Muita, jotka ette voi sietää lasten "tunnekasvattamista"?

Ehkä tuossa tunnekasvattamisessa on olennaista se, että keskustelu on linjassa muun toiminnan kanssa. Eli tottakai kielloista pidetään kiinni, käytetään jäähyä jne.

Kasvatus tosiaan jää lässytyksen tasolle, jos puhutaan yhtä ja tehdään toista. Näitäkin vanhempia nimittäin löytyy, ja uskon Ap:n aloituksessa puhuneen juuri heistä. 

Olen itsekin huomannut, että esim. kylässä moni vanhempi ei katso lastensa perään, eikä reagoi tekemisiin. Puhetta riittää kyllä. 

Fiksuimpien vanhempien lapset eivät yleensä juurikaan edes hölmöile, sillä vanhemmat osaavat ennakoida tilanteita ja lukea lastaan ja väistää/manageroida ne pahimmat tilanteet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Jotenkin veikkaan, ettei pienellä lapsella yleensä ole hajuakaan mitä äiti tai isä oikeasti tavoittelee sillä sanonnalla "näen että olet vihainen ja saa olla vihainen". "Saa olla vihainen" varsinkin on niin abstraktia ajattelua ja erilaisten käsitteiden ymmärtämistä edellyttävää, että sen tavoiteltu tarkoitus jää herkästi aikuiseltakin ymmärtämättä. Mitä siinä oikeasti saa ja ei saa, jos "saa olla vihainen"

Lapsi ei opi abstrakteja käsitteitä ja ajattelua niin että yhtäkkiä lamppu itsekseen syttyy ja sitten vasta saa lapselle puhua näin, vaan se opitaan niin että sitä hänelle tarjoillaan, ja ajan kanssa hän oppii sitä ymmärtämään. Ei pieni lapsi ymmärrä sitäkään mitä tarkoittaa "äidin kulta" tai "rakastan sinua", mutta kun riittävän paljon sitä jankkaat niin kyllä se joskus aukeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta lässytys yli yksivuotiaalle kertoo aina siitä että kyseessä on erityislapsi eli jollakin tapaa kehitysvammainen, joka ei normaalia ihmistenvälistä puhetta ymmärrä.

Missä aloituksessa puhuttiin lässytyksestä?

Tässä:

”kulta pieni, minä näen, että sinä olet vihainen ja on aivan ok olla vihainen, mutta ei silti saa ottaa toisen lelua/lyödä toista/etuilla jonossa". Sitten kun tämä fraasi on toistettu, niin se mukula päästetään jatkamaan hölmöilyjään toisten lasten sekaan.”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Jotenkin veikkaan, ettei pienellä lapsella yleensä ole hajuakaan mitä äiti tai isä oikeasti tavoittelee sillä sanonnalla "näen että olet vihainen ja saa olla vihainen". "Saa olla vihainen" varsinkin on niin abstraktia ajattelua ja erilaisten käsitteiden ymmärtämistä edellyttävää, että sen tavoiteltu tarkoitus jää herkästi aikuiseltakin ymmärtämättä. Mitä siinä oikeasti saa ja ei saa, jos "saa olla vihainen"

No meillä alle 2 v oli verbaalisesti lahjakas, osasi kyllä selittää kysyttäessä "mikä haamittaa". Ja tuo harmituksen aihe, pikkuveljen syntymä, aiheutti alkuunsa paljon kateutta josta yli päästiin. Ei kannata aliarvioida pikkulasten älyllistä kykyä vaikka puhelahjat laahaavatkin perässä.

Olisipa minullekin joku sanonut että on ok tuntea, niistä rankaisemisen sijaan...

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuo tunteiden sanoitus tuntuu hurjalta, että aikuinen kertoo lapselle, miltä hänestä tuntuu. Kuitenkaan aikuinen ei sitä voi tietää, etenkään, jos ei tunne psykologiaa ja muutoin ole perillä siitä, miten tunnemaailma toimii. Silti se on riski, että kerrotaan täysin vääriä tunteita. En jotenkin tiedä, onko sekään hyvä, että ulkopuolelta kerrotaan, että "susta tuntuu nyt tältä, tältä ja tältä". Ahaa, siitä voi olla todella todella suurta vahinkoa, jos on yhtään väärässä. Ja muutenkin, jos minulle joku kertoisi, miltä minusta milloinkin tuntuu, kokisin sen todella nöyryyttävänä. Tunteita voi opettaa kyllä nimeämään ja tunnistamaan muutenkin.

