Mistä johtuu, jos ihmiselle ei kehity identiteettiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on usein sellainen olo, etten ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään olemassa toisten heijasteena. En silti sanoisi ettei minulla ole mitään omaa identiteettiä, vaan se on jossain määrin kehittymätön. Elämä on sellaista, että toisinaan on helpompi pitää yllä selkeää minäkuvaa kuin jonain muuna hetkenä. Ehkä tuo on yksi herkän ihmisen ongelmista.

Minusta tuntuu välillä, että kun muutun (iän ja olosuhteiden takia), niin on kauhean vaikea pysyä mukana. Alan epäillä, että en koskaan ollutkaan se, mikä viimeksi luulin olevani. Lisäksi pelkään, että en osaa olla se uusi minä uudessa tilanteessa.

Eikö sinusta ole hienoa huomata että olet aina vain parempi versio vanhasta minästä. Minä olen ainakin ylpeä itsestäni, lähinnä henkisen kapasiteetin kasvusta. On mahtavaa kun on tilanteessa että voi luottaa itseensä.

Ei, koska välillä olen huomannut olleeni todella väärässä ja joutunut rakentamaan paljon uusiksi. Olen huomannut, että en ole voinut luottaa siihen mitä olen luullut ja sitä kautta piti alkaa muuttamaan itseä, että pystyisin tekemään itsestäni sellaisen, että pystyn ehkä oikeasti selviytymään maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Vastaus ap:n kysymykseen: heikosti kehittynyt identiteetti johtuu usein siitä, ettei lapsi ole saanut riittävästi positiivista palautetta kasvuympäristöstään, vaan häntä on joko kohdeltu kaltoin tai huomioitu hyvin ehdollisesti.

Se "terapeuttiinsa ihastunut" vastaa tässä: uskoisin, että kaikilla ihmisillä, joilla on tietoisuus itsestään, on myös identiteetti. Ehkäpä osa syvimmin kehitysvammaisista saattaa olla sellaisia, etteivät he tiedosta omaa erillisyyttään esim. hoitajastaan. Lisäksi pienellä vastasyntyneellä vauvalla ei liene (tiettävästi) myöskään käsitystä omasta itsestään erillisenä yksilönä.

Joku voi vaikkapa uskonnollisen valaistumisen seurauksena hetkellisesti tuntea, ettei hänellä enää olekaan minuutta (on osa jotain flow'ta/isompaa kokonaisuutta/Jumalaa ym.), mutta käytännössä ihminen tarvitsee käsityksen itsestään erillisenä yksilönä toimiakseen suhteessa muihin ihmisiin ja jopa fysiologisessa mielessä toimiessaan edes jotenkin mielekkäästi (liikkuminen tilassa, syöminen jne., kun samassa paikassa on muitakin eläviä olentoja).

Ja kyllä minulla on identiteetti, vaikka itsetuntoni onkin kovin riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä ja kaipaisin suuresti jonkun hyvän ja kiltin ihmisen rakkautta, välittämistä ja läheisyyttä.

T. Se halveksimanne (onnettomasti) "terapeuttiinsa ihastunut"

Mulla on niin kehittymätön identiteetti että osa minusta tajusi vasta vähän aikaa sitten etten olekaan näkymätön kuten tuo osa on kuvitellut. Kaikki on koko ajan epätodellista ja pääosin tunnen "itseni" tyhjäksi ja harmaaksi liharobotiksi. Minua pidetään yleensä luultavasti tylsänä ja/tai outona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on usein sellainen olo, etten ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään olemassa toisten heijasteena. En silti sanoisi ettei minulla ole mitään omaa identiteettiä, vaan se on jossain määrin kehittymätön. Elämä on sellaista, että toisinaan on helpompi pitää yllä selkeää minäkuvaa kuin jonain muuna hetkenä. Ehkä tuo on yksi herkän ihmisen ongelmista.

Minusta tuntuu välillä, että kun muutun (iän ja olosuhteiden takia), niin on kauhean vaikea pysyä mukana. Alan epäillä, että en koskaan ollutkaan se, mikä viimeksi luulin olevani. Lisäksi pelkään, että en osaa olla se uusi minä uudessa tilanteessa.

