Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa tätä yksinäisyyttä
06.10.2018 |
Aikaisempi keskusteluni eiliseltä poistettiin, en tiedä mitä siellä kirjoitettiin kun piti koko ketju poistaa.
En vaan jaksa olla jatkuvasti yksin. En löydä parisuhdetta yhtään mistään. Kai tällä palstalla saa edes yksinäisyydestä keskustella? Ahdistaa ja itkettää jatkuvasti ja itsetuhoiset ajatukset on vaikea saada pois päältä...
Kommentit (91)
Vierailija kirjoitti:
Jos joku mies lähtisi tältä palstalta ajelemaan luoksesi nyt niin lopettaisit heti yhteydenpidon.
T: kirvesmurhaaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei omaa elämää kannata pilata sen takia, että ei kelpaa vastakkaiselle sukupuolelle romanttisessa mielessä. Elämässä on muitakin asioita, keskittyy niihin. Varmaan se kirpaisee, mutta ihan taatusti jokaisen elämässä on asioita, jotka voisi olla paremmin. Ei kannata jäädä just tähän asiaan pyörimään. Seuraa on muunkinlaista. Ihan varmasti ainakin yksinäisiä vanhuksia ja lemmikkejä jokaiselle.
Kannattaa päästä eroon siitä harhasta, että romanttinen rakkaus olisi joku täydellinen elämän täyttymys, joka ratkaisee kaikki ongelmat. Ei se ole. Yritä löytää muita keinoja, joilla vastata niihin tarpeisiin, jota kuvittelet parisuhteen täyttävän. Yleensä vaihtoehtoja löytyy.
Jokainen yksinäinen ihminen kokee sen yksinäisyyden eri tavalla.
Itse olen nykyään 33-vuotias. Minulla ei ole ikinä ollut yhtään kaveria. Koulussa oli toki koulukaverit. Mutta sitten kun koulu loppui, niin kaveritkin jäivät vaan pois elämästä.
Joskus 20-vuotiaana oikein tyrkytin seuraani jatkuvasti ja etsin kaveriseuraa netistä yms. Joskus tapasinkin ihmisiä, mutta lopputulos oli aina se että olin yksin. Facebookkiin tein profiilin, että jos esim. entisiä koulukavereita kiinnostaisi tavata jne. Lopulta poisti facebook sivuni, koska kukaan ei edes tykännyt kuvistani.
Nykyään nautin yksinäisyydestäni. En edes halua tavata ketään. Matkustelen yksin, harrastan liikuntaa ja teen hyvää ruokaa. Olisi hirveää, jos mukana pitäisi roikottaa 10-hengen kaveriporukkaa. Saan ihan itse päättää kaikista asioista. Olen itsenäinen.
En häpeä sitä, että minulla ei ole yhtään ystävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekee mitä tahansa, niin aina on vääränlainen.
Sinulle ja monelle muulle on sanottu sata kertaa, että se riittää, että on oma itsensä. Viihtyy nahoissaan ja on tasapainossa ja tyytyväinen elämäänsä. Se näkyy päällepäin ja on muistakin kiinnostavaa. Ei se auta, että yrittää olla jotain muuta kuin mitä on.
Mitäs sitten, kun on ihan ok näkönen, kiva ja sosiaalinenkin, mutta silti yksinäinen?
En ymmärrä miksi aina oletetaan, että yksinäinen on vaan neljän seinän sisällä nyhjäävä myrtsinaama.
Pahinta yksinäisyyttä se kuulkaa on jos on ihmisten keskelläkin yksin. Ymmärrän ihan täysin niitä, jotka eivät halua harrastaa ja matkustaa yksin, koska harvinaista se on että sitä kautta ketään löytyisi. Puolisoa tai ystäviä.
Minä opiskelen, teen pätkätöitä, harrastan paljon ja yritän olla aktiivisesti monessa mukana. Ei se silti poista yksinäisyyttä. Kaverit kadonneet suhteisiinsa ja perhe-elämiinsä.
Karu fakta etten kelpaa miehille parisuhteeseen. Varmasti on ulkonäössä vikaa.
T: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni hyvä suhde alkaa just seksillä...?
Entä jos ei halua harrastaa seksiä täysin tuntemattoman kanssa? Siinä on naisen kannalta paljon isoja riskejä. Esimerkiksi ystäväni rais kat tiin. Entä jos ehkäisy pettää? Entä jos mies tartuttaa taudin (kondomi ei valitettavasti sekään suojaa täydellisesti taudeilta)? En edes usko että pystyisin himoitseman tuntematonta miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekee mitä tahansa, niin aina on vääränlainen.
