Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun elämässä on sattunut pahoja asioita
10.10.2018 |
Te, joita elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain. Te joiden perheessä tai itselle on tapahtunut vakavia vastoinkäymisiä, ollut suuria menetyksiä. Kuten väkivaltainen kuo.lemanta.paus, sairaus, vammautuminen, väkivallan kohteeksi joutuminen, vanhemman kyvyttömyys antaa hoivaa (alkoholismi, mt.sairaus, muu sairaus ym.)
Eli te joille on tapahtunut asioita, jotka jättävät ikuisen haavan.
Mulle on sattunut näitä. Oma lukunsa ovat ihmiset, jotka ovat paenneet ties mistä syystä.
Mutta olen todennut surukseni, että empatiani on vähentynyt. Osittain siksi, että olen saanut monesti turhaan anoa ymmärtämystä ja tukea. Olen kamppaillut yksinäni. Osittain siksi, että näkökulma on eri kuin sellaisella, jonka kaikki omaiset ovat hengissä ja terveitä.
Huomaan itsessäni kärsimättömyyttä, kun joku jonka asiat ovat kunnossa valittaa esim. että on hirveää olla flunssassa kun ei kahteen viikkoon pääse jumppaan. Tai että kamala pettymys, kun viikonloppuna satoi.
On siis käynyt niin, että kärsimisen ja menetysten ohella minusta on tullut tylympi ihminen. En halua teeskennellä empatiaa, jota en tunne. Vastoinkäymisten takia on pitänyt olla aikuinen ennen aikojaan, yrittää ymmärtää liikaa liian nuorena ja kantaa vastuuta joka ei lapselle kuulu.
Siinäpä se oli. Olen siis tiukempi, tuikeampi ja viileämpi ihmisten pikku vaikeuksien kuulijana kuin olisin, jos oma elämäni olisi ollut turvallista ja iloista. Eikä tämä suinkaan tee minusta suositumpaa.
Onko muilla tämmöisiä kokemuksia ja ajatuksia?
Kommentit (59)
Mä voisin olla katkera. Mutta ketä se hyödyttäisi? En ole vahva mutta valitsin ilon ja positiivisuuden. Elämässäni on sattunut pahoja asioita, kenties liikaa yhdelle ihmiselle. Viimeisimpänä asia, johon en voinut itse mitenkään vaikuttaa ja joka murskasi koko näennäisen hyvän elämäni. Eli erään tuntemattoman henkilön virheen vuoksi mä vammauduin työkyvyttömäksi. Meni terveys, työ, elinkeino. Ja koska en ole töissä, olen joissakin piireissä 'ei mitään'.
En todellakaan hae ymmärrystä toisilta ihmisiltä. Uskon itse ymmärtäväni elämää ja erilaisia ihmisiä syvemmin.
Mä putosin aikanaan tosi korkealta, menestyksen huipulta. Empatiakykyäni en toivon mukaan ole menettänyt enkä avarakatseisuuttani. Lohdullista on, että kuoleman edessä me kaikki olemme samalla viivalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut empatiakykyni rajallisuuden kun kyseessä on esim. tuttava joka kesällä valittaa kun aurinko paistaa, talvella taas ei voi mennä ulos kun on kylmä tai lunta jne.
Kasvoin perheessä jossa isä valvotti koko perhettä öisin ja mässäili ääneen sillä kuinka päättää meidän kaikkien päivät. Viikonloppuisin harrasti samaa myös päivisin. Pahoinpiteli äitiä, yritti t.ppaa harva se viikko. Alkoholia tai muita päihteitä perheessämme ei käytetty lainkaan ja muutoin olimme mitä viehättävin keskiluokkainen ydinperhe.
Äiti pelkäsi mutta toisaalta halusi pitää kulisseja yllä. Uskalsi erota vasta kun olin lähes aikuinen. Erosta alkoi vainoaminen ja käytännössä jatkuva elämän päättymisen mahdollisuus oli läsnä 24/7 aikuisuuteen asti. Asuimme paikkakunnalla jossa ei ollut julkista liikennettä, lastensuojelua tai turvakoteja. Ainoa automme oli isän hallinnassa, samoin talouden rahat. Kännyköitä ei ollut vielä keksitty.
Empatiaa minulta irtoaa oikeastaan vain kaltoinkohdelluille ihmisille ja eläimille, sekä lapsille. En mahda sille mitään, enkä voi ryhtyä joksikin toiseksi, vaikka kuinka ja paljon käsittelisin menneisyyteni tapahtumia.
