Mistä johtuu, jos ihmiselle ei kehity identiteettiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Mielestäni on vain luontevaa koettaa muuttua sellaiseksi, että voisi saada rakkautta ihailemaltaan henkilöltä. Olen aina ollut sellainen. En todellakaan koe olevani niin ihmeellinen, että minusta joku välittäisi omana itsenäni ja eipä minusta kukaan ole koskaan välittänytkään. Toimin omasta elämänkokemuksestani ponnistaen.

Minun totuuteni ja kokemukseni lapsesta lähtien on sellainen, että ainoa tapa kelvata on suorittaminen. Sain jonkinlaista "rakkautta" vanhemmiltani vasta sitten, kun aloin menestyä hyvin koulussa, luovissa harrastuksissani ja myöhemmin opinnoissa. Lapsena olin heille lähinnä pilkan ja irvailun aihe (oikeasti) ja äitini on myöntänyt itsekin sen asian.

T. Terapeuttiinsa ihastunut

Ei, se ei ole luontevaa. Se on häiriön oire tuossa mittakaavassa mitä olet täällä harjoittanut. Kuvailet itsekin tuossa klassisen vahingoittavan lapsuuden ja sitten olet sitä mieltä ettei sinulla missään tapauksessa voi olla persoonallisuushäiriötä. Kun sivullisen silmään sinulla on vahvasti sellaisia piirteitä. Esimerkiksi seilaaminen ihannoinnin ja demonisoinnin välillä suhteessasi terapeuttiisi. Joko teet hänestä yliluonnollisen ihanan ja upean olennon tai haukut maan rakoon. Järkevää realistista suhtautumista ei ole vielä nähty. Tiedän omasta kokemuksesta että nämä sattuu ja hävettää, mutta miten sitä muuten pääsee eteenpäin kuin huomaamalla asiat?

En minä hauku häntä. Miksi haukkuisin? Täällä on oikeasti muitakin samassa tilanteessa ja oikeasti vain rakastan häntä. Ehkä sekoitat mut johonkin muuhun. Olen ollut aina lääpälläni häneen, tosin pakkien jälkeen olin *erittäin* surullinen ja katkerakin melko pitkään, ehkä edelleenkin. Niiden pakkien jälkeen kävin niin pohjalla psyykkisesti, etten ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa. Kaikki tuntui aivan lyijynharmaalta ja tuntui kuin elämäni olisi menettänyt täysin merkityksen. Se oli kuin kuoleman kohtaaminen. Tuntui tosi pahalta. Onneksi kaverini auttoivat minua tuolloin.

Kyllä olet täällä haukkunut häntä ja ihan tosi epärealistisin sanakääntein. Tyyliin hän ihan tahallaan yrittää vain loukata ja nöyryyttää sinua ja kaikkea muuta tosi epärealistista ammatti-ihmisestä joka on joutunut tosi hankalaan tilanteeseen.

En ole sellaista koskaan sanonut tai edes ajatellut. Sen on ollut pakko olla joku toinen, kun siis ei sellaista ole edes tapahtunut. Tai sitten olen joskus puhunut jostain ihan muusta asiasta. Joskus myönnän myös vähän provoilleeni asian vierestä tai aivan muista jutuista, mutta en ole oikeasti kokenut mitään negatiivista häntä kohtaan koskaan. Ainoastaan surua ja katkeruutta hieman siitä hylkäämisestä/pakeista.

Kieltämättä muistat hämmentävän hyvin edes noita tiettyjä juttuja ja olet joskus aiemminkin ollut vakuuttunut siitä, että ajattelen hånestä mustavalkoisesti. Mutta kun mä ajattelen hänestä vain vaaleanpunaisesti. <3 Oikeasti ja näin kauan pakkien jälkeenkin. Vaikka hän inhoisikin minua, rakastan häntä ja koetan ajatella, mikä hänelle olisi parasta/miellyttävintä/helpointa. Siten olen kokenut, että hän ehkä yritti joillain asioilla loukata minua vaivihkaa, jotta intoni häntä kohtaan laantuisi, mutta siinä kaikki.