Ymmärrän kyllä tämän huolen, mutta luulen, että se on turha, koska tunteet muodostetaan sosiaalisesti. Siis sosiaalisessa vuorovaikutuksessa opitaan "kokemaan" tiettyjä tunteita tietyissä tilanteissa ja yhteyksissä. Tunteiden sanoittaminen voi mennä pieleen jossain toisessa kulttuurissa, mutta oman perheen piirissä niin ei voi käydä. Lapset joka tapauksessa omaksuvat oman perheen tunnemaailman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Jotenkin veikkaan, ettei pienellä lapsella yleensä ole hajuakaan mitä äiti tai isä oikeasti tavoittelee sillä sanonnalla "näen että olet vihainen ja saa olla vihainen". "Saa olla vihainen" varsinkin on niin abstraktia ajattelua ja erilaisten käsitteiden ymmärtämistä edellyttävää, että sen tavoiteltu tarkoitus jää herkästi aikuiseltakin ymmärtämättä. Mitä siinä oikeasti saa ja ei saa, jos "saa olla vihainen"

Lapsi ei opi abstrakteja käsitteitä ja ajattelua niin että yhtäkkiä lamppu itsekseen syttyy ja sitten vasta saa lapselle puhua näin, vaan se opitaan niin että sitä hänelle tarjoillaan, ja ajan kanssa hän oppii sitä ymmärtämään. Ei pieni lapsi ymmärrä sitäkään mitä tarkoittaa "äidin kulta" tai "rakastan sinua", mutta kun riittävän paljon sitä jankkaat niin kyllä se joskus aukeaa.

Tätä on "ammattilaistenkaan" välillä vaikea käsittää. Olin opettajan sijaisena päiväkotiryhmässä pari päivää, jossa eräs nuori lastenhoitaja oli vakaasti sitä mieltä, että alle 3-vuotiaille ei kannata puhua, koska eivät puhetta kuitenkaan kunnolla ymmärrä. Siis mitään puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Olisipa minullekin joku sanonut että on ok tuntea, niistä rankaisemisen sijaan...

Siis on ok käyttäytyä huonosti, ja mistään ei rangaista... Jos teet ikävästi toisille niin äiti ehkä hiukan juttelee sinun kanssa, siinä se.

En ymmärrä mitä naurettavaa tuossa on. Ihan tavallista puhetta. Näistä asioista puhuttiin paljon jo 70-luvulla. Silloin ei tosin puhuttu tunteiden sanoittamisesta, vaan aktiivisesta kuuntelusta, mutta se on sama asia.

Minulla on monta lasta. Muutama suoraviivaisempi ja huolettomampi ja sitten kaksi supertunteellista. Toinen on tyttö ja alle kouluiässä hänellä oli vaihe, että vatvoi kaikkea mahdollista ja hermoili ja huolehti joka asiasta tai aivan pienestäkin. Kun en itse ole samanlainen oli helppo nähdä miten överiksi se meni. Päätin päästää tuskistaan, näyttämällä että tunteitaan voi hallita. En mennyt koskaan mukaan, jos likka alkoi hermoilla, vaan tein selväksi mistä ei pikkulapsen tarvitse huolehtia ja vakuutin, että joku muu hoitaa mokomista murehtimisen jos se tarpeellista on kenellekään. Ja tytöstä on kasvanut ihan tasapainoinen isompi lapsi, joka osaa itsekin hallita tunteitaan. Tekee tunnollisesti tehtävänsä, mutta kunnioittaa muitakin, mikä hysteerisillä naisihmisillä on tunnetusti vaikeaa. Kauhulla ajattelen sitä, että jotakin tyttäreni kaltaista toista lasta joku paapoo ja puhaltaa liekkeihin kaikella äidillisellä lempeydellään. 

Nuoremmalla pojallani on myös haasteita tunteidensa kanssa. Vähän eri tavalla. Hän ottaa kuolemanvakavasti kaiken kärsimänsä vääryyden. Pakkohan sellaista on toppuutella ja opettaa hillitsemään itseään. Niin kuin alussa sanoin, muut lapseni ovat paljon tunnekylmempiä ja ennemmin tarvitsevat tukea muiden huomioonottamiseen ja empatian ja oikeudenmukaisuuden oppimiseen. Onneksi meillä on harvinaisen syvällinen ja lempeä isä. Jos minun yksin pitäisi lohduttaa lapsiani ja jakaa oikeutta, niin kyllä se aika köykäistä olisi. 

Sanoittaminen. Hyvähän se on JOS vanhempi/vanhemmat on kartalla lastensa tunne-elämästä tai sen puutteesta. Kuitenkin en ole ollenkaan varma, paljonko sitä on tarvis sanoittaa. Noi alkupään esimerkit sisälsivät oleellisempiakin asioita: ymmärtäminen ja rajoittaminen. Itse varon sanoittamasta lapsiani, koska pelkään, että tulkintani on vajavainen. Vaikka olen mielestäni normaalia kiinnostuneempi ihmisten sielunelämästä ylipäätään. Haluan myös kunnioittaa lasteni yksityisyyttä ja tukea heitä asettamaan omat rajansa, fyysiselle ja psyykkiselle koskemattomuudelle. Olen itse tosi avoin ihminen, mutta en ymmärrä tätä kaiken jakamisen aikakautta. Kaikki menee niin halvalla. Itse asiassa olen sitä mieltä, että omien vanhempieni olisi pitänyt minullekin opettaa itsensäarvostamista ja omien rajojen asettamista. 

