Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa tätä yksinäisyyttä
06.10.2018 |
Aikaisempi keskusteluni eiliseltä poistettiin, en tiedä mitä siellä kirjoitettiin kun piti koko ketju poistaa.
En vaan jaksa olla jatkuvasti yksin. En löydä parisuhdetta yhtään mistään. Kai tällä palstalla saa edes yksinäisyydestä keskustella? Ahdistaa ja itkettää jatkuvasti ja itsetuhoiset ajatukset on vaikea saada pois päältä...
Kommentit (91)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ollut nähnyt ketään lähes kuukauteen paitsi tänään isäni pakotti mut lähtemään kauppaan kanssaan (osti mulle sitten ruokaa ja leffoja). Töissä toki käyn mutta mulla on oma työhuone joten työpäivän aikana saatan olla sanomatta sanaakaan. Ainoat sosiaaliset kontaktini ovat tämä palsta ja mitä nyt kaupassa tervehdin kassaa. Ensimmäisinä vuosina tää oli aivan kamalaa ja mietin vaan että miten mä pystyn ja kestän tätä yksinäisyyttä. Nyt kun tulee 10 vuotta täyteen, ei tunnu enää missään. Kaikkeen tottuu.
Miksi elät noin? Sehän on täysin oma valintasi.
Millä tavalla oma valintani? Joks jokaikinen entinen "ystäväni" on muuttanut kotikaupungistamme kuka ties minne, yhteydenpito nyt vaan jää aika helposti kun ei enää nähdä koskaan. Olin Tinderissä kolme vuotta, kymmeniä treffejä, yksikään ei johtanut lähellekkään mitään seurustelun tapaista. En saanut edes ystäviä, kaikki miehet halusivat kanssani vain seksisuhteen, ei kiitos. Töistä vaikea saada kavereita kun tosiaan en juuri ketään näe, on mulla parityökaveria mutta ovat +20 v vanhempia kuin minä.
No mikset tee mitä täällä on moni sanonut elikkä harrasta jotain, jossa tapaa ihmisiä. Mene mukaan marttoihin, sprään, mummon kammariin tai vaikka eläinsuojeluyhdistykseen, mikä vaan tuntuu kiinnistavalta. Jos ikinä et missään käy niin et kai mistään mitään ystäviä saa. Monilla harrastuksilla on innokkaita ja toimivia nettiyhteisöjä niin facessa kuin muillakin alustoilla . Etsi sopiva yhteisö johon ryhdyt osallistumaan. Esim neulojilla on useita kotimaisia ja kansainvälisiä yhteisöjä, joissa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monissa ryhmissä on myös kuukausittain tapaamisia ja muuta toimintaa ihan ir.
Tämä. Miksi herrajumala sentään linnoittaudut sinne kotiisi? Maailma on täynnä erilaista tekemistä. Jos tykkäät käsillä tekemisestä niin löytyy anarkistimartoista bujo-miitteihin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista, luontoon liittyvistä, eläinsuojeluun liittyvistä tai mistä tahansa asioista, niin varmasti löytyy yhdistyksiä, joissa voit tavata samanhenkisiä ihmisiä. Jos tykkäät liikunnasta niin katso onko Suomen Ladulla kotikunnassasi toimintaa, jos ei sillä ole niin ihan varmasti on monia muita yhteisöllisiä vaihtoehtoja. Jos hengelliset asiat kiinnostavat niin taatusti löytyy yhteisöllisiä tapahtumia.
Miten ihmeessä sinä kuvittelet tutustuvasi ihmisiin, jos et edes poistu kotoasi? Ja tuota "ylpeilyä" sillä kuinka ei työpäivänä edes puhu kenenkään kanssa en myöskään ymmärrä. Etenkään silloin, jos samainen ihminen kertoo kärsivänsä yksinäisyydestä. Mitä sitten, vaikka ne ihmiset ovat sinua vanhempia? Minun lähin kollegani on lapseni ikäinen ja silti olemme myös ystäviä emmekä vain kollegoita.
Minullakin pisti silmään tuo, että työkaverit on vanhempia... Kyllä sitä voi kaveerata ihan eri ikäistenkin ihmisten kanssa. Mun yhdessä työpaikassa työkaverinani oli yli 7-kymppinen mummo (itse tuolloin +30) ja meillä oli aina hauskat keskustelut töissä kahvitauoilla ja käytiin jonkun verran kyläilemässä toistemme kotona vapaa-ajallakin. Oli yllättävän paljonkin kaikenlaista yhteistä keskustelun aihetta yhteiskunnallisista asioista ihan arkisiin omiin juttuihin (ko. rouvan lapsenlapsi oli samaa ikäluokkaa kuin minun lapseni, niin niistäkin riitti juttua yms).
Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi joku mummokaveri! Mistä saan mummokaverin?
T: ap
No ala käymään vaikka jossain martoissa (luulisi olevan melkein joka kaupungissa) tai vaikka jossain työväenopiston kurssilla. Itse kävin huovutuskurssin, niin siellä oli hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, myös mummoja. Ja oli hersyvät ja hauskat jutut niillä mummoillakin.
Huovutuskurssi kuulostaa oikeasti ja aidosti hyvälle idealle, kiitos! Olen jopa joskus huovuttanut, ainakin neulahuovutus oli muistaakseni mukavaa.
Juu onhan noita käsityökursseja kymmenittäin ja vaikka minkä muidenkin alojen kursseja noissa työväen-/kansalaisopistoissa ja minkä nimisiä niitä nyt on. Hyvin eri ikäisiä ihmisiä siellä on nuorista vanhoihin. Mutta onhan sellaista ystävätoimintaakin vapaaehtoistoimintana nykyään, eli ollaan kaverina jollekin vanhukselle. Yksinäisiä, mutta seurallisia vanhuksia riittää ja ovat varmasti onnessaan, jos joku viitsisi tulla kahvittelemaan ja juttelemaan ja vaikka käymään seurana jossain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ollut nähnyt ketään lähes kuukauteen paitsi tänään isäni pakotti mut lähtemään kauppaan kanssaan (osti mulle sitten ruokaa ja leffoja). Töissä toki käyn mutta mulla on oma työhuone joten työpäivän aikana saatan olla sanomatta sanaakaan. Ainoat sosiaaliset kontaktini ovat tämä palsta ja mitä nyt kaupassa tervehdin kassaa. Ensimmäisinä vuosina tää oli aivan kamalaa ja mietin vaan että miten mä pystyn ja kestän tätä yksinäisyyttä. Nyt kun tulee 10 vuotta täyteen, ei tunnu enää missään. Kaikkeen tottuu.
Miksi elät noin? Sehän on täysin oma valintasi.
Millä tavalla oma valintani? Joks jokaikinen entinen "ystäväni" on muuttanut kotikaupungistamme kuka ties minne, yhteydenpito nyt vaan jää aika helposti kun ei enää nähdä koskaan. Olin Tinderissä kolme vuotta, kymmeniä treffejä, yksikään ei johtanut lähellekkään mitään seurustelun tapaista. En saanut edes ystäviä, kaikki miehet halusivat kanssani vain seksisuhteen, ei kiitos. Töistä vaikea saada kavereita kun tosiaan en juuri ketään näe, on mulla parityökaveria mutta ovat +20 v vanhempia kuin minä.
No mikset tee mitä täällä on moni sanonut elikkä harrasta jotain, jossa tapaa ihmisiä. Mene mukaan marttoihin, sprään, mummon kammariin tai vaikka eläinsuojeluyhdistykseen, mikä vaan tuntuu kiinnistavalta. Jos ikinä et missään käy niin et kai mistään mitään ystäviä saa. Monilla harrastuksilla on innokkaita ja toimivia nettiyhteisöjä niin facessa kuin muillakin alustoilla . Etsi sopiva yhteisö johon ryhdyt osallistumaan. Esim neulojilla on useita kotimaisia ja kansainvälisiä yhteisöjä, joissa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monissa ryhmissä on myös kuukausittain tapaamisia ja muuta toimintaa ihan ir.
Tämä. Miksi herrajumala sentään linnoittaudut sinne kotiisi? Maailma on täynnä erilaista tekemistä. Jos tykkäät käsillä tekemisestä niin löytyy anarkistimartoista bujo-miitteihin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista, luontoon liittyvistä, eläinsuojeluun liittyvistä tai mistä tahansa asioista, niin varmasti löytyy yhdistyksiä, joissa voit tavata samanhenkisiä ihmisiä. Jos tykkäät liikunnasta niin katso onko Suomen Ladulla kotikunnassasi toimintaa, jos ei sillä ole niin ihan varmasti on monia muita yhteisöllisiä vaihtoehtoja. Jos hengelliset asiat kiinnostavat niin taatusti löytyy yhteisöllisiä tapahtumia.
Miten ihmeessä sinä kuvittelet tutustuvasi ihmisiin, jos et edes poistu kotoasi? Ja tuota "ylpeilyä" sillä kuinka ei työpäivänä edes puhu kenenkään kanssa en myöskään ymmärrä. Etenkään silloin, jos samainen ihminen kertoo kärsivänsä yksinäisyydestä. Mitä sitten, vaikka ne ihmiset ovat sinua vanhempia? Minun lähin kollegani on lapseni ikäinen ja silti olemme myös ystäviä emmekä vain kollegoita.