Taustanani on sellainenkin, että toinen vanhemmistani on sellainen, että olen aina joutunut ottamaan lapsesta lähtien vastuullisen vanhemman roolin häntä kohtaan. Samalla tavalla olen hellän suojeleva tätä ihastustani kohtaankin vaivihkaa. Ajattelen aina hänen parastaan, vaikka oma sydämeni itkisi verta ja tuntisin kuluttavani itseni karrelle tilanteiden vuoksi. En halua olla hankala tai vaikea, vaan olen ollut aina hänelle kiltti, ihaileva...kuin koiranpentu emäntäänsä kohtaan. Nytpä en enää näekään häntä varmaankaan koskaan enää ja olen tehnyt tässä surutyötä siihen liittyen jo pidempään.

Kuitenkin kirjoitat itsekin tuolla että "niiden pakkien jälkeen kävin niin pohjalla psyykkisesti, etten ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa". Aika vanhvasti sanottu eikö vaan. Minusta tuntuu että olet nyt niin vahvasti ihannointimoodissa, ettet voi hyväksyä edes sitä että olet joskus kirjoitellut täällä hänestä siitä toisesta mustavalkoisesta ääripäästä, siitä niin syvällä pohjalla olosta ettet ole koskaan kokenut vastaavaa. Mutta ei tästä sitten tämän enempää, ei minulla tietysti ole oikeutta ruveta inttämään mitä kukakin on tehnyt ja mitä ei.

Rakastan häntä, mutta olen joskus ollut todella surullinen ja rikki ja se lienee ihan ymmärrettävää ja inhimillistäkin. Joskus luulin, että hän koetti loukata tahallisesti, sillä ei pidä minusta. Tuntuihan se nyt pahalta, vaikka sekin olisi inhimillistä.

Uskoisin, että naiselle pakkien saaminen on todella vaikea paikka, kun jos vertaa miehiin, jotka voivat saada niitä useinkin (sillä he myös tekevät aloitteita useammin). Itse olen tehnyt vain kolmelle ihmiselle aloitteita romanttisessa mielessä elämäni aikana ja edellisestä tilanteesta oli vierähtänyt melkein kymmenen vuotta.

Mulle se oli todella merkittävä asia, vaikkei hän sitä varmaan mitenkään pysty edes aavistamaan, miten mielettömän tärkeä ja rakas elämäni johtotähti hän on ollut mulle jo pian sen jälkeen, kun kohtasin hänet ensimmäisen kerran. Mutta tasanpa eivät onnenlahjat käy ja itse olen aika heikoilla siinä skabassa.

Te jotka näitä yläpeukutatte mahdatteko tietää taustat... Siis sen että kyseinen terapeutti oli samaa sukupuolta kuin tämä kirjoittaja, selvästi vanhempi, parisuhteessa eli mitä todennäköisimmin hetero ja kaiken lisäksi vielä ammatillisessa suhteessa kirjoittajaan. Mitään näistä asioista kirjoittaja ei ole ainakaan vielä tätä ennen hyväksynyt perustelluiksi syiksi olla kiinnostumatta hänestä. Hänen pitkällisistä yrityksistään muuttaa itseään toiseksi ihmiseksi niin että hetero parisuhteessa oleva terapeutti alkaisi hänen kanssaan parisuhteeseen oli täysin tolkku poissa. Mietin että kirjoitanko tätä viestiä ollenkaan koska on hienoa että hän kuulostaa nyt huomattavasti tasapainoisemmalta. Mutta tuon tapauksen perusteella on ihan selvää että ennen seuraavia parisuhdevirityksiä pitäisi työstää asioita isosti enkä yksinkertaisesti usko että hänen kannaltaan on hyvä asia vahvistaa sitä ajatusta että episodi terapeutin kanssa oli ok. Se ei ollut ja sen työstäminen olisi oman terapian aihe että miksi näin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Man without identity kirjoitti:

Olen puoliksi suomalainen ja puoliksi itä eurooppalainen. Mulle on tehty selväksi, että en ole yhtä hyvä suomalainen kuin 100% olevat suomalaiset vaikka olen pelkästään suomen kansalainen.

Kun maamme laulu törähtää tuutista ulos niin mietin voinko laulaa mukana vai istunko hiljaa? Olo on vaivaantunut ja ulkopuolinen. Minulla ei ole kansallisuutta täten tai identiteettiä. En ole suomalainen vaan syön, paskannan ja nukun vain täällä haamuna.

