Muita, jotka ette voi sietää lasten "tunnekasvattamista"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.

Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.

Paitsi että jos Ville ja Petteri ovat sisaruksia. Silloin on ihan luonnollista, että asia selvitetään ja hienoa lelua vielä joskus lainataankin. Muussa tapauksessa hiimaillaan loppupäivä niin kuin ei toisiaan tunnettaisikaan.

Tämän vuoksi suomalaisessa kulttuurissa kannattaa tehdä niitä lapsia pari kappaletta, jos haluaa saada heistä kunnollisia yhteisön jäseniä, jotka osaavat päästä yli konflikteista.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ihminen ei tunne puhdasta "vihaa" vaan tunteet ovat monimutkaisempia juttuja. Mielestäni on väärin yliyksinkertaistaa tunneasioita lapselle.

Kai jätät lapsellesi kertomatta että puolukat ovat punaisia, koska oikeastaan asia on monimutkaisempi juttu?

Jostainhan se on aloitettava. Tunteiden sanoittaminen on selvästi lapsille ihan liian monimutkaista ja abstaktia ja epäselvää ja samaan aikaan liian yksinkertaistettua ja itse asiassa tarpeetonta koska kaikkihan ne tunneasiat tajuaa. Yrittäkää päättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?

Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.

Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.

Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?

En ole tuo jolta kysyit, mutta olen kuullut monenkin aikuisen (jopa omien lasteni isän, joka on paras tuntemani isä) komentavan lasta, että älä kiukuttele. Toki hyvin abstrakti ilmaus, mutta luulisin sen tarkoittavan nimenomaan, että älä näytä kiukkua.

Pitääkö tunteiden sanoittajien mielestä siis lapsen antaa aina vapaasti kiukutella? Ei siis saa välittää siitä, että kiukuttelu on lähiympäristöä vahvasti häiritsevää toimintaa ja sitä paitsi ylipäätään hedelmätöntä ja typerää käytöstä?

Öö tottakai saa olla surullinen ja vihainen jos niin nyt tuntee?! Entä jos sinä olet surullinen ja joku tulee sanomaan ”lopeta heti tuo sureminen tai et saa ruokaa! Nyt hymyilet väkisin!” Ihan sairasta!

Juuri näin. Tämän asian sanomisella halutaan opettaa, että tunteminen on sallittua. Saa olla vihainen, MUTTA lyödä ei saa. Ei se tarkoita, että kaikki käytös sallitaan. Ja minusta on hyvin kummallista ajattelua, ettei lapsi saisi kiukutella. Kokemukseni mukaan ei siihen lapsen tunnekuohuun auta yhtään sen enempää huutaminen kuin kiukuttrlun kieltäminenkään. Pieni lapsi vasta harjoittelee tunteittensa hallintaa, eikä pysty päättämään, että enpä nyt kiukuttelekaan. Tunteiden sanoittamisen opettaminen opettaa juuri sitä hallintaa. Pienellä lapsella se tunne saattaa olla niin voimakas ja pelottavakin, koska sitä ei ymmärrä. Pidemmällä aikajänteellä se auttaa siinä, että tunnistaa omat tunteensa, osaa sanoittaa niitä itse ja tietää miten niitä voi käsitellä. Kiukun kieltäminen johtaa taas väkinäiseen patoamiseen, joka johtaa siihen, että ne "räjähtävät" sisäänpäin.

