Mistä johtuu, jos ihmiselle ei kehity identiteettiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Mielestäni on vain luontevaa koettaa muuttua sellaiseksi, että voisi saada rakkautta ihailemaltaan henkilöltä. Olen aina ollut sellainen. En todellakaan koe olevani niin ihmeellinen, että minusta joku välittäisi omana itsenäni ja eipä minusta kukaan ole koskaan välittänytkään. Toimin omasta elämänkokemuksestani ponnistaen.

Minun totuuteni ja kokemukseni lapsesta lähtien on sellainen, että ainoa tapa kelvata on suorittaminen. Sain jonkinlaista "rakkautta" vanhemmiltani vasta sitten, kun aloin menestyä hyvin koulussa, luovissa harrastuksissani ja myöhemmin opinnoissa. Lapsena olin heille lähinnä pilkan ja irvailun aihe (oikeasti) ja äitini on myöntänyt itsekin sen asian.

T. Terapeuttiinsa ihastunut

Ei, se ei ole luontevaa. Se on häiriön oire tuossa mittakaavassa mitä olet täällä harjoittanut. Kuvailet itsekin tuossa klassisen vahingoittavan lapsuuden ja sitten olet sitä mieltä ettei sinulla missään tapauksessa voi olla persoonallisuushäiriötä. Kun sivullisen silmään sinulla on vahvasti sellaisia piirteitä. Esimerkiksi seilaaminen ihannoinnin ja demonisoinnin välillä suhteessasi terapeuttiisi. Joko teet hänestä yliluonnollisen ihanan ja upean olennon tai haukut maan rakoon. Järkevää realistista suhtautumista ei ole vielä nähty. Tiedän omasta kokemuksesta että nämä sattuu ja hävettää, mutta miten sitä muuten pääsee eteenpäin kuin huomaamalla asiat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Mulla on kehittymätön. En hahmota itseäni fyysisenä enkä henkisesti. En osaa kertoa itsestäni mitään muutako sen mitä näen peilistä. Jos joku kysyy millainen olen kerron mitä tutut ovat kertoneet minusta. Otan myös sen roolin aina mihin ihmiset minut laittavat. En ole koskaan omistanut tavoitteita tai unelmia. Alan myös herkästi kyseenalaistamaan itseäni jos joku väittää minun olevan vaikka tummahiuksinen vaikka oikeasti minulla on punaiset hiukset.

Ilmeisesti johtuu siitä minulla, että minun ei ole annettu kasvaa ihmisenä vaan ole aina ollut jonkun jatke.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Mielestäni on vain luontevaa koettaa muuttua sellaiseksi, että voisi saada rakkautta ihailemaltaan henkilöltä. Olen aina ollut sellainen. En todellakaan koe olevani niin ihmeellinen, että minusta joku välittäisi omana itsenäni ja eipä minusta kukaan ole koskaan välittänytkään. Toimin omasta elämänkokemuksestani ponnistaen.

Minun totuuteni ja kokemukseni lapsesta lähtien on sellainen, että ainoa tapa kelvata on suorittaminen. Sain jonkinlaista "rakkautta" vanhemmiltani vasta sitten, kun aloin menestyä hyvin koulussa, luovissa harrastuksissani ja myöhemmin opinnoissa. Lapsena olin heille lähinnä pilkan ja irvailun aihe (oikeasti) ja äitini on myöntänyt itsekin sen asian.

T. Terapeuttiinsa ihastunut

Ei, se ei ole luontevaa. Se on häiriön oire tuossa mittakaavassa mitä olet täällä harjoittanut. Kuvailet itsekin tuossa klassisen vahingoittavan lapsuuden ja sitten olet sitä mieltä ettei sinulla missään tapauksessa voi olla persoonallisuushäiriötä. Kun sivullisen silmään sinulla on vahvasti sellaisia piirteitä. Esimerkiksi seilaaminen ihannoinnin ja demonisoinnin välillä suhteessasi terapeuttiisi. Joko teet hänestä yliluonnollisen ihanan ja upean olennon tai haukut maan rakoon. Järkevää realistista suhtautumista ei ole vielä nähty. Tiedän omasta kokemuksesta että nämä sattuu ja hävettää, mutta miten sitä muuten pääsee eteenpäin kuin huomaamalla asiat?