Tiedän, mitä tarkoitat ja olen kokenut itse samaa ulkomailla asuessani ja osittain siksi muutinkin takaisin Suomeen. Elin jonkinlaista ahdistavaa "toiseuden roolia". Suomessa on sitten ollut uusia probleemia, mutta ainakin pääsin siitä selkeästi erilaisuuden tunteen angstistani osittain (tosin en täysin kun täälläkin minua toisinaan luullaan ulkomaalaiseksi ja lisäksi ulkomailla asumisen myötä on tullut tietty irtiotto aiitä perinteisestä suomalaisuudestakin ehkä).

T. Se terapeuttiinsa ihastunut

Mulla taas toisinpäin. Olen ihan supisuomalainen, mutta Suomessa(kin) olin aina ulkopuolinen kaikesta. En ole kokenut useimpia traditioita ja tapoja mitenkään omakseni, en edes ns suomalaista luonnetta. Lapsuudenperheeni asui hyvin eristettya elämää, ja esim jos joku kysyy mihin aikaan suomessa syödään illallinen, ei mulla ole mitään hajua - itse syön kun on nälkä, enkä tunne suomalaisia perheitä joten en ollenkaan tiedä mikä on yleinen käytäntö.

Kun muutin suomesta pois koen että on helpompi olla oma itseni. Vieläkin olen tietysti täysin outsider koko yhteiskunnasta, mulla ei esim ole yhtään tänmaalaista ystävää tai edes kaveria. Mutta on huomattavasti helpompi olla outsider Jonkun Muun maassa, kuin synnyinmaassaan. Täällä se on normaalia, mutta Suomessa tunsin itseni todella omituiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Näinhän se on, siihen terapiakin osaksi perustuu että saat liittolaisen ehkä ensimmäistä kertaa elämässä jos elinpiiri on muodostunut kovin raskaaksi ja rajoittavaksi. Mutta kun minuus on hukassa ei ole ihan helppoa löytää ja hyväksyä ja ottaa vastaan suhdetta jossa saa sellaista rakkautta jota tarvitsisi. Silloin on lähdettävä toisesta päästä liikkeelle. Voin puhua valitettavasti omasta kokemuksesta tässä. Itse menin yhteen miehen kanssa jonka kanssa meillä oli harmoninen yhteisymmärrys siitä että kaikki mikä on vialla on minun ja vain minun syytä. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin olen itse itseni hyväksymällä opettanut myös mieheni näkemään asiat toisin. Nyt jos lähtisin hakemaan parisuhdetta lähtökohdat olisivat ihan toiset. Toisaalta en olisi nuorena pystynyt edes ottamaan vastaan toisenlaista suhdetta. Pelkäsin tasapainoisia ihmisiä. Esim erästä naista joka on tänä päivänä lähes ystäväni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Näinhän se on, siihen terapiakin osaksi perustuu että saat liittolaisen ehkä ensimmäistä kertaa elämässä jos elinpiiri on muodostunut kovin raskaaksi ja rajoittavaksi. Mutta kun minuus on hukassa ei ole ihan helppoa löytää ja hyväksyä ja ottaa vastaan suhdetta jossa saa sellaista rakkautta jota tarvitsisi. Silloin on lähdettävä toisesta päästä liikkeelle. Voin puhua valitettavasti omasta kokemuksesta tässä. Itse menin yhteen miehen kanssa jonka kanssa meillä oli harmoninen yhteisymmärrys siitä että kaikki mikä on vialla on minun ja vain minun syytä. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin olen itse itseni hyväksymällä opettanut myös mieheni näkemään asiat toisin. Nyt jos lähtisin hakemaan parisuhdetta lähtökohdat olisivat ihan toiset. Toisaalta en olisi nuorena pystynyt edes ottamaan vastaan toisenlaista suhdetta. Pelkäsin tasapainoisia ihmisiä. Esim erästä naista joka on tänä päivänä lähes ystäväni.