Ymmärrän sua paremmin kuin hyvin.
Olen pahoillani, että sulla on ollut noin kauheaa.
Oletko saanut aikuisena apua?
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Minua on elämä potkinut päähän pienestä pitäen. Eräs opiskelukaveri avautui elämänsä kipupisteistään eli leveäksi kokemastaan lantiosta ja siitä, ettei hänen äidillään ole aina ollut varaa pukeutua viimeisen päälle. Jäin sanattomaksi!
En kertakaikkiaan pysty pitämään tuollaisia asioita psyykkisen kivun aiheuttajina, en sitten millään. Onneksi tilanne meni sillä ohi, että toinen kuvitteli minun olevan järkytyksestä sanaton. Jatkossa pyrin käyttäytymään kyseisen henkilön kanssa mahdollisimman neutraalisti ja opintojen jälkeen en todellakaan halunnut pitää yhteyttä häneen. Hän kun vaikutti liian pumpulissa kasvaneelta ja aikuisen ihmisen kipuilu tuollaisten asioiden vuoksi ovat minun mielestäni ihan turhaa. Jos olisin mennyt möläyttämään sen niin olisi syntynyt jonkinlaista riitatilannettakin pahimmassa tapauksessa.
Eli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole vihainen maailmalle enkä katkera. Mittakaava ja perspektiivi vain on vähän eri kuin sellaisella, joka on saanut lapsena nukkua öisin. Samat asiat eivät herätä tunteita. Tunnen iloa ja onnistumistakin aivan eri asioista kuin ihmiset yleensä. Kaikki pitää suhteuttaa tulokulmaan. Olen keski-ikäinen.
#12
Mutta miten paljon yleistät asioita? Monet ihmiset eivät puhu kaikista niistä pahoista asioista mitä heille on tapahtunut. Itseasiassa huomattavasti useampi ei puhu niistä.
On varmasti ihmisiä joilla on ollut asiat paremmin kuin sinulla, mutta on varmasti paljon, paljon ja todella paljon ihmisiä joilla on ollut vielä huonommin.
Missä yleistän? En löydä sellaista kohtaa. En tiedä mitä kukin on kokenut. En minäkään kuljeskelee ympäriinsä kertomassa lapsuudestani. Tiedän vain että säistä, pahasta ruuasta, rumasta sisustuksesta tai takkuisesta tukasta valittajia esimerkiksi en ymmärrä enkä voi jakaa heidän kurjaa tunnetaan heidän kanssaan, ts. osoittaa empatiaa.
Et siis voi keskustella normaalista asioista ilman, että sinun on pakko muistuttaa itsellesi miten olet kokenut kaikkia näitä pahoja asioita? jos joku sanoo että "kauheaa mun housut repesi" niin sinä menet lukkoon sen sijaan, että voisit sanoa "voi ei? nytkö? onko sulla varahousuja?"
Onko tilanteesi ehkä se, että käyt kokemuksesi takia ylikierroksilla jatkuvasti etkä pysty rentoutumaan ja vain olemaan. Saatat olla jatkuvassa stressitilanteessa jossa kiinnität huomiota pieniinkin asioihin ja saatat liikatulkita muiden käytöstä ja tekoja.
Voin keskustella normaaleista asioista, mutta en ymmärrä valitusta normaaleista asioista, kuten säästä. Joillekin kaikki on aina väärin ja huonosti. Se uuvuttaa.
En minä ajattele mitään kokemiani asioita kuin tosi harvoin. Minä koostun kokemastani asioista kuten kaikki muutkin ihmiset koostuvat asioista, jotka ovat kokeneet. En tunne empatiaa tyhjästä valittajia kohtaan. Usein sellaiset kyllä ovatkin hyvin yksinäisiä ihmisiä.
Jos jotakin tunnetta ei ole, sitä ei ole ja asia on ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole vihainen maailmalle enkä katkera. Mittakaava ja perspektiivi vain on vähän eri kuin sellaisella, joka on saanut lapsena nukkua öisin. Samat asiat eivät herätä tunteita. Tunnen iloa ja onnistumistakin aivan eri asioista kuin ihmiset yleensä. Kaikki pitää suhteuttaa tulokulmaan. Olen keski-ikäinen.
#12
Mutta miten paljon yleistät asioita? Monet ihmiset eivät puhu kaikista niistä pahoista asioista mitä heille on tapahtunut. Itseasiassa huomattavasti useampi ei puhu niistä.
