Sinä, jolla ei ole ystäviä tai on vain vähän ystäviä

Mulla oli aina melko paljon kavereita, tuttuja, juttelu- ja hengailuseuraa. Muutama ystäväkin aina. Paitsi nyt.

Paikkakunta ja elämäntilanne on vaihtunut aina välillä. Kun olin baareissa viihtyvä kaupunkilaissinkku, menossa mukana oli aina kavereita. Kun perheellistyin, muutin maaseudulle ja lopetin yöelämässä luuhaamisen, sosiaaliset kanssakäymiset muuttivat hurjan paljon muotoaan.

Tapaan eri tilanteissa paljon tuttuja, joiden kanssa vaihdan muutaman sanan pintapuolisesti. Ystävät ovat jääneet vähälle huomiolle ja hengenheimolaiset kaukana. Nyt haluan keskittyä enemmän lapsieni kanssa olemiseen, enkä juurikaan ehdi antaa aikaani muille. Kaveeraan eniten naapuruston eläkeläisten kanssa nykyään.. En oikein jaksa syttyä mistään jonninjoutavista pintailmiöistä.

Olen aina viihtynyt erinomaisesti myös itsekseni. Tunnen harvakseltaan olevani aivan yksin maailmassa, mutta huomattavasti harvemmin kuin silloin, kun mulla oli vilkas sosiaalinen elämä.

Koen tutustumisvaiheen kamalan työlääksi. Pitäisi jaksaa puhua itselleen ihan yhdentekevistä aiheista. Hymyillä hulluna, vaikka oikeasti on pokerinaama. Olla iloinen, vaikka oikeasti on melankoliaan taipuvainen. Todella kuluttavaa esittää jotain, mitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua enää aloittaa alusta. Ei sitä, että ensin on kivaa ja tehdään kaikenlaista, tutustaan ja jutellaan kaikesta ja sitten PAM! Jotain tapahtuu, ja syy on aina minun. En jaksa tuijottaa peiliin ja miettiä, että mikään mikä minussa on, ei loppu pelissä kelpaakaan. Aina jotain liikaa tai liian vähän. Aina se suhde menee siihen, että minä kuuntelen, mutta en tule kuulluksi, ja sitten huomaan että aina on joku tärkeämpi tullut tilalle.

Ei siinä, en halua olla kenenkään ainoa kaveri ja ainoa bestis. Mutta kai sitä saisi toivoa, että olisi ollut silti toisille tärkeä?

Olen luonteeltaani pohtiva ja looginen, avarakatseinen, esteettinen, iloinenkin. Näen maailmassa kaiken pahan lisäksi myös paljon hyvää, ja näen ihmisissä hyvää myös. En teeskentele, mutta osaan kyllä olla sanomatta asioita väärillä hetkillä, tai en sano ollenkaan. En puhu muista pahaa, koska koko peruskoulun ajan sain kokea ulkopuolelle jättämistä ja juoruilua. Olisin huumorintajuinen ja spontaani, tekisin mielelläni paljon juttuja. Mutta yksin en enää jaksa.

Minulla on mies ja pieniä lapsia. Ei vanhempia, ja hyvin etäiset välit sisaruksiin joiden kanssa en ole koskaan elänyt tavallista arkea saman katon alla. En ole työelämässä ja opiskelen etänä. Tämä tarkoittaa todella yksinäistä elämää. Huomaan, etten enää halua jutella edes niiden tuttujen kanssa. Ajattelen, että mitä väliä, ei kannata. Että jos nyt avaan suuni, se toinen näkee minussa jotain huonoa tai pitää jonain mitä en ole. Ehkä siis olen alkanut uudestaan pelätä ihmisiä, kuten kouluaikoina pelkäsin.

Miksi on niin tärkeää olla muille tärkeä? Kuinka tärkeitä muut ovat sinulle, siis yksilöinä? Vai onko niin, että haluat olla tärkeä jollekulle, ihan sama kenelle, koska niillä muilla ei ole sinulle väliä. Mutta kun toiset suhtautuvat sinuun samoin, se loukkaakin.