Sinulle ja monelle muulle on sanottu sata kertaa, että se riittää, että on oma itsensä. Viihtyy nahoissaan ja on tasapainossa ja tyytyväinen elämäänsä. Se näkyy päällepäin ja on muistakin kiinnostavaa. Ei se auta, että yrittää olla jotain muuta kuin mitä on.
Mitäs sitten, kun on ihan ok näkönen, kiva ja sosiaalinenkin, mutta silti yksinäinen?
En ymmärrä miksi aina oletetaan, että yksinäinen on vaan neljän seinän sisällä nyhjäävä myrtsinaama.
Pahinta yksinäisyyttä se kuulkaa on jos on ihmisten keskelläkin yksin. Ymmärrän ihan täysin niitä, jotka eivät halua harrastaa ja matkustaa yksin, koska harvinaista se on että sitä kautta ketään löytyisi. Puolisoa tai ystäviä.
Mä taas en ymmärrä ihmisiä, jotka tuhlaavat ainutkertaisen elämänsä odottamiseen.
T. Yksin maailmalla reissaava
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ollut nähnyt ketään lähes kuukauteen paitsi tänään isäni pakotti mut lähtemään kauppaan kanssaan (osti mulle sitten ruokaa ja leffoja). Töissä toki käyn mutta mulla on oma työhuone joten työpäivän aikana saatan olla sanomatta sanaakaan. Ainoat sosiaaliset kontaktini ovat tämä palsta ja mitä nyt kaupassa tervehdin kassaa. Ensimmäisinä vuosina tää oli aivan kamalaa ja mietin vaan että miten mä pystyn ja kestän tätä yksinäisyyttä. Nyt kun tulee 10 vuotta täyteen, ei tunnu enää missään. Kaikkeen tottuu.
Miksi elät noin? Sehän on täysin oma valintasi.
Millä tavalla oma valintani? Joks jokaikinen entinen "ystäväni" on muuttanut kotikaupungistamme kuka ties minne, yhteydenpito nyt vaan jää aika helposti kun ei enää nähdä koskaan. Olin Tinderissä kolme vuotta, kymmeniä treffejä, yksikään ei johtanut lähellekkään mitään seurustelun tapaista. En saanut edes ystäviä, kaikki miehet halusivat kanssani vain seksisuhteen, ei kiitos. Töistä vaikea saada kavereita kun tosiaan en juuri ketään näe, on mulla parityökaveria mutta ovat +20 v vanhempia kuin minä.
No mikset tee mitä täällä on moni sanonut elikkä harrasta jotain, jossa tapaa ihmisiä. Mene mukaan marttoihin, sprään, mummon kammariin tai vaikka eläinsuojeluyhdistykseen, mikä vaan tuntuu kiinnistavalta. Jos ikinä et missään käy niin et kai mistään mitään ystäviä saa. Monilla harrastuksilla on innokkaita ja toimivia nettiyhteisöjä niin facessa kuin muillakin alustoilla . Etsi sopiva yhteisö johon ryhdyt osallistumaan. Esim neulojilla on useita kotimaisia ja kansainvälisiä yhteisöjä, joissa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monissa ryhmissä on myös kuukausittain tapaamisia ja muuta toimintaa ihan ir.
Tämä. Miksi herrajumala sentään linnoittaudut sinne kotiisi? Maailma on täynnä erilaista tekemistä. Jos tykkäät käsillä tekemisestä niin löytyy anarkistimartoista bujo-miitteihin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista, luontoon liittyvistä, eläinsuojeluun liittyvistä tai mistä tahansa asioista, niin varmasti löytyy yhdistyksiä, joissa voit tavata samanhenkisiä ihmisiä. Jos tykkäät liikunnasta niin katso onko Suomen Ladulla kotikunnassasi toimintaa, jos ei sillä ole niin ihan varmasti on monia muita yhteisöllisiä vaihtoehtoja. Jos hengelliset asiat kiinnostavat niin taatusti löytyy yhteisöllisiä tapahtumia.
Miten ihmeessä sinä kuvittelet tutustuvasi ihmisiin, jos et edes poistu kotoasi? Ja tuota "ylpeilyä" sillä kuinka ei työpäivänä edes puhu kenenkään kanssa en myöskään ymmärrä. Etenkään silloin, jos samainen ihminen kertoo kärsivänsä yksinäisyydestä. Mitä sitten, vaikka ne ihmiset ovat sinua vanhempia? Minun lähin kollegani on lapseni ikäinen ja silti olemme myös ystäviä emmekä vain kollegoita.