Kyllä minä aikamoisena lässyttämisenä pidän sitä sanoittamista, mutta toivon ja uskon, että monesti takana on sama pyrkimys kuin minulla: ymmärtää ja rajoittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Jos sinusta on väärin että lapselle kerrotaan mitä hän teki väärin, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Lyödä sanomatta mitään?

Joo, me tunteita sanoittamattomat ollaan ihan täysiä luolamiehiä. Nuijalla päähän vaan, kun ei kerta voida sanoa "näen että sinua suututtaa, on ihan ok olla vihainen".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?

Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.

Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.

Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?

En ole tuo jolta kysyit, mutta olen kuullut monenkin aikuisen (jopa omien lasteni isän, joka on paras tuntemani isä) komentavan lasta, että älä kiukuttele. Toki hyvin abstrakti ilmaus, mutta luulisin sen tarkoittavan nimenomaan, että älä näytä kiukkua.

Pitääkö tunteiden sanoittajien mielestä siis lapsen antaa aina vapaasti kiukutella? Ei siis saa välittää siitä, että kiukuttelu on lähiympäristöä vahvasti häiritsevää toimintaa ja sitä paitsi ylipäätään hedelmätöntä ja typerää käytöstä?

Öö tottakai saa olla surullinen ja vihainen jos niin nyt tuntee?! Entä jos sinä olet surullinen ja joku tulee sanomaan ”lopeta heti tuo sureminen tai et saa ruokaa! Nyt hymyilet väkisin!” Ihan sairasta!

Niinhän se on. Minulle on äitini noin huutanut: "hymyile!"

Kukaan ihminen ei tunne puhdasta "vihaa" vaan tunteet ovat monimutkaisempia juttuja. Mielestäni on väärin yliyksinkertaistaa tunneasioita lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sinusta on väärin että lapselle kerrotaan mitä hän teki väärin, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Lyödä sanomatta mitään?

Joo, me tunteita sanoittamattomat ollaan ihan täysiä luolamiehiä. Nuijalla päähän vaan, kun ei kerta voida sanoa "näen että sinua suututtaa, on ihan ok olla vihainen".

No ei nyt nuijalla päähän, mutta olen nähnyt kun sukulaiseni esim. kevyesti läpsii ja tönii lastaan, joka on kateellinen tai vihainen.

Meidän 4-v. aloittaa usein lauseen: ”Mulle tuli paha mieli kun...” ja jatkaa: ”sä et antanut mulle suklaata. Nyt sun pitää pyytää multa anteeks!” Loppu tulee tekoniiskutuksella säestettynä.

Hoitopaikassa ilmeisesti opetettu sanoittaman tunteita. Manipulointitaidot tuolla kasvatusmetodilla ainakin kehittyvät!

Vierailija kirjoitti:

Noi alkupään esimerkit sisälsivät oleellisempiakin asioita: ymmärtäminen ja rajoittaminen.

 

Viittasin tämän ketjun alkupään esimerkkeihin sanoittamisesta. 

#73

Vierailija kirjoitti:

Meidän 4-v. aloittaa usein lauseen: ”Mulle tuli paha mieli kun...” ja jatkaa: ”sä et antanut mulle suklaata. Nyt sun pitää pyytää multa anteeks!” Loppu tulee tekoniiskutuksella säestettynä.

Hoitopaikassa ilmeisesti opetettu sanoittaman tunteita. Manipulointitaidot tuolla kasvatusmetodilla ainakin kehittyvät!

Jep. Ehkä se tieto onkin valtaa. Jos aikuinen tietää mikä lapsella on, toimii itse sen mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisipa minullekin joku sanonut että on ok tuntea, niistä rankaisemisen sijaan...

Siis on ok käyttäytyä huonosti, ja mistään ei rangaista... Jos teet ikävästi toisille niin äiti ehkä hiukan juttelee sinun kanssa, siinä se.

Luuletko, että lapsille on ihan sama miten vanhemmat heidän käyttäytymiseensä suhtautuvat ja mitä heille puhutaan? Että pienestäkään lapsesta ei tunnu ikävältä, jos äiti ei hyväksy jotain mitä hän tekee?

Vierailija kirjoitti:

Meidän 4-v. aloittaa usein lauseen: ”Mulle tuli paha mieli kun...” ja jatkaa: ”sä et antanut mulle suklaata. Nyt sun pitää pyytää multa anteeks!” Loppu tulee tekoniiskutuksella säestettynä.

Hoitopaikassa ilmeisesti opetettu sanoittaman tunteita. Manipulointitaidot tuolla kasvatusmetodilla ainakin kehittyvät!

Olen aika vakuuttunut siitä, että tunnesanoitusta harrastanut aikuinen on sen verran älykäs, ettei lähde tuollaiseen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.

Itse asiassa huomattavan monilla aikuisilla on ongelmia tunteiden tunnistamisessa, säätelyssä ja ilmaisemisemissa. Ilmeisesti myös ap:lla, jos oman lapsen tunteiden käsittelyssä avustaminen tuntuu noin vaikealta.

Ongelmia on myös tahdon ja järjen säätelyssä. Yksin tunteisiin keskittymällä ei saada sutta eikä pa...aa. Menee tunteiden jumaloinniksi.