Muita, jotka ette voi sietää lasten "tunnekasvattamista"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.

Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.

Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.

Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.

Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.

Minä olen kyllä sellaisissakin tilanteissa, joissa mielestäni lapsella ei ole mitään oikeutta saada sitä kaverin lelua, näyttänyt mallin miten asiasta voi neuvotella (toki arvioiden onko vastapuoli sellainen joka uskaltaa halutessaan sanoa "en anna"). Itse en käyttäisi ilmaisua "olisi reilua antaa", mutta voisin selittää että meidän Villen mielestä se näyttää hurjan mielenkiintoiselta ja hän haluaisi kovasti tutkia sitä hetken - ihan vain siksi että lapsi saisi mallin miten toimia seuraavalla (tai kymmenennellä tai sadannella) kerralla jotain muuta kuin lyödä, pyytää riittävien taitojen puuttuessa aikuista puhumaan puolestaan tai neuvotella itse. Ja samaan syssyyn lapsi sai kokemuksen että pyyntöihin ei aina suostuta ja sen pettymyksen kanssa on elettävä. Jos päättäisin lapsen puolesta että emme edes yrittäisi kysyä ja ehkä perustellakin omaa pyyntöämme, millaisen mallin lapsi saisi seuraavaksi kerraksi? Vaihtoehdot on lyödä tai olla edes yrittämättä? Kumman luulet lapsen valitsevan.

Sitten Ville lyö sen lelun säröx ja leikit olikin siinä. "Sinulla on oikeus olla harmissasi, harmittaahan nyt varmasti?"

Toivottavasti ei! Oliko pointtisi siis että sopuisaa jakamista ja neuvottelua ei kannata opettaa koska voi käydä niin että sattuu jotain ikävää?

Jos lelu menisi rikki, Ville saisi tilaisuuden opetella myös anteeksipyytämistä ja tekonsa hyvittämistä, Petterin lelu korjattaisiin tai korvattaisiin ja Ville osallistuisi prosessiin ikätasoisesti. Ville oppisi vastuuntuntoa ja Petteri saisi kokemuksen siitä millaista huomaavaisuutta voi toiselta odottaa jos toinen rikkoo jotain omaa, ei tarvitse vain tyytyä siihen että paska flaksi.

Petteri oppisi, että korvauksia voi joskus joutua odottamaan vuoden tai jopa pitempään.

Niinkö sinulla on tapana toimia, jos lapsesi rikkoo toisen omaa? Meillä pyritään yleensä mahdollisimman pikaiseen hyvittämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.

Tässä kun teini-ikäisten kanssa tekee mielenterveystyötä niin huomaa, että 5-10 vuotta sitten on jäänyt jokunen tunne sanoittamatta. "Ahistaa" niin ettei voi tehdä mitään kun ei tiedä mitä sen ahistamisensa kanssa tekisi. Eikä ainakaan tiedä miks ahistaa, koska sitä ei ole koskaan kukaan kannustanut miettimään tai auttanut huomaamaan. Ja sitten kun jonkun avulla pääsee puhumaan siitä, että onko siellä takana ehkä pettymys, suru, hylätyksi tulemisen pelko tai riittämättömyys, niin asiaa pystyykin ehkä jo jotenkin kohtaamaan ja käsittelemään. Ja toimimaan.

Mulle on sanoitettu vanhempien avioerosta johtuneet tunteet. 

Isäni: "kyllä shä tiedät, että mä rakashtan shua aina"

Äitini: "sinä oot kyllä sellanen isin tyttö" (ja olinkin, ihailin isää "kaukaa" ja janosin päästä syliin"

Teini-iässä huomasin, että mua vähän ahistaa. Kukaan ei tohtinut ehdottaa, että isän hylkääminen olisi syynä.  Koska yhteiskunta on yksissä tuumin sanoittanut avioeron neutraaliksi asiaksi, joka voidaan hoitaa, hyvin tai huonosti. Ja mun vanhemmat oli hoitanut avioeron ihan mallin mukaan sen kummemmin riitelemättä. Todettiin, että minulla on vaikea äitisuhde, syömishäiriö ja masennus.