Eikö sinusta ole hienoa huomata että olet aina vain parempi versio vanhasta minästä. Minä olen ainakin ylpeä itsestäni, lähinnä henkisen kapasiteetin kasvusta. On mahtavaa kun on tilanteessa että voi luottaa itseensä.

Koetko olevasi aina parempi versio itsestäsi aiempaan verrattuna? Minä en pidä kaikesta siitä, mitä ikä tuo minussa esiin. - eri

Pääsääntöisesti koen. En murehdi koskaan menneitä, en siis koskaan. Minulla on ollut viimevuosina pidempiaikaisia tavotteita, joita olen saavuttanut pienin askelin. Koen että olen kehittynyt ihmisenä huomasti verrattuna esim viiden vuoden takaiseen minääni. Kärsivällisyys ja jalat maassa, niin ei voi mennä vikaan.

Psykoterapeutti Katriina Järvinen neuvoo: Opettele tunnistamaan erilaiset minäsi

https://www.etlehti.fi/artikkeli/terveys/mieli/psykoterapeutti-katriina…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on usein sellainen olo, etten ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään olemassa toisten heijasteena. En silti sanoisi ettei minulla ole mitään omaa identiteettiä, vaan se on jossain määrin kehittymätön. Elämä on sellaista, että toisinaan on helpompi pitää yllä selkeää minäkuvaa kuin jonain muuna hetkenä. Ehkä tuo on yksi herkän ihmisen ongelmista.

Minusta tuntuu välillä, että kun muutun (iän ja olosuhteiden takia), niin on kauhean vaikea pysyä mukana. Alan epäillä, että en koskaan ollutkaan se, mikä viimeksi luulin olevani. Lisäksi pelkään, että en osaa olla se uusi minä uudessa tilanteessa.

Eikö sinusta ole hienoa huomata että olet aina vain parempi versio vanhasta minästä. Minä olen ainakin ylpeä itsestäni, lähinnä henkisen kapasiteetin kasvusta. On mahtavaa kun on tilanteessa että voi luottaa itseensä.

Koetko olevasi aina parempi versio itsestäsi aiempaan verrattuna? Minä en pidä kaikesta siitä, mitä ikä tuo minussa esiin. - eri

Pääsääntöisesti koen. En murehdi koskaan menneitä, en siis koskaan. Minulla on ollut viimevuosina pidempiaikaisia tavotteita, joita olen saavuttanut pienin askelin. Koen että olen kehittynyt ihmisenä huomasti verrattuna esim viiden vuoden takaiseen minääni. Kärsivällisyys ja jalat maassa, niin ei voi mennä vikaan.

Kuulostat hyvin poikkeukselliselta ihmiseltä, jollet koskaan koe murehtivasi menneitä. En tunne kaltaisiasi ihmisiä.

Identiteettiä joutuu arvottamaan nykyiselllään jatkuvasti. Täärkeintä on pyrkiiä hahmottamaan ideoita ja pyrkiä rationaaliseeen ajatteluun.

Olen puoliksi suomalainen ja puoliksi itä eurooppalainen. Mulle on tehty selväksi, että en ole yhtä hyvä suomalainen kuin 100% olevat suomalaiset vaikka olen pelkästään suomen kansalainen.

Kun maamme laulu törähtää tuutista ulos niin mietin voinko laulaa mukana vai istunko hiljaa? Olo on vaivaantunut ja ulkopuolinen. Minulla ei ole kansallisuutta täten tai identiteettiä. En ole suomalainen vaan syön, paskannan ja nukun vain täällä haamuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on usein sellainen olo, etten ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään olemassa toisten heijasteena. En silti sanoisi ettei minulla ole mitään omaa identiteettiä, vaan se on jossain määrin kehittymätön. Elämä on sellaista, että toisinaan on helpompi pitää yllä selkeää minäkuvaa kuin jonain muuna hetkenä. Ehkä tuo on yksi herkän ihmisen ongelmista.

Minusta tuntuu välillä, että kun muutun (iän ja olosuhteiden takia), niin on kauhean vaikea pysyä mukana. Alan epäillä, että en koskaan ollutkaan se, mikä viimeksi luulin olevani. Lisäksi pelkään, että en osaa olla se uusi minä uudessa tilanteessa.