Minullakin pisti silmään tuo, että työkaverit on vanhempia... Kyllä sitä voi kaveerata ihan eri ikäistenkin ihmisten kanssa. Mun yhdessä työpaikassa työkaverinani oli yli 7-kymppinen mummo (itse tuolloin +30) ja meillä oli aina hauskat keskustelut töissä kahvitauoilla ja käytiin jonkun verran kyläilemässä toistemme kotona vapaa-ajallakin. Oli yllättävän paljonkin kaikenlaista yhteistä keskustelun aihetta yhteiskunnallisista asioista ihan arkisiin omiin juttuihin (ko. rouvan lapsenlapsi oli samaa ikäluokkaa kuin minun lapseni, niin niistäkin riitti juttua yms).
Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi joku mummokaveri! Mistä saan mummokaverin?
T: ap
Käy lähimmässä vanhustenkeskuksessa tarjoutumassa mummon ulkoiluttajaksi. Voit saada mummosta oikean ystävänkin.
Moi, oon kärsiny koko elämäni yksinäisyydestä ja masentuneisuudesta myös. Se on tosi perseestä, mut sä voit vaikuttaa sun omaan elämääsi ja vointiisi.
Heti alkuun tossa on kriisipuhelimen numero jos oikeasti on niin synkkä olo et meinaa tehdä jotain peruuttamatonta: 010 195 202 ja se on tältä saitilta https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-e…;
Sit tässä on lyhyt lista miten olen itse saanut parannettua mun elämää.
1. Varmista että perusasiat on kunnossa eli syö aamiainen, lounas ja päivällinen, käy ulkona, käy suihkussa, pue puhtaat vaatteet ja sijaa vuode. Vie roskat. Pyri saamaan noin 8 tunnin yöunet. (Tää voi tuntuu tosi tyhmältä, mut huonoimmillani mä en tehny noista mitään ja vaan se et pidin noista perusjutuista huolta paransi mun oloa huomattavasti.)
2. Hae apua jostain. Varaa aika lääkäriltä jos on semmonen tunne että masentaa tai ahdistaa ja yritä sitä kautta päästä juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja sitten kelan kuntouttavaan psykoterapiaan. Jos tarviit enemmän tekemistä etkä tunne itseäsi niin lamaantuneeksi niin koita päästä sosiaalityöntekijän puheille esim työkkärin kautta, jos olet työtön.
3. Soita kavereille ja muille läheisille ja yritä saada viettää aikaa heidän kanssaan. Tässä minua auttoi se kun kerroin suoraan tilanteestani ja siitä että tarvitsin seuraa. Tässä kannattaa varautua siihen että kaikki eivät osaa ottaa tällaista vastaan. Itselläni kuitenkin natsasi ja sain kahden kaverin kanssa järjestettyä niin, että vietän heidän kanssaan aikaa säännöllisesti.
4. Noniin, sit se kumppani. Mä oon kokeillu tinderiä ja melkein kaikkia noita suomalaisia seuranhakupalstoja mitä netistä löytyy. Testailin vähän aluksi ja kattelin millaisia ilmoituksia muut jättää ja tein oman. En saanut mitään yhteydenottoja. Se vähän vitutti, mutta googlailin asiaa ja löysin kaikennäkösiä blogeja aiheesta miten tehdään hyvä deittiprofiili ja miten kannattaa alottaa keskustelu tms.
Tein kunnon profiilin ja otatin itsestäni pari valokuvaa (puoli)ammattilaisella. Sitten mentiin kaverin kanssa ulos ja lavastettiin pari tilannetta niinkuin oltaisiin tekemässä jotain hauskaa ja se otti musta kuvan. Koska jos on vaan ollu kotona koko ajan niin ei ole semmosia kuvia olemassa. Olis hyvä ettei ole pelkkiä selfieitä.
Sitten parannellut profiilit nettiin ja kohta sitä pääsikin treffeille.
5. Mä kiinnostuin itteni kehittämisestä muutenkin kun luin noita deittioppaita ja yks tosi tärkee juttu, on et ihmiset haluaa olla mun kanssa paljon enemmän, kun haluan olla itseni kanssa enemmän. Eli kun mulla on hyvä olla itsekseni ja mun elämä on semmosta et pidän siitä niin jotenkin sitä tuntuu helpommin pääsevän treffeille ja tekemään muita juttuja sitten.
Eli tee asioita mistä tykkäät. Mä tykkään luonnossa olemisesta niin käyn kävelyillä metsissä ja puistoissa ja joskus istun ja juon termarista kahvia. Joku tommonen arkinen liikunta tekee myös tosi hyvää.
