Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun elämässä on sattunut pahoja asioita
10.10.2018 |
Te, joita elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain. Te joiden perheessä tai itselle on tapahtunut vakavia vastoinkäymisiä, ollut suuria menetyksiä. Kuten väkivaltainen kuo.lemanta.paus, sairaus, vammautuminen, väkivallan kohteeksi joutuminen, vanhemman kyvyttömyys antaa hoivaa (alkoholismi, mt.sairaus, muu sairaus ym.)
Eli te joille on tapahtunut asioita, jotka jättävät ikuisen haavan.
Mulle on sattunut näitä. Oma lukunsa ovat ihmiset, jotka ovat paenneet ties mistä syystä.
Mutta olen todennut surukseni, että empatiani on vähentynyt. Osittain siksi, että olen saanut monesti turhaan anoa ymmärtämystä ja tukea. Olen kamppaillut yksinäni. Osittain siksi, että näkökulma on eri kuin sellaisella, jonka kaikki omaiset ovat hengissä ja terveitä.
Huomaan itsessäni kärsimättömyyttä, kun joku jonka asiat ovat kunnossa valittaa esim. että on hirveää olla flunssassa kun ei kahteen viikkoon pääse jumppaan. Tai että kamala pettymys, kun viikonloppuna satoi.
On siis käynyt niin, että kärsimisen ja menetysten ohella minusta on tullut tylympi ihminen. En halua teeskennellä empatiaa, jota en tunne. Vastoinkäymisten takia on pitänyt olla aikuinen ennen aikojaan, yrittää ymmärtää liikaa liian nuorena ja kantaa vastuuta joka ei lapselle kuulu.
Siinäpä se oli. Olen siis tiukempi, tuikeampi ja viileämpi ihmisten pikku vaikeuksien kuulijana kuin olisin, jos oma elämäni olisi ollut turvallista ja iloista. Eikä tämä suinkaan tee minusta suositumpaa.
Onko muilla tämmöisiä kokemuksia ja ajatuksia?
Kommentit (59)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Minua on elämä potkinut päähän pienestä pitäen. Eräs opiskelukaveri avautui elämänsä kipupisteistään eli leveäksi kokemastaan lantiosta ja siitä, ettei hänen äidillään ole aina ollut varaa pukeutua viimeisen päälle. Jäin sanattomaksi!
En kertakaikkiaan pysty pitämään tuollaisia asioita psyykkisen kivun aiheuttajina, en sitten millään. Onneksi tilanne meni sillä ohi, että toinen kuvitteli minun olevan järkytyksestä sanaton. Jatkossa pyrin käyttäytymään kyseisen henkilön kanssa mahdollisimman neutraalisti ja opintojen jälkeen en todellakaan halunnut pitää yhteyttä häneen. Hän kun vaikutti liian pumpulissa kasvaneelta ja aikuisen ihmisen kipuilu tuollaisten asioiden vuoksi ovat minun mielestäni ihan turhaa. Jos olisin mennyt möläyttämään sen niin olisi syntynyt jonkinlaista riitatilannettakin pahimmassa tapauksessa.
Eli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Tästä kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että sinulta tosiaan puuttuu empatia muita ihmisiä kohtaan. Ehkä sinusta on tullut hyvin itsekeskeinen ja arvosteleva muita kohtaan. Et osaa nähdä asioita muilta kannoilta, kuin pelkästään omasta näkökulmastasi.
En edes halua sekaantua muiden asioihin. Haluan elää omaa elämääni. Sille en voi mitään jos tyhjänpäiväisistä asioista valittaminen kuulostaa minun korvissani tyhjänpäiväisistä asioista valittamiselta.
Olen tutustunut sellaisiinkin henkilöihin, joilla on ihan syytäkin valittaa heidän elämäänsä vaikuttaneista asioista. Kun on ensin jutellut insestiuhrin kanssa niin siihen verrattuna jokin ”liian leveä lantio” tai ”mutsin ne ja ne nolot vaatteet” ovat varsin mitättömiä asioita etenkin kun ne eivät vaikuta mitenkään ihmisen nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. Insestiä ei ei saa millään pois ja se jättää sieluun ikuiset arvet. Usein insestin uhri aikuisenakin pohtii onko antanut pervolle vanhemmalleen jotain sytykettä, jonka vuoksi lapsi on joutunut uhriksi ikäänkuin omasta syystään.
