Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka ette voi sietää lasten "tunnekasvattamista"?
15.10.2018 |
Tee mieli vetää naamapalmut joka kerta, kun esim. avoimessa pk:ssa joku lapsista on käyttäytynyt huonosti ja sitten sen äiti tai isä aloittaa sen saman tunnekasvatuspälätyksen. Sehän siis kuuluu pienin vaihteluin näin: "kulta pieni, minä näen, että sinä olet vihainen ja on aivan ok olla vihainen, mutta ei silti saa ottaa toisen lelua/lyödä toista/etuilla jonossa". Sitten kun tämä fraasi on toistettu, niin se mukula päästetään jatkamaan hölmöilyjään toisten lasten sekaan.
Mikähän siinä on, että juuri kukaan vanhempi ei näköjään osaa ajatella kasvatusasioista itse vaan pitää mennä sen neuvolan suositteleman tunnekasvatuksen mukaan vaikka hyvin näkisi ettei se toimi ja että se kuulostaa lapsestakin aivan naurettavalta.
Kommentit (306)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on monta lasta. Muutama suoraviivaisempi ja huolettomampi ja sitten kaksi supertunteellista. Toinen on tyttö ja alle kouluiässä hänellä oli vaihe, että vatvoi kaikkea mahdollista ja hermoili ja huolehti joka asiasta tai aivan pienestäkin. Kun en itse ole samanlainen oli helppo nähdä miten överiksi se meni. Päätin päästää tuskistaan, näyttämällä että tunteitaan voi hallita. En mennyt koskaan mukaan, jos likka alkoi hermoilla, vaan tein selväksi mistä ei pikkulapsen tarvitse huolehtia ja vakuutin, että joku muu hoitaa mokomista murehtimisen jos se tarpeellista on kenellekään. Ja tytöstä on kasvanut ihan tasapainoinen isompi lapsi, joka osaa itsekin hallita tunteitaan. Tekee tunnollisesti tehtävänsä, mutta kunnioittaa muitakin, mikä hysteerisillä naisihmisillä on tunnetusti vaikeaa. Kauhulla ajattelen sitä, että jotakin tyttäreni kaltaista toista lasta joku paapoo ja puhaltaa liekkeihin kaikella äidillisellä lempeydellään.
Nuoremmalla pojallani on myös haasteita tunteidensa kanssa. Vähän eri tavalla. Hän ottaa kuolemanvakavasti kaiken kärsimänsä vääryyden. Pakkohan sellaista on toppuutella ja opettaa hillitsemään itseään. Niin kuin alussa sanoin, muut lapseni ovat paljon tunnekylmempiä ja ennemmin tarvitsevat tukea muiden huomioonottamiseen ja empatian ja oikeudenmukaisuuden oppimiseen. Onneksi meillä on harvinaisen syvällinen ja lempeä isä. Jos minun yksin pitäisi lohduttaa lapsiani ja jakaa oikeutta, niin kyllä se aika köykäistä olisi.
Sanoittaminen. Hyvähän se on JOS vanhempi/vanhemmat on kartalla lastensa tunne-elämästä tai sen puutteesta. Kuitenkin en ole ollenkaan varma, paljonko sitä on tarvis sanoittaa. Noi alkupään esimerkit sisälsivät oleellisempiakin asioita: ymmärtäminen ja rajoittaminen. Itse varon sanoittamasta lapsiani, koska pelkään, että tulkintani on vajavainen. Vaikka olen mielestäni normaalia kiinnostuneempi ihmisten sielunelämästä ylipäätään. Haluan myös kunnioittaa lasteni yksityisyyttä ja tukea heitä asettamaan omat rajansa, fyysiselle ja psyykkiselle koskemattomuudelle. Olen itse tosi avoin ihminen, mutta en ymmärrä tätä kaiken jakamisen aikakautta. Kaikki menee niin halvalla. Itse asiassa olen sitä mieltä, että omien vanhempieni olisi pitänyt minullekin opettaa itsensäarvostamista ja omien rajojen asettamista.
Kyllä minä aikamoisena lässyttämisenä pidän sitä sanoittamista, mutta toivon ja uskon, että monesti takana on sama pyrkimys kuin minulla: ymmärtää ja rajoittaa.