Parisuhde voi olla loistava kasvun paikka ihmiselle. Minun perheessäni on ihailtu itsenäisyyttä ja riippumattomuutta toisista. Olenkin siksi joutunut erikseen opettelemaan, että on aivan normaalia ja tervettä myös tukeutua toisiin. Mutta aikaa se on vaatinut. Tietyllä tavalla minulle olikin helpompaa aiemmin olla sellaisessa suhteessa, jossa toinen oli riippuvaisempi minusta kuin minä hänestä. Nyt kun olen suhteessa, jossa ilmaisen enemmän tunnetason tarvitsevuutta, niin joudun myös miettimään sitä miten selviäisin tämän jälkeen jos suhde joskus päättyisi. Voimakkaan kiintymyksen päättymisen hintana olisi äärimmäisen kova suru.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Pointtini on enemmänkin se että se iloton ja vihainen tyyppi ei ole sinun oikea itsesi. Tai on sitä vähemmän. Mutta että muutos vähemmän ikäväksi tyypiksi ei paradoksaalista kyllä tapahdu pakottamalla itsensä toisenlaiseksi ihmiseksi, sitä sanotaan positiiviseksi ajatteluksi ja sillä voi pitkittää ongelmiaan vuosikymmeniä. Tässäkin puhun omasta kokemuksesta. Muutos tapahtuu kuin itsestään syvän itsensä hyväksymisen kautta. Eikä tekojen hyväksymisen kautta vaan tunteiden hyväksymisen kautta. Tunne ei ole koskaan väärä, siitä seurannut teko voi olla. Tunteiden hyväksyminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaan se on vaikeaa ja erittäin raskasta, koska samalla on hyväksyttävä pintaan nousevia syväjäädytettyjä ja erittäin raskaita tunteita menneisyydestä. Kun tekee valinnan kestää ja ennen kaikkea uskoo omaan kykyynsä kestää, se on sen arvoista potenssiin sata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Pointtini on enemmänkin se että se iloton ja vihainen tyyppi ei ole sinun oikea itsesi. Tai on sitä vähemmän. Mutta että muutos vähemmän ikäväksi tyypiksi ei paradoksaalista kyllä tapahdu pakottamalla itsensä toisenlaiseksi ihmiseksi, sitä sanotaan positiiviseksi ajatteluksi ja sillä voi pitkittää ongelmiaan vuosikymmeniä. Tässäkin puhun omasta kokemuksesta. Muutos tapahtuu kuin itsestään syvän itsensä hyväksymisen kautta. Eikä tekojen hyväksymisen kautta vaan tunteiden hyväksymisen kautta. Tunne ei ole koskaan väärä, siitä seurannut teko voi olla. Tunteiden hyväksyminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaan se on vaikeaa ja erittäin raskasta, koska samalla on hyväksyttävä pintaan nousevia syväjäädytettyjä ja erittäin raskaita tunteita menneisyydestä. Kun tekee valinnan kestää ja ennen kaikkea uskoo omaan kykyynsä kestää, se on sen arvoista potenssiin sata.

Miten niin ei ole oikea itseni, mitä jos onkin? Eli nyt en ole "hyväksyttävä" tyyppi vaan "ikävä" tyyppi. Jollainen olen ollut niin kauan kuin muistan.

Olen käynyt vuosikausia terapiassa ja tiedän kaikki traumani, olen silti edelleen tämä sama ikävä tyyppi. Eli jos en koskaan muutukaan toisenlaiseksi, olen edelleen ikävä= ihmiset eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen. Eli sinunkin mielestäsi ne hyväksyttävät omat itset ovat erilaisia kuin minä, eli jotta saisin hyväksyntää toisilta, minun pitäisi muuttua eri ihmiseksi, olla oma itseni erilaisella tavalla kuin mitä nyt olen. On siis sinunkin mielestäsi piirteitä, joita ihmisellä tulee olla ja joita hänellä ei saa olla, mikäli tahtoo seuraa muista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Ei terapeutin kuulu missään nimessä viettää kanssasi aikaa terapian ulkopuolella, tuo on siksi huono mittari. Olet ilmeisesti masentunut ja siksi koet itsesi noin negatiivisella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Ei terapeutin kuulu missään nimessä viettää kanssasi aikaa terapian ulkopuolella, tuo on siksi huono mittari. Olet ilmeisesti masentunut ja siksi koet itsesi noin negatiivisella tavalla.