On luonnollista haluta merkitä. Mutta eikö sen voisi saavuttaa muutenkin kun ystävien kautta, jospa tekisi jotakin merkittävää. Olisi vaikka vapaaehtoistyössä.

Myönnän, ettei tuo kuvio avaudu minulle lainkaan, sinulla on puoliso ja lapsia, näille olet aidosti tärkeä.

Nämä ihmiset olivat tärkeitä. Kunnes kävi ilmi, että heille minä olin kakkosvaihtoehto, terapeutti tai jotain muuta mitä ei sitten tykättykään. Ehkä en osannut selittää sitä tarpeeksi hyvin arvasin kyllä, että siihen tartutaan, kun joku uskaltaa sanoa ääneen sen, että toivoo että olisi jollekin ystävälle tärkeä.

Ja turha väittää, että takerruin kenenkään, koska nyt otin tämän tärkeys-asian esille. En takertunut. Kunhan yritin ystävystyä.

Eli kenelläkään ei voi olla kahta ystävää, koska tuolloin väkisin joku tulee toiselle sijalle. Jep jep.

Vierailija kirjoitti:

Koen tutustumisvaiheen kamalan työlääksi. Pitäisi jaksaa puhua itselleen ihan yhdentekevistä aiheista. Hymyillä hulluna, vaikka oikeasti on pokerinaama. Olla iloinen, vaikka oikeasti on melankoliaan taipuvainen. Todella kuluttavaa esittää jotain, mitä ei ole.

Kuka pakottaa feikkaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua enää aloittaa alusta. Ei sitä, että ensin on kivaa ja tehdään kaikenlaista, tutustaan ja jutellaan kaikesta ja sitten PAM! Jotain tapahtuu, ja syy on aina minun. En jaksa tuijottaa peiliin ja miettiä, että mikään mikä minussa on, ei loppu pelissä kelpaakaan. Aina jotain liikaa tai liian vähän. Aina se suhde menee siihen, että minä kuuntelen, mutta en tule kuulluksi, ja sitten huomaan että aina on joku tärkeämpi tullut tilalle.

Ei siinä, en halua olla kenenkään ainoa kaveri ja ainoa bestis. Mutta kai sitä saisi toivoa, että olisi ollut silti toisille tärkeä?

Olen luonteeltaani pohtiva ja looginen, avarakatseinen, esteettinen, iloinenkin. Näen maailmassa kaiken pahan lisäksi myös paljon hyvää, ja näen ihmisissä hyvää myös. En teeskentele, mutta osaan kyllä olla sanomatta asioita väärillä hetkillä, tai en sano ollenkaan. En puhu muista pahaa, koska koko peruskoulun ajan sain kokea ulkopuolelle jättämistä ja juoruilua. Olisin huumorintajuinen ja spontaani, tekisin mielelläni paljon juttuja. Mutta yksin en enää jaksa.

Minulla on mies ja pieniä lapsia. Ei vanhempia, ja hyvin etäiset välit sisaruksiin joiden kanssa en ole koskaan elänyt tavallista arkea saman katon alla. En ole työelämässä ja opiskelen etänä. Tämä tarkoittaa todella yksinäistä elämää. Huomaan, etten enää halua jutella edes niiden tuttujen kanssa. Ajattelen, että mitä väliä, ei kannata. Että jos nyt avaan suuni, se toinen näkee minussa jotain huonoa tai pitää jonain mitä en ole. Ehkä siis olen alkanut uudestaan pelätä ihmisiä, kuten kouluaikoina pelkäsin.

Miksi on niin tärkeää olla muille tärkeä? Kuinka tärkeitä muut ovat sinulle, siis yksilöinä? Vai onko niin, että haluat olla tärkeä jollekulle, ihan sama kenelle, koska niillä muilla ei ole sinulle väliä. Mutta kun toiset suhtautuvat sinuun samoin, se loukkaakin.

