tyhmää ja ärsyttää, ole jo hiljaa!"

Palasimme vanhaan taktiikkaan. On sallittuja ja kiellettyjä asioita, joskus ollaan hyvällä ja joskus pahalla mielellä, ja ne ratkotaan. Joskus pitää ärähtää, joskus antaa sanktioita, joskus jäähdytellään rauhassa ja jutellaan sitten, useasti halataan. Mutta en ala tuohon lässytykseen enää. En itsekään sietäisi sellaista kiukkuisena ollessani.

...harvinaisen kehittynyt kolmevuotias... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.

Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.

Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.

Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.

Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.

Minä olen kyllä sellaisissakin tilanteissa, joissa mielestäni lapsella ei ole mitään oikeutta saada sitä kaverin lelua, näyttänyt mallin miten asiasta voi neuvotella (toki arvioiden onko vastapuoli sellainen joka uskaltaa halutessaan sanoa "en anna"). Itse en käyttäisi ilmaisua "olisi reilua antaa", mutta voisin selittää että meidän Villen mielestä se näyttää hurjan mielenkiintoiselta ja hän haluaisi kovasti tutkia sitä hetken - ihan vain siksi että lapsi saisi mallin miten toimia seuraavalla (tai kymmenennellä tai sadannella) kerralla jotain muuta kuin lyödä, pyytää riittävien taitojen puuttuessa aikuista puhumaan puolestaan tai neuvotella itse. Ja samaan syssyyn lapsi sai kokemuksen että pyyntöihin ei aina suostuta ja sen pettymyksen kanssa on elettävä. Jos päättäisin lapsen puolesta että emme edes yrittäisi kysyä ja ehkä perustellakin omaa pyyntöämme, millaisen mallin lapsi saisi seuraavaksi kerraksi? Vaihtoehdot on lyödä tai olla edes yrittämättä? Kumman luulet lapsen valitsevan.

Sitten Ville lyö sen lelun säröx ja leikit olikin siinä. "Sinulla on oikeus olla harmissasi, harmittaahan nyt varmasti?"

Toivottavasti ei! Oliko pointtisi siis että sopuisaa jakamista ja neuvottelua ei kannata opettaa koska voi käydä niin että sattuu jotain ikävää?

Jos lelu menisi rikki, Ville saisi tilaisuuden opetella myös anteeksipyytämistä ja tekonsa hyvittämistä, Petterin lelu korjattaisiin tai korvattaisiin ja Ville osallistuisi prosessiin ikätasoisesti. Ville oppisi vastuuntuntoa ja Petteri saisi kokemuksen siitä millaista huomaavaisuutta voi toiselta odottaa jos toinen rikkoo jotain omaa, ei tarvitse vain tyytyä siihen että paska flaksi.

Vierailija kirjoitti:

Yritin joskus kolmivuotiaaseen joltain lastenpsykiatrilta lukemaani oppia, eli sanoittamista niin kauan, kuin ärripurrikohtausta jatkuu. Tunsin kieltämättä olobi tyhmäksi siinä toistellessani, että "Näen, että sinua harmittaa ja on hankala olo..." -mantraa, mutta ajattelin silti viedä kokeilun loppuun.

Lapsi viskaisi lelukuormurin lattialle, polki jalkaa ja karjui täyttä keuhkoa minulle, että "Äiti, tuo on tyhmää ja ärsyttää, ole jo hiljaa!"

Palasimme vanhaan taktiikkaan. On sallittuja ja kiellettyjä asioita, joskus ollaan hyvällä ja joskus pahalla mielellä, ja ne ratkotaan. Joskus pitää ärähtää, joskus antaa sanktioita, joskus jäähdytellään rauhassa ja jutellaan sitten, useasti halataan. Mutta en ala tuohon lässytykseen enää. En itsekään sietäisi sellaista kiukkuisena ollessani.

Ei se kuulukkaan lässyttää vaan puhua normaalisti. Meillä ei sen kummemmin sanoiteta tunteita mutta puhumalla selvitään kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja? 

Mihin perustat, että ei ole?

Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita. 