Se, että sinun herkät lapsesi eivät enää ilmaise tunteitaan sinulle avoimesti, ei tarkoita sitä, että kaikki tunteet olisivat "hallinnassa" tai järkevästi "rajattuja". Minä herkkänä aikuisena voin vakuuttaa sinulle, että jo pienenä lapsena opin näyttelemään coolia ja huoletonta, koska ymmärsin, että se oli aikuisen toive. Olin hyvä lapsi, kun minulla ei ollut liikaa murheita. Herkkä lapsi tekee mielellään kaiken vanhemman toiveiden mukaisesti. Myöhemmin se kostautui ja sairastuin vakavaan masennukseen. Omien rajojeni pitäminen olisi nimittäin vaatinut sitä, että hyväksyn ja tunnistan tunteeni. Tätä en ollut oppinut, koska niitä tunteita ei lapsena oikein olisi saanut olla. Piti olla pärjäävä.
Aivan kuin minun tekstiä. Diagnoosit ovat ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus.
Entä jos olettekin väärässä. Jos elinaikaisista ruumiin diagnooseista 50% on vääriä, niin luulette, että mieli on jotenkin yksinkertaisempi elin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.
En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.
Tässä kun teini-ikäisten kanssa tekee mielenterveystyötä niin huomaa, että 5-10 vuotta sitten on jäänyt jokunen tunne sanoittamatta. "Ahistaa" niin ettei voi tehdä mitään kun ei tiedä mitä sen ahistamisensa kanssa tekisi. Eikä ainakaan tiedä miks ahistaa, koska sitä ei ole koskaan kukaan kannustanut miettimään tai auttanut huomaamaan. Ja sitten kun jonkun avulla pääsee puhumaan siitä, että onko siellä takana ehkä pettymys, suru, hylätyksi tulemisen pelko tai riittämättömyys, niin asiaa pystyykin ehkä jo jotenkin kohtaamaan ja käsittelemään. Ja toimimaan.
Mulle on sanoitettu vanhempien avioerosta johtuneet tunteet.
Isäni: "kyllä shä tiedät, että mä rakashtan shua aina"
Äitini: "sinä oot kyllä sellanen isin tyttö" (ja olinkin, ihailin isää "kaukaa" ja janosin päästä syliin"
Teini-iässä huomasin, että mua vähän ahistaa. Kukaan ei tohtinut ehdottaa, että isän hylkääminen olisi syynä. Koska yhteiskunta on yksissä tuumin sanoittanut avioeron neutraaliksi asiaksi, joka voidaan hoitaa, hyvin tai huonosti. Ja mun vanhemmat oli hoitanut avioeron ihan mallin mukaan sen kummemmin riitelemättä. Todettiin, että minulla on vaikea äitisuhde, syömishäiriö ja masennus.
Nyt sun mielestäkin edelleen ongelma on vaan, että joku mystinen sanoittaminen on jäänyt tekemättä, ei se tosiasia, että isä hylkäsi, ei ollut läsnä, ei osoittanut mitään hyväksyntää, ei luonut minuun mitään suhdetta, ei katsonut perääni, ei rajoittanut, eikä opettanut yhtään mitään, ei tunne minua tänäkään päivänä, muisti ainoastaan vuorosanansa sanoa ja nekin viinan voimalla.
Toi sanoittaminenhan on kätevää. Se on kuin valkoinen maalipensseli, jolla kaikki mustat teot maalataan pois.
Tekstistäsi tulee sillä tavalla ristiriitainen fiilis että ensin kuulostaa siltä kun olisi halunnut tilaisuuden ja tuen kohdata niitä isän käytöksen ja eron herättämiä tunteita, ja kuitenkin olet sitä mieltä ettei se olisi mitään auttanut? Mitä sinä luulet että olisi tarvinnut? Olisiko siitä ollut mitään apua, jos olisi teininä tiennyt mistä ahdistuksesi kumpuaa ja voinut siitä jonkun (läheisen tai ammattilaisen) kanssa jutella, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, ehkä lohdutetuksikin?