On luonnollista haluta merkitä. Mutta eikö sen voisi saavuttaa muutenkin kun ystävien kautta, jospa tekisi jotakin merkittävää. Olisi vaikka vapaaehtoistyössä.

Myönnän, ettei tuo kuvio avaudu minulle lainkaan, sinulla on puoliso ja lapsia, näille olet aidosti tärkeä.

Nämä ihmiset olivat tärkeitä. Kunnes kävi ilmi, että heille minä olin kakkosvaihtoehto, terapeutti tai jotain muuta mitä ei sitten tykättykään. Ehkä en osannut selittää sitä tarpeeksi hyvin arvasin kyllä, että siihen tartutaan, kun joku uskaltaa sanoa ääneen sen, että toivoo että olisi jollekin ystävälle tärkeä.

Ja turha väittää, että takerruin kenenkään, koska nyt otin tämän tärkeys-asian esille. En takertunut. Kunhan yritin ystävystyä.

Eli kenelläkään ei voi olla kahta ystävää, koska tuolloin väkisin joku tulee toiselle sijalle. Jep jep.

Enpä missään sanonut noin (ensimmäisessä viestissä jopa sanoin ihan muuta, mutta ettepä te niitä lue. Pääasia että saa olla ilkeä).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen tutustumisvaiheen kamalan työlääksi. Pitäisi jaksaa puhua itselleen ihan yhdentekevistä aiheista. Hymyillä hulluna, vaikka oikeasti on pokerinaama. Olla iloinen, vaikka oikeasti on melankoliaan taipuvainen. Todella kuluttavaa esittää jotain, mitä ei ole.

Kuka pakottaa feikkaamaan?

Ei kukaan. Ja siksi ystävyyssuhteita ei pääse syntymäänkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua enää aloittaa alusta. Ei sitä, että ensin on kivaa ja tehdään kaikenlaista, tutustaan ja jutellaan kaikesta ja sitten PAM! Jotain tapahtuu, ja syy on aina minun. En jaksa tuijottaa peiliin ja miettiä, että mikään mikä minussa on, ei loppu pelissä kelpaakaan. Aina jotain liikaa tai liian vähän. Aina se suhde menee siihen, että minä kuuntelen, mutta en tule kuulluksi, ja sitten huomaan että aina on joku tärkeämpi tullut tilalle.

Ei siinä, en halua olla kenenkään ainoa kaveri ja ainoa bestis. Mutta kai sitä saisi toivoa, että olisi ollut silti toisille tärkeä?

Olen luonteeltaani pohtiva ja looginen, avarakatseinen, esteettinen, iloinenkin. Näen maailmassa kaiken pahan lisäksi myös paljon hyvää, ja näen ihmisissä hyvää myös. En teeskentele, mutta osaan kyllä olla sanomatta asioita väärillä hetkillä, tai en sano ollenkaan. En puhu muista pahaa, koska koko peruskoulun ajan sain kokea ulkopuolelle jättämistä ja juoruilua. Olisin huumorintajuinen ja spontaani, tekisin mielelläni paljon juttuja. Mutta yksin en enää jaksa.

Minulla on mies ja pieniä lapsia. Ei vanhempia, ja hyvin etäiset välit sisaruksiin joiden kanssa en ole koskaan elänyt tavallista arkea saman katon alla. En ole työelämässä ja opiskelen etänä. Tämä tarkoittaa todella yksinäistä elämää. Huomaan, etten enää halua jutella edes niiden tuttujen kanssa. Ajattelen, että mitä väliä, ei kannata. Että jos nyt avaan suuni, se toinen näkee minussa jotain huonoa tai pitää jonain mitä en ole. Ehkä siis olen alkanut uudestaan pelätä ihmisiä, kuten kouluaikoina pelkäsin.