Tää on tosi köykänen lista mut nää jutut on auttanu mua niin paljon. Se on kurjaa sanoa toiselle et "lopeta valittaminen ja tee jotain" (eikä niin pitäis kenellekään maassa olevalle sanoa) mut se hyvä puoli elämässä on et voit itse tehdä asioita mitkä vaikuttaa sun oman elämän laatuun.
Loppuun vielä huomio, että tää ei ole mikään parin viikon juttu ollut vaan itsellä mennyt puoli vuotta ja projekti jatkuu yhä, koska paljon on vielä tehtävää. Mut ainoa asia mitä kadun on etten aloittanut puolta vuotta tai vuotta tai edes kuukautta aiemmin.
Se ei ole helppoa, mut ota pieniä askelia kerrallaan. Niin pieniä kuin tarvitsee.
Hyvää matkaa!
Olettekohan te toivottoman yksinäiset kaikki alle 30v? Kiitos jos kerrotte - oikeasti tahtoisin tietää.
Itse olin samanlainen. Mutta noin 30v (tai pikkusen päälle) oli suuri muutoksen raja monessa asiassa, myös yksinäisyydessä. Tarkoittaa sitä että enää en ole toivottoman yksinäinen, en enää samalla lailla aktiivisesti kärsi yksinäisyydestä. Nyt minä olen turtunut ja puutunut yksinäisyyteen. En enää jaksa kärsiä. Yksinäisyys on aina mukana mutta en välitä siitä. En edes yritä tehdä sille mitään (alle 30v epätoivoisena yritin kaikkeni). Yksinäisyys vain on pysyvä osa minua, yksinäisyys vain on minä - en enää taistele sitä vastaan, annan sen vain olla. Nyt osaan olla yksinäisyyden ja monen muunkin pulman kanssa rauhassa. Alle 30v en osannut olla koskaan rauhassa, olin aina levoton.
Mietin vain että onko muillakin samanlainen 30v "taikaraja"..?
Ymmärrän jos te toivottoman yksinäiset kaipaatte elämäänne ihmistä, esim. ihan vain halaamaan. Jos minä saisin elämääni ihmisen niin minä varmaan vain tahtoisin istua hiljaa hänen vierellään puistonpenkillä. Turha pelätä että tahtoisin vain seksiä tai hauskanpitoa tai lapsia tai parisuhdetta tms. Minä tahtoisin ihan vain istua hiljaa toisen ihmisen vierellä.
t. 33v mies
Hei 33v. mies. Mä kirjoitin ton edellisen pitkän tekstin. Täytin Heinäkuussa 37 vuotta. Ei ole vielä myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo. En minäkään jaksaisi. Tuttu tunne siis. Pitäisi perustaa joku yksinäisten hylkiöiden kommuuni varmaan.
Mies33vuotta kirjoitti:
Jokainen yksinäinen ihminen kokee sen yksinäisyyden eri tavalla.
Itse olen nykyään 33-vuotias. Minulla ei ole ikinä ollut yhtään kaveria. Koulussa oli toki koulukaverit. Mutta sitten kun koulu loppui, niin kaveritkin jäivät vaan pois elämästä.
Joskus 20-vuotiaana oikein tyrkytin seuraani jatkuvasti ja etsin kaveriseuraa netistä yms. Joskus tapasinkin ihmisiä, mutta lopputulos oli aina se että olin yksin. Facebookkiin tein profiilin, että jos esim. entisiä koulukavereita kiinnostaisi tavata jne. Lopulta poisti facebook sivuni, koska kukaan ei edes tykännyt kuvistani.
Nykyään nautin yksinäisyydestäni. En edes halua tavata ketään. Matkustelen yksin, harrastan liikuntaa ja teen hyvää ruokaa. Olisi hirveää, jos mukana pitäisi roikottaa 10-hengen kaveriporukkaa. Saan ihan itse päättää kaikista asioista. Olen itsenäinen.
En häpeä sitä, että minulla ei ole yhtään ystävää.
Onkohan sukupuolten välillä sellainen ero että vanhetessaan miehet oppivat ja tottuvat olemaan yksin sekä yksinäisiä? Naiset taas eivät opi ja totu?
Joten turhaan yksinäiset naiset ketään etsii kun yksinäiset miehet eivät ketään etsi. Sitä varten siellä deittipalstoilla on vain varattuja miehiä. Ne ei oo yksinäisiä. Ne on vaan tolloja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekee mitä tahansa, niin aina on vääränlainen.
Sinulle ja monelle muulle on sanottu sata kertaa, että se riittää, että on oma itsensä. Viihtyy nahoissaan ja on tasapainossa ja tyytyväinen elämäänsä. Se näkyy päällepäin ja on muistakin kiinnostavaa. Ei se auta, että yrittää olla jotain muuta kuin mitä on.