Tarkoitin lähinnä että en saa keltään hyväksyntää, myöskään terapeutilta juuri siinä mielessä että vaikka hän ei olisi terapeuttini, ei hänkään viettäisi aikaa kanssani vapaaehtoisesti (vaikka nyt viettääkin sen tunninnviikossa) kuten ei kukaan muukaan. Kyse ei edes ole niinkään hyväksymisestä koska olen kyllä vuosien mittaan tottunut ITSE olemaan tällainen enkä mielestäni ole niin ikävä, ettenkö voisi itse olla itseni kaveri, mutta kun kaikki muut pitävät minua liian ankeana, niin väkisin masentuu lisää kun joutuu olemaan yksin vaikka haluaisi seuraa. Ei siis ole totta, että kaikille löytyy joku joka hyväksyy tämän sellaisena kuin on, ja hyväksymisen lisäksi vielä tahtoo olla kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Ei terapeutin kuulu missään nimessä viettää kanssasi aikaa terapian ulkopuolella, tuo on siksi huono mittari. Olet ilmeisesti masentunut ja siksi koet itsesi noin negatiivisella tavalla.

Tarkoitin lähinnä että en saa keltään hyväksyntää, myöskään terapeutilta juuri siinä mielessä että vaikka hän ei olisi terapeuttini, ei hänkään viettäisi aikaa kanssani vapaaehtoisesti (vaikka nyt viettääkin sen tunninnviikossa) kuten ei kukaan muukaan. Kyse ei edes ole niinkään hyväksymisestä koska olen kyllä vuosien mittaan tottunut ITSE olemaan tällainen enkä mielestäni ole niin ikävä, ettenkö voisi itse olla itseni kaveri, mutta kun kaikki muut pitävät minua liian ankeana, niin väkisin masentuu lisää kun joutuu olemaan yksin vaikka haluaisi seuraa. Ei siis ole totta, että kaikille löytyy joku joka hyväksyy tämän sellaisena kuin on, ja hyväksymisen lisäksi vielä tahtoo olla kanssasi.

Hyvin sanottu. Myös minä kelpaan vain roolien kautta, ja aivan samat mietteet terapeutista; minua ”siedetään” maksavana asiakkaana, mutta mikroeleistä ja ilmeistä huomaa todellisen suhtautumisen (ja tällä en todellakaan viittaa mihinkään haaveeseen ystävyydestä ammattilaisen kanssa, vain huomioin).

Rooleja en enää jaksa, on oltava yksin. Käsittämättömän raskas kohtalo. Enkä minäkään itse koe itseäni mitenkään ikäväksi/rasittavaksi, luulen että noin yleisesti en vain riitä ihmisille pelkoltäni - tyhjänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Ei terapeutin kuulu missään nimessä viettää kanssasi aikaa terapian ulkopuolella, tuo on siksi huono mittari. Olet ilmeisesti masentunut ja siksi koet itsesi noin negatiivisella tavalla.

Tarkoitin lähinnä että en saa keltään hyväksyntää, myöskään terapeutilta juuri siinä mielessä että vaikka hän ei olisi terapeuttini, ei hänkään viettäisi aikaa kanssani vapaaehtoisesti (vaikka nyt viettääkin sen tunninnviikossa) kuten ei kukaan muukaan. Kyse ei edes ole niinkään hyväksymisestä koska olen kyllä vuosien mittaan tottunut ITSE olemaan tällainen enkä mielestäni ole niin ikävä, ettenkö voisi itse olla itseni kaveri, mutta kun kaikki muut pitävät minua liian ankeana, niin väkisin masentuu lisää kun joutuu olemaan yksin vaikka haluaisi seuraa. Ei siis ole totta, että kaikille löytyy joku joka hyväksyy tämän sellaisena kuin on, ja hyväksymisen lisäksi vielä tahtoo olla kanssasi.

Tuo voi jopa pitää paikkansa, jos ihmisellä on oikein paljon epäonnea ihmissuhteissa. Ajatus on silti niin ankea, ettei moni tuota kertakaikkiaan vain pysty myöntämään todeksi. Toivottavasti kuitenkin jonain päivänä asiasi järjestyisivät paremmin ja saisit kokea tulevasi pidetyksi juuri sellaisena kuin olet.