Ei sanoittaminen vaikeita asioita poista, mutta kun niitä ei voi poistaa elämästä, on hyvä saada työkaluja selvitä niistä psyykkisesti ehjänä ihmisenä tai eheytyä hajotamisen jälkeen. Tunnistaminen ja nimeäminen ovat osa niitä työkaluja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuo tunteiden sanoitus tuntuu hurjalta, että aikuinen kertoo lapselle, miltä hänestä tuntuu. Kuitenkaan aikuinen ei sitä voi tietää, etenkään, jos ei tunne psykologiaa ja muutoin ole perillä siitä, miten tunnemaailma toimii. Silti se on riski, että kerrotaan täysin vääriä tunteita. En jotenkin tiedä, onko sekään hyvä, että ulkopuolelta kerrotaan, että "susta tuntuu nyt tältä, tältä ja tältä". Ahaa, siitä voi olla todella todella suurta vahinkoa, jos on yhtään väärässä. Ja muutenkin, jos minulle joku kertoisi, miltä minusta milloinkin tuntuu, kokisin sen todella nöyryyttävänä. Tunteita voi opettaa kyllä nimeämään ja tunnistamaan muutenkin.
Ymmärrän kyllä tämän huolen, mutta luulen, että se on turha, koska tunteet muodostetaan sosiaalisesti. Siis sosiaalisessa vuorovaikutuksessa opitaan "kokemaan" tiettyjä tunteita tietyissä tilanteissa ja yhteyksissä. Tunteiden sanoittaminen voi mennä pieleen jossain toisessa kulttuurissa, mutta oman perheen piirissä niin ei voi käydä. Lapset joka tapauksessa omaksuvat oman perheen tunnemaailman.
Tämä on juuri sitä, mitä tarkoitan vaarallisella sanoittamisella. Pitäisi oikeasti tuntea vähän psykologiaa, ettei tule tällaisia väärinymmärryksiä siitä, mitä ne tunteet oikeasti on. ei todellakaan ole niin, että tunteet ovat vain sosiaalisia, jokaisella meillä on yksilöllinen oma tunnemaailma, joka on olemassa sellaisenaan ihan millaisessa sosiaalisessa ympäristössä tahansa. Se ympäristö vaikuttaa siihen, mutta ei todellakaan kerro kaikkea. Joten todellakin voidaa mennä pieleen (Ja pahastikin) siellä omassa perhepiirissä ja silloin saadaan paljon enemmän haittaa kuin hyötyä, kun lapsella on ihan väärät nimet ja käsitykset omista tunteistaan, koska "näin se vaan meidän perheessä menee". Se hankaloittaa merkittävän paljon lapsen tulevaisuutta, kun omat tunteet ovat täysin vääristyneet, niillä on väärät nimet ja väärä tapa käsitellä niitä.
Ei ne nimet voi olla väärät, koska lapsi oppii vain ne nimet, jotka hän toisilta ihmisiltä oppii. Ei lapsi nauraessaab ajattele "olen vihainen", jos hän on ympäristöstään oppinut, että naurava ja hymyilevä ihminen on iloinen. Tämän takia omassa perhepiirissä voi varmaan aika huolettomasti sanoittaa tunteita.
Se on tietenkin eri asia, jos vanhemmilla on jokin psyykkinen sairaus ja ongelma omassa tunne-elämässä. Silloin lapsi oppii virheelliset reagointitavat ihan ilman sanoittamistakin.
Tottakai ne voi olla täysin väärät. Jos lapsi luulee, että kateus on pettymystä, tai pettymys on suuttumista, tai ei ymmärrä, että suuttuminen voi olla johdannainen jostain monimutkaisesta muusta tunneketjusta. Siellä perheessä on tärkeintä opetella ne yhteiskunnalliset OIKEAT termit, määritelmät ja tavat käsitellä, koska vanhempien tehtävä on antaa lapselle valmiudet integroitua mahdollisimman hyvin ympäristöön ja antaa eväät elämään. Eikä sitoa sitä lasta perheen sisäiseen dynamiikkaan. Kukaan ei halua kaveriksi friikkiä, joka käyttää eri termejä asioita kuin muut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on monta lasta. Muutama suoraviivaisempi ja huolettomampi ja sitten kaksi supertunteellista. Toinen on tyttö ja alle kouluiässä hänellä oli vaihe, että vatvoi kaikkea mahdollista ja hermoili ja huolehti joka asiasta tai aivan pienestäkin. Kun en itse ole samanlainen oli helppo nähdä miten överiksi se meni. Päätin päästää tuskistaan, näyttämällä että tunteitaan voi hallita. En mennyt koskaan mukaan, jos likka alkoi hermoilla, vaan tein selväksi mistä ei pikkulapsen tarvitse huolehtia ja vakuutin, että joku muu hoitaa mokomista murehtimisen jos se tarpeellista on kenellekään. Ja tytöstä on kasvanut ihan tasapainoinen isompi lapsi, joka osaa itsekin hallita tunteitaan. Tekee tunnollisesti tehtävänsä, mutta kunnioittaa muitakin, mikä hysteerisillä naisihmisillä on tunnetusti vaikeaa. Kauhulla ajattelen sitä, että jotakin tyttäreni kaltaista toista lasta joku paapoo ja puhaltaa liekkeihin kaikella äidillisellä lempeydellään.