Sitäpaitsi suurin osa tunteiden sanoittajista ei ymmärrä oikeasti tunteita tuon taivaallista. Mitä, kun lapsi tosiaan tuntee ja on ylimielinen, halveksuu muita, on ilkeä? Tuntee vihaa?  Miten lapsi sen kokee, kun sanot, että "saat halveksua, mutta älä toimi näin ja näin" eli sitä halveksuntaa ei ole hyvä ilmaista. Onko sekään mitenkään rakentavaa ja hyvä juttu? En kyllä kokisi mitenkään mukavaksi, että lähäriTiina alkaa toiminaan kuin psykologi näissä tilanteissa, se lapsi voi mennä paljon pahemmin sekaisin kuin on alunperin ollut.

Tässä nyt yleensä puhutaan siitä, miten sanoitetaan pienen lapsen tunnetta eri tilanteissa. Lapsia yhtään väheksymättä, se tilanne ja siitä seuraava tunne on yleensä aika yksinkertainen: halusin jotakin, en saanut, alan reagoida siihen tunteella, joka saa huutamaan ja itkemään, ehkä vahingoittamaan itseäni tai muita. Aikuinen kutsuu sitä vihaisena olemiseksi, ja sitähän se on. 

Ihan pienelle en menisi puhumaan kateudesta tai ylimielisyydestä, vaan kuten lasten kanssa muutenkin, mennään tilanne kerrallaan. Joku tilanne tulee siitä, mikä on aikuiselle itsestäänselvästi kateutta, mutta joka lapselle sanoitetaan harmina, ja jonka kanssa sitten opetellaan tulemaan toimeen. Hiljalleen myös pitäisi oppia, ettei nyrkkien ottaminen käyttöön ole hyvä tapa tuntea harmia, sillä lyöminen satuttaa sitä toista. Samoin töniminen, pureminen tms. Sitten ajan kanssa, ihan miettimättäkin, tulee mukaan lisää sanoja ja adjektiiveja, käsitteitä. 

Mitä isompi lapsi, sen monimutkaisempaa se on, totta. Ei siksi, että tunteet olisivat itsessään hirveän monimutkaisia, mutta se selittäminen ja empatian näyttäminen ja sen sellainen on. Mutta jos lapsi osaa edes sanoa, vaikka tilanteessa jossa selvitetään kiusaamista, että harmittaa jokin tai toisessa ärsyttää jokin, niin siinäkin on jo alku. 

Ehkä meidän kaikkien tosiaan pitäisi olla psykiatreja, että maailmassa eläminen rinnakkain muiden kanssa olisi helpompaa. Mutta väitän, että jos useampi aikuinen ymmärtäisi itse, mikä käyttäytymismalli minkäkin tunteen kanssa on väärin, maailma olisi jo vähän parempi paikka. Esimerksi se, että kokee ylimielisyyttä lähihoitajia kohtaan, ja sanoo sen ääneen, loukkaa lähihoitajia. Ehkä voisit miettiä, miksi sinulla on tarve kokea olevasi lähihoitajia parempi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.

Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.

Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.

Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.

Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.

Minä olen kyllä sellaisissakin tilanteissa, joissa mielestäni lapsella ei ole mitään oikeutta saada sitä kaverin lelua, näyttänyt mallin miten asiasta voi neuvotella (toki arvioiden onko vastapuoli sellainen joka uskaltaa halutessaan sanoa "en anna"). Itse en käyttäisi ilmaisua "olisi reilua antaa", mutta voisin selittää että meidän Villen mielestä se näyttää hurjan mielenkiintoiselta ja hän haluaisi kovasti tutkia sitä hetken - ihan vain siksi että lapsi saisi mallin miten toimia seuraavalla (tai kymmenennellä tai sadannella) kerralla jotain muuta kuin lyödä, pyytää riittävien taitojen puuttuessa aikuista puhumaan puolestaan tai neuvotella itse. Ja samaan syssyyn lapsi sai kokemuksen että pyyntöihin ei aina suostuta ja sen pettymyksen kanssa on elettävä. Jos päättäisin lapsen puolesta että emme edes yrittäisi kysyä ja ehkä perustellakin omaa pyyntöämme, millaisen mallin lapsi saisi seuraavaksi kerraksi? Vaihtoehdot on lyödä tai olla edes yrittämättä? Kumman luulet lapsen valitsevan.

Sitten Ville lyö sen lelun säröx ja leikit olikin siinä. "Sinulla on oikeus olla harmissasi, harmittaahan nyt varmasti?"