Nyt sun mielestäkin edelleen ongelma on vaan, että joku mystinen sanoittaminen on jäänyt tekemättä, ei se tosiasia, että isä hylkäsi, ei ollut läsnä, ei osoittanut mitään hyväksyntää, ei luonut minuun mitään suhdetta, ei katsonut perääni, ei rajoittanut, eikä opettanut yhtään mitään, ei tunne minua tänäkään päivänä, muisti ainoastaan vuorosanansa sanoa ja nekin viinan voimalla. 

Toi sanoittaminenhan on kätevää. Se on kuin valkoinen maalipensseli, jolla kaikki mustat teot maalataan pois. 

Olen myös eroperheen lapsi, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että moni asia olisi toisin, jos joku luotettava aikuinen olisi ihan totta sanoittanut tunteeni ja kertonut, että 11-vuotias ei voi millään tavalla olla vastuussa kohtelustaan: 

- äitisi lähti, ja se on väärin. Tunnet varmasti siitä häpeää, mutta sen häpeän takana on myös vihaa. Saat tuntea sitä, on oikeutettua olla vihainen siitä, että äiti lähtee ja lähtiessään sanoo sinulle, ettei ole sinusta enää missään vastuussa, vaan isäsi on. 

- Ei, ei ole oikein että äitisi syyttää sinua siitä, että isäsi petti. Eikä ole oikein, että hän vei kaikki huonekalut paitsi ne, mitä huoneessasi oli. Hänen alkoholismilleen ei kukaan voi mitään, mutta saat tuntea siitä vihaa. Häpeää ei tarvitse tuntea, se ei ole sinun syysi. 

- Isäsi uusi naisystävä ei pidä sinusta, vaistoat sen. Olet ujo, ja saat olla ujo. Ei sinun tarvitse osata olla vieraiden aikuisten kanssa, jotka ovat tulleet elämääsi alle vuosi sen jälkeen, kun äiti lähti. 

- Sinä ansaitsisit saada kannustusta ja huolenpitoa. Saat pelätä yksin kotona, saat pelätä pimeää. Saat olla surulinen siitä, että et saa huomiota keltään. Sinä et ole syyllinen mihinkään. 

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Jos joku olisikin sanonut, mitä se ahdistus ja häpeä on. Jos joku olisikin paitsi sanoittanut tunteeni, myös kertonut että en ole huono lapsi ja että en ole vaikea (en oikeasti ollut). Mutta ei. Elin tunnekylmän lapsuuden ja ihan järkyttävän teini-iän, jossa minua kohdeltiin kuin roskaa, ja koko olemassaoloni kyseenalaistettiin (olin adoptoitu alunperin) ja jossa minua syytettiin paitsi siitä, että alkoholisti äiti äiriköi isän uuden naisen perhettä, myös siitä, että isällä oli uusi nainen. Ihan sairasta. Kumpa ihmiset tietäisivät, että väkivaltaa voi harjoittaa myös henkisesti niin, ettei ihminen siitä koskaan enää kunnolla selviä. 

Olen tuo jota lainasit ja muuten täysin samaa mieltä, mutta noissa virkkeissäsi on minusta kaikkein tärkeimpiä nuo aikuisten tekojen "sanoittamiset" ja lapsen syyttömäksi julistaminen. Tuo lapsen tunteiden sanoittaminen tuntuu itsestäni toissijaiselta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja? 

Mihin perustat, että ei ole?

Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita. 

No anteeksi vain, mutta et voi kieltää ketään tuntemasta. Tunteiden mukaan käyttäytyminen on ihan kokonaan eri asia kuin niiden tunteminen, aikuisen ihmisen pitäisi osata erottaa nämä toisistaan (ja käyttäytyä sen mukaan = tuntea ne tunteet, mutta hallita käytöstä)

Kuka puhui kieltämisestä? Itse puhuitte sallimisesta, mikä on minusta vain outoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja? 

Mihin perustat, että ei ole?

Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita. 

Mutta kieltämällä ne eivät häviä mihinkään. Empatiaa pitääkin opettaa, pienestä pitäen. Ja kateutta oppia sietämään, ja näkemään ne omat hyvät jutut joista tykätä. 

On muuten aika vaikea mennä vielä alakoululaisellekaan sanomaan, että lopetas se muiden halveksunta. Halveksuminen on abstrakti käsite tunteesta, jonka takana on ihmisen oma arvomaailma. Viha (pettymystä seuraava viha, tai viha ja pettymys yhtä aikaa)on aika selviä tunteita. Varsinkin pikkulapsella siihen on ihan selkeä syy 98% kerroista. Ilkeys on myös sitä, että kokeillaan rajoja, miten pitkälle voin mennä ennen kuin joku puuttuu asiaan. Ylimielisyys on samaa kuin halveksunta. 

Kaikkiin negativiisiin tunteisiin on jokin syy, näin väitän. Ja vaikka se syy olisi puhtaasti luonne (kuinka usein näin on, sitä kyllä vähän epäilen), empatiaa on silti opetettava. Tiedän muutamankin ylimielisen ja ilkeän lapsen, ja olen hyvin varma, että syy on kotona, ja syy on nimenomaan empatian ja ymmärryksen puute siellä. 

Eräänkin ylimielisen tytön isä on kilpailuhenkinen, ja kaikki on aina kilpailua, ja äiti on epävarma ja siksi hyvin ylimielinen monenlaisia ihmisiä kohtaan. Hän saattaa kysyä tokaluokkalaiselta lapseltaan, että "eikö niin, että X ei ole kovin kiva ihminen" ja hänen päiväkoti-ikäinen toinen lapsensa osaa jo hienosti kysyä erilaisen, ehkä hänessä kateutta herättävän lapsen kohdalla että "kuka toikin luulee olevansa". Tap, tap, hienoa kasvatusta. Not.

joojoo. mutta en rupea sanomaan, että: "ymmärrän, että halveksit muita ihmisiä, mutta..."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja? 

Mihin perustat, että ei ole?

Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita. 

Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?

Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan. 

Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen erään vanhemman naisen, joka ei voi yhtään ymmärtää tällaista lasten tunnekasvatusta. Hän itse on käyttänyt todella karuja ja ikäviä tapoja lapsiinsa (ja myöhemmin lapsenlapsiin) syyllistämistä, marttyrointia, lasten mustavalkoista vertailua toisiinsa... Lasten tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset. Jos lapset eivät jaksa, ymmärrystä ei heru. Ei kannuteta asettumalla lapsen asemaan, ei mitään sellaista.

On sanomattakin selvää, että hänen omat tunnetaitonsa ovat hyvin olemattomat. Todennäköisesti hän jatkaa sitä edellisten sukupolvien perintöä havahtumatta sen vahingollisuuteen.

Ideologioille tyypillistä on, että kaikki jotka eivät kannata kyseistä ideologiaa pyritään näkemään jotenkin häiriintyneinä tai jopa pahoina ihmisinä. Se pätee myös tähän tunnekasvatusideologiaan.

Mielenkiintoista on, että kun tämän tunnekasvatus aikanaan menee pois muodista ja tilalle tulee jotain uutta, niin silloin tunnekasvattajat tulevat kokemaan aivan samanlaista arvostelua kuin tunnekasvatusta harrastamattomat tällä hetkellä.

Minä kirjoitin tuon jälkimmäisen lainaamasi kommentin, enkä käsittääkseni missään haukkunut tuota ihmistä pahaksi tai häiriintyneeksi. Varmaan moni voi olla kanssani samaa mieltä siitä, että esim. iänikuinen kiltti - tuhma -akselille lasten asettaminen on oikeasti vahingollista lapsen itsetunnolle eikä auta lasta kehittämään itseään samalla tavalla kuin rakentava palaute.

"Pertti on aina niin tuhma kun tekee x, olisit enemmän kuin veljensä Erkki! Erkki on kiltti!"