Masennus ja huono itsetunto ohjaavat tekemään negatiivisia tulkintoja kaikesta. Oma kokemus on tietysti itselle totta, mutta myös vaihtoehtoisia selityksiä eri tapahtumille löytyy usein. Kannattaa myös välillä miettiä sitä, että oma näkökulma ei välttämättä aina ole se oikea. Negatiivisessa mielentilassa kaiken tulkitsee kielteisessä valossa, usein aiheettakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Ei terapeutin kuulu missään nimessä viettää kanssasi aikaa terapian ulkopuolella, tuo on siksi huono mittari. Olet ilmeisesti masentunut ja siksi koet itsesi noin negatiivisella tavalla.

Tarkoitin lähinnä että en saa keltään hyväksyntää, myöskään terapeutilta juuri siinä mielessä että vaikka hän ei olisi terapeuttini, ei hänkään viettäisi aikaa kanssani vapaaehtoisesti (vaikka nyt viettääkin sen tunninnviikossa) kuten ei kukaan muukaan. Kyse ei edes ole niinkään hyväksymisestä koska olen kyllä vuosien mittaan tottunut ITSE olemaan tällainen enkä mielestäni ole niin ikävä, ettenkö voisi itse olla itseni kaveri, mutta kun kaikki muut pitävät minua liian ankeana, niin väkisin masentuu lisää kun joutuu olemaan yksin vaikka haluaisi seuraa. Ei siis ole totta, että kaikille löytyy joku joka hyväksyy tämän sellaisena kuin on, ja hyväksymisen lisäksi vielä tahtoo olla kanssasi.

Tuo voi jopa pitää paikkansa, jos ihmisellä on oikein paljon epäonnea ihmissuhteissa. Ajatus on silti niin ankea, ettei moni tuota kertakaikkiaan vain pysty myöntämään todeksi. Toivottavasti kuitenkin jonain päivänä asiasi järjestyisivät paremmin ja saisit kokea tulevasi pidetyksi juuri sellaisena kuin olet.

Joo, sitä on joku etäinen tuttu toivonut, että "toivottavasti löytyy joku joka pitää sinusta, tietenkin joku muu kuin juuri minä"... tämä tällaisena katkerana huomiona. Vaatisi persoonallisuuden muutoksen että noin tapahtuisi, joten sitä odotellessa.

Vierailija kirjoitti:

Masennus ja huono itsetunto ohjaavat tekemään negatiivisia tulkintoja kaikesta. Oma kokemus on tietysti itselle totta, mutta myös vaihtoehtoisia selityksiä eri tapahtumille löytyy usein. Kannattaa myös välillä miettiä sitä, että oma näkökulma ei välttämättä aina ole se oikea. Negatiivisessa mielentilassa kaiken tulkitsee kielteisessä valossa, usein aiheettakin.

Joo, mutta siitä on vaikea tehdä mitään muita tulkintoja, jos kertakaikkiaan ystäviä ei ole eivätkä ihmiset viihdy seurassasi, vaikka itse ottaisi heihin kontaktia. Jos tämä olisi vain omaa kuvitelmaani, toki olisi sitten kuitenkin ihmisiä, jotka ottaisivat minuun yhteyttä, ja minä vain kuvittelisin että esim he eivät pidä minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus ja huono itsetunto ohjaavat tekemään negatiivisia tulkintoja kaikesta. Oma kokemus on tietysti itselle totta, mutta myös vaihtoehtoisia selityksiä eri tapahtumille löytyy usein. Kannattaa myös välillä miettiä sitä, että oma näkökulma ei välttämättä aina ole se oikea. Negatiivisessa mielentilassa kaiken tulkitsee kielteisessä valossa, usein aiheettakin.

Joo, mutta siitä on vaikea tehdä mitään muita tulkintoja, jos kertakaikkiaan ystäviä ei ole eivätkä ihmiset viihdy seurassasi, vaikka itse ottaisi heihin kontaktia. Jos tämä olisi vain omaa kuvitelmaani, toki olisi sitten kuitenkin ihmisiä, jotka ottaisivat minuun yhteyttä, ja minä vain kuvittelisin että esim he eivät pidä minusta.