Nuoremmalla pojallani on myös haasteita tunteidensa kanssa. Vähän eri tavalla. Hän ottaa kuolemanvakavasti kaiken kärsimänsä vääryyden. Pakkohan sellaista on toppuutella ja opettaa hillitsemään itseään. Niin kuin alussa sanoin, muut lapseni ovat paljon tunnekylmempiä ja ennemmin tarvitsevat tukea muiden huomioonottamiseen ja empatian ja oikeudenmukaisuuden oppimiseen. Onneksi meillä on harvinaisen syvällinen ja lempeä isä. Jos minun yksin pitäisi lohduttaa lapsiani ja jakaa oikeutta, niin kyllä se aika köykäistä olisi.
Sanoittaminen. Hyvähän se on JOS vanhempi/vanhemmat on kartalla lastensa tunne-elämästä tai sen puutteesta. Kuitenkin en ole ollenkaan varma, paljonko sitä on tarvis sanoittaa. Noi alkupään esimerkit sisälsivät oleellisempiakin asioita: ymmärtäminen ja rajoittaminen. Itse varon sanoittamasta lapsiani, koska pelkään, että tulkintani on vajavainen. Vaikka olen mielestäni normaalia kiinnostuneempi ihmisten sielunelämästä ylipäätään. Haluan myös kunnioittaa lasteni yksityisyyttä ja tukea heitä asettamaan omat rajansa, fyysiselle ja psyykkiselle koskemattomuudelle. Olen itse tosi avoin ihminen, mutta en ymmärrä tätä kaiken jakamisen aikakautta. Kaikki menee niin halvalla. Itse asiassa olen sitä mieltä, että omien vanhempieni olisi pitänyt minullekin opettaa itsensäarvostamista ja omien rajojen asettamista.
Kyllä minä aikamoisena lässyttämisenä pidän sitä sanoittamista, mutta toivon ja uskon, että monesti takana on sama pyrkimys kuin minulla: ymmärtää ja rajoittaa.
Se, että sinun herkät lapsesi eivät enää ilmaise tunteitaan sinulle avoimesti, ei tarkoita sitä, että kaikki tunteet olisivat "hallinnassa" tai järkevästi "rajattuja". Minä herkkänä aikuisena voin vakuuttaa sinulle, että jo pienenä lapsena opin näyttelemään coolia ja huoletonta, koska ymmärsin, että se oli aikuisen toive. Olin hyvä lapsi, kun minulla ei ollut liikaa murheita. Herkkä lapsi tekee mielellään kaiken vanhemman toiveiden mukaisesti. Myöhemmin se kostautui ja sairastuin vakavaan masennukseen. Omien rajojeni pitäminen olisi nimittäin vaatinut sitä, että hyväksyn ja tunnistan tunteeni. Tätä en ollut oppinut, koska niitä tunteita ei lapsena oikein olisi saanut olla. Piti olla pärjäävä.
Aivan kuin minun tekstiä. Diagnoosit ovat ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus.
Entä jos olettekin väärässä. Jos elinaikaisista ruumiin diagnooseista 50% on vääriä, niin luulette, että mieli on jotenkin yksinkertaisempi elin?
Millähän pätevyydellä sinä näiden psykiatrien ammattitaidon kyseenalaistat näinkin kattavien kuvausten perusteella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.
Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin.
Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.
Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.
Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.
Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.
Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.
Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.
Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.
Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.
:,D oikeassa elämässä nyt kuitenkin opetellaan jakamista ja toisten huomioon ottamista. Jos sinulla on töissä purkkaa iso pussi ja työkaveri pyytää yhtä, niin oikeasti et anna ja se on sinusta vielä ihan normaalia käytöstä?