Voi kunpa minunkin tunteitani olisi lapsena sanoitettu! Masennuin, kun sisälläni on niin paljon tukahdetettuja tunteita. Lapsena ollessani sain joka vuosi opettajalta saman palautteen: temperamenttinen lapsi. No miksi? Koska isot pojat kiusasivat ja opettajat laittoivat sen minun huomionhakuisuuteni ja mielikuvitukseni piikkiin. Sysäsin kaiken vihan sisälleni, kunnes se aina purkautui kuin painekattila. Olin ulkoisesti positiivinen, kunnes joku kysyi: "miksi?" Kyllästyin, kun en saanut näyttää mitään tunteita ulospäin ja edelleen kamppailen niiden kanssa. En itke kenenkään edessä, en edes mieheni. En pompi ilosta, kun muut katsovat kuin vähäjärkistä. Jos joku kysyy, miksi olen vihainen, en välttämättä osaa selittää, ainakaan heti. Tarvitsen paljon aikaa tunteideni käsittämiseen, kun saatan suuttua esim. siitä, että joku on ottanut jotain minulle kuuluvaa ilman lupaa, vaikka sitten limsaa. Syyt suuttumiselle ovat syvemmällä, joudun vain usein kaivelemaan niitä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Minä en saanut olla vihainen lapsena. Koulussa kiusattiin pahemmin jos suuttui kiusaamisesta, kotona piti olla hyväntuulinen jatkuvasti ja jos riiteli veljen kanssa täytyi halata sitä ja leikkiä ettei riitaa ollutkaan.

Tätä nyt puretaan terapiassa, jossa terapeutti yrittää selittää että vihaisuus on aivan luonnollinen tunne ja on sallittua suuttua jos joku esim. kaltoinkohtelee. Mutta kun on lapsena sisäistetty tietyt toimintamallit, niin vaikeaa se enää tässä vaiheessa on muuttaa. Sitten sitä vihaisuutta puretaan itseen.

Tee mieli vetää naamapalmut joka kerta, kun esim. avoimessa pk:ssa joku lapsista on käyttäytynyt huonosti ja sitten sen äiti tai isä aloittaa sen saman tunnekasvatuspälätyksen. Sehän siis kuuluu pienin vaihteluin näin: "kulta pieni, minä näen, että sinä olet vihainen ja on aivan ok olla vihainen, mutta ei silti saa ottaa toisen lelua/lyödä toista/etuilla jonossa". Sitten kun tämä fraasi on toistettu, niin se mukula päästetään jatkamaan hölmöilyjään toisten lasten sekaan.

Mikähän siinä on, että juuri kukaan vanhempi ei näköjään osaa ajatella kasvatusasioista itse vaan pitää mennä sen neuvolan suositteleman tunnekasvatuksen mukaan vaikka hyvin näkisi ettei se toimi ja että se kuulostaa lapsestakin aivan naurettavalta.

Mikä sinua siinä ärsyttää niin paljon? Jos kyse on rajojen puutteesta, niin myös tunteiden sanoituksella pyritään puuttumaan lapsen huonoon käytökseen. Lähestymistapa on vain erilainen. Meillä sanotetaan tunteita lapselle ja olen kokenut tavan tehokkaaksi. Koen, että lapsi ymmärtää paremmin ja rauhoittuu nopeammin kuin ilman sanoittamista. Ja eihän tunteiden sanoitus poissulje kieltämistä.

Olen myös miettinyt paljon eri kasvatusmenetelmiä ja tullut itse siihen tulokseen, että haluan käyttää tunteiden sanottamista lapsilleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.

Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.

Paitsi että jos Ville ja Petteri ovat sisaruksia. Silloin on ihan luonnollista, että asia selvitetään ja hienoa lelua vielä joskus lainataankin. Muussa tapauksessa hiimaillaan loppupäivä niin kuin ei toisiaan tunnettaisikaan.

Tämän vuoksi suomalaisessa kulttuurissa kannattaa tehdä niitä lapsia pari kappaletta, jos haluaa saada heistä kunnollisia yhteisön jäseniä, jotka osaavat päästä yli konflikteista.

Tää muuttaa tilannetta kyllä. Jos se sekavia puhuva täti on äiti ja kaikki asiat selvitetään tuolla tavalla. Silloin on myös ymmärrettävää tuo lainaamaan pyytäminen. Meillä on ihan ilman sanoittamistakin ollut selvää että uusi lahjaksi saatu lelu on esim. sen synttäripäivän sen sankarin käytössä, ei ole kenenkään tarvinnut mennä mukiloimaan ja vaatimaan lelua itselleen.

Vento vieraalle lapselle kohdistettuna nuo "vuorosanat" kuten tuo kirjoittaja sanoi ovat todella hämmentävä puheripuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisipa minullekin joku sanonut että on ok tuntea, niistä rankaisemisen sijaan...