En minä hauku häntä. Miksi haukkuisin? Täällä on oikeasti muitakin samassa tilanteessa ja oikeasti vain rakastan häntä. Ehkä sekoitat mut johonkin muuhun. Olen ollut aina lääpälläni häneen, tosin pakkien jälkeen olin *erittäin* surullinen ja katkerakin melko pitkään, ehkä edelleenkin. Niiden pakkien jälkeen kävin niin pohjalla psyykkisesti, etten ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa. Kaikki tuntui aivan lyijynharmaalta ja tuntui kuin elämäni olisi menettänyt täysin merkityksen. Se oli kuin kuoleman kohtaaminen. Tuntui tosi pahalta. Onneksi kaverini auttoivat minua tuolloin.

Kun identiteettiä ja itsen kokemusta ei ole, niin sitä voi hyväksynnällä ryhtyä kaivamaan esiin. Kyllä se siellä kaiken alla on. Ei ole helppoa, mutta harjoittelu auttaa. Omakohtainen esimerkki omasta elämästä: minulla oli se ajatus että kunnon ihmisen kuuluu pitää tietyistä ihmisistä ja onneksi minulla olikin niin hyvä tuuri että minun elämääni oli sattunut aivan mainio tällainen henkilö. Suorastaan ihailin häntä. Jotenkin minulla oli kuitenkin koko ajan vaikea olo hänen kanssaan. Kun aloin oppia miten oman itsen arkeologisia kaivauksia tehdään, ja miten täytyy antaa tunteiden tulla esiin ja hyväksyä ne sellaisina kuin ne ovat, tajusin että herrajumala, enhän minä oikeasti edes pidä tästä kyseisestä ihmisestä yhtään! Olin elänyt vuosia siinä käsityksessä että ihailen häntä koska niin kuuluu olla jos on hyvä ihminen, ja todellisuus tuli esiin kehollisten tuntemusten ja vaikean olon kautta. Tämän oivalluksen kautta hänen kanssaan on nykyään paljon helpompi elää. Havaitsen mitkä asiat hänessä ärsyttävät minua ja sallin itseni huomata ne. Ei ole maata kaatavaa, että toisessa henkilössä on ärsyttäviä ominaisuuksia. Henkilöä itseään kohtaan olen asiallinen ja ystävällinen aivan kuten ennenkin, minulla itselläni vain on helpompaa asian kanssa ja rehellisempää. Tuo on se oma aito itse joka tuli esiin. 

Vierailija kirjoitti:

Esim. tiukassa uskonnollisessa yhteisössä se, mitä oikeasti itse tahtoo, voi jäädä yhteisön määrittämän tahdon ja oikean elämän mallin alle.

No mulle on valitettavasti käynyt vähän näin. Kasvoin vl kulttuurissa. En ymmärrä mitä yhteyttä tässä on valaistumisen kanssa tai puhumattakaan että asia olisi positiivinen, kun oma itsensä on hukassa? Elämäni on ollut äärimmäisen vaikeaa tähän asti, olen nyt 36v.

Kaikilla elävillä ihmisillä on oma identiteettinsä. Ei abortoiduilla eikä vainajilla enää.

Man without identity kirjoitti:

Olen puoliksi suomalainen ja puoliksi itä eurooppalainen. Mulle on tehty selväksi, että en ole yhtä hyvä suomalainen kuin 100% olevat suomalaiset vaikka olen pelkästään suomen kansalainen.