Eikö sinusta ole hienoa huomata että olet aina vain parempi versio vanhasta minästä. Minä olen ainakin ylpeä itsestäni, lähinnä henkisen kapasiteetin kasvusta. On mahtavaa kun on tilanteessa että voi luottaa itseensä.

Koetko olevasi aina parempi versio itsestäsi aiempaan verrattuna? Minä en pidä kaikesta siitä, mitä ikä tuo minussa esiin. - eri

Pääsääntöisesti koen. En murehdi koskaan menneitä, en siis koskaan. Minulla on ollut viimevuosina pidempiaikaisia tavotteita, joita olen saavuttanut pienin askelin. Koen että olen kehittynyt ihmisenä huomasti verrattuna esim viiden vuoden takaiseen minääni. Kärsivällisyys ja jalat maassa, niin ei voi mennä vikaan.

Kuulostat hyvin poikkeukselliselta ihmiseltä, jollet koskaan koe murehtivasi menneitä. En tunne kaltaisiasi ihmisiä.

Olen samaa mieltä. Jännää, että joku tosiaan pystyy olemaan täysin murehtimatta. Miten hän siihen pystyy? Toisaalta itsehän murehdin suuren osan ajasta kaikkea tehtyä ja tekemätöntäkin. Elän jonkinlaista metaelämää, sillä pohdiskelen oikeastaan enemmän kuin teen mitään konkreettista (poislukien velvollisuudet). Haluaisin aina tehdä asiat mahdollisimman hyvin ja sitten hajoilen, kun en jaksa/ehdi/kykene. Ajaudun myös helposti päiväunelmointiin ja haihatteluun. En koe tavallaan edes kehittyneeni, vaan lähinnä muuttuneeni (ilman siis mitään arvolatausta tai oletusta muutoksesta nimenomaan parempaan suuntaan).

T. Se terapeuttiin ihastunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on usein sellainen olo, etten ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään olemassa toisten heijasteena. En silti sanoisi ettei minulla ole mitään omaa identiteettiä, vaan se on jossain määrin kehittymätön. Elämä on sellaista, että toisinaan on helpompi pitää yllä selkeää minäkuvaa kuin jonain muuna hetkenä. Ehkä tuo on yksi herkän ihmisen ongelmista.

Minusta tuntuu välillä, että kun muutun (iän ja olosuhteiden takia), niin on kauhean vaikea pysyä mukana. Alan epäillä, että en koskaan ollutkaan se, mikä viimeksi luulin olevani. Lisäksi pelkään, että en osaa olla se uusi minä uudessa tilanteessa.

Eikö sinusta ole hienoa huomata että olet aina vain parempi versio vanhasta minästä. Minä olen ainakin ylpeä itsestäni, lähinnä henkisen kapasiteetin kasvusta. On mahtavaa kun on tilanteessa että voi luottaa itseensä.

Koetko olevasi aina parempi versio itsestäsi aiempaan verrattuna? Minä en pidä kaikesta siitä, mitä ikä tuo minussa esiin. - eri

Pääsääntöisesti koen. En murehdi koskaan menneitä, en siis koskaan. Minulla on ollut viimevuosina pidempiaikaisia tavotteita, joita olen saavuttanut pienin askelin. Koen että olen kehittynyt ihmisenä huomasti verrattuna esim viiden vuoden takaiseen minääni. Kärsivällisyys ja jalat maassa, niin ei voi mennä vikaan.

Kuulostat hyvin poikkeukselliselta ihmiseltä, jollet koskaan koe murehtivasi menneitä. En tunne kaltaisiasi ihmisiä.

Koen että olen tehnyt päätökset ja asiat parhaani mukaan, enkä niitä voi muuttaa, siksi suuntaan eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. En todellakaan ole toiminut aina parhaalla mahdollisella tavalla, kukapa olisi, mutta sen aikaisen minäni parhaalla mahdollisella tavalla. Tulevaisuutta koskevat asiat ovat mielessäni ja se mihin suuntaan haluan itseäni kehittää, muu hyvä seuraa sitten perässä. Jos olisin tekemättä mitään se kaduttaisi, mutta pyrin olemaan omien voimavarojeni puitteissa aktiivinen. Lepään silloin kun koen että sitä tarvitsen jne. Koen että elämäni on hyvässä tasapainossa ja en malta odottaa mitä tulevaisuus tuo eteeni, oli ne sitten hyviä tai huonoja asioita, molempia on tullakseen.