Sama kohtalo. Olen nyt kymmenisen vuotta kuunnellut noita kliseitä ”masentuneista tulkinnoistani”, ja scheisseahan ne ovat. En vain kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalla jankkaava terapeuttiin ihastunut tapaus on loistoesimerkki ihmisestä jolla ei ole minkäänlaista identiteettiä tai persoonallisuutta. Ei mitään omaa.

Joo. Hän ihan suoraan kysyy täältä neuvoja minkälaiseksi ihmiseksi hänen pitäisi muuttua että terapeuttinsa rakastaisi häntä. Toinen lienee kk-äiti. Jälkimmäinen ei pysty millään käsittämään että hänellä voisi olla joku mielipide jota ei ole ensin hyväksytetty äidillä tai jollain muulla ihmisellä.

Miksi en saisi kysyä? Kaipaisin ainoastaan hänen rakkauttaan; hän on mulle se kaikkein tärkein ihminen. Nyt en ainakaan nykyiselläni häntä miellytä lainkaan millään tasolla. Tottakai haluaisin olla sellainen, että saisin häneltä vastarakkauttakin. Ehkä siksi rakastuinkin häneen, kun se toistaa sellaista lapsuuskokemusta, jossa vanhempani auhtautuivat minuun etäisen pilkallisesti. Ei minua ole kukaan koskaan rakastanut ja tiedän, etten tule ikinä olemaan rakkauden arvoinen.

T. Se halveksimasi henkilö

No ensinnäkin ei tässä ole mistään halveksinnasta kyse. On surullista että olet tuossa tilanteessa. Kirjoittamasi viimeinen lause on surullinen sekin, ja siinä puhuu persoonallisuushäiriö. Jokaista ihmistä voi joku rakastaa ja jokainen voi olla rakkauden arvoinen ihan omana itsenään. Ei tarvitse muuttua miksikään. Kuitenkaan jos joku ei kiinnostu toisesta ihmisestä kuten tässä tapauksessa terapeuttisi sinusta, niin lääke ei ole se että yrität muuttaa itsesi toiseksi ihmiseksi. Terveemmille koko ajatus on ihan absurdi, mutta sinulle järkevä koska on se psyyken häiriötila.

Jokaista voi rakastaa omana itsenään... Kyllä, mutta jollekin ei välttämättä ole käynyt näin vielä koskaan. Se on silloin hänelle absurdi väite. Voihan sitä sanoa, että Marsissakin voisi (joissain muokatuissa olosuhteissa) periaatteessa elää, mutta silti kenelläkään ei ole tästä kokemusta.

Joo, mutta ei omana itsenä rakastaminen tuu ikinä sillä lailla tapahtumaan että muutat itsesi toisen ihmisen toivomaksi olennoksi. Sehän on juuri vain trauman jatkamista ihan oma-aloitteisesti. Koko pershäiriöstä paraneminen tapahtuu siten että lopetetaan muuttuminen ihan kokonaan. Katsotaan sisimpään ja hyväksytään se mitä sieltä löytyy kerta kaikkiaan ja kokonaan. Silloin ihminen väistämättä muuttuu parempaan suuntaan, mutta pakottomasti ja ilman mitään omaan yritystä olla parempi ihminen tai muuttaa asennetta. Oman itsen hyväksyntä muttaa ihmisen. Kun sen on hoitanut alta pois, alkaa löytyä kykyä rakastavaan suhteeseen.

Itse koen tämän toisin. Olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa, vaikka minulla on ongelmia itseni kanssa. Vuosien myötä ne vaikeudet itsensä hyväksymisesdä ova kuitenkin jossain määrin helpottaneet. Eiköhän näille molemmille näkemyksille ole tilaa? Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Eri polut voivat johtaa samaan määränpäähän.

Joo, mutta sinustakin siis on kyse itsen hyväksynnästä, eikä itsen muuttamisesta toisen toiveiden mukaiseksi? Toki parisuhteessa täytyy ihan arjen tasolla tehdä koko ajan kompromisseja, mutta se on vähän eri tason juttu.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, se on paljon helpompaa, jos joku muukin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Tällöin ihmisen on helpompaa muidenkin seurassa luopua valheellisista rooleista. Jokainen, hyvin itsenäinenkin ihminen, kaipaa ainakin hiukan muiden hyväksyntää. Jollei sitä saa lainkaan sellaisena kuin on, sitä haetaan muilta tarvittaessa keinolla millä tahansa. Se on normaalia.