No se on Petteri vanhempien työtä miettiä, miten opettaa sitä jakamista. Villen äiti nyt ei kuitenkaan voi vaatia aikuisena kenenkään lasta jakamaan omastaa sen Villen pahan mielen vuoksi. Äidin pitää nyt vaan kasvattaa se Ville kestämään se tilanne eikä maanitella. Ylipäätään epäreilua aikuisen maanitella tuolla tavalla lasta, törkeää suorastaan. Jos Petteri olisi oma lapseni, en todellakaan katsoisi hyvällä ja sanoisin, että tämä äiti voikin jatkossa pysyä kaukana muiden lapsista tai ostaa sille Villelle oman lelun. Ja ei, aina ei myöskään ole pakko jakaa, se ei ole mitenkään pakollista kaikissa tilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.
En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.
Tässä kun teini-ikäisten kanssa tekee mielenterveystyötä niin huomaa, että 5-10 vuotta sitten on jäänyt jokunen tunne sanoittamatta. "Ahistaa" niin ettei voi tehdä mitään kun ei tiedä mitä sen ahistamisensa kanssa tekisi. Eikä ainakaan tiedä miks ahistaa, koska sitä ei ole koskaan kukaan kannustanut miettimään tai auttanut huomaamaan. Ja sitten kun jonkun avulla pääsee puhumaan siitä, että onko siellä takana ehkä pettymys, suru, hylätyksi tulemisen pelko tai riittämättömyys, niin asiaa pystyykin ehkä jo jotenkin kohtaamaan ja käsittelemään. Ja toimimaan.
Mulle on sanoitettu vanhempien avioerosta johtuneet tunteet.
Isäni: "kyllä shä tiedät, että mä rakashtan shua aina"
Äitini: "sinä oot kyllä sellanen isin tyttö" (ja olinkin, ihailin isää "kaukaa" ja janosin päästä syliin"
Teini-iässä huomasin, että mua vähän ahistaa. Kukaan ei tohtinut ehdottaa, että isän hylkääminen olisi syynä. Koska yhteiskunta on yksissä tuumin sanoittanut avioeron neutraaliksi asiaksi, joka voidaan hoitaa, hyvin tai huonosti. Ja mun vanhemmat oli hoitanut avioeron ihan mallin mukaan sen kummemmin riitelemättä. Todettiin, että minulla on vaikea äitisuhde, syömishäiriö ja masennus.
Nyt sun mielestäkin edelleen ongelma on vaan, että joku mystinen sanoittaminen on jäänyt tekemättä, ei se tosiasia, että isä hylkäsi, ei ollut läsnä, ei osoittanut mitään hyväksyntää, ei luonut minuun mitään suhdetta, ei katsonut perääni, ei rajoittanut, eikä opettanut yhtään mitään, ei tunne minua tänäkään päivänä, muisti ainoastaan vuorosanansa sanoa ja nekin viinan voimalla.
Toi sanoittaminenhan on kätevää. Se on kuin valkoinen maalipensseli, jolla kaikki mustat teot maalataan pois.
Olen myös eroperheen lapsi, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että moni asia olisi toisin, jos joku luotettava aikuinen olisi ihan totta sanoittanut tunteeni ja kertonut, että 11-vuotias ei voi millään tavalla olla vastuussa kohtelustaan:
- äitisi lähti, ja se on väärin. Tunnet varmasti siitä häpeää, mutta sen häpeän takana on myös vihaa. Saat tuntea sitä, on oikeutettua olla vihainen siitä, että äiti lähtee ja lähtiessään sanoo sinulle, ettei ole sinusta enää missään vastuussa, vaan isäsi on.
- Ei, ei ole oikein että äitisi syyttää sinua siitä, että isäsi petti. Eikä ole oikein, että hän vei kaikki huonekalut paitsi ne, mitä huoneessasi oli. Hänen alkoholismilleen ei kukaan voi mitään, mutta saat tuntea siitä vihaa. Häpeää ei tarvitse tuntea, se ei ole sinun syysi.
- Isäsi uusi naisystävä ei pidä sinusta, vaistoat sen. Olet ujo, ja saat olla ujo. Ei sinun tarvitse osata olla vieraiden aikuisten kanssa, jotka ovat tulleet elämääsi alle vuosi sen jälkeen, kun äiti lähti.
- Sinä ansaitsisit saada kannustusta ja huolenpitoa. Saat pelätä yksin kotona, saat pelätä pimeää. Saat olla surulinen siitä, että et saa huomiota keltään. Sinä et ole syyllinen mihinkään.