Siis on ok käyttäytyä huonosti, ja mistään ei rangaista... Jos teet ikävästi toisille niin äiti ehkä hiukan juttelee sinun kanssa, siinä se.

Opettele nyt hyvä ihminen lukemaan YMMÄRTÄEN lukemasi. TUNTEISTA ei saa rangaista. Tunne EI OLE SAMA KUIN TEKO. Teoista voi rangaista, mutta sinäkinkö hyvänen aika lyöt lastasi sen takia että sillä on tunteet???!! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.

Tässä kun teini-ikäisten kanssa tekee mielenterveystyötä niin huomaa, että 5-10 vuotta sitten on jäänyt jokunen tunne sanoittamatta. "Ahistaa" niin ettei voi tehdä mitään kun ei tiedä mitä sen ahistamisensa kanssa tekisi. Eikä ainakaan tiedä miks ahistaa, koska sitä ei ole koskaan kukaan kannustanut miettimään tai auttanut huomaamaan. Ja sitten kun jonkun avulla pääsee puhumaan siitä, että onko siellä takana ehkä pettymys, suru, hylätyksi tulemisen pelko tai riittämättömyys, niin asiaa pystyykin ehkä jo jotenkin kohtaamaan ja käsittelemään. Ja toimimaan.

Mulle on sanoitettu vanhempien avioerosta johtuneet tunteet. 

Isäni: "kyllä shä tiedät, että mä rakashtan shua aina"

Äitini: "sinä oot kyllä sellanen isin tyttö" (ja olinkin, ihailin isää "kaukaa" ja janosin päästä syliin"

Teini-iässä huomasin, että mua vähän ahistaa. Kukaan ei tohtinut ehdottaa, että isän hylkääminen olisi syynä.  Koska yhteiskunta on yksissä tuumin sanoittanut avioeron neutraaliksi asiaksi, joka voidaan hoitaa, hyvin tai huonosti. Ja mun vanhemmat oli hoitanut avioeron ihan mallin mukaan sen kummemmin riitelemättä. Todettiin, että minulla on vaikea äitisuhde, syömishäiriö ja masennus.

Nyt sun mielestäkin edelleen ongelma on vaan, että joku mystinen sanoittaminen on jäänyt tekemättä, ei se tosiasia, että isä hylkäsi, ei ollut läsnä, ei osoittanut mitään hyväksyntää, ei luonut minuun mitään suhdetta, ei katsonut perääni, ei rajoittanut, eikä opettanut yhtään mitään, ei tunne minua tänäkään päivänä, muisti ainoastaan vuorosanansa sanoa ja nekin viinan voimalla. 

Toi sanoittaminenhan on kätevää. Se on kuin valkoinen maalipensseli, jolla kaikki mustat teot maalataan pois. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta lässytys yli yksivuotiaalle kertoo aina siitä että kyseessä on erityislapsi eli jollakin tapaa kehitysvammainen, joka ei normaalia ihmistenvälistä puhetta ymmärrä.

REPS :) :)

Ihmiset, tällä palstalla EI kannata yrittää selittää järkevästi yhtään mitään :D 

Tahallista väärin ymmärtämistä ja tyhmäksi tekeytymistä ja toisten sanojen vääristelyä, ei hyvää päivää ei tätä palstaa kukaan jaksa ottaa edes vakavasti :D

Mut vakavasti ottaen, näin tyhmiäkö ihmiset oikeasti on :|

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuo tunteiden sanoitus tuntuu hurjalta, että aikuinen kertoo lapselle, miltä hänestä tuntuu. Kuitenkaan aikuinen ei sitä voi tietää, etenkään, jos ei tunne psykologiaa ja muutoin ole perillä siitä, miten tunnemaailma toimii. Silti se on riski, että kerrotaan täysin vääriä tunteita. En jotenkin tiedä, onko sekään hyvä, että ulkopuolelta kerrotaan, että "susta tuntuu nyt tältä, tältä ja tältä". Ahaa, siitä voi olla todella todella suurta vahinkoa, jos on yhtään väärässä. Ja muutenkin, jos minulle joku kertoisi, miltä minusta milloinkin tuntuu, kokisin sen todella nöyryyttävänä. Tunteita voi opettaa kyllä nimeämään ja tunnistamaan muutenkin.