Mitäs sitten, kun on ihan ok näkönen, kiva ja sosiaalinenkin, mutta silti yksinäinen?
En ymmärrä miksi aina oletetaan, että yksinäinen on vaan neljän seinän sisällä nyhjäävä myrtsinaama.
Pahinta yksinäisyyttä se kuulkaa on jos on ihmisten keskelläkin yksin. Ymmärrän ihan täysin niitä, jotka eivät halua harrastaa ja matkustaa yksin, koska harvinaista se on että sitä kautta ketään löytyisi. Puolisoa tai ystäviä.
En tiedä mistä kiikastaa. Itse olen ruma/tavallinen, ihmiset ei kiinnosta enkä mielelläni puhuisi vieraiden kanssa, vaan silti missään ei saa olla rauhassa. Aina joku tunkee tekemään juttua. Olen varmaan tarpeeksi tyhmän näköinen, ettäinulle uskaltaa tulla höpöttämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekee mitä tahansa, niin aina on vääränlainen.
Sinulle ja monelle muulle on sanottu sata kertaa, että se riittää, että on oma itsensä. Viihtyy nahoissaan ja on tasapainossa ja tyytyväinen elämäänsä. Se näkyy päällepäin ja on muistakin kiinnostavaa. Ei se auta, että yrittää olla jotain muuta kuin mitä on.
Mutta kun se ei riitä! Jos tulet hyvästä perheestä, sinulla on hyvä koulutus ja vakiduuni, olet ulkonäöltäsi parhaimpaan kymmeneen prosenttiin kuuluva jne, niin varmasti silloin saa miehen tuosta vaan. Me muut jotka tulemme rikkonaisesta taustasta ja elämme pätkätöiden ja köyhyyden helvetissä emme kiinnosta yhtään ketään.
Herrajestas , etsikää sitä seuraa samanlaisen taustan omaavista ihmisistä. Siinä on jo heti sitä yhteistä kokemusta.Jos on noin hirveä alemmuudentunto kokoajan päällä niin ei ihmekkään ettei ketään löydy. Sitäpaitsi Suomessa on ihan jokaisella mahdollisuus kouluttautua jos vaan halua löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ollut nähnyt ketään lähes kuukauteen paitsi tänään isäni pakotti mut lähtemään kauppaan kanssaan (osti mulle sitten ruokaa ja leffoja). Töissä toki käyn mutta mulla on oma työhuone joten työpäivän aikana saatan olla sanomatta sanaakaan. Ainoat sosiaaliset kontaktini ovat tämä palsta ja mitä nyt kaupassa tervehdin kassaa. Ensimmäisinä vuosina tää oli aivan kamalaa ja mietin vaan että miten mä pystyn ja kestän tätä yksinäisyyttä. Nyt kun tulee 10 vuotta täyteen, ei tunnu enää missään. Kaikkeen tottuu.
Miksi elät noin? Sehän on täysin oma valintasi.
Millä tavalla oma valintani? Joks jokaikinen entinen "ystäväni" on muuttanut kotikaupungistamme kuka ties minne, yhteydenpito nyt vaan jää aika helposti kun ei enää nähdä koskaan. Olin Tinderissä kolme vuotta, kymmeniä treffejä, yksikään ei johtanut lähellekkään mitään seurustelun tapaista. En saanut edes ystäviä, kaikki miehet halusivat kanssani vain seksisuhteen, ei kiitos. Töistä vaikea saada kavereita kun tosiaan en juuri ketään näe, on mulla parityökaveria mutta ovat +20 v vanhempia kuin minä.
No mikset tee mitä täällä on moni sanonut elikkä harrasta jotain, jossa tapaa ihmisiä. Mene mukaan marttoihin, sprään, mummon kammariin tai vaikka eläinsuojeluyhdistykseen, mikä vaan tuntuu kiinnistavalta. Jos ikinä et missään käy niin et kai mistään mitään ystäviä saa. Monilla harrastuksilla on innokkaita ja toimivia nettiyhteisöjä niin facessa kuin muillakin alustoilla . Etsi sopiva yhteisö johon ryhdyt osallistumaan. Esim neulojilla on useita kotimaisia ja kansainvälisiä yhteisöjä, joissa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monissa ryhmissä on myös kuukausittain tapaamisia ja muuta toimintaa ihan ir.
Tämä. Miksi herrajumala sentään linnoittaudut sinne kotiisi? Maailma on täynnä erilaista tekemistä. Jos tykkäät käsillä tekemisestä niin löytyy anarkistimartoista bujo-miitteihin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista, luontoon liittyvistä, eläinsuojeluun liittyvistä tai mistä tahansa asioista, niin varmasti löytyy yhdistyksiä, joissa voit tavata samanhenkisiä ihmisiä. Jos tykkäät liikunnasta niin katso onko Suomen Ladulla kotikunnassasi toimintaa, jos ei sillä ole niin ihan varmasti on monia muita yhteisöllisiä vaihtoehtoja. Jos hengelliset asiat kiinnostavat niin taatusti löytyy yhteisöllisiä tapahtumia.