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Jos joku olisikin sanonut, mitä se ahdistus ja häpeä on. Jos joku olisikin paitsi sanoittanut tunteeni, myös kertonut että en ole huono lapsi ja että en ole vaikea (en oikeasti ollut). Mutta ei. Elin tunnekylmän lapsuuden ja ihan järkyttävän teini-iän, jossa minua kohdeltiin kuin roskaa, ja koko olemassaoloni kyseenalaistettiin (olin adoptoitu alunperin) ja jossa minua syytettiin paitsi siitä, että alkoholisti äiti äiriköi isän uuden naisen perhettä, myös siitä, että isällä oli uusi nainen. Ihan sairasta. Kumpa ihmiset tietäisivät, että väkivaltaa voi harjoittaa myös henkisesti niin, ettei ihminen siitä koskaan enää kunnolla selviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.
Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin.
Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.
Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.
Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.
Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.
Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.
Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.
Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.
Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.
:,D oikeassa elämässä nyt kuitenkin opetellaan jakamista ja toisten huomioon ottamista. Jos sinulla on töissä purkkaa iso pussi ja työkaveri pyytää yhtä, niin oikeasti et anna ja se on sinusta vielä ihan normaalia käytöstä?
Annan, koska en osaa sanoa ei, mutta pidän huolen, että en tuo koskaan enää töihin mitään noiden pummien takia. Lopetan purkan syönnin töissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.
Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin.
Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.
Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.
Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.
Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.
Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.
Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.
Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.
Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.
:,D oikeassa elämässä nyt kuitenkin opetellaan jakamista ja toisten huomioon ottamista. Jos sinulla on töissä purkkaa iso pussi ja työkaveri pyytää yhtä, niin oikeasti et anna ja se on sinusta vielä ihan normaalia käytöstä?
No se on Petteri vanhempien työtä miettiä, miten opettaa sitä jakamista. Villen äiti nyt ei kuitenkaan voi vaatia aikuisena kenenkään lasta jakamaan omastaa sen Villen pahan mielen vuoksi. Äidin pitää nyt vaan kasvattaa se Ville kestämään se tilanne eikä maanitella. Ylipäätään epäreilua aikuisen maanitella tuolla tavalla lasta, törkeää suorastaan. Jos Petteri olisi oma lapseni, en todellakaan katsoisi hyvällä ja sanoisin, että tämä äiti voikin jatkossa pysyä kaukana muiden lapsista tai ostaa sille Villelle oman lelun. Ja ei, aina ei myöskään ole pakko jakaa, se ei ole mitenkään pakollista kaikissa tilanteissa.
Eihänhän vaatinutkaan?? Opetti että voi nätisti kysyä josko Petteri haluaa lainata ja kun ei halunnut niin voi voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
No anteeksi vain, mutta et voi kieltää ketään tuntemasta. Tunteiden mukaan käyttäytyminen on ihan kokonaan eri asia kuin niiden tunteminen, aikuisen ihmisen pitäisi osata erottaa nämä toisistaan (ja käyttäytyä sen mukaan = tuntea ne tunteet, mutta hallita käytöstä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.
Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin.
Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.
Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.
Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.
Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.
Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.
Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.
Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.
Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.
Minä olen kyllä sellaisissakin tilanteissa, joissa mielestäni lapsella ei ole mitään oikeutta saada sitä kaverin lelua, näyttänyt mallin miten asiasta voi neuvotella (toki arvioiden onko vastapuoli sellainen joka uskaltaa halutessaan sanoa "en anna"). Itse en käyttäisi ilmaisua "olisi reilua antaa", mutta voisin selittää että meidän Villen mielestä se näyttää hurjan mielenkiintoiselta ja hän haluaisi kovasti tutkia sitä hetken - ihan vain siksi että lapsi saisi mallin miten toimia seuraavalla (tai kymmenennellä tai sadannella) kerralla jotain muuta kuin lyödä, pyytää riittävien taitojen puuttuessa aikuista puhumaan puolestaan tai neuvotella itse. Ja samaan syssyyn lapsi sai kokemuksen että pyyntöihin ei aina suostuta ja sen pettymyksen kanssa on elettävä. Jos päättäisin lapsen puolesta että emme edes yrittäisi kysyä ja ehkä perustellakin omaa pyyntöämme, millaisen mallin lapsi saisi seuraavaksi kerraksi? Vaihtoehdot on lyödä tai olla edes yrittämättä? Kumman luulet lapsen valitsevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Mutta kieltämällä ne eivät häviä mihinkään. Empatiaa pitääkin opettaa, pienestä pitäen. Ja kateutta oppia sietämään, ja näkemään ne omat hyvät jutut joista tykätä.