Kun maamme laulu törähtää tuutista ulos niin mietin voinko laulaa mukana vai istunko hiljaa? Olo on vaivaantunut ja ulkopuolinen. Minulla ei ole kansallisuutta täten tai identiteettiä. En ole suomalainen vaan syön, paskannan ja nukun vain täällä haamuna.

Kenellä muka on oikeutta tehdä tuollaista selväksi kenellekään? En antaisi sellaiselle mitään painoa. Vaikka pahalta se tuntuisikin, jos joku luulee olevansa parempi ja enemmän. Älä usko. Laula vaan mukana, jos mieli tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Mielestäni on vain luontevaa koettaa muuttua sellaiseksi, että voisi saada rakkautta ihailemaltaan henkilöltä. Olen aina ollut sellainen. En todellakaan koe olevani niin ihmeellinen, että minusta joku välittäisi omana itsenäni ja eipä minusta kukaan ole koskaan välittänytkään. Toimin omasta elämänkokemuksestani ponnistaen.

Minun totuuteni ja kokemukseni lapsesta lähtien on sellainen, että ainoa tapa kelvata on suorittaminen. Sain jonkinlaista "rakkautta" vanhemmiltani vasta sitten, kun aloin menestyä hyvin koulussa, luovissa harrastuksissani ja myöhemmin opinnoissa. Lapsena olin heille lähinnä pilkan ja irvailun aihe (oikeasti) ja äitini on myöntänyt itsekin sen asian.

T. Terapeuttiinsa ihastunut

Ei, se ei ole luontevaa. Se on häiriön oire tuossa mittakaavassa mitä olet täällä harjoittanut. Kuvailet itsekin tuossa klassisen vahingoittavan lapsuuden ja sitten olet sitä mieltä ettei sinulla missään tapauksessa voi olla persoonallisuushäiriötä. Kun sivullisen silmään sinulla on vahvasti sellaisia piirteitä. Esimerkiksi seilaaminen ihannoinnin ja demonisoinnin välillä suhteessasi terapeuttiisi. Joko teet hänestä yliluonnollisen ihanan ja upean olennon tai haukut maan rakoon. Järkevää realistista suhtautumista ei ole vielä nähty. Tiedän omasta kokemuksesta että nämä sattuu ja hävettää, mutta miten sitä muuten pääsee eteenpäin kuin huomaamalla asiat?

En minä hauku häntä. Miksi haukkuisin? Täällä on oikeasti muitakin samassa tilanteessa ja oikeasti vain rakastan häntä. Ehkä sekoitat mut johonkin muuhun. Olen ollut aina lääpälläni häneen, tosin pakkien jälkeen olin *erittäin* surullinen ja katkerakin melko pitkään, ehkä edelleenkin. Niiden pakkien jälkeen kävin niin pohjalla psyykkisesti, etten ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa. Kaikki tuntui aivan lyijynharmaalta ja tuntui kuin elämäni olisi menettänyt täysin merkityksen. Se oli kuin kuoleman kohtaaminen. Tuntui tosi pahalta. Onneksi kaverini auttoivat minua tuolloin.

Kyllä olet täällä haukkunut häntä ja ihan tosi epärealistisin sanakääntein. Tyyliin hän ihan tahallaan yrittää vain loukata ja nöyryyttää sinua ja kaikkea muuta tosi epärealistista ammatti-ihmisestä joka on joutunut tosi hankalaan tilanteeseen.

En ole sellaista koskaan sanonut tai edes ajatellut. Sen on ollut pakko olla joku toinen, kun siis ei sellaista ole edes tapahtunut. Tai sitten olen joskus puhunut jostain ihan muusta asiasta. Joskus myönnän myös vähän provoilleeni asian vierestä tai aivan muista jutuista, mutta en ole oikeasti kokenut mitään negatiivista häntä kohtaan koskaan. Ainoastaan surua ja katkeruutta hieman siitä hylkäämisestä/pakeista.