Miten ihmeessä sinä kuvittelet tutustuvasi ihmisiin, jos et edes poistu kotoasi? Ja tuota "ylpeilyä" sillä kuinka ei työpäivänä edes puhu kenenkään kanssa en myöskään ymmärrä. Etenkään silloin, jos samainen ihminen kertoo kärsivänsä yksinäisyydestä. Mitä sitten, vaikka ne ihmiset ovat sinua vanhempia? Minun lähin kollegani on lapseni ikäinen ja silti olemme myös ystäviä emmekä vain kollegoita.
Minullakin pisti silmään tuo, että työkaverit on vanhempia... Kyllä sitä voi kaveerata ihan eri ikäistenkin ihmisten kanssa. Mun yhdessä työpaikassa työkaverinani oli yli 7-kymppinen mummo (itse tuolloin +30) ja meillä oli aina hauskat keskustelut töissä kahvitauoilla ja käytiin jonkun verran kyläilemässä toistemme kotona vapaa-ajallakin. Oli yllättävän paljonkin kaikenlaista yhteistä keskustelun aihetta yhteiskunnallisista asioista ihan arkisiin omiin juttuihin (ko. rouvan lapsenlapsi oli samaa ikäluokkaa kuin minun lapseni, niin niistäkin riitti juttua yms).
Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi joku mummokaveri! Mistä saan mummokaverin?
T: ap
Mummon kammarista tai sprn ystäväpalvelusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaah, täällä on taas nämä sosiaalisesti supertaitavat elämässä menestyjät luennoimassa, miten yksinäisyys on vaan itestä kiinni ja oma vika. Musta tuollainen ei kyllä kerro kuin heikosta empatiakyvystä. Jos harrastukseen tms. lähteekin mukaan, niin ei se ole mikään tae siitä, että sieltä saa kavereita. Monilla on vieläpä mt-ongelmia jne., jotka entisestään vaikeuttavat ystävyyssuhteiden muodostamista, mutta varmaan nekin ovat näiden täydellisten menestyjien mielestä pelkästään oma syy ja jostain ihme asenteesta kiinni?
Näinhän se on, että oma vika kaikki.
Itse olen kasvanut perheessä jossa ollut vakavia mielenterveysongelmia, köyhyyttä jne. En todellakaan koe että olisin esimerkiksi opiskelujani aloittaessa ollut samalla viivalla kuin keskiverto nuori aikuinen. Toiset saa ihan oikeasti paremmat eväät elämään jo syntymästään lähtien. Jos vaikka ei ole varaa maksaa jotain laskua, niin minulla ei ihan oikeasti ole yhtään ketään joka voisi auttaa. Joka halvatun tilanteessa täytyy aina vaan yksin jaksaa ja pärjätä. Kateellisena katsoin lapsena vierestä, kun toiset puhuivat mitä kaikkea kivaa olivat tehneet äitinsä tai sukunsa kanssa jne.
Hitto kun tästä kierteestä ei vaan millään pääse pois. Pääsisi edes sinne terapiaan, mutta kun siihenkään ei ole varaa.
Niin saa. Mulla ei taustalla ole poikkeuksellinen köyhyys (alempaa keskiluokkaa oltiin), mutta muuten mun lapsuuteni ei ollut kyllä millään tavalla normaali. Tosi jännä juttu, että erilaisista lähtökohdista ponnistaneet ikätoverini ovat paljon pienemmällä vaivalla onnistuneet kaikilla mahdollisilla tavoilla elämässään paremmin kuin minä, vaikka minä olen heihin verrattuna nähnyt moninkertaisesti vaivaa esimerkiksi sosiaalisten suhteiden muodostamiseen. En onnistunut pääsemään mukaan tähän yhteiskuntaan lukuisten sellaisten vaikeuksien takia, joista heillä ei ollut tietoakaan ja joihin en oikeasti voinut itse mitenkään vaikuttaa, mutta silti on ihan omaa syytäni varmaan sekin. Muutenhan menestyjillä voisi vaikka hajota illuusio siitä, että ihan itse ovat kaiken luoneet eikä tuurilla ole mitään tekemistä ollut sen kanssa.
Sinä et voi tietää millaisia ongelmia ja vastoinkäymisiä niillä toisilla on elämässään ollut. En usko, että kenenkään elämä sujuu tosta noin vainvaivaa näkemättä. Toiset vaan ei tee ponnisteluistaan niin suurta numeroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moi, oon kärsiny koko elämäni yksinäisyydestä ja masentuneisuudesta myös. Se on tosi perseestä, mut sä voit vaikuttaa sun omaan elämääsi ja vointiisi.