Minullakin pisti silmään tuo, että työkaverit on vanhempia... Kyllä sitä voi kaveerata ihan eri ikäistenkin ihmisten kanssa. Mun yhdessä työpaikassa työkaverinani oli yli 7-kymppinen mummo (itse tuolloin +30) ja meillä oli aina hauskat keskustelut töissä kahvitauoilla ja käytiin jonkun verran kyläilemässä toistemme kotona vapaa-ajallakin. Oli yllättävän paljonkin kaikenlaista yhteistä keskustelun aihetta yhteiskunnallisista asioista ihan arkisiin omiin juttuihin (ko. rouvan lapsenlapsi oli samaa ikäluokkaa kuin minun lapseni, niin niistäkin riitti juttua yms).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni hyvä suhde alkaa just seksillä...?
Olet varmaan se kommentoija, jonka mielestä palstamiehen pitäisi vaan lähteä ajamaan yksinäisen naisen luokse?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ollut nähnyt ketään lähes kuukauteen paitsi tänään isäni pakotti mut lähtemään kauppaan kanssaan (osti mulle sitten ruokaa ja leffoja). Töissä toki käyn mutta mulla on oma työhuone joten työpäivän aikana saatan olla sanomatta sanaakaan. Ainoat sosiaaliset kontaktini ovat tämä palsta ja mitä nyt kaupassa tervehdin kassaa. Ensimmäisinä vuosina tää oli aivan kamalaa ja mietin vaan että miten mä pystyn ja kestän tätä yksinäisyyttä. Nyt kun tulee 10 vuotta täyteen, ei tunnu enää missään. Kaikkeen tottuu.
Miksi elät noin? Sehän on täysin oma valintasi.
Millä tavalla oma valintani? Joks jokaikinen entinen "ystäväni" on muuttanut kotikaupungistamme kuka ties minne, yhteydenpito nyt vaan jää aika helposti kun ei enää nähdä koskaan. Olin Tinderissä kolme vuotta, kymmeniä treffejä, yksikään ei johtanut lähellekkään mitään seurustelun tapaista. En saanut edes ystäviä, kaikki miehet halusivat kanssani vain seksisuhteen, ei kiitos. Töistä vaikea saada kavereita kun tosiaan en juuri ketään näe, on mulla parityökaveria mutta ovat +20 v vanhempia kuin minä.
No mikset tee mitä täällä on moni sanonut elikkä harrasta jotain, jossa tapaa ihmisiä. Mene mukaan marttoihin, sprään, mummon kammariin tai vaikka eläinsuojeluyhdistykseen, mikä vaan tuntuu kiinnistavalta. Jos ikinä et missään käy niin et kai mistään mitään ystäviä saa. Monilla harrastuksilla on innokkaita ja toimivia nettiyhteisöjä niin facessa kuin muillakin alustoilla . Etsi sopiva yhteisö johon ryhdyt osallistumaan. Esim neulojilla on useita kotimaisia ja kansainvälisiä yhteisöjä, joissa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monissa ryhmissä on myös kuukausittain tapaamisia ja muuta toimintaa ihan ir.
Tämä. Miksi herrajumala sentään linnoittaudut sinne kotiisi? Maailma on täynnä erilaista tekemistä. Jos tykkäät käsillä tekemisestä niin löytyy anarkistimartoista bujo-miitteihin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista, luontoon liittyvistä, eläinsuojeluun liittyvistä tai mistä tahansa asioista, niin varmasti löytyy yhdistyksiä, joissa voit tavata samanhenkisiä ihmisiä. Jos tykkäät liikunnasta niin katso onko Suomen Ladulla kotikunnassasi toimintaa, jos ei sillä ole niin ihan varmasti on monia muita yhteisöllisiä vaihtoehtoja. Jos hengelliset asiat kiinnostavat niin taatusti löytyy yhteisöllisiä tapahtumia.
Miten ihmeessä sinä kuvittelet tutustuvasi ihmisiin, jos et edes poistu kotoasi? Ja tuota "ylpeilyä" sillä kuinka ei työpäivänä edes puhu kenenkään kanssa en myöskään ymmärrä. Etenkään silloin, jos samainen ihminen kertoo kärsivänsä yksinäisyydestä. Mitä sitten, vaikka ne ihmiset ovat sinua vanhempia? Minun lähin kollegani on lapseni ikäinen ja silti olemme myös ystäviä emmekä vain kollegoita.