Miksi on niin tärkeää olla muille tärkeä? Kuinka tärkeitä muut ovat sinulle, siis yksilöinä? Vai onko niin, että haluat olla tärkeä jollekulle, ihan sama kenelle, koska niillä muilla ei ole sinulle väliä. Mutta kun toiset suhtautuvat sinuun samoin, se loukkaakin.

On luonnollista haluta merkitä. Mutta eikö sen voisi saavuttaa muutenkin kun ystävien kautta, jospa tekisi jotakin merkittävää. Olisi vaikka vapaaehtoistyössä.

Myönnän, ettei tuo kuvio avaudu minulle lainkaan, sinulla on puoliso ja lapsia, näille olet aidosti tärkeä.

Ohis...mulla ainakin tuo vaikuttaa suoraan siihen, miten paljon viitsin nähdä vaivaa toisen vuoksi ja miten paljon viitsin antaa itsestäni toiselle. Esimerkkinä vaikkapa, että olen saanut kutsun juhannukseksi toisen kesämökille, niin mikäli en ole hänelle mitenkään tärkeä, ei hänellekään ole tärkeää, tulenko vai en. Hän ei siis pety, jos jätän menemättä.  Jos taas olen tälle toiselle tärkeä, hän pettyisi, jos en tulisikaan. Hänen juhannuskutsunsa olisi mulle juhannukseni vietossa sijalla 1, kun taas tuon ensimmäisen tyypin kutsu olisi jossain sijalla 20.

Tulin nuorena (21 v) äidiksi ja siinäpä jäi suurin osa vanhoista kavereista, ei ollut enää juurikaan yhteistä. Kaksi parasta kaveriani muutti kauas ja heilläkin tosiaan oli aivan eri elämäntilanne, joten siinäkin etääntyi, joskus harvakseltaan pidetään vielä yhteyttä.

Oli yllättävän vaikeaa löytää tasapainoista äitikaveria koska monet mammat suhtautuivat minuun nuivasti ja välttelevästi ja netin kautta löytämäni nuoret äidit vastasivat usein kaikkia hirveitä ennakkoluuloja taikka asuivat kaukana.

Nyt 25-vuotiaana olen vihdoin saanut yhden hyvän ystävän ja tutustunut muutamaan lapsen kaverin äitiin. Onhan minulla mies onneksi ollut koko ajan. Yksinäisyyden ollessa pahimmillaan koitin toki tavata ihmisiä harrastuksissa, mutta kyllä piti kiven ja kannon alta etsiä ihmistä, jonka kanssa klikkasi. Nuorilla sinkuilla on omat menonsa ja samassa tilanteessa olevat harvoin antoivat tilaisuutta tutustumiseen, nuori naama toimi hyvin karkottimena. Haastavaa oli nousta tuolta yksinäisyydestä, huh onneksi alan olla "oikean ikäinen" äidiksi.

Kiusattuna ja syrjittynä ala-asteelta saakka en oikein päässyt oppimaan normaaleja sosiaalisia taitoja. Huomaan, että vaikka joku aina joskus yrittääkin tutustua ja kaverustua kanssani, he monesti perääntyvät aika pian. Ehkä vaikutan torjuvalta tai viestitän muuten jotakin aivan muuta kuin olisi tarkoitukseni. Voi myös olla, että se "kiusatun aura" näkyy minussa edelleen.

Ystävyyssuhteet eivät ota syntyäkseen pitkälti siksi, että vaatimustasoni on korkea paitsi itseni myös toisten ihmisten suhteen. Jotta haluaisin viettää paljon aikaa jonkun ihmisen kanssa ja todella kaipaisin tämän seuraa, edellytän, että hän osoittaa minua kohtaan vastaavassa määrin luontaisesti tulevaa kunnioitusta ja huomaavaisia eleitä kuin minä häntä kohtaan. Viihdyn paljon paremmin yksinään kuin sellaisten ihmisten seurassa, jotka suhtautuvat asioihin ja toisiin ihmisiin aina hyvin suuripiirteisesti.