Ymmärrän kyllä tämän huolen, mutta luulen, että se on turha, koska tunteet muodostetaan sosiaalisesti. Siis sosiaalisessa vuorovaikutuksessa opitaan "kokemaan" tiettyjä tunteita tietyissä tilanteissa ja yhteyksissä. Tunteiden sanoittaminen voi mennä pieleen jossain toisessa kulttuurissa, mutta oman perheen piirissä niin ei voi käydä. Lapset joka tapauksessa omaksuvat oman perheen tunnemaailman.

Tämä on juuri sitä, mitä tarkoitan vaarallisella sanoittamisella. Pitäisi oikeasti tuntea vähän psykologiaa, ettei tule tällaisia väärinymmärryksiä siitä, mitä ne tunteet oikeasti on. ei todellakaan ole niin, että tunteet ovat vain sosiaalisia, jokaisella meillä on yksilöllinen oma tunnemaailma, joka on olemassa sellaisenaan ihan millaisessa sosiaalisessa ympäristössä tahansa. Se ympäristö vaikuttaa siihen, mutta ei todellakaan kerro kaikkea. Joten todellakin voidaa mennä pieleen (Ja pahastikin) siellä omassa perhepiirissä ja silloin saadaan paljon enemmän haittaa kuin hyötyä, kun lapsella on ihan väärät nimet ja käsitykset omista tunteistaan, koska "näin se vaan meidän perheessä menee". Se hankaloittaa merkittävän paljon lapsen tulevaisuutta, kun omat tunteet ovat täysin vääristyneet, niillä on väärät nimet ja väärä tapa käsitellä niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on monta lasta. Muutama suoraviivaisempi ja huolettomampi ja sitten kaksi supertunteellista. Toinen on tyttö ja alle kouluiässä hänellä oli vaihe, että vatvoi kaikkea mahdollista ja hermoili ja huolehti joka asiasta tai aivan pienestäkin. Kun en itse ole samanlainen oli helppo nähdä miten överiksi se meni. Päätin päästää tuskistaan, näyttämällä että tunteitaan voi hallita. En mennyt koskaan mukaan, jos likka alkoi hermoilla, vaan tein selväksi mistä ei pikkulapsen tarvitse huolehtia ja vakuutin, että joku muu hoitaa mokomista murehtimisen jos se tarpeellista on kenellekään. Ja tytöstä on kasvanut ihan tasapainoinen isompi lapsi, joka osaa itsekin hallita tunteitaan. Tekee tunnollisesti tehtävänsä, mutta kunnioittaa muitakin, mikä hysteerisillä naisihmisillä on tunnetusti vaikeaa. Kauhulla ajattelen sitä, että jotakin tyttäreni kaltaista toista lasta joku paapoo ja puhaltaa liekkeihin kaikella äidillisellä lempeydellään. 

Nuoremmalla pojallani on myös haasteita tunteidensa kanssa. Vähän eri tavalla. Hän ottaa kuolemanvakavasti kaiken kärsimänsä vääryyden. Pakkohan sellaista on toppuutella ja opettaa hillitsemään itseään. Niin kuin alussa sanoin, muut lapseni ovat paljon tunnekylmempiä ja ennemmin tarvitsevat tukea muiden huomioonottamiseen ja empatian ja oikeudenmukaisuuden oppimiseen. Onneksi meillä on harvinaisen syvällinen ja lempeä isä. Jos minun yksin pitäisi lohduttaa lapsiani ja jakaa oikeutta, niin kyllä se aika köykäistä olisi. 