Tämä on vahigollista sekä Pertin että Erkin kannalta. Erkkikin nimittäin ansaitsisi kehunsa ihan vaan puhtaasti oman toimintansa perusteella eikä sen takia, että hän toimii kätevänä lyömäaseena veljeään kohtaan. Eikä muutenkaan tuollainen lukkonlyöty kiltin pojan lokero ole hyväksi. Sitten vielä ihmetellään miksi sisarusten välillä on ongelmia...

Vierailija kirjoitti:

Etova ajatus kaikinpuolin, että äiti tunkee itsensä väliin ja yrittää neuvotella Petterin lelua Villelle. Ei kyllä ole missään nimessä Ok, tuollaiset asiat on lasten välisiä ja hyvä pysyäkin sellaisina neuvotteluina. Äidin tehtävä ei ole mitään muuta kuin sitten opettaa se Ville kestämään se pettymys. Lisäksi, jos olisin Petterin äiti, olisin kyllä todella ärtynyt tuosta äidin käytöksestä ja toivoisin, ettei tulisi enää lähellekään lastani kakaransa kanssa vonkumaan.

Juuri näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on monta lasta. Muutama suoraviivaisempi ja huolettomampi ja sitten kaksi supertunteellista. Toinen on tyttö ja alle kouluiässä hänellä oli vaihe, että vatvoi kaikkea mahdollista ja hermoili ja huolehti joka asiasta tai aivan pienestäkin. Kun en itse ole samanlainen oli helppo nähdä miten överiksi se meni. Päätin päästää tuskistaan, näyttämällä että tunteitaan voi hallita. En mennyt koskaan mukaan, jos likka alkoi hermoilla, vaan tein selväksi mistä ei pikkulapsen tarvitse huolehtia ja vakuutin, että joku muu hoitaa mokomista murehtimisen jos se tarpeellista on kenellekään. Ja tytöstä on kasvanut ihan tasapainoinen isompi lapsi, joka osaa itsekin hallita tunteitaan. Tekee tunnollisesti tehtävänsä, mutta kunnioittaa muitakin, mikä hysteerisillä naisihmisillä on tunnetusti vaikeaa. Kauhulla ajattelen sitä, että jotakin tyttäreni kaltaista toista lasta joku paapoo ja puhaltaa liekkeihin kaikella äidillisellä lempeydellään. 

Nuoremmalla pojallani on myös haasteita tunteidensa kanssa. Vähän eri tavalla. Hän ottaa kuolemanvakavasti kaiken kärsimänsä vääryyden. Pakkohan sellaista on toppuutella ja opettaa hillitsemään itseään. Niin kuin alussa sanoin, muut lapseni ovat paljon tunnekylmempiä ja ennemmin tarvitsevat tukea muiden huomioonottamiseen ja empatian ja oikeudenmukaisuuden oppimiseen. Onneksi meillä on harvinaisen syvällinen ja lempeä isä. Jos minun yksin pitäisi lohduttaa lapsiani ja jakaa oikeutta, niin kyllä se aika köykäistä olisi. 

Sanoittaminen. Hyvähän se on JOS vanhempi/vanhemmat on kartalla lastensa tunne-elämästä tai sen puutteesta. Kuitenkin en ole ollenkaan varma, paljonko sitä on tarvis sanoittaa. Noi alkupään esimerkit sisälsivät oleellisempiakin asioita: ymmärtäminen ja rajoittaminen. Itse varon sanoittamasta lapsiani, koska pelkään, että tulkintani on vajavainen. Vaikka olen mielestäni normaalia kiinnostuneempi ihmisten sielunelämästä ylipäätään. Haluan myös kunnioittaa lasteni yksityisyyttä ja tukea heitä asettamaan omat rajansa, fyysiselle ja psyykkiselle koskemattomuudelle. Olen itse tosi avoin ihminen, mutta en ymmärrä tätä kaiken jakamisen aikakautta. Kaikki menee niin halvalla. Itse asiassa olen sitä mieltä, että omien vanhempieni olisi pitänyt minullekin opettaa itsensäarvostamista ja omien rajojen asettamista. 