Väsyin jatkuvaan ilmaisena terapeuttina olemiseen. Huomasin, etten saa itse edes suunvuoroa. Tuli tilanne, että vastavuorisuus meni testiin. Ei löytynyt tai löytyi siis vain minun puoleltani. Ne ystävät on saaneet mennä vuosien mittaan. Olen vähän pettynyt, mutta pari hyvää ystävää jäi jäljelle. Vain yhtä tapaan vähän useammin, muut tututkin asuu kauempana. On aika yksinäistä, mutta täytyy sanoa, että henki kulkee paremmin kuin ennen, kun luulin, että oli ystäviä vaikkei ollutkaan.

Lapsena ja nuorena olin sosiaalinen ja oli paljon kavereita.  Lukion jälkeen meni useampi vuosi ennen kuin pääsin opiskelemaan. Lukio- ja muihin kouluaikaisiin kavereihin katkesi yhteys, kun muut lähtivät muualle opiskelemaan ja itse jumitin samalla paikkakunnalla.  Kuitenkin muutama ystävä kouluajoilta jäi, joiden kanssa olin läheinen.  

Jossakin kohtaa pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. En kuitenkaan muuttanut tänne paikkakunnalle, koska lähiopiskelua oli vain se muutaman kerran kuukaudessaa.   Oli kyllä sen verran tuttuja, että ryhmätyöt pystyi hoitaman ja juttelemaan opiskeluista ym. noin muuten.  Mutta mitään kavereita tai ystäviä en edes yrittänyt etsiä, ehkä senkin takia, kun aina koulupäivän jälkeen painelin takaisin kotipaikkakunnalle. 

Oikeastaan koko viimeiset kymmenen  vuotta kolmekymppiseksi asti olen enemmän tai vähemmän jännittänyt sosiaalisia tilanteita. Tämä oikeastaan iski kuin salama kirkkaalta taivaalta silloin kaksikymppisenä. Ehkä senkin takia, kun kesti ennen kuin pääsi opiskelemaan niin ei oikeastaan "luonnollisella tavalla" ollut edes mahdollisuutta tutustua uusiin ihmisiin. Ja sitten, kun se mahdollisuus oli niin jännitin tilanteita. 

Nämä vanhat ystävät olivat ainoat, jotka jäivät. En edes yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin tai paremminkin syventää tuttavuussuhteita. 

Nyt kolmekymppisenä toinen näistä läheisistä ystävistä on muuttanut kauas ja on kiireinen perhearjessa. Tähän toiseen katkaisin välit, koska reilun kymmenen vuoden jälkeen hän paljastuikin  aikamoiseksi käärmeeksi. 

Nyt olen siinä tilanteessa, että on oikeastaan enää poikaystävä ja satunnaisesti olen yhteydessä tähän kauempana asuvaan ystävään.  Kaipaisin hyviä, läheisiä ystäviä mutta tästä yhdestä menneestä ystävyssuhteesta jäi suoraan sanottuna pienimuotoiset traumat, joten en edes kovin mielellään tutustu uusiin ihmisiin.  En jotenkin jaksa sitä tutustumisvaihetta mutta luonnollisestikaan ystäviä ei voi saada ennen kuin on valmis syventämään tuttavuuksia mutta en taida itse olla siihen vielä valmis.  Olen ihan tyytyväinen nykytilanteeseen, vaikka se säälittävältä kuulostaakin.  Jossakin kohtaa toivon vielä saavani uusia ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Eihän täällä Suomessa kerkiä töiden jälkeen muuta tehdä kun ruoan, hoitaa lasten asiat ja nukkumaan että jaksaa taas seuraavan työpäivän. Missä välissä kerkeän nähdä ystäviä kun viikonloputkin menee pyykätessä, siivotessa ja ruokaa laittaessa ja levätessä että jaksaa taas painaa pitkää päivää seuraavan viikon..