Minullakin pisti silmään tuo, että työkaverit on vanhempia... Kyllä sitä voi kaveerata ihan eri ikäistenkin ihmisten kanssa. Mun yhdessä työpaikassa työkaverinani oli yli 7-kymppinen mummo (itse tuolloin +30) ja meillä oli aina hauskat keskustelut töissä kahvitauoilla ja käytiin jonkun verran kyläilemässä toistemme kotona vapaa-ajallakin. Oli yllättävän paljonkin kaikenlaista yhteistä keskustelun aihetta yhteiskunnallisista asioista ihan arkisiin omiin juttuihin (ko. rouvan lapsenlapsi oli samaa ikäluokkaa kuin minun lapseni, niin niistäkin riitti juttua yms).
Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi joku mummokaveri! Mistä saan mummokaverin?
T: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei omaa elämää kannata pilata sen takia, että ei kelpaa vastakkaiselle sukupuolelle romanttisessa mielessä. Elämässä on muitakin asioita, keskittyy niihin. Varmaan se kirpaisee, mutta ihan taatusti jokaisen elämässä on asioita, jotka voisi olla paremmin. Ei kannata jäädä just tähän asiaan pyörimään. Seuraa on muunkinlaista. Ihan varmasti ainakin yksinäisiä vanhuksia ja lemmikkejä jokaiselle.
Kannattaa päästä eroon siitä harhasta, että romanttinen rakkaus olisi joku täydellinen elämän täyttymys, joka ratkaisee kaikki ongelmat. Ei se ole. Yritä löytää muita keinoja, joilla vastata niihin tarpeisiin, jota kuvittelet parisuhteen täyttävän. Yleensä vaihtoehtoja löytyy.
Niin kai sitten.
Yritän parhaillaan päästä terapiaan, mutta se on taloudellisesti pätkätöitä tekevälle opiskelijalle hyvin haastavaa. Kelakorvausten jälkeen jää edelleen käsittämätön summa maksettavaksi.
Jaah, täällä on taas nämä sosiaalisesti supertaitavat elämässä menestyjät luennoimassa, miten yksinäisyys on vaan itestä kiinni ja oma vika. Musta tuollainen ei kyllä kerro kuin heikosta empatiakyvystä. Jos harrastukseen tms. lähteekin mukaan, niin ei se ole mikään tae siitä, että sieltä saa kavereita. Monilla on vieläpä mt-ongelmia jne., jotka entisestään vaikeuttavat ystävyyssuhteiden muodostamista, mutta varmaan nekin ovat näiden täydellisten menestyjien mielestä pelkästään oma syy ja jostain ihme asenteesta kiinni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaah, täällä on taas nämä sosiaalisesti supertaitavat elämässä menestyjät luennoimassa, miten yksinäisyys on vaan itestä kiinni ja oma vika. Musta tuollainen ei kyllä kerro kuin heikosta empatiakyvystä. Jos harrastukseen tms. lähteekin mukaan, niin ei se ole mikään tae siitä, että sieltä saa kavereita. Monilla on vieläpä mt-ongelmia jne., jotka entisestään vaikeuttavat ystävyyssuhteiden muodostamista, mutta varmaan nekin ovat näiden täydellisten menestyjien mielestä pelkästään oma syy ja jostain ihme asenteesta kiinni?
Näinhän se on, että oma vika kaikki.
Itse olen kasvanut perheessä jossa ollut vakavia mielenterveysongelmia, köyhyyttä jne. En todellakaan koe että olisin esimerkiksi opiskelujani aloittaessa ollut samalla viivalla kuin keskiverto nuori aikuinen. Toiset saa ihan oikeasti paremmat eväät elämään jo syntymästään lähtien. Jos vaikka ei ole varaa maksaa jotain laskua, niin minulla ei ihan oikeasti ole yhtään ketään joka voisi auttaa. Joka halvatun tilanteessa täytyy aina vaan yksin jaksaa ja pärjätä. Kateellisena katsoin lapsena vierestä, kun toiset puhuivat mitä kaikkea kivaa olivat tehneet äitinsä tai sukunsa kanssa jne.