Miksi muiden ihmisten kokemuksien pitäisi olla jonkinlainen kilpailu? Minua jotenkin ärsyttää tälläinen tapa suhtautua ihmisten ongelmiin. Kilpaillaan sillä, kuka on kokenut kaikista pahimpia asioita ja ne jotka eivät ole kokeneet niin heidän ongelmansa on jotenkin turhia ja niitä voi vähätellä?
Mielestäni tälläiset ihmiset ovat kaikista pahimpia. Jollekkin ihmiselle liian leveä lantio voi olla todella kipeä ja herkkä asia. Miksi sitä pitäisi vähätellä? Koska sinä olet kokenut jotain kovempaa ja siksi sinulla on oikeus vähätellä toisten ihmisten ongelmia? Entäpä ne ihmiset jotka ovat kokeneet kovempia asioita kuin sinä? Pitäisikö heidänkin tulla tänne vähättelemään sinun tuntemuksiasi ja kokemuksiasi ja sanoa, että ne ovat "turhia" ja ennen kaikkea tyhjänpäiväisiä koska he ovat kokeneet jotain paljon kamalampaa, joten sinun kokemuksilla ei ole mitään painoarvoa?
Voisin rakastua sinuun. Kiitos inhimillisyydestäsi! - eri
uhhuh. Yllä olevassa ketjussa ei puhu Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Minua on elämä potkinut päähän pienestä pitäen. Eräs opiskelukaveri avautui elämänsä kipupisteistään eli leveäksi kokemastaan lantiosta ja siitä, ettei hänen äidillään ole aina ollut varaa pukeutua viimeisen päälle. Jäin sanattomaksi!
En kertakaikkiaan pysty pitämään tuollaisia asioita psyykkisen kivun aiheuttajina, en sitten millään. Onneksi tilanne meni sillä ohi, että toinen kuvitteli minun olevan järkytyksestä sanaton. Jatkossa pyrin käyttäytymään kyseisen henkilön kanssa mahdollisimman neutraalisti ja opintojen jälkeen en todellakaan halunnut pitää yhteyttä häneen. Hän kun vaikutti liian pumpulissa kasvaneelta ja aikuisen ihmisen kipuilu tuollaisten asioiden vuoksi ovat minun mielestäni ihan turhaa. Jos olisin mennyt möläyttämään sen niin olisi syntynyt jonkinlaista riitatilannettakin pahimmassa tapauksessa.
Eli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Tästä kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että sinulta tosiaan puuttuu empatia muita ihmisiä kohtaan. Ehkä sinusta on tullut hyvin itsekeskeinen ja arvosteleva muita kohtaan. Et osaa nähdä asioita muilta kannoilta, kuin pelkästään omasta näkökulmastasi.
En edes halua sekaantua muiden asioihin. Haluan elää omaa elämääni. Sille en voi mitään jos tyhjänpäiväisistä asioista valittaminen kuulostaa minun korvissani tyhjänpäiväisistä asioista valittamiselta.
Olen tutustunut sellaisiinkin henkilöihin, joilla on ihan syytäkin valittaa heidän elämäänsä vaikuttaneista asioista. Kun on ensin jutellut insestiuhrin kanssa niin siihen verrattuna jokin ”liian leveä lantio” tai ”mutsin ne ja ne nolot vaatteet” ovat varsin mitättömiä asioita etenkin kun ne eivät vaikuta mitenkään ihmisen nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. Insestiä ei ei saa millään pois ja se jättää sieluun ikuiset arvet. Usein insestin uhri aikuisenakin pohtii onko antanut pervolle vanhemmalleen jotain sytykettä, jonka vuoksi lapsi on joutunut uhriksi ikäänkuin omasta syystään.