Toivottavasti ei! Oliko pointtisi siis että sopuisaa jakamista ja neuvottelua ei kannata opettaa koska voi käydä niin että sattuu jotain ikävää?

Jos lelu menisi rikki, Ville saisi tilaisuuden opetella myös anteeksipyytämistä ja tekonsa hyvittämistä, Petterin lelu korjattaisiin tai korvattaisiin ja Ville osallistuisi prosessiin ikätasoisesti. Ville oppisi vastuuntuntoa ja Petteri saisi kokemuksen siitä millaista huomaavaisuutta voi toiselta odottaa jos toinen rikkoo jotain omaa, ei tarvitse vain tyytyä siihen että paska flaksi.

Petteri oppisi, että korvauksia voi joskus joutua odottamaan vuoden tai jopa pitempään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin joskus kolmivuotiaaseen joltain lastenpsykiatrilta lukemaani oppia, eli sanoittamista niin kauan, kuin ärripurrikohtausta jatkuu. Tunsin kieltämättä olobi tyhmäksi siinä toistellessani, että "Näen, että sinua harmittaa ja on hankala olo..." -mantraa, mutta ajattelin silti viedä kokeilun loppuun.

Lapsi viskaisi lelukuormurin lattialle, polki jalkaa ja karjui täyttä keuhkoa minulle, että "Äiti, tuo on tyhmää ja ärsyttää, ole jo hiljaa!"

Palasimme vanhaan taktiikkaan. On sallittuja ja kiellettyjä asioita, joskus ollaan hyvällä ja joskus pahalla mielellä, ja ne ratkotaan. Joskus pitää ärähtää, joskus antaa sanktioita, joskus jäähdytellään rauhassa ja jutellaan sitten, useasti halataan. Mutta en ala tuohon lässytykseen enää. En itsekään sietäisi sellaista kiukkuisena ollessani.

Ei se kuulukkaan lässyttää vaan puhua normaalisti. Meillä ei sen kummemmin sanoiteta tunteita mutta puhumalla selvitään kaikesta.

Lässyttäminen = itsestäänselvien asioiden kertominen kiukkuiselle lapselle.

Keskustelu asiasta = normaalia ja järkevää.

"Ymmärrän että sinua harmittaa, mutta Pekkaa ei lyödä sen takia että hän ei anna uutta leluaan sinulle. Lyöminen sattuu etkä haluaisi varmasti sinäkään, että kaveri löisi sinua. Me lähdetään nyt kotiin etkä saa jäätelöä jälkiruoaksi koska käyttäydyit tuhmasti."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin joskus kolmivuotiaaseen joltain lastenpsykiatrilta lukemaani oppia, eli sanoittamista niin kauan, kuin ärripurrikohtausta jatkuu. Tunsin kieltämättä olobi tyhmäksi siinä toistellessani, että "Näen, että sinua harmittaa ja on hankala olo..." -mantraa, mutta ajattelin silti viedä kokeilun loppuun.

Lapsi viskaisi lelukuormurin lattialle, polki jalkaa ja karjui täyttä keuhkoa minulle, että "Äiti, tuo on tyhmää ja ärsyttää, ole jo hiljaa!"

Palasimme vanhaan taktiikkaan. On sallittuja ja kiellettyjä asioita, joskus ollaan hyvällä ja joskus pahalla mielellä, ja ne ratkotaan. Joskus pitää ärähtää, joskus antaa sanktioita, joskus jäähdytellään rauhassa ja jutellaan sitten, useasti halataan. Mutta en ala tuohon lässytykseen enää. En itsekään sietäisi sellaista kiukkuisena ollessani.

...harvinaisen kehittynyt kolmevuotias... 

Miten niin? Iso osa kolmevuotiaista osaa kertoa mielialoistaan ja siitä, mikä risoo. Eivät kaikki, mutta yllättävän moni, kun antaa siihen tilaisuuden. Etenkin ne, joilla on aikainen puheenkehitys ja joille on luettu paljon, eli on sanoja, joilla ilmaista. Kyllä meillä on molemmat kolmivuotiaina olleet taitavia tuossa.