Heti alkuun tossa on kriisipuhelimen numero jos oikeasti on niin synkkä olo et meinaa tehdä jotain peruuttamatonta: 010 195 202 ja se on tältä saitilta https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-e…;
Sit tässä on lyhyt lista miten olen itse saanut parannettua mun elämää.
1. Varmista että perusasiat on kunnossa eli syö aamiainen, lounas ja päivällinen, käy ulkona, käy suihkussa, pue puhtaat vaatteet ja sijaa vuode. Vie roskat. Pyri saamaan noin 8 tunnin yöunet. (Tää voi tuntuu tosi tyhmältä, mut huonoimmillani mä en tehny noista mitään ja vaan se et pidin noista perusjutuista huolta paransi mun oloa huomattavasti.)
2. Hae apua jostain. Varaa aika lääkäriltä jos on semmonen tunne että masentaa tai ahdistaa ja yritä sitä kautta päästä juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja sitten kelan kuntouttavaan psykoterapiaan. Jos tarviit enemmän tekemistä etkä tunne itseäsi niin lamaantuneeksi niin koita päästä sosiaalityöntekijän puheille esim työkkärin kautta, jos olet työtön.
3. Soita kavereille ja muille läheisille ja yritä saada viettää aikaa heidän kanssaan. Tässä minua auttoi se kun kerroin suoraan tilanteestani ja siitä että tarvitsin seuraa. Tässä kannattaa varautua siihen että kaikki eivät osaa ottaa tällaista vastaan. Itselläni kuitenkin natsasi ja sain kahden kaverin kanssa järjestettyä niin, että vietän heidän kanssaan aikaa säännöllisesti.
4. Noniin, sit se kumppani. Mä oon kokeillu tinderiä ja melkein kaikkia noita suomalaisia seuranhakupalstoja mitä netistä löytyy. Testailin vähän aluksi ja kattelin millaisia ilmoituksia muut jättää ja tein oman. En saanut mitään yhteydenottoja. Se vähän vitutti, mutta googlailin asiaa ja löysin kaikennäkösiä blogeja aiheesta miten tehdään hyvä deittiprofiili ja miten kannattaa alottaa keskustelu tms.
Tein kunnon profiilin ja otatin itsestäni pari valokuvaa (puoli)ammattilaisella. Sitten mentiin kaverin kanssa ulos ja lavastettiin pari tilannetta niinkuin oltaisiin tekemässä jotain hauskaa ja se otti musta kuvan. Koska jos on vaan ollu kotona koko ajan niin ei ole semmosia kuvia olemassa. Olis hyvä ettei ole pelkkiä selfieitä.
Sitten parannellut profiilit nettiin ja kohta sitä pääsikin treffeille.
5. Mä kiinnostuin itteni kehittämisestä muutenkin kun luin noita deittioppaita ja yks tosi tärkee juttu, on et ihmiset haluaa olla mun kanssa paljon enemmän, kun haluan olla itseni kanssa enemmän. Eli kun mulla on hyvä olla itsekseni ja mun elämä on semmosta et pidän siitä niin jotenkin sitä tuntuu helpommin pääsevän treffeille ja tekemään muita juttuja sitten.
Eli tee asioita mistä tykkäät. Mä tykkään luonnossa olemisesta niin käyn kävelyillä metsissä ja puistoissa ja joskus istun ja juon termarista kahvia. Joku tommonen arkinen liikunta tekee myös tosi hyvää.
Tää on tosi köykänen lista mut nää jutut on auttanu mua niin paljon. Se on kurjaa sanoa toiselle et "lopeta valittaminen ja tee jotain" (eikä niin pitäis kenellekään maassa olevalle sanoa) mut se hyvä puoli elämässä on et voit itse tehdä asioita mitkä vaikuttaa sun oman elämän laatuun.
Loppuun vielä huomio, että tää ei ole mikään parin viikon juttu ollut vaan itsellä mennyt puoli vuotta ja projekti jatkuu yhä, koska paljon on vielä tehtävää. Mut ainoa asia mitä kadun on etten aloittanut puolta vuotta tai vuotta tai edes kuukautta aiemmin.
Se ei ole helppoa, mut ota pieniä askelia kerrallaan. Niin pieniä kuin tarvitsee.
Hyvää matkaa!
Sinulla on tässä tosi hyviä pointteja. Kiitos.
Palsta menee ihan juuri kiinni, joten en ehdi kaikkea kommentoida...