Miksi muiden ihmisten kokemuksien pitäisi olla jonkinlainen kilpailu? Minua jotenkin ärsyttää tälläinen tapa suhtautua ihmisten ongelmiin. Kilpaillaan sillä, kuka on kokenut kaikista pahimpia asioita ja ne jotka eivät ole kokeneet niin heidän ongelmansa on jotenkin turhia ja niitä voi vähätellä?
Mielestäni tälläiset ihmiset ovat kaikista pahimpia. Jollekkin ihmiselle liian leveä lantio voi olla todella kipeä ja herkkä asia. Miksi sitä pitäisi vähätellä? Koska sinä olet kokenut jotain kovempaa ja siksi sinulla on oikeus vähätellä toisten ihmisten ongelmia? Entäpä ne ihmiset jotka ovat kokeneet kovempia asioita kuin sinä? Pitäisikö heidänkin tulla tänne vähättelemään sinun tuntemuksiasi ja kokemuksiasi ja sanoa, että ne ovat "turhia" ja ennen kaikkea tyhjänpäiväisiä koska he ovat kokeneet jotain paljon kamalampaa, joten sinun kokemuksilla ei ole mitään painoarvoa?
Voisin rakastua sinuun. Kiitos inhimillisyydestäsi! - eri
uhhuh. Yllä olevassa ketjussa ei puhu Ap
Entä sitten? En kuvittellut niin.
Mullekin on sattunut rankkoja juttuja. Joskus nautin suunnattomasti kun joku muu paasaa bussin myöhästymisestä tai surkeista kengistään. Heittäydyn mukaan, niin ihanan kevyttä. Ihan hyvin APn kaltainen ihminen voisi sitä ulkopuolisena kuunnella ja todeta "Jösses, miten pienet murheet noilla kahdella on."
Vierailija kirjoitti:
Arvostan sellaista arkista kohteliaisuutta. Empatiaa ei riitä niille jotka ovat saaneet kaiken ja silti vaativat lisää ja nimenomaan niiltä joita on muutenkin riistetty.
En myöskään halua paapoa alkoholisteja ja niitä jotka rääkkäävät muita ja aina vetoavat johonkin vaikeuteen vaikka itsellään on ollut paljon vaikeampaa.
En jaksa miehiä jotka narisevan jostakin naiselle joka ei ole elämässä saanut mitään helpolla ja pahaa vain. Ja en niitä naisiakaan joilla joku yksi vaikeus ja sen takia antavat itselleen luvan tehdä mitä vain.
21 on tykännyt tästä. Miksi? Tässä on ajatuksena että vain itsellä on ollut vaikeaa. Kenenkään muun vaikeuksille ei riitä empatiaa
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa oli niin, mutta myöhemmin kun aidosti oli päässyt yli omista kokemuksistaan niin empatiakyky palasi, myös sen ymmärtäminen että toiselle se omasta mielestä pieni asia voi aidosti olla vaikea.
Minäkin ajattelen näin, että omien kipujen käsittelyn kautta pääsee myös kokemaan empatiaa. Se on raskasta ja yksin vaikeaa, kannattaa hakea apua. Nykyisin olen myös itseäni kohtaan lempeä ja aika herkkä maailmalle, koen vahvaa empatiaa muita kohtaan ja ymmärrystä löytyy kaikenlaisille ihmisille. Se on ollut elämääni oikeasti positiivisrsti muuttanut prosessi. Suosittelen.
Itsellä lapsuus alkoperheessä, väkivaltaa, nuoruuden aikana runsaasti päihteidenkäyttöä, kaikkien lähisukulaisten kuolema, lähes kaikki sukulaiset alkoholisteja, ero lasten isästä, joka myös alkoholisti.
Nyt 40 vuotiaana olen onnellinen ja tyyttväinen itseeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perspektiivi on muuttunut. Asiat on hyvin kun olen elossa. Suhtaudun muiden ihmisten kokemiin ongelmiin pääosin kannustavasti vaikken itse niitä pidäkään "oikeina" ongelmina. Olen kuitenkin hahmottanut ettei omaa todellisuuteni ole muiden todellisuus.