Hitto kun tästä kierteestä ei vaan millään pääse pois. Pääsisi edes sinne terapiaan, mutta kun siihenkään ei ole varaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaah, täällä on taas nämä sosiaalisesti supertaitavat elämässä menestyjät luennoimassa, miten yksinäisyys on vaan itestä kiinni ja oma vika. Musta tuollainen ei kyllä kerro kuin heikosta empatiakyvystä. Jos harrastukseen tms. lähteekin mukaan, niin ei se ole mikään tae siitä, että sieltä saa kavereita. Monilla on vieläpä mt-ongelmia jne., jotka entisestään vaikeuttavat ystävyyssuhteiden muodostamista, mutta varmaan nekin ovat näiden täydellisten menestyjien mielestä pelkästään oma syy ja jostain ihme asenteesta kiinni?
Näinhän se on, että oma vika kaikki.
Itse olen kasvanut perheessä jossa ollut vakavia mielenterveysongelmia, köyhyyttä jne. En todellakaan koe että olisin esimerkiksi opiskelujani aloittaessa ollut samalla viivalla kuin keskiverto nuori aikuinen. Toiset saa ihan oikeasti paremmat eväät elämään jo syntymästään lähtien. Jos vaikka ei ole varaa maksaa jotain laskua, niin minulla ei ihan oikeasti ole yhtään ketään joka voisi auttaa. Joka halvatun tilanteessa täytyy aina vaan yksin jaksaa ja pärjätä. Kateellisena katsoin lapsena vierestä, kun toiset puhuivat mitä kaikkea kivaa olivat tehneet äitinsä tai sukunsa kanssa jne.
Hitto kun tästä kierteestä ei vaan millään pääse pois. Pääsisi edes sinne terapiaan, mutta kun siihenkään ei ole varaa.
Niin saa. Mulla ei taustalla ole poikkeuksellinen köyhyys (alempaa keskiluokkaa oltiin), mutta muuten mun lapsuuteni ei ollut kyllä millään tavalla normaali. Tosi jännä juttu, että erilaisista lähtökohdista ponnistaneet ikätoverini ovat paljon pienemmällä vaivalla onnistuneet kaikilla mahdollisilla tavoilla elämässään paremmin kuin minä, vaikka minä olen heihin verrattuna nähnyt moninkertaisesti vaivaa esimerkiksi sosiaalisten suhteiden muodostamiseen. En onnistunut pääsemään mukaan tähän yhteiskuntaan lukuisten sellaisten vaikeuksien takia, joista heillä ei ollut tietoakaan ja joihin en oikeasti voinut itse mitenkään vaikuttaa, mutta silti on ihan omaa syytäni varmaan sekin. Muutenhan menestyjillä voisi vaikka hajota illuusio siitä, että ihan itse ovat kaiken luoneet eikä tuurilla ole mitään tekemistä ollut sen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ollut nähnyt ketään lähes kuukauteen paitsi tänään isäni pakotti mut lähtemään kauppaan kanssaan (osti mulle sitten ruokaa ja leffoja). Töissä toki käyn mutta mulla on oma työhuone joten työpäivän aikana saatan olla sanomatta sanaakaan. Ainoat sosiaaliset kontaktini ovat tämä palsta ja mitä nyt kaupassa tervehdin kassaa. Ensimmäisinä vuosina tää oli aivan kamalaa ja mietin vaan että miten mä pystyn ja kestän tätä yksinäisyyttä. Nyt kun tulee 10 vuotta täyteen, ei tunnu enää missään. Kaikkeen tottuu.
Miksi elät noin? Sehän on täysin oma valintasi.
Millä tavalla oma valintani? Joks jokaikinen entinen "ystäväni" on muuttanut kotikaupungistamme kuka ties minne, yhteydenpito nyt vaan jää aika helposti kun ei enää nähdä koskaan. Olin Tinderissä kolme vuotta, kymmeniä treffejä, yksikään ei johtanut lähellekkään mitään seurustelun tapaista. En saanut edes ystäviä, kaikki miehet halusivat kanssani vain seksisuhteen, ei kiitos. Töistä vaikea saada kavereita kun tosiaan en juuri ketään näe, on mulla parityökaveria mutta ovat +20 v vanhempia kuin minä.
No mikset tee mitä täällä on moni sanonut elikkä harrasta jotain, jossa tapaa ihmisiä. Mene mukaan marttoihin, sprään, mummon kammariin tai vaikka eläinsuojeluyhdistykseen, mikä vaan tuntuu kiinnistavalta. Jos ikinä et missään käy niin et kai mistään mitään ystäviä saa. Monilla harrastuksilla on innokkaita ja toimivia nettiyhteisöjä niin facessa kuin muillakin alustoilla . Etsi sopiva yhteisö johon ryhdyt osallistumaan. Esim neulojilla on useita kotimaisia ja kansainvälisiä yhteisöjä, joissa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monissa ryhmissä on myös kuukausittain tapaamisia ja muuta toimintaa ihan ir.