Sanoittaminen. Hyvähän se on JOS vanhempi/vanhemmat on kartalla lastensa tunne-elämästä tai sen puutteesta. Kuitenkin en ole ollenkaan varma, paljonko sitä on tarvis sanoittaa. Noi alkupään esimerkit sisälsivät oleellisempiakin asioita: ymmärtäminen ja rajoittaminen. Itse varon sanoittamasta lapsiani, koska pelkään, että tulkintani on vajavainen. Vaikka olen mielestäni normaalia kiinnostuneempi ihmisten sielunelämästä ylipäätään. Haluan myös kunnioittaa lasteni yksityisyyttä ja tukea heitä asettamaan omat rajansa, fyysiselle ja psyykkiselle koskemattomuudelle. Olen itse tosi avoin ihminen, mutta en ymmärrä tätä kaiken jakamisen aikakautta. Kaikki menee niin halvalla. Itse asiassa olen sitä mieltä, että omien vanhempieni olisi pitänyt minullekin opettaa itsensäarvostamista ja omien rajojen asettamista. 

Kyllä minä aikamoisena lässyttämisenä pidän sitä sanoittamista, mutta toivon ja uskon, että monesti takana on sama pyrkimys kuin minulla: ymmärtää ja rajoittaa. 

 

Se, että sinun herkät lapsesi eivät enää ilmaise tunteitaan sinulle avoimesti, ei tarkoita sitä, että kaikki tunteet olisivat "hallinnassa" tai järkevästi "rajattuja". Minä herkkänä aikuisena voin vakuuttaa sinulle, että jo pienenä lapsena opin näyttelemään coolia ja huoletonta, koska ymmärsin, että se oli aikuisen toive. Olin hyvä lapsi, kun minulla ei ollut liikaa murheita. Herkkä lapsi tekee mielellään kaiken vanhemman toiveiden mukaisesti. Myöhemmin se kostautui ja sairastuin vakavaan masennukseen. Omien rajojeni pitäminen olisi nimittäin vaatinut sitä, että hyväksyn ja tunnistan tunteeni. Tätä en ollut oppinut, koska niitä tunteita ei lapsena oikein olisi saanut olla. Piti olla pärjäävä.

Aivan kuin minun tekstiä. Diagnoosit ovat ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus.

Jep, masennuksesta olen toipunut, mutta ahdistushäiriö seuraa edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän 4-v. aloittaa usein lauseen: ”Mulle tuli paha mieli kun...” ja jatkaa: ”sä et antanut mulle suklaata. Nyt sun pitää pyytää multa anteeks!” Loppu tulee tekoniiskutuksella säestettynä.

Hoitopaikassa ilmeisesti opetettu sanoittaman tunteita. Manipulointitaidot tuolla kasvatusmetodilla ainakin kehittyvät!

Olen aika vakuuttunut siitä, että tunnesanoitusta harrastanut aikuinen on sen verran älykäs, ettei lähde tuollaiseen mukaan.

Varhaiskasvatuksessa kuitenkin ilmeisesti toimii, kotona sai pettyä. Eihän lapsi hämmenny, vaikka jokainen hänen tapaamansa ja tuntemansa aikuinen sanoittelee omalla tavallaan?

Siis hämmenny mistä? Mitä tunnetta on sanoitettu ristiriitaisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.

Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.

Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.

Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.

Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.

Meidän perheellä on sen verran huumorintajua ettei mihinkään tunnekasvatuksiin ruveta. Tilanteet selviää hyvin muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuo tunteiden sanoitus tuntuu hurjalta, että aikuinen kertoo lapselle, miltä hänestä tuntuu. Kuitenkaan aikuinen ei sitä voi tietää, etenkään, jos ei tunne psykologiaa ja muutoin ole perillä siitä, miten tunnemaailma toimii. Silti se on riski, että kerrotaan täysin vääriä tunteita. En jotenkin tiedä, onko sekään hyvä, että ulkopuolelta kerrotaan, että "susta tuntuu nyt tältä, tältä ja tältä". Ahaa, siitä voi olla todella todella suurta vahinkoa, jos on yhtään väärässä. Ja muutenkin, jos minulle joku kertoisi, miltä minusta milloinkin tuntuu, kokisin sen todella nöyryyttävänä. Tunteita voi opettaa kyllä nimeämään ja tunnistamaan muutenkin.