Man without identity kirjoitti:

Olen puoliksi suomalainen ja puoliksi itä eurooppalainen. Mulle on tehty selväksi, että en ole yhtä hyvä suomalainen kuin 100% olevat suomalaiset vaikka olen pelkästään suomen kansalainen.

Kun maamme laulu törähtää tuutista ulos niin mietin voinko laulaa mukana vai istunko hiljaa? Olo on vaivaantunut ja ulkopuolinen. Minulla ei ole kansallisuutta täten tai identiteettiä. En ole suomalainen vaan syön, paskannan ja nukun vain täällä haamuna.

Tiedän, mitä tarkoitat ja olen kokenut itse samaa ulkomailla asuessani ja osittain siksi muutinkin takaisin Suomeen. Elin jonkinlaista ahdistavaa "toiseuden roolia". Suomessa on sitten ollut uusia probleemia, mutta ainakin pääsin siitä selkeästi erilaisuuden tunteen angstistani osittain (tosin en täysin kun täälläkin minua toisinaan luullaan ulkomaalaiseksi ja lisäksi ulkomailla asumisen myötä on tullut tietty irtiotto aiitä perinteisestä suomalaisuudestakin ehkä).

T. Se terapeuttiinsa ihastunut

Vierailija kirjoitti:

Identiteetti (latinan sanasta idem ’sama’) tarkoittaa psykologiassa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään (Wikipedia).

Jos ei ole muodostunut minkäänlaista käsitystä siitä kuka on tai mitä haluaa elämältään. Millaisessa tapauksessa niin voi käydä ja voiko identiteetin muodostaa vasta aikuisiässä?

Tilanne elää koko ajan. Olen tänään hieman erilainen ihminen kuin eilen ja hyväksyn sen. Onko se sitten minun identiteettini?

Man without identity kirjoitti:

Olen puoliksi suomalainen ja puoliksi itä eurooppalainen. Mulle on tehty selväksi, että en ole yhtä hyvä suomalainen kuin 100% olevat suomalaiset vaikka olen pelkästään suomen kansalainen.

Kun maamme laulu törähtää tuutista ulos niin mietin voinko laulaa mukana vai istunko hiljaa? Olo on vaivaantunut ja ulkopuolinen. Minulla ei ole kansallisuutta täten tai identiteettiä. En ole suomalainen vaan syön, paskannan ja nukun vain täällä haamuna.

Identiteetissä on monia tasoja ja tämä on yksi taso jossa on kyse enemmän sosiaalisista rooleista. Sitten on syvätaso jossa ihmisen ns. päivätietoisuus kuvittelee ajattelevansa yhtä ja eristysselliin kellariin tungettu todellinen itse jotain aivan muuta. Eli ns. väärän itsen dilemma. Tällaisen ihmisen elämä on jatkuvaa rodeota psyykensä kanssa. Henkilö yrittää tatsastaa rauhallisesti yhteen suuntaan ja heppa eli alitajunta tekee tasan mitä se itse haluaa eikä kukaan, saati henkilö itse, tajua miksi käyttäytyy niin älyttömästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Mielestäni on vain luontevaa koettaa muuttua sellaiseksi, että voisi saada rakkautta ihailemaltaan henkilöltä. Olen aina ollut sellainen. En todellakaan koe olevani niin ihmeellinen, että minusta joku välittäisi omana itsenäni ja eipä minusta kukaan ole koskaan välittänytkään. Toimin omasta elämänkokemuksestani ponnistaen.

Minun totuuteni ja kokemukseni lapsesta lähtien on sellainen, että ainoa tapa kelvata on suorittaminen. Sain jonkinlaista "rakkautta" vanhemmiltani vasta sitten, kun aloin menestyä hyvin koulussa, luovissa harrastuksissani ja myöhemmin opinnoissa. Lapsena olin heille lähinnä pilkan ja irvailun aihe (oikeasti) ja äitini on myöntänyt itsekin sen asian.