Kieltämättä muistat hämmentävän hyvin edes noita tiettyjä juttuja ja olet joskus aiemminkin ollut vakuuttunut siitä, että ajattelen hånestä mustavalkoisesti. Mutta kun mä ajattelen hänestä vain vaaleanpunaisesti.

Taustanani on sellainenkin, että toinen vanhemmistani on sellainen, että olen aina joutunut ottamaan lapsesta lähtien vastuullisen vanhemman roolin häntä kohtaan. Samalla tavalla olen hellän suojeleva tätä ihastustani kohtaankin vaivihkaa. Ajattelen aina hänen parastaan, vaikka oma sydämeni itkisi verta ja tuntisin kuluttavani itseni karrelle tilanteiden vuoksi. En halua olla hankala tai vaikea, vaan olen ollut aina hänelle kiltti, ihaileva...kuin koiranpentu emäntäänsä kohtaan. Nytpä en enää näekään häntä varmaankaan koskaan enää ja olen tehnyt tässä surutyötä siihen liittyen jo pidempään.

Vierailija kirjoitti:

Kun identiteettiä ja itsen kokemusta ei ole, niin sitä voi hyväksynnällä ryhtyä kaivamaan esiin. Kyllä se siellä kaiken alla on. Ei ole helppoa, mutta harjoittelu auttaa. Omakohtainen esimerkki omasta elämästä: minulla oli se ajatus että kunnon ihmisen kuuluu pitää tietyistä ihmisistä ja onneksi minulla olikin niin hyvä tuuri että minun elämääni oli sattunut aivan mainio tällainen henkilö. Suorastaan ihailin häntä. Jotenkin minulla oli kuitenkin koko ajan vaikea olo hänen kanssaan. Kun aloin oppia miten oman itsen arkeologisia kaivauksia tehdään, ja miten täytyy antaa tunteiden tulla esiin ja hyväksyä ne sellaisina kuin ne ovat, tajusin että herrajumala, enhän minä oikeasti edes pidä tästä kyseisestä ihmisestä yhtään! Olin elänyt vuosia siinä käsityksessä että ihailen häntä koska niin kuuluu olla jos on hyvä ihminen, ja todellisuus tuli esiin kehollisten tuntemusten ja vaikean olon kautta. Tämän oivalluksen kautta hänen kanssaan on nykyään paljon helpompi elää. Havaitsen mitkä asiat hänessä ärsyttävät minua ja sallin itseni huomata ne. Ei ole maata kaatavaa, että toisessa henkilössä on ärsyttäviä ominaisuuksia. Henkilöä itseään kohtaan olen asiallinen ja ystävällinen aivan kuten ennenkin, minulla itselläni vain on helpompaa asian kanssa ja rehellisempää. Tuo on se oma aito itse joka tuli esiin. 

Lääketieteellä on ainakin aiemmin ollut se kanta että paha olo on automaattisesti huono juttu, mutta paha olo on myös kahva piilossa odottavaan omaan itseen. Siihen voi tarttua ja seurata mihin se johtaa, jolloin on mahdollista saada takaisin itselleen palan aitoa minuutta, jos sen on joutunut syystä tai toisesta tukahduttamaan. Itse olin tukahduttanut oikeastaan kaiken aidon tunne-elämäni, joten kun tajusin ettei mitään tarvitse muuttaa vaan voin ruveta yksinkertaisesti hyväksymään, yllätyksiä tuli koko ajan. Esim. kerran imuroin ja yhtäkkiä vain tuli paha ja vaikea olo. Mietin että mikä ihme nyt kun kaiken pitäisi olla hyvin, mistä tämä nyt yhtäkkiä tuli. Laitoin imurin pois ja istuin lattialle ja laitoin silmät kiinni ja kysyin itseltäni että mikä nyt jumittaa. Ja sillä kertaa jumissa oli ilo. Olin iloinen ja tyytyväinen, mutta koska en sallinut itselleni oikein mitään tunteita, myös ilo tuntui tukahdutettuna ja tietoisuudesta pois työnnettynä versiona pahalta. Eli siinä tilanteessa, aito minuuteni oli iloa, josta en ollut tietoinen. Myöhemmin mietin että miten ihmeessä ihminen voi piilottaa itseltään ilon, mutta meidän perheessä oli lapsuudessani melko lailla hautajaistunnelmat koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. tiukassa uskonnollisessa yhteisössä se, mitä oikeasti itse tahtoo, voi jäädä yhteisön määrittämän tahdon ja oikean elämän mallin alle.