Ohis

Etova ajatus kaikinpuolin, että äiti tunkee itsensä väliin ja yrittää neuvotella Petterin lelua Villelle. Ei kyllä ole missään nimessä Ok, tuollaiset asiat on lasten välisiä ja hyvä pysyäkin sellaisina neuvotteluina. Äidin tehtävä ei ole mitään muuta kuin sitten opettaa se Ville kestämään se pettymys. Lisäksi, jos olisin Petterin äiti, olisin kyllä todella ärtynyt tuosta äidin käytöksestä ja toivoisin, ettei tulisi enää lähellekään lastani kakaransa kanssa vonkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.

Tässä kun teini-ikäisten kanssa tekee mielenterveystyötä niin huomaa, että 5-10 vuotta sitten on jäänyt jokunen tunne sanoittamatta. "Ahistaa" niin ettei voi tehdä mitään kun ei tiedä mitä sen ahistamisensa kanssa tekisi. Eikä ainakaan tiedä miks ahistaa, koska sitä ei ole koskaan kukaan kannustanut miettimään tai auttanut huomaamaan. Ja sitten kun jonkun avulla pääsee puhumaan siitä, että onko siellä takana ehkä pettymys, suru, hylätyksi tulemisen pelko tai riittämättömyys, niin asiaa pystyykin ehkä jo jotenkin kohtaamaan ja käsittelemään. Ja toimimaan.

Mulle on sanoitettu vanhempien avioerosta johtuneet tunteet. 

Isäni: "kyllä shä tiedät, että mä rakashtan shua aina"

Äitini: "sinä oot kyllä sellanen isin tyttö" (ja olinkin, ihailin isää "kaukaa" ja janosin päästä syliin"

Teini-iässä huomasin, että mua vähän ahistaa. Kukaan ei tohtinut ehdottaa, että isän hylkääminen olisi syynä.  Koska yhteiskunta on yksissä tuumin sanoittanut avioeron neutraaliksi asiaksi, joka voidaan hoitaa, hyvin tai huonosti. Ja mun vanhemmat oli hoitanut avioeron ihan mallin mukaan sen kummemmin riitelemättä. Todettiin, että minulla on vaikea äitisuhde, syömishäiriö ja masennus.

Nyt sun mielestäkin edelleen ongelma on vaan, että joku mystinen sanoittaminen on jäänyt tekemättä, ei se tosiasia, että isä hylkäsi, ei ollut läsnä, ei osoittanut mitään hyväksyntää, ei luonut minuun mitään suhdetta, ei katsonut perääni, ei rajoittanut, eikä opettanut yhtään mitään, ei tunne minua tänäkään päivänä, muisti ainoastaan vuorosanansa sanoa ja nekin viinan voimalla. 

Toi sanoittaminenhan on kätevää. Se on kuin valkoinen maalipensseli, jolla kaikki mustat teot maalataan pois. 

Tekstistäsi tulee sillä tavalla ristiriitainen fiilis että ensin kuulostaa siltä kun olisi halunnut tilaisuuden ja tuen kohdata niitä isän käytöksen ja eron herättämiä tunteita, ja kuitenkin olet sitä mieltä ettei se olisi mitään auttanut? Mitä sinä luulet että olisi tarvinnut? Olisiko siitä ollut mitään apua, jos olisi teininä tiennyt mistä ahdistuksesi kumpuaa ja voinut siitä jonkun (läheisen tai ammattilaisen) kanssa jutella, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, ehkä lohdutetuksikin?

Ei sanoittaminen vaikeita asioita poista, mutta kun niitä ei voi poistaa elämästä, on hyvä saada työkaluja selvitä niistä psyykkisesti ehjänä ihmisenä tai eheytyä hajotamisen jälkeen. Tunnistaminen ja nimeäminen ovat osa niitä työkaluja.

Eheytyä mihin? Maailmaan, jossa "vaikeita" asioita ei voi poistaa.

Mä syytin itseäni, pidin itseäni vaan tyhmänä. Muistan tän ajatuksen jo alle kouluikäiseltä itseltäni, että olen tyhmä, eikä mua sen takia oteta syliin. Koulussa mua syrjittiin, ihan oikein mulle, koska olin tyhmä. Ja olishan se liikaa vaadittu, että samanikäisten koulukavereiden olisi pitänyt hoitaa mua. 