Kyllä minä aikamoisena lässyttämisenä pidän sitä sanoittamista, mutta toivon ja uskon, että monesti takana on sama pyrkimys kuin minulla: ymmärtää ja rajoittaa. 

 

Se, että sinun herkät lapsesi eivät enää ilmaise tunteitaan sinulle avoimesti, ei tarkoita sitä, että kaikki tunteet olisivat "hallinnassa" tai järkevästi "rajattuja". Minä herkkänä aikuisena voin vakuuttaa sinulle, että jo pienenä lapsena opin näyttelemään coolia ja huoletonta, koska ymmärsin, että se oli aikuisen toive. Olin hyvä lapsi, kun minulla ei ollut liikaa murheita. Herkkä lapsi tekee mielellään kaiken vanhemman toiveiden mukaisesti. Myöhemmin se kostautui ja sairastuin vakavaan masennukseen. Omien rajojeni pitäminen olisi nimittäin vaatinut sitä, että hyväksyn ja tunnistan tunteeni. Tätä en ollut oppinut, koska niitä tunteita ei lapsena oikein olisi saanut olla. Piti olla pärjäävä.

Aivan kuin minun tekstiä. Diagnoosit ovat ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus.

Entä jos olettekin väärässä. Jos elinaikaisista ruumiin diagnooseista 50% on vääriä, niin luulette, että mieli on jotenkin yksinkertaisempi elin?

Millähän pätevyydellä sinä näiden psykiatrien ammattitaidon kyseenalaistat näinkin kattavien kuvausten perusteella?

Ei kysymys ole ammattitaidosta, vaan sen täysin ymmärrettävistä rajoista. Ammattitaito parhaimmillaankin on HYVIN rajallista. 

Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut ahdistukseeni apua jo lapsena enkä vasta ollessani jo aikuinen. En pidä siitä, että yrität noin kevyin perustein vähätellä psyykkisiä sairauksia ja niiden hoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Jos aikuiselle ihmiselle tulee vieraan lapsen tunnekasvatuksesta raivo, niin on kyllä aika tavalla käsiteltävää lapsuudessa.

Todellakin

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin kaivannut tunnekasvatusta, edes jonkinlaista. En saanut mitään ohjausta tässä asiassa, ikinä. En kykene käsittelemään tunteitani, en kehtaa/pysty näyttämään niitä, en osaa erotella mikä tunne on ns. normaali ja oikeutettu (esim. parisuhteessa, jos pettyy toiseen, tai mitä on toisen ihmisen kohteleminen rakastavasti). Jos olen surullinen, tunne on niin kokonaisvaltainen etten pysty keskittymään mihinkään muuhun. Onnellisin ja tasaisin olen silloin, kun en tunne oikein mitään, koska silloin ei tarvitse käsitellä vaikeita asioita.

Ja olen siis saanut ihan normaalin 90-luvun kasvatuksen akateemisessa, hyväosaisessa perheessä. Tunteita ei vaan meillä ollut olemassa siten, että niitä olisi pitänyt käsitellä. Opin, että minun tunteeni eivät ole tärkeitä.

Kenen luulet tietävän vastauksen noihin kysymyksiisi? Et tule saamaan mitään muuta kuin mielipiteitä. Mielipiteitä ihmisiltä ja ihmisten mielipiteistä kertonee jotain se, missä tilassa koko maailma on. Ihmiset on ahdasmielisiä, suvaitsemattomia, itsekkäitä. Sulle voi joku arvostettu koulutettu pätevä ihminen tulla sanomaan, että sua kohdellaan väärin ja sulla on oikeus siihen ja tähän. Mutta entäs jos hän on väärässä. Onko sillä mitään väliä, jos kuitenkin vastaus sua miellyttää ja enemmistö on kanssasi samaa mieltä? Vaikka sitten olisitkin väärässä ja rikkoisitkin toisen oikeuksia, joka olikin täysin viaton. 