On varmasti ihmisiä joilla on ollut asiat paremmin kuin sinulla, mutta on varmasti paljon, paljon ja todella paljon ihmisiä joilla on ollut vielä huonommin.
Ilman muuta. Olen tästä tietoinen.
Tarkoitan tässä ystäviä. Niitä ihmisiä, jotka tunnen läheisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Minua on elämä potkinut päähän pienestä pitäen. Eräs opiskelukaveri avautui elämänsä kipupisteistään eli leveäksi kokemastaan lantiosta ja siitä, ettei hänen äidillään ole aina ollut varaa pukeutua viimeisen päälle. Jäin sanattomaksi!
En kertakaikkiaan pysty pitämään tuollaisia asioita psyykkisen kivun aiheuttajina, en sitten millään. Onneksi tilanne meni sillä ohi, että toinen kuvitteli minun olevan järkytyksestä sanaton. Jatkossa pyrin käyttäytymään kyseisen henkilön kanssa mahdollisimman neutraalisti ja opintojen jälkeen en todellakaan halunnut pitää yhteyttä häneen. Hän kun vaikutti liian pumpulissa kasvaneelta ja aikuisen ihmisen kipuilu tuollaisten asioiden vuoksi ovat minun mielestäni ihan turhaa. Jos olisin mennyt möläyttämään sen niin olisi syntynyt jonkinlaista riitatilannettakin pahimmassa tapauksessa.
Eli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Tästä kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että sinulta tosiaan puuttuu empatia muita ihmisiä kohtaan. Ehkä sinusta on tullut hyvin itsekeskeinen ja arvosteleva muita kohtaan. Et osaa nähdä asioita muilta kannoilta, kuin pelkästään omasta näkökulmastasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut empatiakykyni rajallisuuden kun kyseessä on esim. tuttava joka kesällä valittaa kun aurinko paistaa, talvella taas ei voi mennä ulos kun on kylmä tai lunta jne.
Kasvoin perheessä jossa isä valvotti koko perhettä öisin ja mässäili ääneen sillä kuinka päättää meidän kaikkien päivät. Viikonloppuisin harrasti samaa myös päivisin. Pahoinpiteli äitiä, yritti t.ppaa harva se viikko. Alkoholia tai muita päihteitä perheessämme ei käytetty lainkaan ja muutoin olimme mitä viehättävin keskiluokkainen ydinperhe.
Äiti pelkäsi mutta toisaalta halusi pitää kulisseja yllä. Uskalsi erota vasta kun olin lähes aikuinen. Erosta alkoi vainoaminen ja käytännössä jatkuva elämän päättymisen mahdollisuus oli läsnä 24/7 aikuisuuteen asti. Asuimme paikkakunnalla jossa ei ollut julkista liikennettä, lastensuojelua tai turvakoteja. Ainoa automme oli isän hallinnassa, samoin talouden rahat. Kännyköitä ei ollut vielä keksitty.
Empatiaa minulta irtoaa oikeastaan vain kaltoinkohdelluille ihmisille ja eläimille, sekä lapsille. En mahda sille mitään, enkä voi ryhtyä joksikin toiseksi, vaikka kuinka ja paljon käsittelisin menneisyyteni tapahtumia.
Ymmärrän sua paremmin kuin hyvin.
Olen pahoillani, että sulla on ollut noin kauheaa.
Oletko saanut aikuisena apua?
Koen saaneeni apua ja ymmärrän mistä mikäkin piirre itsessäni on peräisin; mistä vaiheesta/ tilanteesta se on minuun ”kasvanut”.
Iloitsen pienistä asioista, en valita pienistä ja olen tyytyväinen itseeni tällaisena kuin olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole vihainen maailmalle enkä katkera. Mittakaava ja perspektiivi vain on vähän eri kuin sellaisella, joka on saanut lapsena nukkua öisin. Samat asiat eivät herätä tunteita. Tunnen iloa ja onnistumistakin aivan eri asioista kuin ihmiset yleensä. Kaikki pitää suhteuttaa tulokulmaan. Olen keski-ikäinen.
#12
Mutta miten paljon yleistät asioita? Monet ihmiset eivät puhu kaikista niistä pahoista asioista mitä heille on tapahtunut. Itseasiassa huomattavasti useampi ei puhu niistä.
