Sinä, jolla ei ole ystäviä tai on vain vähän ystäviä

En tiedä mitä teen väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen olen: älykäs, idealistinen, optimistinen, ahdistunut, empaattinen, velvollisuudentuntoinen, rauhallinen ja looginen esteetikko. Ei kaikkein helpoin kombo!

Millainen on looginen esteetikko? Vai tarkoitatko, että ajattelet ja toimit loogisesti, mutta esteettiset arvot ovat sinulle myös tärkeitä? Luettelosi kuvaa minuakin aika hyvin, vaikka en taida olla kovin älykäs. Haluaisin olla, mutta ei minulla erityisen hyvin leikkaa. Tietenkin voimme pohtia laajaltikin, mitä "älykäs" tarkoittaa, mutta ehkä tällä kertaa on viisainta pidättäytyä sanan arkisen käytön melko epämääräisesti määrittyvässä merkityksessä.

Suurempi ongelma viestissäsi on se, että minusta luettelosi kertoo hyvin kiinnostavasta persoonasta, jonka arvelisin olen helppo löytää ystäviä. En minä näe siinä mitään sellaista, mikä eristäisi kovinkaan monesta. Lopulta voi tietenkin kysyä, miten nuo ominaisuudet ilmenevät käytännössä. Seuraavissa näkökulmissa en halua loukata tai esittää väitteitä Sinusta, vaan tuoda esiin näkökulmia. Älykkyys voi ilmetä pisteliäänä tapana arvostella toisten toimintaa. Sinällään näkökulmat voivat olla oikeita, mutta pisteliäisyydellä harvoin saavuttaa muuta kuin torjuntaa. Idealismi voi olla jonkun mielestä taivaanrannanmaalailua, ja kuitenkaan mikään uusi ei viriä ilman edes jonkin tasoista idealismia. Optimismin on vaikea kuvitella ärsyttävän muita kuin kyynisiä pessimistejä - ja heitä ei pidä sekoittaa realisteihin. Empatia kai harvoin vähentää ystäviä. Vaikka kai empatian varjolla voi ruveta liian tungettelevaksi muita kohtaan. Äh, en minä jaksa... yksittäinen persoonallisuuden piirre harvoin on sinällään haitallinen tai hyödyllinen, jos ei nyt puhuta psykopaattisuudesta. Jotkut ominaisuudet ovat eduksi yksissä tilanteissa, toiset toisissa.

Kyse on siitäkin kasvaako ihminen sellaisessa ympäristössä, jossa kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minä en ole tätä kokenut ja minun on siksikin vaikea suhtautua itseeni kovin hyväksyvästi. Se jättää ihmiseen jälkensä, kun koko lapsuus ja nuoruus hoetaan, että älä ole sellainen tai tällainen, ole jotain ihan muuta.

Minulla on sellainen lapsi, nyt jo aikuinen, joka ei ole tehnyt elämällään mitään siksi, koska hän on kokenut jo pienestä asti että hän tekee muiden mielestä kaiken väärin(vaikka tekee omasta mielestään oikein, ja kaikki muut ovat väärässä) Ei kuulemma kannata oikein mitään tehdä kun se ei koskaan kenelekään kelpaa kuitenkaan,

Hän nyt vain sattui syntymään sellaisella persoonalla, eikä oiennut vaikka kuinka kehuttiin ja kannustettiin, tarjottiin apua, kun sitä selkeästi tarvittiin (hänen mielestään hän ei koskaan tarvinnut apua) ja huomioitiin vahvuudet. Hän ei kuulemma ole missään hyvä, (on, mm. musiikillisesti todella lahjakas) eikä häntä kannustettu missään (kannustettiin, mutta ainoa kannustus joka olisi kelvannut olisi ollut se että ostetaan hänelle poni kerrostalon olohuoneeseen, vielä 13-vuotiaana) Eikä hän koskaan saanut mitään, mitä muut saivat, ja on siksi katkera kun ei häntä rakastettu. Hänellä oli kaikki se mitä muillakin ikätovereilla "kuuluu"olla, mutta koska emme pystyneet muuttaa maalle isoon taloon joka olisi täynnä eläimiä joita hän hoitaisi, niin hän ei ole kuulemma saanut mitään. 

Suhtaudun siis tosiaankin epäilevästi nykyään kaikkiin jotka sanovat että lapsuudenkoti oli niin huono, ja siksi minulla ei edelleenkään ole asiaa x. 

Perheellinen

Naimisissa yli 15v

Ikää vajaa 40v.

Työssäkäyvä

Korkeakoulutettu

Harrastan moottoripyöriä ja autoja..

Asun Helsingissä.

Huomasin jo yläasteikäisenä, ettei kavereita ”tartu”. Suhteet pysyivät niin kauan kasassa, kun itse jaksoin pitää niitä yllä.

Kun lopetin yhteydenpidon, hiipui kaverisuhdekin. Joka kerta.