Normaali on sana, jota olen oppinut kavahtamaan. Ja kyllä, olen onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin kaivannut tunnekasvatusta, edes jonkinlaista. En saanut mitään ohjausta tässä asiassa, ikinä. En kykene käsittelemään tunteitani, en kehtaa/pysty näyttämään niitä, en osaa erotella mikä tunne on ns. normaali ja oikeutettu (esim. parisuhteessa, jos pettyy toiseen, tai mitä on toisen ihmisen kohteleminen rakastavasti). Jos olen surullinen, tunne on niin kokonaisvaltainen etten pysty keskittymään mihinkään muuhun. Onnellisin ja tasaisin olen silloin, kun en tunne oikein mitään, koska silloin ei tarvitse käsitellä vaikeita asioita.

Ja olen siis saanut ihan normaalin 90-luvun kasvatuksen akateemisessa, hyväosaisessa perheessä. Tunteita ei vaan meillä ollut olemassa siten, että niitä olisi pitänyt käsitellä. Opin, että minun tunteeni eivät ole tärkeitä.

Kenen luulet tietävän vastauksen noihin kysymyksiisi? Et tule saamaan mitään muuta kuin mielipiteitä. Mielipiteitä ihmisiltä ja ihmisten mielipiteistä kertonee jotain se, missä tilassa koko maailma on. Ihmiset on ahdasmielisiä, suvaitsemattomia, itsekkäitä. Sulle voi joku arvostettu koulutettu pätevä ihminen tulla sanomaan, että sua kohdellaan väärin ja sulla on oikeus siihen ja tähän. Mutta entäs jos hän on väärässä. Onko sillä mitään väliä, jos kuitenkin vastaus sua miellyttää ja enemmistö on kanssasi samaa mieltä? Vaikka sitten olisitkin väärässä ja rikkoisitkin toisen oikeuksia, joka olikin täysin viaton. 

Normaali on sana, jota olen oppinut kavahtamaan. Ja kyllä, olen onnellinen.

Ovatko lapsesi onnellisia? Minun epävakaa äitini selitteli kaikenlaisen toiminnan olevan normaalia. Mikään ei ollut ongelma, ei myöskään lasten pahoinpiteleminen.

Sanoitettuja sukupuolettomia tulevia aikuisia. Voi jeee, alistujien kansaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja? 

Mihin perustat, että ei ole?

Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita. 

Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?

Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan. 

Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.

Kuten sanoin, olen opettanut käyttäytymistä. Olen tietysti opettanut mikä on oikein ja väärin. Pään sisään en ole mennyt mestaroimaan, koska loppujen lopuksi heillä on oikeus myös hylätä kaikki mitä olen opettanut. 

Tunnekasvattajat puolustelevat sanoittamista asioilla, mitkä ei ole ollenkaan sidoksissa nimenomaisesti sanoittamiseen. Kun kaiken rajoittamisen, moraaliopetukset ja hyväksynnän irroittaa tunnekasvatuksesta jää jäljelle epämääräinen tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, joka on ihan kiistanalainen oppi. 

Harjoittakaa filosofioitanne kotonanne, pyydän. Kouluihin ja päiväkoteihin tätä terapiointia ei saa viedä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen erään vanhemman naisen, joka ei voi yhtään ymmärtää tällaista lasten tunnekasvatusta. Hän itse on käyttänyt todella karuja ja ikäviä tapoja lapsiinsa (ja myöhemmin lapsenlapsiin) syyllistämistä, marttyrointia, lasten mustavalkoista vertailua toisiinsa... Lasten tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset. Jos lapset eivät jaksa, ymmärrystä ei heru. Ei kannuteta asettumalla lapsen asemaan, ei mitään sellaista.

On sanomattakin selvää, että hänen omat tunnetaitonsa ovat hyvin olemattomat. Todennäköisesti hän jatkaa sitä edellisten sukupolvien perintöä havahtumatta sen vahingollisuuteen.