Tämä. Miksi herrajumala sentään linnoittaudut sinne kotiisi? Maailma on täynnä erilaista tekemistä. Jos tykkäät käsillä tekemisestä niin löytyy anarkistimartoista bujo-miitteihin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista, luontoon liittyvistä, eläinsuojeluun liittyvistä tai mistä tahansa asioista, niin varmasti löytyy yhdistyksiä, joissa voit tavata samanhenkisiä ihmisiä. Jos tykkäät liikunnasta niin katso onko Suomen Ladulla kotikunnassasi toimintaa, jos ei sillä ole niin ihan varmasti on monia muita yhteisöllisiä vaihtoehtoja. Jos hengelliset asiat kiinnostavat niin taatusti löytyy yhteisöllisiä tapahtumia.
Miten ihmeessä sinä kuvittelet tutustuvasi ihmisiin, jos et edes poistu kotoasi? Ja tuota "ylpeilyä" sillä kuinka ei työpäivänä edes puhu kenenkään kanssa en myöskään ymmärrä. Etenkään silloin, jos samainen ihminen kertoo kärsivänsä yksinäisyydestä. Mitä sitten, vaikka ne ihmiset ovat sinua vanhempia? Minun lähin kollegani on lapseni ikäinen ja silti olemme myös ystäviä emmekä vain kollegoita.
Minullakin pisti silmään tuo, että työkaverit on vanhempia... Kyllä sitä voi kaveerata ihan eri ikäistenkin ihmisten kanssa. Mun yhdessä työpaikassa työkaverinani oli yli 7-kymppinen mummo (itse tuolloin +30) ja meillä oli aina hauskat keskustelut töissä kahvitauoilla ja käytiin jonkun verran kyläilemässä toistemme kotona vapaa-ajallakin. Oli yllättävän paljonkin kaikenlaista yhteistä keskustelun aihetta yhteiskunnallisista asioista ihan arkisiin omiin juttuihin (ko. rouvan lapsenlapsi oli samaa ikäluokkaa kuin minun lapseni, niin niistäkin riitti juttua yms).
Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi joku mummokaveri! Mistä saan mummokaverin?
T: ap
No ala käymään vaikka jossain martoissa (luulisi olevan melkein joka kaupungissa) tai vaikka jossain työväenopiston kurssilla. Itse kävin huovutuskurssin, niin siellä oli hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, myös mummoja. Ja oli hersyvät ja hauskat jutut niillä mummoillakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaah, täällä on taas nämä sosiaalisesti supertaitavat elämässä menestyjät luennoimassa, miten yksinäisyys on vaan itestä kiinni ja oma vika. Musta tuollainen ei kyllä kerro kuin heikosta empatiakyvystä. Jos harrastukseen tms. lähteekin mukaan, niin ei se ole mikään tae siitä, että sieltä saa kavereita. Monilla on vieläpä mt-ongelmia jne., jotka entisestään vaikeuttavat ystävyyssuhteiden muodostamista, mutta varmaan nekin ovat näiden täydellisten menestyjien mielestä pelkästään oma syy ja jostain ihme asenteesta kiinni?
Näinhän se on, että oma vika kaikki.
Itse olen kasvanut perheessä jossa ollut vakavia mielenterveysongelmia, köyhyyttä jne. En todellakaan koe että olisin esimerkiksi opiskelujani aloittaessa ollut samalla viivalla kuin keskiverto nuori aikuinen. Toiset saa ihan oikeasti paremmat eväät elämään jo syntymästään lähtien. Jos vaikka ei ole varaa maksaa jotain laskua, niin minulla ei ihan oikeasti ole yhtään ketään joka voisi auttaa. Joka halvatun tilanteessa täytyy aina vaan yksin jaksaa ja pärjätä. Kateellisena katsoin lapsena vierestä, kun toiset puhuivat mitä kaikkea kivaa olivat tehneet äitinsä tai sukunsa kanssa jne.
Hitto kun tästä kierteestä ei vaan millään pääse pois. Pääsisi edes sinne terapiaan, mutta kun siihenkään ei ole varaa.