Olen tottunut olemaan yksin, elämäni ensimmäiset 15v asuin maalla, eikä lähistöllä asunut ketään ikäisiäni. Nettiä ei juuri kenellekään kotikäytössä ollut. Kännykät teki tuloaan, osalla luokkatovereista sellainen jo oli.

Polkupyörällä ei viitsinyt lähimmälle kirkolle (25km) joka päivää polkea. Siihen aikaan ei tullut kuuloonkaan, että vanhemmat olisivat lapsia ajeluttaneet pitkin kyliä huvikseen..

Päivät pitkän olin siis kotona itsekseni, koulun jälkeen. Viikonloppuisinkaan en missään käynyt.

Nyt aikuisena työelämässä tulen oikein hyvin toimeen eri ihmisten kanssa, jutellaan ja nauretaan paljon.

Jostain syystä ei tässäkään iässä ystäviä tartu. Töissä ollaan kavereita, mutta työajan ulkopuolella ei kukaan pidä yhteyttä muissa kuin työasioissa.

Kävin amkn uudelleen tässä jokunen vuosi sitten, siellä sama juttu. Kouluaikana sosiaaliseerataan, koulun jälkeen ei..

Emmätiiä, kai mä olen niin mulqqu, ettei kukaan halua olla mun kanssa tekemisissä enempää kuin on pakko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen olen: älykäs, idealistinen, optimistinen, ahdistunut, empaattinen, velvollisuudentuntoinen, rauhallinen ja looginen esteetikko. Ei kaikkein helpoin kombo!

Millainen on looginen esteetikko? Vai tarkoitatko, että ajattelet ja toimit loogisesti, mutta esteettiset arvot ovat sinulle myös tärkeitä? Luettelosi kuvaa minuakin aika hyvin, vaikka en taida olla kovin älykäs. Haluaisin olla, mutta ei minulla erityisen hyvin leikkaa. Tietenkin voimme pohtia laajaltikin, mitä "älykäs" tarkoittaa, mutta ehkä tällä kertaa on viisainta pidättäytyä sanan arkisen käytön melko epämääräisesti määrittyvässä merkityksessä.

Suurempi ongelma viestissäsi on se, että minusta luettelosi kertoo hyvin kiinnostavasta persoonasta, jonka arvelisin olen helppo löytää ystäviä. En minä näe siinä mitään sellaista, mikä eristäisi kovinkaan monesta. Lopulta voi tietenkin kysyä, miten nuo ominaisuudet ilmenevät käytännössä. Seuraavissa näkökulmissa en halua loukata tai esittää väitteitä Sinusta, vaan tuoda esiin näkökulmia. Älykkyys voi ilmetä pisteliäänä tapana arvostella toisten toimintaa. Sinällään näkökulmat voivat olla oikeita, mutta pisteliäisyydellä harvoin saavuttaa muuta kuin torjuntaa. Idealismi voi olla jonkun mielestä taivaanrannanmaalailua, ja kuitenkaan mikään uusi ei viriä ilman edes jonkin tasoista idealismia. Optimismin on vaikea kuvitella ärsyttävän muita kuin kyynisiä pessimistejä - ja heitä ei pidä sekoittaa realisteihin. Empatia kai harvoin vähentää ystäviä. Vaikka kai empatian varjolla voi ruveta liian tungettelevaksi muita kohtaan. Äh, en minä jaksa... yksittäinen persoonallisuuden piirre harvoin on sinällään haitallinen tai hyödyllinen, jos ei nyt puhuta psykopaattisuudesta. Jotkut ominaisuudet ovat eduksi yksissä tilanteissa, toiset toisissa.

Kyse on siitäkin kasvaako ihminen sellaisessa ympäristössä, jossa kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minä en ole tätä kokenut ja minun on siksikin vaikea suhtautua itseeni kovin hyväksyvästi. Se jättää ihmiseen jälkensä, kun koko lapsuus ja nuoruus hoetaan, että älä ole sellainen tai tällainen, ole jotain ihan muuta.

Minulla on sellainen lapsi, nyt jo aikuinen, joka ei ole tehnyt elämällään mitään siksi, koska hän on kokenut jo pienestä asti että hän tekee muiden mielestä kaiken väärin(vaikka tekee omasta mielestään oikein, ja kaikki muut ovat väärässä) Ei kuulemma kannata oikein mitään tehdä kun se ei koskaan kenelekään kelpaa kuitenkaan,

Hän nyt vain sattui syntymään sellaisella persoonalla, eikä oiennut vaikka kuinka kehuttiin ja kannustettiin, tarjottiin apua, kun sitä selkeästi tarvittiin (hänen mielestään hän ei koskaan tarvinnut apua) ja huomioitiin vahvuudet. Hän ei kuulemma ole missään hyvä, (on, mm. musiikillisesti todella lahjakas) eikä häntä kannustettu missään (kannustettiin, mutta ainoa kannustus joka olisi kelvannut olisi ollut se että ostetaan hänelle poni kerrostalon olohuoneeseen, vielä 13-vuotiaana) Eikä hän koskaan saanut mitään, mitä muut saivat, ja on siksi katkera kun ei häntä rakastettu. Hänellä oli kaikki se mitä muillakin ikätovereilla "kuuluu"olla, mutta koska emme pystyneet muuttaa maalle isoon taloon joka olisi täynnä eläimiä joita hän hoitaisi, niin hän ei ole kuulemma saanut mitään. 