Ideologioille tyypillistä on, että kaikki jotka eivät kannata kyseistä ideologiaa pyritään näkemään jotenkin häiriintyneinä tai jopa pahoina ihmisinä. Se pätee myös tähän tunnekasvatusideologiaan.

Mielenkiintoista on, että kun tämän tunnekasvatus aikanaan menee pois muodista ja tilalle tulee jotain uutta, niin silloin tunnekasvattajat tulevat kokemaan aivan samanlaista arvostelua kuin tunnekasvatusta harrastamattomat tällä hetkellä.

Minä kirjoitin tuon jälkimmäisen lainaamasi kommentin, enkä käsittääkseni missään haukkunut tuota ihmistä pahaksi tai häiriintyneeksi. Varmaan moni voi olla kanssani samaa mieltä siitä, että esim. iänikuinen kiltti - tuhma -akselille lasten asettaminen on oikeasti vahingollista lapsen itsetunnolle eikä auta lasta kehittämään itseään samalla tavalla kuin rakentava palaute.

"Pertti on aina niin tuhma kun tekee x, olisit enemmän kuin veljensä Erkki! Erkki on kiltti!"

Tämä on vahigollista sekä Pertin että Erkin kannalta. Erkkikin nimittäin ansaitsisi kehunsa ihan vaan puhtaasti oman toimintansa perusteella eikä sen takia, että hän toimii kätevänä lyömäaseena veljeään kohtaan. Eikä muutenkaan tuollainen lukkonlyöty kiltin pojan lokero ole hyväksi. Sitten vielä ihmetellään miksi sisarusten välillä on ongelmia...

Meillä ei ole kiltti-tuhma-akseli käytössä. Eikä tunnelässyttäminen. Annetaan lasten olla ihan omia itsejään ja kivaa on. Vanhemman hommaksi jää olla läsnä ja vetää rajat toiminnalle. Tunteista puhutaan tietysti jokaisen omasta aloitteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Sanoitettuja sukupuolettomia tulevia aikuisia. Voi jeee, alistujien kansaa

Ei alistujien, vaan vapaiden ihmisten vapaita jälkeläisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja? 

Mihin perustat, että ei ole?

Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita. 

Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?

Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan. 

Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.

Kuten sanoin, olen opettanut käyttäytymistä. Olen tietysti opettanut mikä on oikein ja väärin. Pään sisään en ole mennyt mestaroimaan, koska loppujen lopuksi heillä on oikeus myös hylätä kaikki mitä olen opettanut. 

Tunnekasvattajat puolustelevat sanoittamista asioilla, mitkä ei ole ollenkaan sidoksissa nimenomaisesti sanoittamiseen. Kun kaiken rajoittamisen, moraaliopetukset ja hyväksynnän irroittaa tunnekasvatuksesta jää jäljelle epämääräinen tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, joka on ihan kiistanalainen oppi. 

Harjoittakaa filosofioitanne kotonanne, pyydän. Kouluihin ja päiväkoteihin tätä terapiointia ei saa viedä. 

Huoh. Jos lapsi suuttuu siitä että päiväkodissa lelu jolla hän tykkää leikkiä, on jollain muulla nyt leikissä ja menee repimään lelun itselleen väkisin ja tästä hänelle suututaan, niin MISTÄ se lapsi voi tietää ettei aihe hänelle suuttumiseen se tunne minkä hän koki, vaan se että hän toimi väärin repiessään lelua toiselta?

Vierailija kirjoitti:

Sanoitettuja sukupuolettomia tulevia aikuisia. Voi jeee, alistujien kansaa

Ei, vaan tasapainoisia aikuisia jotka ymmärtävät omia tunteitaan ja kykenevät niistä asiallisesti keskustelemaan ja purkamaan niitä ilman esim. Väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja? 

Mihin perustat, että ei ole?

Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita. 

Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?

Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan. 

Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.

Kuten sanoin, olen opettanut käyttäytymistä. Olen tietysti opettanut mikä on oikein ja väärin. Pään sisään en ole mennyt mestaroimaan, koska loppujen lopuksi heillä on oikeus myös hylätä kaikki mitä olen opettanut. 