Jep, esim minun minäni on ollut pienestä pitäen iloton, masentunut, aggressiivinen, kateellinen, katkera, takertuva, välillä harhainen, ja eipä ole kukaan hyväksynyt minua tällaisena kuin olen. Jos haluaisin seuraa, minun todellakin pitäisi esittää aivan toisenlaista henkilöä, riippumatta hyväksynkö olevani em kaltainen ihminen vai en.

Varmasti on niin että jos esim on aggressiivinen ulospäin muita kohtaan, ei voi saada hyväksyntää. Toisaalta ei pidä sekoittaa tunnetta ja tekoa. Minä elin ensimmäisen puoliskon elämästäni siinä uskossa että olen niin erinomainen ihminen että en ollenkaan tunne vihaa ja kiukkua. Annoin ihmisten kohdella itseäni ihan miten vain enkä edes huomannut että jotain on pielessä. Oman kiukun löytäminen oli ehkä käänteentekevin asia koko todellisen minäni etsinnässä. Ja sitten olinkin hemmetin vihainen pari vuotta, mutta vain omassa yksinäisyydessäni. Otin ihan aikaa sille että päästin vihaa ulos. Ei sillä mitään tiettyä kohdetta ollut, en miettinyt kuka teki mitä, vaan annoin vain puhtaan vihan tunteen tulla ulos. Aikanaan se sitten loppui. Vihan kokemisen sallimiseen loppui myös 15 vuotta kestänyt masennus kohdallani. Nyt tiedän että jos masennun, asetun miettimään mistä olen vihainen. Tunnistan paremmin huonosti kohtelun ja osaan edes vähän puolustaa itseäni. Muut ihmiset eivät vihankäsittelystäni koskaan tienneet mitään.

Niin, jos olen ihmisten seurassa oma itseni eli iloton, masentunut jne, niin ei minua kukaan hyväksy, vaikken olisi/näyttäisi suoranaista vihaa ulospäin. Minulla ei ole yhtään piirrettä josta yleensä pidetään, joten joudun vetämään roolia jos mitään seuraa haluan. On siis kukkua, että kaikki ihmiset voivat olla omia itsejään ja heidät joku hyväksyy.. edes terapeutti ei varsinaisesti hyväksy noita piirteitäni siinä mielessä että viettäisi aikaa kanssani jollen maksaisi hänelle siitä.

Pointtini on enemmänkin se että se iloton ja vihainen tyyppi ei ole sinun oikea itsesi. Tai on sitä vähemmän. Mutta että muutos vähemmän ikäväksi tyypiksi ei paradoksaalista kyllä tapahdu pakottamalla itsensä toisenlaiseksi ihmiseksi, sitä sanotaan positiiviseksi ajatteluksi ja sillä voi pitkittää ongelmiaan vuosikymmeniä. Tässäkin puhun omasta kokemuksesta. Muutos tapahtuu kuin itsestään syvän itsensä hyväksymisen kautta. Eikä tekojen hyväksymisen kautta vaan tunteiden hyväksymisen kautta. Tunne ei ole koskaan väärä, siitä seurannut teko voi olla. Tunteiden hyväksyminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaan se on vaikeaa ja erittäin raskasta, koska samalla on hyväksyttävä pintaan nousevia syväjäädytettyjä ja erittäin raskaita tunteita menneisyydestä. Kun tekee valinnan kestää ja ennen kaikkea uskoo omaan kykyynsä kestää, se on sen arvoista potenssiin sata.

Harvinaisen viisasta tekstiä.

Man without identity kirjoitti:

Olen puoliksi suomalainen ja puoliksi itä eurooppalainen. Mulle on tehty selväksi, että en ole yhtä hyvä suomalainen kuin 100% olevat suomalaiset vaikka olen pelkästään suomen kansalainen.

Kun maamme laulu törähtää tuutista ulos niin mietin voinko laulaa mukana vai istunko hiljaa? Olo on vaivaantunut ja ulkopuolinen. Minulla ei ole kansallisuutta täten tai identiteettiä. En ole suomalainen vaan syön, paskannan ja nukun vain täällä haamuna.

Lähe treffeille mun kanssa?