Mä oon pitänyt itseäni tyhmänä ja epämiellyttävänä yli 25-vuotiaaksi. Oon pitänyt itseäni arvottomana ja halpana kaikin puolin. Vasta kun Jeesuksen hyväksyvä rakkaus sai mut ymmärtämään, että mussa ei ole mitään vikaa ja mä en ole millään tavalla syyllinen, siihen että isä ei "huolinut" mua. Vasta Jumala kertoi mulle, että hylkääminen on väärin. Että mua vastaan on rikottu ja mulle on tehty pahoin ja olen jäänyt paitsi lukemattomista päivistä ja hyvistä asioista, jotka on lapselle tarkoitettu. 

Siinähän sitä on mielenterveysammattilaisilla tekemistä, kun yritätte korjata sitä, mitä ihmiset rikkoo. Varsinkin jos ette voi edes myöntää mitään rikkomuksia. Ei voi kuin toivoa voimia teille. 

Mä olisin kaivannut tunnekasvatusta, edes jonkinlaista. En saanut mitään ohjausta tässä asiassa, ikinä. En kykene käsittelemään tunteitani, en kehtaa/pysty näyttämään niitä, en osaa erotella mikä tunne on ns. normaali ja oikeutettu (esim. parisuhteessa, jos pettyy toiseen, tai mitä on toisen ihmisen kohteleminen rakastavasti). Jos olen surullinen, tunne on niin kokonaisvaltainen etten pysty keskittymään mihinkään muuhun. Onnellisin ja tasaisin olen silloin, kun en tunne oikein mitään, koska silloin ei tarvitse käsitellä vaikeita asioita.

Ja olen siis saanut ihan normaalin 90-luvun kasvatuksen akateemisessa, hyväosaisessa perheessä. Tunteita ei vaan meillä ollut olemassa siten, että niitä olisi pitänyt käsitellä. Opin, että minun tunteeni eivät ole tärkeitä.

Mä en välitä kyllä pätkän vertaa mitä muut ajattelee mun tavasta kasvattaa lastani, ja kyllä, meillä käytetään tunnekasvatusta. Aloitettiin ehkä vuosi sitten, ja nyt ollaan tilanteessa jossa 4-v saattaa ääneen itsekkin miettiä että nyt kannattaa kysyä lupaa johonki, miettiä miltä tuntuu jos veisi toisen kädestä lelun ja että voisi tietenki kysyä saako, illalla osaa sanoa että väsyttää kohta jo kovasti että pitäs nyt pestä hampaat tai saattaa alkaa kiukuttamaan. Mutta myös meillä on yhtälailla käytössä tekosista rangaistuksia, jos sotkee niin pääsee kyllä.itse siivoamaan jne. Elämässä on paljonkin rajoja.

Yhtälailla kyllä tässä on joutunu myös vanhemmat opettelemaan tunteiden sanoitusta, ei se meillekään mikään helppo homma ollu, tai ole. Kasvattaa kyllä itsellekin pitkää pinnaa kun sanoo ääneen että äitiä nyt alkaa kiukuttamaan kun kaupasta ei päästä ulos.

Kyllä me tällä jatketaan kun helpottaa paljon meijän arkea. Uskon kyllä että perheitä, lapsia ja tilanteita on paljon erilaisia eikä kaikki kasvatustavat sovi kaikille. Kyl kaikki saa valita sen mikä itselle sopii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?

Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.

Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.

Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?

En ole tuo jolta kysyit, mutta olen kuullut monenkin aikuisen (jopa omien lasteni isän, joka on paras tuntemani isä) komentavan lasta, että älä kiukuttele. Toki hyvin abstrakti ilmaus, mutta luulisin sen tarkoittavan nimenomaan, että älä näytä kiukkua.

Pitääkö tunteiden sanoittajien mielestä siis lapsen antaa aina vapaasti kiukutella? Ei siis saa välittää siitä, että kiukuttelu on lähiympäristöä vahvasti häiritsevää toimintaa ja sitä paitsi ylipäätään hedelmätöntä ja typerää käytöstä?

Et taida ymmärtää, että tunteiden sanoittamisen pointtina on opettaa lasta kiukuttelun ja kiekumisen sijasta kertomaan tuntemuksistaan asiallisesti. Kun tunteiden sanoitusta toistetaan ja toistetaan, lapsi lopulta ehdollistuu tähän malliin ja toimii opetetulla tyylillä. Kannattaa perehtyä kasvatuspsykologiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja? 

Mihin perustat, että ei ole?

Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita. 

Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?

Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan. 