Mitä jos pyhittäisit sen sunnuntain ihan vaan kokonaan olemiselle? Peset niitä pyykkejä sitten vaan kuutena päivänä viikossa ja ruokaakin teet lauantaina, niin suuren satsin, ettei sunnuntaina tarvitse enää tehdä ruokaa ja loput vaikka eineksiä? Siivota ehdit taas maanantaina tai tiistaina jne. Ehkä siinä silloin joskus klo 14 aikaan ehdit sunnuntaisin nähdä ystäviä tai vaikka ihan vaan puhua heidän kanssaan puhelimessa? Jotenkin ihan rennosti vaikka iltapäiväkahvilla kahvilassa.

Olen sosiaalinen, optimistinen ja hyväntuulinen. Minun on tosi helppo tutustua ihmisiin, helppo löytää puheenaiheita. Olen hyvä kuuntelija, vaikkakin tykkään myös itse kertoilla asioitani. Vaikka en olekaan aina ja kaikesta samaa mieltä muiden kanssa, minun on kuitenkin helppo ymmärtää muiden näkökantoja ja kokea empatiaa. Tulen toimeen kaiken ikäisten ihmisten kanssa ja pidän lähes kaikista kohtaamistani ihmisistä. Usein ihmiset kääntyvät puoleeni ongelmiensa kanssa ja sitten ottavat etäisyyttä, kun ongelmia ei enää ole. Tämä on hieman rasittavaa, koska en haluaisi olla vain ilmainen & henkilökohtainen life coach/terapeutti, vaan jakaa myös hyviä aikoja. Lisäksi tämä ongelmista tilittäminen on yksisuuntaista, eli oma roolini näissä aina on vain kuuntelija ja neuvoja. Työpaikoilla, harrastuksissa ja muuallakin minusta yleensä tykätään. En vain jostain syystä varsinaisesti päädy ystäviksi ihmisten kanssa. Eli jutellaan niitä näitä vaikka vain työpaikalla, mutta ei vapaa-ajalla kuitenkaan olla missään yhteyksissä. Itsekin välillä ihmettelen syytä ystävättömyyteeni.

Suurin syy on varmaan se, että olen introvertti ja todella huono pitämään ihmisiin yhteyttä. Toisaalta minulla ei ole koskaan ollutkaan ketään, jota olisin todella pitänyt ystävänä. Tutustun yleensä helposti ihmisiin ja saan nopeasti kavereita (esim. opiskelu- ja työpaikoissa), mutten ole ikinä löytänyt ystävää. Voi tietysti olla, että 'ystävä' merkitsee minulle muuta kuin suurimmalle osalle? Minusta ystävä on sellainen, jolle voi soittaa tai laittaa viestiä hölmöistäkin asioista, sellainen, jonka kanssa on sadan kilometrin mittainen WhatsApp-ketju ja jonka kanssa suhde säilyy, vaikka välimatka olisi pitkäkin.

Olen todella arka ottamaan ihmisiin yhteyttä, pelkään, että häiritsen. Onneksi minulla on sisarus, jonka kanssa olen paljon yhteydessä. Ilman häntä varmasti kärsisin tästä tilanteesta todella paljon. Vaikka viihdyn hyvin yksin, kaipaan kyllä joskus kovastikin ystävää. En piittaa isoista kaveriporukoista, vaan olisin onnellinen yhdestä tosiystävästä. Minulla on parisuhde ja ihania lemmikkieläimiä, eli yksinäinen en ole. Mutta joskus ikävöin ystävää niin paljon, että sattuu! Olisi joku, jolle kertoa niistä asioista, joista miehen kanssa ei voi tai halua puhua. Joku, jonka kanssa viettää tyttöjen pyjamailtaa tai vaikka lähteä ulos yhdessä... Yli kolmekymppisenä lapsettomana introverttinä ystävän löytäminen on kuitenkin aivan mahdoton tehtävä! Kaikilla tuntuu jo olevan ystäviä, osalla liikaakin, tai sitten elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että tuttavuus jää pinnalliseksi.