Niin saa. Mulla ei taustalla ole poikkeuksellinen köyhyys (alempaa keskiluokkaa oltiin), mutta muuten mun lapsuuteni ei ollut kyllä millään tavalla normaali. Tosi jännä juttu, että erilaisista lähtökohdista ponnistaneet ikätoverini ovat paljon pienemmällä vaivalla onnistuneet kaikilla mahdollisilla tavoilla elämässään paremmin kuin minä, vaikka minä olen heihin verrattuna nähnyt moninkertaisesti vaivaa esimerkiksi sosiaalisten suhteiden muodostamiseen. En onnistunut pääsemään mukaan tähän yhteiskuntaan lukuisten sellaisten vaikeuksien takia, joista heillä ei ollut tietoakaan ja joihin en oikeasti voinut itse mitenkään vaikuttaa, mutta silti on ihan omaa syytäni varmaan sekin. Muutenhan menestyjillä voisi vaikka hajota illuusio siitä, että ihan itse ovat kaiken luoneet eikä tuurilla ole mitään tekemistä ollut sen kanssa.
Tuttu tunne tuo, ettei pääse mukaan yhteiskuntaan. Olisipa joku tehnyt lapsuudenperheestäni lastensuojeluilmoituksen, en tosin tiedä jos joku tekikin ja se ei säästösyistä mihinkään edennyt. Meidänkin perhe oli alempaa keskiluokkaa, varhaislapsuudessani kai pärjättiin ihan ok, sitten tuli lama, ja se vei pohjan kaikelta. Jouduin itse lapsena olemaan vanhemman roolissa parille nuoremmalle sisarukselle. Muistan sen hämmästyksen tunteen kun kotoa muutin pois, että vihdoin tarvitsi olla vastuussa vain itsestään. Mutta mitään apuja en kotoa saanut, ja äitini oikein kehuskeli miten ei aio auttaa yhtään mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ollut nähnyt ketään lähes kuukauteen paitsi tänään isäni pakotti mut lähtemään kauppaan kanssaan (osti mulle sitten ruokaa ja leffoja). Töissä toki käyn mutta mulla on oma työhuone joten työpäivän aikana saatan olla sanomatta sanaakaan. Ainoat sosiaaliset kontaktini ovat tämä palsta ja mitä nyt kaupassa tervehdin kassaa. Ensimmäisinä vuosina tää oli aivan kamalaa ja mietin vaan että miten mä pystyn ja kestän tätä yksinäisyyttä. Nyt kun tulee 10 vuotta täyteen, ei tunnu enää missään. Kaikkeen tottuu.
Miksi elät noin? Sehän on täysin oma valintasi.
Millä tavalla oma valintani? Joks jokaikinen entinen "ystäväni" on muuttanut kotikaupungistamme kuka ties minne, yhteydenpito nyt vaan jää aika helposti kun ei enää nähdä koskaan. Olin Tinderissä kolme vuotta, kymmeniä treffejä, yksikään ei johtanut lähellekkään mitään seurustelun tapaista. En saanut edes ystäviä, kaikki miehet halusivat kanssani vain seksisuhteen, ei kiitos. Töistä vaikea saada kavereita kun tosiaan en juuri ketään näe, on mulla parityökaveria mutta ovat +20 v vanhempia kuin minä.
No mikset tee mitä täällä on moni sanonut elikkä harrasta jotain, jossa tapaa ihmisiä. Mene mukaan marttoihin, sprään, mummon kammariin tai vaikka eläinsuojeluyhdistykseen, mikä vaan tuntuu kiinnistavalta. Jos ikinä et missään käy niin et kai mistään mitään ystäviä saa. Monilla harrastuksilla on innokkaita ja toimivia nettiyhteisöjä niin facessa kuin muillakin alustoilla . Etsi sopiva yhteisö johon ryhdyt osallistumaan. Esim neulojilla on useita kotimaisia ja kansainvälisiä yhteisöjä, joissa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monissa ryhmissä on myös kuukausittain tapaamisia ja muuta toimintaa ihan ir.
Tämä. Miksi herrajumala sentään linnoittaudut sinne kotiisi? Maailma on täynnä erilaista tekemistä. Jos tykkäät käsillä tekemisestä niin löytyy anarkistimartoista bujo-miitteihin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista, luontoon liittyvistä, eläinsuojeluun liittyvistä tai mistä tahansa asioista, niin varmasti löytyy yhdistyksiä, joissa voit tavata samanhenkisiä ihmisiä. Jos tykkäät liikunnasta niin katso onko Suomen Ladulla kotikunnassasi toimintaa, jos ei sillä ole niin ihan varmasti on monia muita yhteisöllisiä vaihtoehtoja. Jos hengelliset asiat kiinnostavat niin taatusti löytyy yhteisöllisiä tapahtumia.