On varmasti ihmisiä joilla on ollut asiat paremmin kuin sinulla, mutta on varmasti paljon, paljon ja todella paljon ihmisiä joilla on ollut vielä huonommin.
Ilman muuta. Olen tästä tietoinen.
Tarkoitan tässä ystäviä. Niitä ihmisiä, jotka tunnen läheisesti.
Kuka sinä olet?
T. 12#
Itse taas olen lukuisien perhettämme kohdanneiden huonojen sattumusten vuoksi tullut ymmärtäväisemmäksi, ehkä empaattisemmaksi. Ymmärrän paremmin ihmisiä, tekee mieli auttaa muita. Toki tunnen kans pientä kateutta niitä kohtaan, joilla kaikki asiat on hyvin ja aina vaan tuntuu menevän paremmin. En juurikaan puhu kellekään näistä asioista, koska en luota ihmisiin (tiedän millaisia juoruakkoja naiset ovat).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse taas olen lukuisien perhettämme kohdanneiden huonojen sattumusten vuoksi tullut ymmärtäväisemmäksi, ehkä empaattisemmaksi. Ymmärrän paremmin ihmisiä, tekee mieli auttaa muita. Toki tunnen kans pientä kateutta niitä kohtaan, joilla kaikki asiat on hyvin ja aina vaan tuntuu menevän paremmin. En juurikaan puhu kellekään näistä asioista, koska en luota ihmisiin (tiedän millaisia juoruakkoja naiset ovat).
Kirjoituksesi on jotenkin ristiriidassa "olen hyvin ymmärtäväinen ja empaattinen.... tiedän millaisia juoruakkoja naiset ovat".
Olen sitä mieltä, että empatiakyky on resurssi ja suoranaista ylellisyyttä, jota on ”varaa” tuntea vain, mikäli itsellä on perusasiat kunnossa. Jos on paljon omia huolia ja epävarmuuksia, ei vain ole tunnetta jaettavaksi muille ihmisille. Ei ole, mistä ammentaa, kaikki kuluu omiin huoliin.
Näkyy mielestäni hyvin esim siinä, kuinka vähävaraiset usein syyttävät toisiaan. Vaikka heidän periaatteessa tulisi olla samassa veneessä, he eivät tunne toisiaan kohtaan minkäänlaista empatiaa, pelkkää vihaa vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tunnen samoin. En koe olevani katkera ja tunnen empatiaa sekö olen tietenkin kohtelias ja mikä tärkeintä, yritän ymmärtää.
Joiltakin vain tuntuu suhteellisuudentaju kadonneen, tai tilannetaju, ihmiset on hyvin itsekeskeisiä. Mä sairastan erästä sairautta jossa on välillä huonoja kausia. Koko talven makasin tuskissani, olin tosi kipeä ja harmistunut kun kaiken tekeminen jäi. Ystäväni satutti sitten varpaansa ja minun piti tukea häntä 2 viikkoa päivittäin usean viestin kera, kertoa yhä uudelleen että et liho 10 kiloa jos et voi muutamaan päivään kävellä, et muutu löysäksi, kyllä sä jaksat, ehdotin tekemistä jne. Kertaakaan häntä ei kuitenkaan kiinnostanut minun vointini eikä hän muutenkaan tajunnut miten surrealistinen tilanne oli.
Jossain vaiheessa romahdin todella raskaiden tilanteiden alla ja apu oli sairasloma ja lääkitys. Mies kuitenkin joutui tekemään töitä entistä enemmän vaikka paljon teki aiemminkin. En muista siitä ekasta vuodesta mitään, jossain vaiheessa alkoi kuitenkin paraneminen. Ystävyyssuhteiden ylläpito oli jäänyt minun osalta mutta yritin parhaani. Eka ilta ystävän kanssa moneen vuoteen sitten järjestyi. Koko illan kuuntelin miten raskas syksy hänellä on ollut kun mies ei ole autellut häntä tarpeeksi, oli joutunut jopa 2 kertaa peräkkäin itse käymään kaupassa ja hoitamaan lapsen asioita monena päivänä viikossa yksin. En voinut mitään mutta meinasi haljeta raivosta, tai jostain. Ystäväni tiesi tasan tarkkaan että romahdin juuri sen takia kun hoidin kaiken yksin, työt, lapset, kodin jne. Ehkä hän koitti kertoa että rankkaa on hälläkin, hyvin vaikea oli kuitenkin samaistua. Sekin tilanne oli hyvin epätodellinen. Kunpa omatkin murheet olisi olleet tuota mittakaavaa.