No mulle on valitettavasti käynyt vähän näin. Kasvoin vl kulttuurissa. En ymmärrä mitä yhteyttä tässä on valaistumisen kanssa tai puhumattakaan että asia olisi positiivinen, kun oma itsensä on hukassa? Elämäni on ollut äärimmäisen vaikeaa tähän asti, olen nyt 36v.

Tämä mainitsemasi ei tarkoitakaan sitä etteikö identiteettiä, minää olisi.

Se on vain tukahdutettu.

Tukahduttaminen ei ole tie todelliseen minättömyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Mielestäni on vain luontevaa koettaa muuttua sellaiseksi, että voisi saada rakkautta ihailemaltaan henkilöltä. Olen aina ollut sellainen. En todellakaan koe olevani niin ihmeellinen, että minusta joku välittäisi omana itsenäni ja eipä minusta kukaan ole koskaan välittänytkään. Toimin omasta elämänkokemuksestani ponnistaen.

Minun totuuteni ja kokemukseni lapsesta lähtien on sellainen, että ainoa tapa kelvata on suorittaminen. Sain jonkinlaista "rakkautta" vanhemmiltani vasta sitten, kun aloin menestyä hyvin koulussa, luovissa harrastuksissani ja myöhemmin opinnoissa. Lapsena olin heille lähinnä pilkan ja irvailun aihe (oikeasti) ja äitini on myöntänyt itsekin sen asian.

T. Terapeuttiinsa ihastunut

Ei, se ei ole luontevaa. Se on häiriön oire tuossa mittakaavassa mitä olet täällä harjoittanut. Kuvailet itsekin tuossa klassisen vahingoittavan lapsuuden ja sitten olet sitä mieltä ettei sinulla missään tapauksessa voi olla persoonallisuushäiriötä. Kun sivullisen silmään sinulla on vahvasti sellaisia piirteitä. Esimerkiksi seilaaminen ihannoinnin ja demonisoinnin välillä suhteessasi terapeuttiisi. Joko teet hänestä yliluonnollisen ihanan ja upean olennon tai haukut maan rakoon. Järkevää realistista suhtautumista ei ole vielä nähty. Tiedän omasta kokemuksesta että nämä sattuu ja hävettää, mutta miten sitä muuten pääsee eteenpäin kuin huomaamalla asiat?

En minä hauku häntä. Miksi haukkuisin? Täällä on oikeasti muitakin samassa tilanteessa ja oikeasti vain rakastan häntä. Ehkä sekoitat mut johonkin muuhun. Olen ollut aina lääpälläni häneen, tosin pakkien jälkeen olin *erittäin* surullinen ja katkerakin melko pitkään, ehkä edelleenkin. Niiden pakkien jälkeen kävin niin pohjalla psyykkisesti, etten ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa. Kaikki tuntui aivan lyijynharmaalta ja tuntui kuin elämäni olisi menettänyt täysin merkityksen. Se oli kuin kuoleman kohtaaminen. Tuntui tosi pahalta. Onneksi kaverini auttoivat minua tuolloin.

Kyllä olet täällä haukkunut häntä ja ihan tosi epärealistisin sanakääntein. Tyyliin hän ihan tahallaan yrittää vain loukata ja nöyryyttää sinua ja kaikkea muuta tosi epärealistista ammatti-ihmisestä joka on joutunut tosi hankalaan tilanteeseen.