Vierailija kirjoitti:

Yritin joskus kolmivuotiaaseen joltain lastenpsykiatrilta lukemaani oppia, eli sanoittamista niin kauan, kuin ärripurrikohtausta jatkuu. Tunsin kieltämättä olobi tyhmäksi siinä toistellessani, että "Näen, että sinua harmittaa ja on hankala olo..." -mantraa, mutta ajattelin silti viedä kokeilun loppuun.

Lapsi viskaisi lelukuormurin lattialle, polki jalkaa ja karjui täyttä keuhkoa minulle, että "Äiti, tuo on tyhmää ja ärsyttää, ole jo hiljaa!"

Palasimme vanhaan taktiikkaan. On sallittuja ja kiellettyjä asioita, joskus ollaan hyvällä ja joskus pahalla mielellä, ja ne ratkotaan. Joskus pitää ärähtää, joskus antaa sanktioita, joskus jäähdytellään rauhassa ja jutellaan sitten, useasti halataan. Mutta en ala tuohon lässytykseen enää. En itsekään sietäisi sellaista kiukkuisena ollessani.

Niin, tunteisen sanoittamistakin voi tehdä monella tapaa ja se kannattaa tehdä lapsen tuntien. Ensinnäkin itse olen kokenut taaperoiän ohittaneiden lasten kohdalla tärkeäksi muotoilla sen sanoittamisen niin ettei ei ole varmana päältä kaadettua. "Voisiko olla että..., mulle tulee mieleen että..., sinua taitaa..." tai ihan vain kysyvä äänensävy. Toinen olennainen juttu on MILLOIN sanoitetaan.

Meillä toinen lapsi polkee jalkaa ja rähisee kunnes aikuinen sanoo että "sua taitaa ihan tosissaan ärsyttää se ettei X halunnut pelata sun kanssa nyt?", jolloin lapselle tulee olo että hänen tunteensa nähdään ja ymmärretään, hän rauhoittuu välittömästi, parkaisee "joo!", hakee halauksen ja sitten jatkaa muina miehinä muihin puuhiin tai on valmis juttelemaan (että voisiko pelata jotain muuta peliä tai jonkun toisen kanssa tai joku toinen kerta). Toinen lapsi taas on juuri sellainen että hän ei ota kiukun hetkellä vastaan mitään ja kaikki sanoitusyritykset vain provosoivat ja tuntuvat vähätteleviltä, ja silloin on syytä olla sanoittamatta. Enintään kieltämiseen liitän juuri tuon "saa suuttua", eli "sä voit kyllä olla mulle vihainen, se on ihan ok, lyödä et saa". Mutta kun kiukun jälkeen sanoo sylissä olevalle lapselle "se tais olla sulla oikeasti tärkeää?" tai "kylläpä se suututti?" niin lapsesta tuntee käsissä miten hän rentoutuu, hänen kokemuksensa on otettu vastaan ja saatettu käsiteltävissä olevaan muotoon, eikä se ollutkaan sen vaarallisempaa.

Ja tilannesilmää pitää olla samankin lapsen eri tilanteiden kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on monta lasta. Muutama suoraviivaisempi ja huolettomampi ja sitten kaksi supertunteellista. Toinen on tyttö ja alle kouluiässä hänellä oli vaihe, että vatvoi kaikkea mahdollista ja hermoili ja huolehti joka asiasta tai aivan pienestäkin. Kun en itse ole samanlainen oli helppo nähdä miten överiksi se meni. Päätin päästää tuskistaan, näyttämällä että tunteitaan voi hallita. En mennyt koskaan mukaan, jos likka alkoi hermoilla, vaan tein selväksi mistä ei pikkulapsen tarvitse huolehtia ja vakuutin, että joku muu hoitaa mokomista murehtimisen jos se tarpeellista on kenellekään. Ja tytöstä on kasvanut ihan tasapainoinen isompi lapsi, joka osaa itsekin hallita tunteitaan. Tekee tunnollisesti tehtävänsä, mutta kunnioittaa muitakin, mikä hysteerisillä naisihmisillä on tunnetusti vaikeaa. Kauhulla ajattelen sitä, että jotakin tyttäreni kaltaista toista lasta joku paapoo ja puhaltaa liekkeihin kaikella äidillisellä lempeydellään. 