Mutta niinhän se on. Joillakin vain on helpompi elämä. Näiden onnekkaiden murheet on mittakaavassa pieniä mutta heille todellisia ja isoja. Luultavasti nämä ihmiset ei kestäisi mitään isompaa, enkö sellaista toivoakaan.
Vierailija kirjoitti:
Mä tunnen samoin. En koe olevani katkera ja tunnen empatiaa sekö olen tietenkin kohtelias ja mikä tärkeintä, yritän ymmärtää.
Joiltakin vain tuntuu suhteellisuudentaju kadonneen, tai tilannetaju, ihmiset on hyvin itsekeskeisiä. Mä sairastan erästä sairautta jossa on välillä huonoja kausia. Koko talven makasin tuskissani, olin tosi kipeä ja harmistunut kun kaiken tekeminen jäi. Ystäväni satutti sitten varpaansa ja minun piti tukea häntä 2 viikkoa päivittäin usean viestin kera, kertoa yhä uudelleen että et liho 10 kiloa jos et voi muutamaan päivään kävellä, et muutu löysäksi, kyllä sä jaksat, ehdotin tekemistä jne. Kertaakaan häntä ei kuitenkaan kiinnostanut minun vointini eikä hän muutenkaan tajunnut miten surrealistinen tilanne oli.
Jossain vaiheessa romahdin todella raskaiden tilanteiden alla ja apu oli sairasloma ja lääkitys. Mies kuitenkin joutui tekemään töitä entistä enemmän vaikka paljon teki aiemminkin. En muista siitä ekasta vuodesta mitään, jossain vaiheessa alkoi kuitenkin paraneminen. Ystävyyssuhteiden ylläpito oli jäänyt minun osalta mutta yritin parhaani. Eka ilta ystävän kanssa moneen vuoteen sitten järjestyi. Koko illan kuuntelin miten raskas syksy hänellä on ollut kun mies ei ole autellut häntä tarpeeksi, oli joutunut jopa 2 kertaa peräkkäin itse käymään kaupassa ja hoitamaan lapsen asioita monena päivänä viikossa yksin. En voinut mitään mutta meinasi haljeta raivosta, tai jostain. Ystäväni tiesi tasan tarkkaan että romahdin juuri sen takia kun hoidin kaiken yksin, työt, lapset, kodin jne. Ehkä hän koitti kertoa että rankkaa on hälläkin, hyvin vaikea oli kuitenkin samaistua. Sekin tilanne oli hyvin epätodellinen. Kunpa omatkin murheet olisi olleet tuota mittakaavaa.
Mutta niinhän se on. Joillakin vain on helpompi elämä. Näiden onnekkaiden murheet on mittakaavassa pieniä mutta heille todellisia ja isoja. Luultavasti nämä ihmiset ei kestäisi mitään isompaa, enkö sellaista toivoakaan.
Miksi olet ystävä sellaisen ihmisen kanssa joka ei huomioi tunteitasi ja ole sinun tukena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Minua on elämä potkinut päähän pienestä pitäen. Eräs opiskelukaveri avautui elämänsä kipupisteistään eli leveäksi kokemastaan lantiosta ja siitä, ettei hänen äidillään ole aina ollut varaa pukeutua viimeisen päälle. Jäin sanattomaksi!
En kertakaikkiaan pysty pitämään tuollaisia asioita psyykkisen kivun aiheuttajina, en sitten millään. Onneksi tilanne meni sillä ohi, että toinen kuvitteli minun olevan järkytyksestä sanaton. Jatkossa pyrin käyttäytymään kyseisen henkilön kanssa mahdollisimman neutraalisti ja opintojen jälkeen en todellakaan halunnut pitää yhteyttä häneen. Hän kun vaikutti liian pumpulissa kasvaneelta ja aikuisen ihmisen kipuilu tuollaisten asioiden vuoksi ovat minun mielestäni ihan turhaa. Jos olisin mennyt möläyttämään sen niin olisi syntynyt jonkinlaista riitatilannettakin pahimmassa tapauksessa.
Eli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Tästä kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että sinulta tosiaan puuttuu empatia muita ihmisiä kohtaan. Ehkä sinusta on tullut hyvin itsekeskeinen ja arvosteleva muita kohtaan. Et osaa nähdä asioita muilta kannoilta, kuin pelkästään omasta näkökulmastasi.