Miten ihmeessä sinä kuvittelet tutustuvasi ihmisiin, jos et edes poistu kotoasi? Ja tuota "ylpeilyä" sillä kuinka ei työpäivänä edes puhu kenenkään kanssa en myöskään ymmärrä. Etenkään silloin, jos samainen ihminen kertoo kärsivänsä yksinäisyydestä. Mitä sitten, vaikka ne ihmiset ovat sinua vanhempia? Minun lähin kollegani on lapseni ikäinen ja silti olemme myös ystäviä emmekä vain kollegoita.
Minullakin pisti silmään tuo, että työkaverit on vanhempia... Kyllä sitä voi kaveerata ihan eri ikäistenkin ihmisten kanssa. Mun yhdessä työpaikassa työkaverinani oli yli 7-kymppinen mummo (itse tuolloin +30) ja meillä oli aina hauskat keskustelut töissä kahvitauoilla ja käytiin jonkun verran kyläilemässä toistemme kotona vapaa-ajallakin. Oli yllättävän paljonkin kaikenlaista yhteistä keskustelun aihetta yhteiskunnallisista asioista ihan arkisiin omiin juttuihin (ko. rouvan lapsenlapsi oli samaa ikäluokkaa kuin minun lapseni, niin niistäkin riitti juttua yms).
Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi joku mummokaveri! Mistä saan mummokaverin?
T: ap
No ala käymään vaikka jossain martoissa (luulisi olevan melkein joka kaupungissa) tai vaikka jossain työväenopiston kurssilla. Itse kävin huovutuskurssin, niin siellä oli hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, myös mummoja. Ja oli hersyvät ja hauskat jutut niillä mummoillakin.
Huovutuskurssi kuulostaa oikeasti ja aidosti hyvälle idealle, kiitos! Olen jopa joskus huovuttanut, ainakin neulahuovutus oli muistaakseni mukavaa.
Minäkään en ole päässyt yhteiskuntaan mukaan. Mitään, mitä yritän, ei suju.
Lapsuuteni oli aika kamala, ja kasvoin siihen etten ole mitään verrattuna muihin, ja että olen oikeastaan aika kamala ihmiseksi. Luunappeja, tukistuksia, henkistä väkivaltaa, turvattomuutta, yksinäisyyttä... niistä oli lapsuuteni tehty.
Muistan, etten ala-asteella osannut olla muiden kanssa. En jotenkin tajunnut sanomattomia sääntöjä, ja kun rikoin niitä, sain kuulla kunniani. Yläasteella aloin lintsata, kun pelkäsin niin älyttömän paljon tunneilla oloa ja sitä, että en osaa, en pysty keskittymään. Jouduin kiusatuksi. Kotona olin paljon yksin. Ei ollut ketään, kelle puhua pahasta olostaan, eikä ketään, kuka olisi koskaan sanonut mitään kannustavaa. Minulla oli kaksi-kolme kaveria, joita pidin ystävinä, mutta kun peruskoulu loppui, ja muut itsestäänselvästi jatkoivat opintoja ja minä en, tipuin lopullisesti kärryiltä.
Minua ei siis kukaan patistanut kouluun. Ja koska olin ollut opinnoissa niin surkea, en edes päässyt ensin mihinkään jatkokoulupaikkaan. Se lisäsi häpeän tunnetta ja masennusta. Siihen päälle vielä lukuisat hylkäyskokemukset kavereiden ja vanhempien taholta ja avot! Tässä ollaan. "Kiitos" ihan hirveästi kaikille elämässäni olleille aikuisille, jotka ette välittäneet vaan potkitte henkisesti maahan joka kerta kun uskalsin jotain kysyä/sanoa/haaveilla/yrittää. Vanhemmat, sukulaiset, opettajat ja se ensimmäisen poikaystävän äiti, joka välitti poikansa kautta tiedon, ettei suostu tapaamaan minua ja etten ole tervetullut heille, koska "ei sinun kaltaisistasi koskaan voi tietää". Olen siis adoptoitu JA eroperheen lapsi. Kiitos, kiitos, kiitos.
Alue: Aihe vapaa
No niin, nyt tämä toinen keskusteluni on kanssa muuttunut ihmeelliseksi vänkäämiseksi. Olisipa minullakin isä, joka hakisi minut kotoa ja veisi ihmisten ilmoille. Tai edes vakituinen työpaikka. Tai edes joku kiinnekohta elämässä.
Harmi ettei tähän nykyiseen asuntoon saa hankkia koiraa.