Kiitos enimmäkseen asiallisesta keskustelusta ja hyvistä neuvoista! Ja joo, itsekin olen 33-v. Ja tuntuu että koko elämä täysin levällään, ei mitään hajua mihin suuntaan pitäisi mennä. Eikä tuntunut seurustelukumppanin puute näin pahalle silloin kun olin vielä 26-v tai nuorempi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo. En minäkään jaksaisi. Tuttu tunne siis. Pitäisi perustaa joku yksinäisten hylkiöiden kommuuni varmaan.
Nettiin voitte perustaa ihan minkälaisen keskusteluryhmän haluatte. Esim. Faceen. Ei maksa muuta kuin vaivaa. Voi perustaa blogin tai podcastin, joka keskittyy yksinäisyyteen ja keskustella sielä. Voitte järjestää ihan minkälaisia tapahtumia ja tapaamisia haluatte. Jonkun vaan täytyisi aloittaa ja nähdä vaivaa sen sijaan, että odotetaan valmista ja valitetaan avllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo. En minäkään jaksaisi. Tuttu tunne siis. Pitäisi perustaa joku yksinäisten hylkiöiden kommuuni varmaan.
Nettiin voitte perustaa ihan minkälaisen keskusteluryhmän haluatte. Esim. Faceen. Ei maksa muuta kuin vaivaa. Voi perustaa blogin tai podcastin, joka keskittyy yksinäisyyteen ja keskustella sielä. Voitte järjestää ihan minkälaisia tapahtumia ja tapaamisia haluatte. Jonkun vaan täytyisi aloittaa ja nähdä vaivaa sen sijaan, että odotetaan valmista ja valitetaan avllä.
Edelleenkin, jos yksinäisyydestä puhuminen häiritsee, vaihda keskustelua.
Aika harva haluaa tulla yksinäisyyden kaapista julkisesti, koska tähän liittyy niin kova stigma.
Vierailija kirjoitti:
Olettekohan te toivottoman yksinäiset kaikki alle 30v? Kiitos jos kerrotte - oikeasti tahtoisin tietää.
Itse olin samanlainen. Mutta noin 30v (tai pikkusen päälle) oli suuri muutoksen raja monessa asiassa, myös yksinäisyydessä. Tarkoittaa sitä että enää en ole toivottoman yksinäinen, en enää samalla lailla aktiivisesti kärsi yksinäisyydestä. Nyt minä olen turtunut ja puutunut yksinäisyyteen. En enää jaksa kärsiä. Yksinäisyys on aina mukana mutta en välitä siitä. En edes yritä tehdä sille mitään (alle 30v epätoivoisena yritin kaikkeni). Yksinäisyys vain on pysyvä osa minua, yksinäisyys vain on minä - en enää taistele sitä vastaan, annan sen vain olla. Nyt osaan olla yksinäisyyden ja monen muunkin pulman kanssa rauhassa. Alle 30v en osannut olla koskaan rauhassa, olin aina levoton.
Mietin vain että onko muillakin samanlainen 30v "taikaraja"..?
Ymmärrän jos te toivottoman yksinäiset kaipaatte elämäänne ihmistä, esim. ihan vain halaamaan. Jos minä saisin elämääni ihmisen niin minä varmaan vain tahtoisin istua hiljaa hänen vierellään puistonpenkillä. Turha pelätä että tahtoisin vain seksiä tai hauskanpitoa tai lapsia tai parisuhdetta tms. Minä tahtoisin ihan vain istua hiljaa toisen ihmisen vierellä.
t. 33v mies
Tämä kirjoitus jotenkin kosketti, ihan kyyneleet tuli silmiin. Ihanasti kirjoitettu, toivon kaikkea hyvää sulle ja aivan varmana löydän Sen Oikean vielä.
Mistä päin aloittaja on?
Tarjolla olisi 31-vuotiaan miehen seuraa pk-seudulta.
En mitään romanssia lupaa, mutta ei sitään koskaan tiedä. Myös keskustelu ja kuunteleminen on varmasti tervetullutta : )
Voimme aloittaa yhteydenpidon viestittelyllä vaikka skypessä.
Onhan tää ihan syvältä. Seksiä ei neljään vuoteen. Halauksen taisin saada pari vuotta sitten. Ylipainoa on jonkun verran, mutta näkyy niitä kumppaneita itseäni isommillakin. Joku kumma vika mussa on :(
Alue: Aihe vapaa
Toisaalta..ei ne ystävät tai kaveritkaan sun laskujasi maksaisi. Eikä välttämättä puolisokaan, koska yhä useammin parisuhteissa maksetaan kaikki puoliksi. Lapsuudenperhettä tai sukua ei tietenkään voi kukaan saada enää aikuisena, jos sellaista (kunnollista) ei ole ollut lapsenakaan.