En edes halua sekaantua muiden asioihin. Haluan elää omaa elämääni. Sille en voi mitään jos tyhjänpäiväisistä asioista valittaminen kuulostaa minun korvissani tyhjänpäiväisistä asioista valittamiselta.
Olen tutustunut sellaisiinkin henkilöihin, joilla on ihan syytäkin valittaa heidän elämäänsä vaikuttaneista asioista. Kun on ensin jutellut insestiuhrin kanssa niin siihen verrattuna jokin ”liian leveä lantio” tai ”mutsin ne ja ne nolot vaatteet” ovat varsin mitättömiä asioita etenkin kun ne eivät vaikuta mitenkään ihmisen nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. Insestiä ei ei saa millään pois ja se jättää sieluun ikuiset arvet. Usein insestin uhri aikuisenakin pohtii onko antanut pervolle vanhemmalleen jotain sytykettä, jonka vuoksi lapsi on joutunut uhriksi ikäänkuin omasta syystään.
En koe empaattisuuteni vähentyneen, vaan voimavarojeni. En jaksa olla muiden tukena niin paljon kuin toivoisin. Se harmittaa minua. Ehkä jonain päivänä voin paremmin ja jaksan taas enemmän auttaa muita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Minua on elämä potkinut päähän pienestä pitäen. Eräs opiskelukaveri avautui elämänsä kipupisteistään eli leveäksi kokemastaan lantiosta ja siitä, ettei hänen äidillään ole aina ollut varaa pukeutua viimeisen päälle. Jäin sanattomaksi!
En kertakaikkiaan pysty pitämään tuollaisia asioita psyykkisen kivun aiheuttajina, en sitten millään. Onneksi tilanne meni sillä ohi, että toinen kuvitteli minun olevan järkytyksestä sanaton. Jatkossa pyrin käyttäytymään kyseisen henkilön kanssa mahdollisimman neutraalisti ja opintojen jälkeen en todellakaan halunnut pitää yhteyttä häneen. Hän kun vaikutti liian pumpulissa kasvaneelta ja aikuisen ihmisen kipuilu tuollaisten asioiden vuoksi ovat minun mielestäni ihan turhaa. Jos olisin mennyt möläyttämään sen niin olisi syntynyt jonkinlaista riitatilannettakin pahimmassa tapauksessa.
Eli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Tästä kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että sinulta tosiaan puuttuu empatia muita ihmisiä kohtaan. Ehkä sinusta on tullut hyvin itsekeskeinen ja arvosteleva muita kohtaan. Et osaa nähdä asioita muilta kannoilta, kuin pelkästään omasta näkökulmastasi.
En edes halua sekaantua muiden asioihin. Haluan elää omaa elämääni. Sille en voi mitään jos tyhjänpäiväisistä asioista valittaminen kuulostaa minun korvissani tyhjänpäiväisistä asioista valittamiselta.
Olen tutustunut sellaisiinkin henkilöihin, joilla on ihan syytäkin valittaa heidän elämäänsä vaikuttaneista asioista. Kun on ensin jutellut insestiuhrin kanssa niin siihen verrattuna jokin ”liian leveä lantio” tai ”mutsin ne ja ne nolot vaatteet” ovat varsin mitättömiä asioita etenkin kun ne eivät vaikuta mitenkään ihmisen nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. Insestiä ei ei saa millään pois ja se jättää sieluun ikuiset arvet. Usein insestin uhri aikuisenakin pohtii onko antanut pervolle vanhemmalleen jotain sytykettä, jonka vuoksi lapsi on joutunut uhriksi ikäänkuin omasta syystään.
Miksi muiden ihmisten kokemuksien pitäisi olla jonkinlainen kilpailu? Minua jotenkin ärsyttää tälläinen tapa suhtautua ihmisten ongelmiin. Kilpaillaan sillä, kuka on kokenut kaikista pahimpia asioita ja ne jotka eivät ole kokeneet niin heidän ongelmansa on jotenkin turhia ja niitä voi vähätellä?