Ei tuo nyt minusta iso ongelma ole jos ei jaksa pieniä arkipäiväisiä vastoinkäymisiä empatisoida, kunhan ei ala heille päätään aukomaan. Minulla on koko elämä suht pilalla lapsuudenperheen omituisuuden takia, en saanut itseäni parannettua vuosikymmentenkään kuluessa vaikka kaikkeni yritin. Silti koen painetta olla niin kuin muut eli otan pienet asiat huomioon, en kylläkään tuomitse niitä jotka ei jaksa koska oma elämänvaihe voi todellakin olla raastavan ärsyttävä. Tsemppiä sulle ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja kyllä tuo katkeruus näkyy aika helposti kirjoituksista. "Miksi minun pitää kokea empatiaa muita kohtaan kun eivät ihmiset antaneet sitä minulle", "miksi minun pitäisi kuunnella muita, koska eivät he kuunnelleet minua".
Musta tuo on ihan asiallinen pohdinta.
Selvää on, että nuorena kulutin sekä aikaani että voimiani liikaa kuunnellen asioita, jotka olisi kuuluneet terapeutille.
En tiedä, miten täällä maailmassa ollaan, mikä on kohtuullista? Jos kuuntelen paljon enemmän kuin muut saamatta itse tarvitessani yhtä lailla tukea, on selvää, että väsyn.
Olen tehnyt enemmän kuin osuuteni muiden auttamiseksi. Yksityiskohtiin menemättä. Oma elämäni on paljolti jäänyt paitsioon.
Itsekin koen, että olen joutunut liikaa tukemaan muita aiemmin (suhteessa omiin voimavaroihini mm. lapsuudessa). Silti olen ajatellut, että kun olen paremmassa kunnossa, niin haluan mennä vapaaehtoiseksi kriisikeskukseen. Olenhan kuitenkin itse myös saanut tukea muilta ja haluan laittaa hyvän eteenpäin. Se, että joku on aiemmin kohdellut minua ikävästi ei ole minusta hyvä syy kohdella muita, aivan aiemmista tilanteista erillisiä ihmisiä ikävästi.
Ihan perus jutustelua kertoilla nuhastaan tai analysoida viikonlopun säätä jne. Tuskin kukaan sellaisilla empatiaa kerjää ja odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju meni plörinäksi.
Syy on se, että eilen kirjoittaessani unohdin merkitä omiin kommentteihini, että olen Ap.
Niinpä sain tililleni joidenkin muiden kirjoittamia kommentteja, joista muut luulivat, että ne on minun.
Monet ymmärrettävästi sitten ihmettelivät ristiriitaisuuksia ja vastailivat sen mukaisesti.
Ihmettelin joidenkin vastausten kärkevää sävyä, kunnes tajusin, että eihän ne olleet mulle. Ja sitten kello jo olikin 23 ja palsta kiinni.
Eli vähän meni pieleen ja syy on mun.
Mutta sain kuitenkin hyviä vastauksia, kiitos kaikille!
Ap..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse jouduin aikoinaan raiskauksen uhriksi, koulukiusaamista on ollut, isäni on narsistinen alkoholisti, joka on osannut tehdä elämästä helvettiä, entinen poikaystävä petti ja oli väkivaltainen. sairastuin myös masennukseen ja syömishäiriöön. Ja kaikki tämä (lukuunottamatta isääni, joka hankaloittaa elämää edelleen syntymästäni asti) tapahtui 4 vuoden sisällä.
Katkeroidun älyttömän paljon. Aloin vihamaan maailmaa, muita ihmisiä ja itseäni. Aloin juomaan, minkä koin silloin helpottavan hetkellisesti. Aloin viiltelemään ja kokeilin pari kertaa itsemurhaa. Aloin olemaan ilkeä muille, provosoin, olin sarkastinen ja vittumainen. En oikeastaan tuntenut juuri mitään muuta, kuin vitutusta ja vihaa. Purin pahan oloni muihin ja itseeni. En käsitellyt lainkaan asioita ja syytin vain muita joka ikisestä, pienestäkin vastoinkäymisestä. Koulu meni todella huonosti ja lintsasin erittäin paljon. Kaikki oli päin v*ttua.