En ole sellaista koskaan sanonut tai edes ajatellut. Sen on ollut pakko olla joku toinen, kun siis ei sellaista ole edes tapahtunut. Tai sitten olen joskus puhunut jostain ihan muusta asiasta. Joskus myönnän myös vähän provoilleeni asian vierestä tai aivan muista jutuista, mutta en ole oikeasti kokenut mitään negatiivista häntä kohtaan koskaan. Ainoastaan surua ja katkeruutta hieman siitä hylkäämisestä/pakeista.

Kieltämättä muistat hämmentävän hyvin edes noita tiettyjä juttuja ja olet joskus aiemminkin ollut vakuuttunut siitä, että ajattelen hånestä mustavalkoisesti. Mutta kun mä ajattelen hänestä vain vaaleanpunaisesti. <3 Oikeasti ja näin kauan pakkien jälkeenkin. Vaikka hän inhoisikin minua, rakastan häntä ja koetan ajatella, mikä hänelle olisi parasta/miellyttävintä/helpointa. Siten olen kokenut, että hän ehkä yritti joillain asioilla loukata minua vaivihkaa, jotta intoni häntä kohtaan laantuisi, mutta siinä kaikki.

Taustanani on sellainenkin, että toinen vanhemmistani on sellainen, että olen aina joutunut ottamaan lapsesta lähtien vastuullisen vanhemman roolin häntä kohtaan. Samalla tavalla olen hellän suojeleva tätä ihastustani kohtaankin vaivihkaa. Ajattelen aina hänen parastaan, vaikka oma sydämeni itkisi verta ja tuntisin kuluttavani itseni karrelle tilanteiden vuoksi. En halua olla hankala tai vaikea, vaan olen ollut aina hänelle kiltti, ihaileva...kuin koiranpentu emäntäänsä kohtaan. Nytpä en enää näekään häntä varmaankaan koskaan enää ja olen tehnyt tässä surutyötä siihen liittyen jo pidempään.

Kuitenkin kirjoitat itsekin tuolla että "niiden pakkien jälkeen kävin niin pohjalla psyykkisesti, etten ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa". Aika vanhvasti sanottu eikö vaan. Minusta tuntuu että olet nyt niin vahvasti ihannointimoodissa, ettet voi hyväksyä edes sitä että olet joskus kirjoitellut täällä hänestä siitä toisesta mustavalkoisesta ääripäästä, siitä niin syvällä pohjalla olosta ettet ole koskaan kokenut vastaavaa. Mutta ei tästä sitten tämän enempää, ei minulla tietysti ole oikeutta ruveta inttämään mitä kukakin on tehnyt ja mitä ei.

Vierailija kirjoitti:

Buddhalainen munkki/nunna saavuttanut täydellisyyden eli valaistunut.

Juuri minättömyys on ihanne, mutta helpommin sanottu kuin tehty.[/quot

Jos ihmisyyden kieltäminen ja elämän väistely on jokin ihanne niin siitä vaan. Minä ainakin mieluummin elän rehellisesti tässä todellisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Mielestäni on vain luontevaa koettaa muuttua sellaiseksi, että voisi saada rakkautta ihailemaltaan henkilöltä. Olen aina ollut sellainen. En todellakaan koe olevani niin ihmeellinen, että minusta joku välittäisi omana itsenäni ja eipä minusta kukaan ole koskaan välittänytkään. Toimin omasta elämänkokemuksestani ponnistaen.

Minun totuuteni ja kokemukseni lapsesta lähtien on sellainen, että ainoa tapa kelvata on suorittaminen. Sain jonkinlaista "rakkautta" vanhemmiltani vasta sitten, kun aloin menestyä hyvin koulussa, luovissa harrastuksissani ja myöhemmin opinnoissa. Lapsena olin heille lähinnä pilkan ja irvailun aihe (oikeasti) ja äitini on myöntänyt itsekin sen asian.