Mielestäni tälläiset ihmiset ovat kaikista pahimpia. Jollekkin ihmiselle liian leveä lantio voi olla todella kipeä ja herkkä asia. Miksi sitä pitäisi vähätellä? Koska sinä olet kokenut jotain kovempaa ja siksi sinulla on oikeus vähätellä toisten ihmisten ongelmia? Entäpä ne ihmiset jotka ovat kokeneet kovempia asioita kuin sinä? Pitäisikö heidänkin tulla tänne vähättelemään sinun tuntemuksiasi ja kokemuksiasi ja sanoa, että ne ovat "turhia" ja ennen kaikkea tyhjänpäiväisiä koska he ovat kokeneet jotain paljon kamalampaa, joten sinun kokemuksilla ei ole mitään painoarvoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Minua on elämä potkinut päähän pienestä pitäen. Eräs opiskelukaveri avautui elämänsä kipupisteistään eli leveäksi kokemastaan lantiosta ja siitä, ettei hänen äidillään ole aina ollut varaa pukeutua viimeisen päälle. Jäin sanattomaksi!
En kertakaikkiaan pysty pitämään tuollaisia asioita psyykkisen kivun aiheuttajina, en sitten millään. Onneksi tilanne meni sillä ohi, että toinen kuvitteli minun olevan järkytyksestä sanaton. Jatkossa pyrin käyttäytymään kyseisen henkilön kanssa mahdollisimman neutraalisti ja opintojen jälkeen en todellakaan halunnut pitää yhteyttä häneen. Hän kun vaikutti liian pumpulissa kasvaneelta ja aikuisen ihmisen kipuilu tuollaisten asioiden vuoksi ovat minun mielestäni ihan turhaa. Jos olisin mennyt möläyttämään sen niin olisi syntynyt jonkinlaista riitatilannettakin pahimmassa tapauksessa.
Eli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Tästä kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että sinulta tosiaan puuttuu empatia muita ihmisiä kohtaan. Ehkä sinusta on tullut hyvin itsekeskeinen ja arvosteleva muita kohtaan. Et osaa nähdä asioita muilta kannoilta, kuin pelkästään omasta näkökulmastasi.
En edes halua sekaantua muiden asioihin. Haluan elää omaa elämääni. Sille en voi mitään jos tyhjänpäiväisistä asioista valittaminen kuulostaa minun korvissani tyhjänpäiväisistä asioista valittamiselta.
Olen tutustunut sellaisiinkin henkilöihin, joilla on ihan syytäkin valittaa heidän elämäänsä vaikuttaneista asioista. Kun on ensin jutellut insestiuhrin kanssa niin siihen verrattuna jokin ”liian leveä lantio” tai ”mutsin ne ja ne nolot vaatteet” ovat varsin mitättömiä asioita etenkin kun ne eivät vaikuta mitenkään ihmisen nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. Insestiä ei ei saa millään pois ja se jättää sieluun ikuiset arvet. Usein insestin uhri aikuisenakin pohtii onko antanut pervolle vanhemmalleen jotain sytykettä, jonka vuoksi lapsi on joutunut uhriksi ikäänkuin omasta syystään.
Miksi muiden ihmisten kokemuksien pitäisi olla jonkinlainen kilpailu? Minua jotenkin ärsyttää tälläinen tapa suhtautua ihmisten ongelmiin. Kilpaillaan sillä, kuka on kokenut kaikista pahimpia asioita ja ne jotka eivät ole kokeneet niin heidän ongelmansa on jotenkin turhia ja niitä voi vähätellä?
Mielestäni tälläiset ihmiset ovat kaikista pahimpia. Jollekkin ihmiselle liian leveä lantio voi olla todella kipeä ja herkkä asia. Miksi sitä pitäisi vähätellä? Koska sinä olet kokenut jotain kovempaa ja siksi sinulla on oikeus vähätellä toisten ihmisten ongelmia? Entäpä ne ihmiset jotka ovat kokeneet kovempia asioita kuin sinä? Pitäisikö heidänkin tulla tänne vähättelemään sinun tuntemuksiasi ja kokemuksiasi ja sanoa, että ne ovat "turhia" ja ennen kaikkea tyhjänpäiväisiä koska he ovat kokeneet jotain paljon kamalampaa, joten sinun kokemuksilla ei ole mitään painoarvoa?
Voisin rakastua sinuun. Kiitos inhimillisyydestäsi! - eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole vihainen maailmalle enkä katkera. Mittakaava ja perspektiivi vain on vähän eri kuin sellaisella, joka on saanut lapsena nukkua öisin. Samat asiat eivät herätä tunteita. Tunnen iloa ja onnistumistakin aivan eri asioista kuin ihmiset yleensä. Kaikki pitää suhteuttaa tulokulmaan. Olen keski-ikäinen.