Tunnekasvattajat puolustelevat sanoittamista asioilla, mitkä ei ole ollenkaan sidoksissa nimenomaisesti sanoittamiseen. Kun kaiken rajoittamisen, moraaliopetukset ja hyväksynnän irroittaa tunnekasvatuksesta jää jäljelle epämääräinen tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, joka on ihan kiistanalainen oppi. 

Harjoittakaa filosofioitanne kotonanne, pyydän. Kouluihin ja päiväkoteihin tätä terapiointia ei saa viedä. 

Tiedoksesi, että vähintään 90% päiväkotiryhmistä, joissa on pätevää henkilökuntaa, tunnekasvattaminen on kiinteä osa jokaista päivää. Tämä sen takia, että lasten on helpompi oppia toimimaan oikein ja väärin, kun tunteita ymmärtää.

Tiedän yhen tällaisen "tunnekasvattajan". Lapsensa kävi fyysisesti toisen muksun kimppuun, niin siinä sitten hyssyteltiin ja lelliteltiin ja selviteltiin ja pyydettiin anteeksi puolin ja toisin. Tilanne toistui monta kertaa, eikä lapsi oikeen mitään oppinut, kun siitä tuli suorastaan hauska leikki ja sai niin paljon huomiota.

Nyt muutamaa vuotta myöhemmin lapsi on sitten satuttanut muita useamman kerran vähän pahemminkin, eikä oikein minkäänlaista tunnekontrollia tunnu olevan (eikä sitä häneltä vanhemmat edes vaadi). Mahtaa olla kiva teini-ikä tulossa.

Sinänsä ymmärrän kyllä, että lapselle täytyy ne omat tunteet selventää ja selittää, mutta liika on liikaa ja tämäkin tarttisi osata tehdä oikealla tavalla ja oikealla hetkellä. Jos muksu on toisen tukassa kiinni ja huutaa kuin hyeena, niin on ehkä vähän turha lässyttää vieressä, että "onpa ikävä kun sinulla on kulta niin paha mieli".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?

Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.

Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.

Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?

En ole tuo jolta kysyit, mutta olen kuullut monenkin aikuisen (jopa omien lasteni isän, joka on paras tuntemani isä) komentavan lasta, että älä kiukuttele. Toki hyvin abstrakti ilmaus, mutta luulisin sen tarkoittavan nimenomaan, että älä näytä kiukkua.

Pitääkö tunteiden sanoittajien mielestä siis lapsen antaa aina vapaasti kiukutella? Ei siis saa välittää siitä, että kiukuttelu on lähiympäristöä vahvasti häiritsevää toimintaa ja sitä paitsi ylipäätään hedelmätöntä ja typerää käytöstä?

Öö tottakai saa olla surullinen ja vihainen jos niin nyt tuntee?! Entä jos sinä olet surullinen ja joku tulee sanomaan ”lopeta heti tuo sureminen tai et saa ruokaa! Nyt hymyilet väkisin!” Ihan sairasta!

Niinhän se on. Minulle on äitini noin huutanut: "hymyile!"

Eikä teille tule mieleen, että ette tuollaisen kasvatuksen jälkeen ehkä ole kovin kykeneviä arvioimaan puolueettomasti eri kasvatustyylien hyviä ja huonoja puolia? Tosiasiassahan moni käytösongelma rakentuu juuri kuvaamallesi pohjalle, jossa vanhempi on mennyt ojasta allikkoon, koska oma trauma on käsittelemättä, ja elämänratkaisut ovat puhdasta välttämiskäyttäytymistä.

Vasta yhdeksäskymmenesjotain viestissä myönnettiin, että ehkä kaikki tunnesanoittajatkaan eivät ole täydellisiä ja joiltain saattaa jäädä se seurauspuoli hoitamatta. Siihen asti vain keskityttiin jättämään ap:n tunteet huolellisesti ymmärtämättä ja sanoitettiin ne demonisoiden. Miksiköhän minun on vaikea luottaa tämänkään koulukunnan ideologian virheettömyyteen?