T. Terapeuttiinsa ihastunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Mielestäni on vain luontevaa koettaa muuttua sellaiseksi, että voisi saada rakkautta ihailemaltaan henkilöltä. Olen aina ollut sellainen. En todellakaan koe olevani niin ihmeellinen, että minusta joku välittäisi omana itsenäni ja eipä minusta kukaan ole koskaan välittänytkään. Toimin omasta elämänkokemuksestani ponnistaen.

Minun totuuteni ja kokemukseni lapsesta lähtien on sellainen, että ainoa tapa kelvata on suorittaminen. Sain jonkinlaista "rakkautta" vanhemmiltani vasta sitten, kun aloin menestyä hyvin koulussa, luovissa harrastuksissani ja myöhemmin opinnoissa. Lapsena olin heille lähinnä pilkan ja irvailun aihe (oikeasti) ja äitini on myöntänyt itsekin sen asian.

T. Terapeuttiinsa ihastunut

Kuulostaa niin tutulta! Ihme kyllä, löysin sellaisen puolison, jonka seurassa ei tarvitse vetää roolia. Se on tehnyt minulle ihmeitä. Muuten koen ihmisuhteideni olevan edelleen tuota samaa. Välillä mietinkin miten selviän, jos suhde joskus päättyy... Mutta se on silloin sen ajan murhe. Ehkä kohtalaisesti kuitenkin, koska tämä on ollut niin ihmeellisen myönteinen ihmissuhdekokemus, etten koskaan voisi tätä unohtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on usein sellainen olo, etten ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään olemassa toisten heijasteena. En silti sanoisi ettei minulla ole mitään omaa identiteettiä, vaan se on jossain määrin kehittymätön. Elämä on sellaista, että toisinaan on helpompi pitää yllä selkeää minäkuvaa kuin jonain muuna hetkenä. Ehkä tuo on yksi herkän ihmisen ongelmista.

Minusta tuntuu välillä, että kun muutun (iän ja olosuhteiden takia), niin on kauhean vaikea pysyä mukana. Alan epäillä, että en koskaan ollutkaan se, mikä viimeksi luulin olevani. Lisäksi pelkään, että en osaa olla se uusi minä uudessa tilanteessa.

Eikö sinusta ole hienoa huomata että olet aina vain parempi versio vanhasta minästä. Minä olen ainakin ylpeä itsestäni, lähinnä henkisen kapasiteetin kasvusta. On mahtavaa kun on tilanteessa että voi luottaa itseensä.

Koetko olevasi aina parempi versio itsestäsi aiempaan verrattuna? Minä en pidä kaikesta siitä, mitä ikä tuo minussa esiin. - eri

Pääsääntöisesti koen. En murehdi koskaan menneitä, en siis koskaan. Minulla on ollut viimevuosina pidempiaikaisia tavotteita, joita olen saavuttanut pienin askelin. Koen että olen kehittynyt ihmisenä huomasti verrattuna esim viiden vuoden takaiseen minääni. Kärsivällisyys ja jalat maassa, niin ei voi mennä vikaan.

Kuulostat hyvin poikkeukselliselta ihmiseltä, jollet koskaan koe murehtivasi menneitä. En tunne kaltaisiasi ihmisiä.

Koen että olen tehnyt päätökset ja asiat parhaani mukaan, enkä niitä voi muuttaa, siksi suuntaan eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. En todellakaan ole toiminut aina parhaalla mahdollisella tavalla, kukapa olisi, mutta sen aikaisen minäni parhaalla mahdollisella tavalla. Tulevaisuutta koskevat asiat ovat mielessäni ja se mihin suuntaan haluan itseäni kehittää, muu hyvä seuraa sitten perässä. Jos olisin tekemättä mitään se kaduttaisi, mutta pyrin olemaan omien voimavarojeni puitteissa aktiivinen. Lepään silloin kun koen että sitä tarvitsen jne. Koen että elämäni on hyvässä tasapainossa ja en malta odottaa mitä tulevaisuus tuo eteeni, oli ne sitten hyviä tai huonoja asioita, molempia on tullakseen.

Oletko käynyt jonkun terapian läpi? Millaisen? Jos olet käynyt, niin se sopinut sinulle hyvin.