T. Terapeuttiinsa ihastunut

Ei, se ei ole luontevaa. Se on häiriön oire tuossa mittakaavassa mitä olet täällä harjoittanut. Kuvailet itsekin tuossa klassisen vahingoittavan lapsuuden ja sitten olet sitä mieltä ettei sinulla missään tapauksessa voi olla persoonallisuushäiriötä. Kun sivullisen silmään sinulla on vahvasti sellaisia piirteitä. Esimerkiksi seilaaminen ihannoinnin ja demonisoinnin välillä suhteessasi terapeuttiisi. Joko teet hänestä yliluonnollisen ihanan ja upean olennon tai haukut maan rakoon. Järkevää realistista suhtautumista ei ole vielä nähty. Tiedän omasta kokemuksesta että nämä sattuu ja hävettää, mutta miten sitä muuten pääsee eteenpäin kuin huomaamalla asiat?

En minä hauku häntä. Miksi haukkuisin? Täällä on oikeasti muitakin samassa tilanteessa ja oikeasti vain rakastan häntä. Ehkä sekoitat mut johonkin muuhun. Olen ollut aina lääpälläni häneen, tosin pakkien jälkeen olin *erittäin* surullinen ja katkerakin melko pitkään, ehkä edelleenkin. Niiden pakkien jälkeen kävin niin pohjalla psyykkisesti, etten ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa. Kaikki tuntui aivan lyijynharmaalta ja tuntui kuin elämäni olisi menettänyt täysin merkityksen. Se oli kuin kuoleman kohtaaminen. Tuntui tosi pahalta. Onneksi kaverini auttoivat minua tuolloin.

Kyllä olet täällä haukkunut häntä ja ihan tosi epärealistisin sanakääntein. Tyyliin hän ihan tahallaan yrittää vain loukata ja nöyryyttää sinua ja kaikkea muuta tosi epärealistista ammatti-ihmisestä joka on joutunut tosi hankalaan tilanteeseen.

En ole sellaista koskaan sanonut tai edes ajatellut. Sen on ollut pakko olla joku toinen, kun siis ei sellaista ole edes tapahtunut. Tai sitten olen joskus puhunut jostain ihan muusta asiasta. Joskus myönnän myös vähän provoilleeni asian vierestä tai aivan muista jutuista, mutta en ole oikeasti kokenut mitään negatiivista häntä kohtaan koskaan. Ainoastaan surua ja katkeruutta hieman siitä hylkäämisestä/pakeista.

Kieltämättä muistat hämmentävän hyvin edes noita tiettyjä juttuja ja olet joskus aiemminkin ollut vakuuttunut siitä, että ajattelen hånestä mustavalkoisesti. Mutta kun mä ajattelen hänestä vain vaaleanpunaisesti. <3 Oikeasti ja näin kauan pakkien jälkeenkin. Vaikka hän inhoisikin minua, rakastan häntä ja koetan ajatella, mikä hänelle olisi parasta/miellyttävintä/helpointa. Siten olen kokenut, että hän ehkä yritti joillain asioilla loukata minua vaivihkaa, jotta intoni häntä kohtaan laantuisi, mutta siinä kaikki.

Taustanani on sellainenkin, että toinen vanhemmistani on sellainen, että olen aina joutunut ottamaan lapsesta lähtien vastuullisen vanhemman roolin häntä kohtaan. Samalla tavalla olen hellän suojeleva tätä ihastustani kohtaankin vaivihkaa. Ajattelen aina hänen parastaan, vaikka oma sydämeni itkisi verta ja tuntisin kuluttavani itseni karrelle tilanteiden vuoksi. En halua olla hankala tai vaikea, vaan olen ollut aina hänelle kiltti, ihaileva...kuin koiranpentu emäntäänsä kohtaan. Nytpä en enää näekään häntä varmaankaan koskaan enää ja olen tehnyt tässä surutyötä siihen liittyen jo pidempään.