On muuten aika vaikea mennä vielä alakoululaisellekaan sanomaan, että lopetas se muiden halveksunta. Halveksuminen on abstrakti käsite tunteesta, jonka takana on ihmisen oma arvomaailma. Viha (pettymystä seuraava viha, tai viha ja pettymys yhtä aikaa)on aika selviä tunteita. Varsinkin pikkulapsella siihen on ihan selkeä syy 98% kerroista. Ilkeys on myös sitä, että kokeillaan rajoja, miten pitkälle voin mennä ennen kuin joku puuttuu asiaan. Ylimielisyys on samaa kuin halveksunta.
Kaikkiin negativiisiin tunteisiin on jokin syy, näin väitän. Ja vaikka se syy olisi puhtaasti luonne (kuinka usein näin on, sitä kyllä vähän epäilen), empatiaa on silti opetettava. Tiedän muutamankin ylimielisen ja ilkeän lapsen, ja olen hyvin varma, että syy on kotona, ja syy on nimenomaan empatian ja ymmärryksen puute siellä.
Eräänkin ylimielisen tytön isä on kilpailuhenkinen, ja kaikki on aina kilpailua, ja äiti on epävarma ja siksi hyvin ylimielinen monenlaisia ihmisiä kohtaan. Hän saattaa kysyä tokaluokkalaiselta lapseltaan, että "eikö niin, että X ei ole kovin kiva ihminen" ja hänen päiväkoti-ikäinen toinen lapsensa osaa jo hienosti kysyä erilaisen, ehkä hänessä kateutta herättävän lapsen kohdalla että "kuka toikin luulee olevansa". Tap, tap, hienoa kasvatusta. Not.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuinen sanoittaa lapselle ne tunteet, mitä luulee lapsen tuntevan.
"Ymmärrän, että olet vihainen ja blaa blaa"
Kun oikea tunne voi olla lapsella se, että on kateellinen toisen hienosta lelusta.
Lapsi oppii tässä vain sen, että selittämällä hienosti mustan valkoiseksi, saa kaiken anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.
Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin.
Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.
Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.
Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.
Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.
Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.
Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.
Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.
Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.
Minä olen kyllä sellaisissakin tilanteissa, joissa mielestäni lapsella ei ole mitään oikeutta saada sitä kaverin lelua, näyttänyt mallin miten asiasta voi neuvotella (toki arvioiden onko vastapuoli sellainen joka uskaltaa halutessaan sanoa "en anna"). Itse en käyttäisi ilmaisua "olisi reilua antaa", mutta voisin selittää että meidän Villen mielestä se näyttää hurjan mielenkiintoiselta ja hän haluaisi kovasti tutkia sitä hetken - ihan vain siksi että lapsi saisi mallin miten toimia seuraavalla (tai kymmenennellä tai sadannella) kerralla jotain muuta kuin lyödä, pyytää riittävien taitojen puuttuessa aikuista puhumaan puolestaan tai neuvotella itse. Ja samaan syssyyn lapsi sai kokemuksen että pyyntöihin ei aina suostuta ja sen pettymyksen kanssa on elettävä. Jos päättäisin lapsen puolesta että emme edes yrittäisi kysyä ja ehkä perustellakin omaa pyyntöämme, millaisen mallin lapsi saisi seuraavaksi kerraksi? Vaihtoehdot on lyödä tai olla edes yrittämättä? Kumman luulet lapsen valitsevan.
Sitten Ville lyö sen lelun säröx ja leikit olikin siinä. "Sinulla on oikeus olla harmissasi, harmittaahan nyt varmasti?"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.
En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.
Minä ainakin oon jo :D opettelemassa tunteiden tunnistamista kun en sitä osannut ja vei mut päihdeongelmiin. Kotona ei ollut meillä kuin yksi tunne: " kaikki on ihan hyvin!"