Ymmärrän kyllä tämän huolen, mutta luulen, että se on turha, koska tunteet muodostetaan sosiaalisesti. Siis sosiaalisessa vuorovaikutuksessa opitaan "kokemaan" tiettyjä tunteita tietyissä tilanteissa ja yhteyksissä. Tunteiden sanoittaminen voi mennä pieleen jossain toisessa kulttuurissa, mutta oman perheen piirissä niin ei voi käydä. Lapset joka tapauksessa omaksuvat oman perheen tunnemaailman.

Tämä on juuri sitä, mitä tarkoitan vaarallisella sanoittamisella. Pitäisi oikeasti tuntea vähän psykologiaa, ettei tule tällaisia väärinymmärryksiä siitä, mitä ne tunteet oikeasti on. ei todellakaan ole niin, että tunteet ovat vain sosiaalisia, jokaisella meillä on yksilöllinen oma tunnemaailma, joka on olemassa sellaisenaan ihan millaisessa sosiaalisessa ympäristössä tahansa. Se ympäristö vaikuttaa siihen, mutta ei todellakaan kerro kaikkea. Joten todellakin voidaa mennä pieleen (Ja pahastikin) siellä omassa perhepiirissä ja silloin saadaan paljon enemmän haittaa kuin hyötyä, kun lapsella on ihan väärät nimet ja käsitykset omista tunteistaan, koska "näin se vaan meidän perheessä menee". Se hankaloittaa merkittävän paljon lapsen tulevaisuutta, kun omat tunteet ovat täysin vääristyneet, niillä on väärät nimet ja väärä tapa käsitellä niitä.

Ei ne nimet voi olla väärät, koska lapsi oppii vain ne nimet, jotka hän toisilta ihmisiltä oppii. Ei lapsi nauraessaab ajattele "olen vihainen", jos hän on ympäristöstään oppinut, että naurava ja hymyilevä ihminen on iloinen. Tämän takia omassa perhepiirissä voi varmaan aika huolettomasti sanoittaa tunteita.

Se on tietenkin eri asia, jos vanhemmilla on jokin psyykkinen sairaus ja ongelma omassa tunne-elämässä. Silloin lapsi oppii virheelliset reagointitavat ihan ilman sanoittamistakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.

Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.

Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.

Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.

Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.

:,D oikeassa elämässä nyt kuitenkin opetellaan jakamista ja toisten huomioon ottamista. Jos sinulla on töissä purkkaa iso pussi ja työkaveri pyytää yhtä, niin oikeasti et anna ja se on sinusta vielä ihan normaalia käytöstä?

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheellä on sen verran huumorintajua ettei mihinkään tunnekasvatuksiin ruveta. Tilanteet selviää hyvin muutenkin.

Hienoa että teidän 2 vuotiaalla on niin kehittynyt huumorintaju ettei ikinä hermostu mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Eli tässä äiti "sanoittaa Villen tunteet" ja käytännössä painostaa petteriä antamaan uuden lelunsa VIllelle. Eipä ihme että Ville ensin lyö, kun on tottunut siihen, että äiti klipittää perässä jankuttamassa muita antamaan uudet lelunsa Villen käyttöön.

Mun mielestä tämä on juuri sitä mitä ap puhui.

Oho, etkö osaa lukea? Siinähän todetaan että Petteri ei nyt halua antaa. Ja selvennyksessä vielä todetaan että opitaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa sekä sietämään pettymystä.

Turha kai täällä on keskustella jos ymmärryksen taso on tämä.

Ihan älytöntä, että jos Petterillä on lelu, jota Petteri ei halua lainata niin aikuinen alkaa maanitella ja pyytää, että josko nyt kuitenkin, kun Villellä on niin paha mieli. Eikö tässä tunteiden sanoituksessa ole yhtään ideana opetella a. Kestämään pettymyksiä ja b. Opettelemaan elämään kateuden kanssa ja opetella pääsemään siitä yli? Elämä ei tule olemaan millään muotoa reilu, toisilla on aina enemmän kuin toisilla, ja se on hyvä oppia eikä äidin yrittää sönköttää väliin ja yrittää maanitella ja pyydellä muita toimimaan Villen mieliksi.

Riippuu siitä, miten oikeudenmukaisuus määritellään. Pidetäänkö omana vai nautitaanko yhdessä?