Kuitenkin kirjoitat itsekin tuolla että "niiden pakkien jälkeen kävin niin pohjalla psyykkisesti, etten ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa". Aika vanhvasti sanottu eikö vaan. Minusta tuntuu että olet nyt niin vahvasti ihannointimoodissa, ettet voi hyväksyä edes sitä että olet joskus kirjoitellut täällä hänestä siitä toisesta mustavalkoisesta ääripäästä, siitä niin syvällä pohjalla olosta ettet ole koskaan kokenut vastaavaa. Mutta ei tästä sitten tämän enempää, ei minulla tietysti ole oikeutta ruveta inttämään mitä kukakin on tehnyt ja mitä ei.

Rakastan häntä, mutta olen joskus ollut todella surullinen ja rikki ja se lienee ihan ymmärrettävää ja inhimillistäkin. Joskus luulin, että hän koetti loukata tahallisesti, sillä ei pidä minusta. Tuntuihan se nyt pahalta, vaikka sekin olisi inhimillistä.

Uskoisin, että naiselle pakkien saaminen on todella vaikea paikka, kun jos vertaa miehiin, jotka voivat saada niitä useinkin (sillä he myös tekevät aloitteita useammin). Itse olen tehnyt vain kolmelle ihmiselle aloitteita romanttisessa mielessä elämäni aikana ja edellisestä tilanteesta oli vierähtänyt melkein kymmenen vuotta.

Mulle se oli todella merkittävä asia, vaikkei hän sitä varmaan mitenkään pysty edes aavistamaan, miten mielettömän tärkeä ja rakas elämäni johtotähti hän on ollut mulle jo pian sen jälkeen, kun kohtasin hänet ensimmäisen kerran. Mutta tasanpa eivät onnenlahjat käy ja itse olen aika heikoilla siinä skabassa.

Mulla oli dissosiatiivinen identiteettihäiriö, eli monipersoonahäiriö, vakava traumatausta, ja vasta paranemisen jälkeen sain identiteetin, tulin minuksi. Tää on yksi syy, muita syitä voi olla että jotakin identiteetin kehittymisen kannalta olennaista on jäänyt puuttumaan lapsuudessa tai nuoruudessa, tai jokin on estänyt sen kehityksen.

^Edelliseen lisäys:

Lähinnä olin niiden pakkien jälkeen fyysisesti aivan turta ja todella syvästi surullinen ja melkein paniikissa. Itkin monta tuntia putkeen ja onneksi kaverini laittelivat mulle viestiä siinä, niin alkoi tuntua paremmalta, kun sain vähän jutella. Se akuutti vaihe helpotti. Sen jälkeen pari päivää olin jotenkin traumatisoituneen itkuinen ja aloin itkeä, jos kuulin romanttisen kappaleen vaikkapa jossain kaupassa tai näin katumainoksessa sydämen. Sitten sekin alkoi helpottaa. Pakeista on pian kaksi vuotta. Se pysyvämpi vaikutus on sellainen, että koen itseni totaalisen epähaluttavaksi naisena ja seksuaalisessa mielessä. Olen valmistautunut siihen, että omalla kohdallani parisuhteet, läheisyys ja seksi ovat taaksejäänyttä elämää. En usko enää kykeneväni sellaiseen, en koe itseäni potentiaalisena kumppanina kenellekään. En pystyisi myöskään ihastumaan keneenkään muuhunkaan. Ei voi mitään. Itsetuntoni vähän niinkuin romahti lopullisesti. Muuten elämä on ihan ok ja asiat kunnossa sinänsä.

Tietenkin omaa identiteettiä voi vahvistaa missä elämänvaiheessa vain. Psyykkistä työtä itsetuntemuksen parantaminen kuitenkin vaatii runsaasti. Uudet kokemukset voivat olla siinä avuksi.