Muille tunteille ei ollut tilaa. Ne ignoorattiin, kiellettiin ja niistä toruttiin. En oppinut millään tavalla käsittelemään tunteitani. Saan kiittää burnoutia siitä, että edes nyt opettelen tunnetaitoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Kaikilla tunteilla on funktionsa, ja ne eivät itsessään ole rakentavia tai epärakentavia. Esimerkiksi viha on ihan valtava voiman lähde ja välttämätön jotta ihminen suojelee itseään ja pitää kiinni omista rajoistaan. Katkeruus, ylimielisuus, halveksunta ja pahantahtoisuus (ilkeys) ovat kaikki tunteita jotka voivat auttaa meitä tunnistamaan mikä meille on tärkeää ja mitä haluamme olla ja saada.
Mikään noista tunteista ei vahingoita ketään ja ovat sen vuoksi täysin sallittuja. Se sitten miten ihminen tunteisiinsa reagoi ja miten hän käyttäytyy, se on ihan toinen tarina. Jokaisen noista voi valjastaa hyvinkin rakentavan muutosajattelun voimanlähteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Sitäpaitsi suurin osa tunteiden sanoittajista ei ymmärrä oikeasti tunteita tuon taivaallista. Mitä, kun lapsi tosiaan tuntee ja on ylimielinen, halveksuu muita, on ilkeä? Tuntee vihaa? Miten lapsi sen kokee, kun sanot, että "saat halveksua, mutta älä toimi näin ja näin" eli sitä halveksuntaa ei ole hyvä ilmaista. Onko sekään mitenkään rakentavaa ja hyvä juttu? En kyllä kokisi mitenkään mukavaksi, että lähäriTiina alkaa toiminaan kuin psykologi näissä tilanteissa, se lapsi voi mennä paljon pahemmin sekaisin kuin on alunperin ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.
Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin.
Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.
Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.
Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.
Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.
Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.
Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.
Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.
Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.
:,D oikeassa elämässä nyt kuitenkin opetellaan jakamista ja toisten huomioon ottamista. Jos sinulla on töissä purkkaa iso pussi ja työkaveri pyytää yhtä, niin oikeasti et anna ja se on sinusta vielä ihan normaalia käytöstä?
No se on Petteri vanhempien työtä miettiä, miten opettaa sitä jakamista. Villen äiti nyt ei kuitenkaan voi vaatia aikuisena kenenkään lasta jakamaan omastaa sen Villen pahan mielen vuoksi. Äidin pitää nyt vaan kasvattaa se Ville kestämään se tilanne eikä maanitella. Ylipäätään epäreilua aikuisen maanitella tuolla tavalla lasta, törkeää suorastaan. Jos Petteri olisi oma lapseni, en todellakaan katsoisi hyvällä ja sanoisin, että tämä äiti voikin jatkossa pysyä kaukana muiden lapsista tai ostaa sille Villelle oman lelun. Ja ei, aina ei myöskään ole pakko jakaa, se ei ole mitenkään pakollista kaikissa tilanteissa.
No hyvää päivää taas. Jos se Petteri on vaikka naapurin lapsi jonka kassa Ville on leikkinyt koko ikänsä ja äitikin tuntee yhtä hyvin. Niin kyllä siinä tilanteessa äiti voi aivan hyvin kysyä Petteriltä että saisiko katsoa, ja jos Petteri sanoo että ei niin fine. Jos Petteri olisi minun lapseni ja äiti ja Ville naapurista niin olisin todellakin hyvilläni että joku yrittää kasvattaa lastani pois itsekkyydestä. Jos olisin Petterin äiti niin ilman muuta sanoisin että annetaan Villen katsoa, sinä saat kyllä sen sitten takaisin.
Tyttäreni ilmaisee minulle tunteensa. Hän on rauhoittunut ja rentoutunut, aivan toisenlainen kuin silloin kun hän oli taakoitettu, hän on helpottunut siitä, että hän saa olla lapsi, että joku muu huolehtii. Sen näkee silmillä ja kuulee korvilla, jos on kiinnostunut.
En tiedä miksi oletat, että en ole kiinnostunut. Tuo luulo on tosin hyvin tyypillistä "herkillä" ihmisillä. Jos muut eivät omaa niin laajaa ja syvää tunneskaalaa kuin he itse, niin hirviöitähän he ovat.
Hyväksyn kaikki lapseni, ja ihailen heitä kaikkia. Minulle ihmisluonnon rikkaus on ihmeellinen aarre, niin kuin jotkut nauttivat luonnosta, minä nautin ihmisistä.