Lopulta yksi aamu, kun makasin suihkun lattialla ja oksensin (olin juonut todella paljon kirkaasta viinaa ja ottanut sen kanssa särkylääkkeitä), havahduin siihen, että haluanko elää näin? Soitin äidilleni ja pyysin viemään sairaalaan. Äitini kantoi minut suihkunlattialta autoon ja vei sairaalaan. Katkolle en mennyt kuitenkaan.
Lopetin kaiken. Juomisen, katkaisin välit kaikkiin minuun negatiivisesti vaikuttaviin ihmisiin ja aloin rakentamaan elämääni uudestaan. Istuin peilin edessä ja tuijotin omia silmiäni. Se oli oikeasti h*lvetin vaikeaa katsoa itseään silmiin. Aloin kirjoittamaan tunteitani paperille. aloin pikkuhiljaa syömään terveellisemmin ja paino alkoi nousta. Pyysin äitiäni piilottamaan kaikki teräesineet, joilla olisin voinut satuttaa itseäni. Alon liikkumaan pikkuhiljaa. Ja ehkä se kaikkein tärkein, eli aloin käymään tapahtuneita asioita läpi, itseni kanssa. Huusin ja itkin välillä. Se kaikki oli aivan järkyttävää tunne myrskyä, mutta pikkuhiljaa, joka kuukausi alkoi tuntumaan toista helpommalta. Pyysin kaikilta ihmisiltä anteeksi, joita satutin. Tein helvetinmoisen työn itseni kanssa. ja teen edelleen töitä.
Tällä hetkellä kaikki on "normaalisti". Olen taas oma itseni. Empaattinen, kiltti, rauhallinen. Tottakai asiat joita koin, jätti jäljet, isot jäljet. Mutta kasvoin niistä myös aivan älyttömästi. Käänsin kaiken oikeastaan voitoksi. Että kaikista niistä vastoinkäymisistä huolimatta, mä olen elossa ja mä olen entistä vanhempi ja fiksumpi. Tärkeintä oli se, että valitsenko mä vihan ja katkeruuden vai valitsenko mä rakkauden. Oikeasti se mikä ratkaisee on asenne. Paskaa tulee aina, mutta minä opettelin käsittelemään sen, hyväksymään, ratkaisemaan ja pääsemään sen yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
#55
Upea tarina!!
Olet tehnyt suurenmoisen työn ja pelastanut itsesi. Nostan sulle hattua.
Kiitos kertomuksesta 💝
Ap..
Minulla on tällä hetkellä aika paljon stressiä. Samaistun yhä helposti muiden kokemuksiin, mutta minulla ei ole enää voimavaroja kuunnella ja tukea muita samassa määrin kuin aiemmin. Ulospäin minusta on siis tullut aiempaa itsekkäämmän oloinen, koska joudun suojelemaan itseäni ja jaksamistani. Tämä on johtanut ihmissuhteiden katkeamiseen. Koen, että olen nyt jonkun uuden elämänvaiheen äärellä. Persoonani on muuttumassa mielestäni terverajaisemmaksi. Mutta koska tämä on minulle uutta, niin koen myös muutoksesta syyllisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Palautuuko se empitiakyky, jos itse myöhemmin elämässä saa osakseen hyviä asioita? Kuinka paljon se vaatii?
Koen, että palautuu. Kun ei ole jatkuvassa itsesuojelu-tilassa varautuneena, vapautuu tilaa muille asioille. Empatia tarttuu, vaatii vain empaattisia ihmisiä ympärille.
Vierailija kirjoitti:
Mullekin on sattunut rankkoja juttuja. Joskus nautin suunnattomasti kun joku muu paasaa bussin myöhästymisestä tai surkeista kengistään. Heittäydyn mukaan, niin ihanan kevyttä. Ihan hyvin APn kaltainen ihminen voisi sitä ulkopuolisena kuunnella ja todeta "Jösses, miten pienet murheet noilla kahdella on."
Tämä nauratti. En ole koskaan ajatellut, että muiden murheiden kuunteleminen voisi olla itselle jopa viihdettä. Ja että pääsee itse mukaan draamaan, täytyykin testata omat kauhistelukyvyt. Positiivisuus ennenkaikkea. :D
Alue: Aihe vapaa
tässä ketjussa ei ole ap