#12
Mutta miten paljon yleistät asioita? Monet ihmiset eivät puhu kaikista niistä pahoista asioista mitä heille on tapahtunut. Itseasiassa huomattavasti useampi ei puhu niistä.
On varmasti ihmisiä joilla on ollut asiat paremmin kuin sinulla, mutta on varmasti paljon, paljon ja todella paljon ihmisiä joilla on ollut vielä huonommin.
Missä yleistän? En löydä sellaista kohtaa. En tiedä mitä kukin on kokenut. En minäkään kuljeskelee ympäriinsä kertomassa lapsuudestani. Tiedän vain että säistä, pahasta ruuasta, rumasta sisustuksesta tai takkuisesta tukasta valittajia esimerkiksi en ymmärrä enkä voi jakaa heidän kurjaa tunnetaan heidän kanssaan, ts. osoittaa empatiaa.
Et siis voi keskustella normaalista asioista ilman, että sinun on pakko muistuttaa itsellesi miten olet kokenut kaikkia näitä pahoja asioita? jos joku sanoo että "kauheaa mun housut repesi" niin sinä menet lukkoon sen sijaan, että voisit sanoa "voi ei? nytkö? onko sulla varahousuja?"
Onko tilanteesi ehkä se, että käyt kokemuksesi takia ylikierroksilla jatkuvasti etkä pysty rentoutumaan ja vain olemaan. Saatat olla jatkuvassa stressitilanteessa jossa kiinnität huomiota pieniinkin asioihin ja saatat liikatulkita muiden käytöstä ja tekoja.
Osut oikeaan.
Sattuneesta syystä mulla on nyt kaikki asiat taas pinnalla. Nekin jotka olen luullut jo jättäneeni taakseni.
Kyllä mä osaan ottaa kevyesti, rupatella ja ottaa osaa ja auttaa kun jonkun housut repeää😀.
Se mikä tuottaa vaikeuksia on just se kun joku puhuu pitkään ja dramaattisesti jostain suht vähäisestä vastoinkäymisestä. Se tuntuu kohtuuttomalta. Toki moni huomaa lopulta itsekin, että eihän tämä nyt niin vakavaa ole.
Toivoisin, että pääsisin vihdoin irti traumoistani. Olen kantanut niitä liian pitkään. Asennekysymys se ei ole. Olen yrittänyt sitäkin tietä, että täytän päiväni puuhalla ja näytän iloiselta, ja olenkin, jossain määrin. Mutta nyt olen niin down, että asiat tunkevat uniin. Aamulla olen valmiiksi uupunut, kun pitäisi olla levännyt.
Voin paljon huonommin, kuin päällepäin näkee. Tämä on mun ongelma, on ollut aina.
Jos ryyppäisin, rötöstelisin ja riehuisin, olisin saanut varmaan apua aikoja sitten.
Vierailija kirjoitti:
Ja kyllä tuo katkeruus näkyy aika helposti kirjoituksista. "Miksi minun pitää kokea empatiaa muita kohtaan kun eivät ihmiset antaneet sitä minulle", "miksi minun pitäisi kuunnella muita, koska eivät he kuunnelleet minua".
Musta tuo on ihan asiallinen pohdinta.
Selvää on, että nuorena kulutin sekä aikaani että voimiani liikaa kuunnellen asioita, jotka olisi kuuluneet terapeutille.
En tiedä, miten täällä maailmassa ollaan, mikä on kohtuullista? Jos kuuntelen paljon enemmän kuin muut saamatta itse tarvitessani yhtä lailla tukea, on selvää, että väsyn.
Olen tehnyt enemmän kuin osuuteni muiden auttamiseksi. Yksityiskohtiin menemättä. Oma elämäni on paljolti jäänyt paitsioon.
Alue: Aihe vapaa
Et siis voi keskustella normaalista asioista ilman, että sinun on pakko muistuttaa itsellesi miten olet kokenut kaikkia näitä pahoja asioita? jos joku sanoo että "kauheaa mun housut repesi" niin sinä menet lukkoon sen sijaan, että voisit sanoa "voi ei? nytkö? onko sulla varahousuja?"
Onko tilanteesi ehkä se, että käyt kokemuksesi takia ylikierroksilla jatkuvasti etkä pysty rentoutumaan ja vain olemaan. Saatat olla jatkuvassa stressitilanteessa jossa kiinnität huomiota pieniinkin asioihin ja saatat liikatulkita muiden käytöstä ja tekoja.