Nuoremmalla pojallani on myös haasteita tunteidensa kanssa. Vähän eri tavalla. Hän ottaa kuolemanvakavasti kaiken kärsimänsä vääryyden. Pakkohan sellaista on toppuutella ja opettaa hillitsemään itseään. Niin kuin alussa sanoin, muut lapseni ovat paljon tunnekylmempiä ja ennemmin tarvitsevat tukea muiden huomioonottamiseen ja empatian ja oikeudenmukaisuuden oppimiseen. Onneksi meillä on harvinaisen syvällinen ja lempeä isä. Jos minun yksin pitäisi lohduttaa lapsiani ja jakaa oikeutta, niin kyllä se aika köykäistä olisi. 

Sanoittaminen. Hyvähän se on JOS vanhempi/vanhemmat on kartalla lastensa tunne-elämästä tai sen puutteesta. Kuitenkin en ole ollenkaan varma, paljonko sitä on tarvis sanoittaa. Noi alkupään esimerkit sisälsivät oleellisempiakin asioita: ymmärtäminen ja rajoittaminen. Itse varon sanoittamasta lapsiani, koska pelkään, että tulkintani on vajavainen. Vaikka olen mielestäni normaalia kiinnostuneempi ihmisten sielunelämästä ylipäätään. Haluan myös kunnioittaa lasteni yksityisyyttä ja tukea heitä asettamaan omat rajansa, fyysiselle ja psyykkiselle koskemattomuudelle. Olen itse tosi avoin ihminen, mutta en ymmärrä tätä kaiken jakamisen aikakautta. Kaikki menee niin halvalla. Itse asiassa olen sitä mieltä, että omien vanhempieni olisi pitänyt minullekin opettaa itsensäarvostamista ja omien rajojen asettamista. 

Kyllä minä aikamoisena lässyttämisenä pidän sitä sanoittamista, mutta toivon ja uskon, että monesti takana on sama pyrkimys kuin minulla: ymmärtää ja rajoittaa. 

 

Se, että sinun herkät lapsesi eivät enää ilmaise tunteitaan sinulle avoimesti, ei tarkoita sitä, että kaikki tunteet olisivat "hallinnassa" tai järkevästi "rajattuja". Minä herkkänä aikuisena voin vakuuttaa sinulle, että jo pienenä lapsena opin näyttelemään coolia ja huoletonta, koska ymmärsin, että se oli aikuisen toive. Olin hyvä lapsi, kun minulla ei ollut liikaa murheita. Herkkä lapsi tekee mielellään kaiken vanhemman toiveiden mukaisesti. Myöhemmin se kostautui ja sairastuin vakavaan masennukseen. Omien rajojeni pitäminen olisi nimittäin vaatinut sitä, että hyväksyn ja tunnistan tunteeni. Tätä en ollut oppinut, koska niitä tunteita ei lapsena oikein olisi saanut olla. Piti olla pärjäävä.

Aivan kuin minun tekstiä. Diagnoosit ovat ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus.

Entä jos olettekin väärässä. Jos elinaikaisista ruumiin diagnooseista 50% on vääriä, niin luulette, että mieli on jotenkin yksinkertaisempi elin?

Millähän pätevyydellä sinä näiden psykiatrien ammattitaidon kyseenalaistat näinkin kattavien kuvausten perusteella?

Ei kysymys ole ammattitaidosta, vaan sen täysin ymmärrettävistä rajoista. Ammattitaito parhaimmillaankin on HYVIN rajallista. 

Vierailija kirjoitti:

Etova ajatus kaikinpuolin, että äiti tunkee itsensä väliin ja yrittää neuvotella Petterin lelua Villelle. Ei kyllä ole missään nimessä Ok, tuollaiset asiat on lasten välisiä ja hyvä pysyäkin sellaisina neuvotteluina. Äidin tehtävä ei ole mitään muuta kuin sitten opettaa se Ville kestämään se pettymys. Lisäksi, jos olisin Petterin äiti, olisin kyllä todella ärtynyt tuosta äidin käytöksestä ja toivoisin, ettei tulisi enää lähellekään lastani kakaransa kanssa vonkumaan.

Okei. Mistä ne 1-3-vuotiaat sitä neuvottelua oppii jos ei ohjata tai näytetä mallia? Taidat olla sen kädestä repivän Jorman äiti, "meidän Jorma on johtaja-ainesta, niin määrätietoinen, kyllä Jorma pääsee pitkälle elämässä!".