Suhtaudun siis tosiaankin epäilevästi nykyään kaikkiin jotka sanovat että lapsuudenkoti oli niin huono, ja siksi minulla ei edelleenkään ole asiaa x. 

Et taida kovin paljon pitää lapsestasi? Sellainen vaikutelma tekstistäsi välittyy. Ehkä hän on kokenut samoin.

En halua liikaa ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole enää oikeastaan yhtään ystävää. Olen kamalan epävarma, ajattelen että ihmiset eivät ole kiinnostuneita minusta ja jos vaikka soitan jollekin, on se heidän vaivaamista. Olen äärimmäisen introvertti ja viihdyn yksin. Väsyn sosiaalisissa tilanteissa ja VIHAAN small talkia enkä osaa pitää keskustelua yllä.

Joskus asia surettaa. Kukaan ei soita ja kysy mitä kuuluu äitiäni lukuunottamatta. Kavereiden kanssa juhlimassa olen ollut viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Syntymäpäivinä kukaan ei onnittele, mieskin yleensä unohtaa. Jos menemme joskus avopuolison kanssa naimisiin, kukaan ei järjestä minulle polttareita jne jne.

Kaikki sosiaaliset kontaktini vapaa ajalla tulevat miehen laajan ystäväpiirin kautta. Omia ystäviä minulla ei ole.

Suosittelen, että hankit ystäviä.

Jos menetät miehesi tavalla tai toisella, jäät aivan yksin. Puhun kokemuksesta.

Ystävyyssuhteita on vaikea luoda, jos hätätilanne on jo päällä, eli on ypöyksin.

Silloin ei ole parhaimmillaan vaan takertuu epätoivoissaan kehen hyvänsä.

Joo, tiedostan tämän kyllä. Minulle ei ystävien hankkiminen kuitenkaan ole helppoa, niin kuin arvata ehkä saattaa. Muutenhan niitä kai olisi. En edes tiedä mistä niitä lähtisi hankkimaan, ja miten. Olen suurimman osan elämästä ollut ilman ystäviä, lapsena ja nuorenakin oli parhaimmillaankin vain ihan muutama ihminen jota kutsuin ystäväksi.

Mä en jaksa ihmisiä. Suurinosa valehtelee tai yrittää manipuloida, pelaavat jotain ihmeellisiä ihmissuhdepelejä. Olen sosiaalinen ihminen, mutta pääsen toteuttamaan tätä puolta työssäni. Vapaa-ajalla haluan olla enemmän omassa rauhassa.

Omasta valinnastani olen valinnut elää muutaman läheisen, rakkaan kanssa. Mä olen tyytyväinen, että saan olla "omassa rauhassa".

Olen mielestäni oikeasti hyvä ystävä, vaikka itse sanonkin. Luotettava, hyvä kuuntelija, empaattinen, välittävä ja sellainen, joka oikeasti arvostaa ystäviä ja ystävyyttä. Aikaa ja halua panostaa ystävyyssuhteisiin myös löytyisi. Ja olen oikeasti huumorintajuinen ja aika hauskakin, toki riippuen keneltä kysytään, kaikilla ei huumorintajut tietenkään natsaa.

Ongelma tuntuu olevan, että koska olen epävarma ja ujo, ihmiset eivät anna mulle mahdollisuutta eivätkä tutustu muhun kunnolla. En siis uskalla heti uusien ihmisten kanssa olla sellainen kun olen eli hyvät puoleni eivät tule esille. Olen siis kyllä oletettavasti ihan ystävällisen ja kiltin oloinen, mutta vaikutan varmaan maailman tylsimmältä ihmiseltä, josta ei saa mitään irti. Se johtuu huonosta itsetunnostani ja sosiaalisten tilanteiden pelon sekä paniikkihäiriön aiheuttamasta jännityksestä, jotka taas ovat tulleet mulle mm. kiusaamisen ja terveysongelmien myötä.

Ahdistaa ja surettaa tämä yksinäisyys :( Moneen vuoteen mulla ei ole ollut ketään läheistä ystävää ja kavereitakin vain pari, joiden kanssa nähdään joskus ja jouluna.

N27

Minulla on 4 erittäin hyvää ystävää, kaikki asuvat eri paikkakunnalla ja olemme yhteydessä lähinnä Whatsappin kautta. Tapaan yhtä ystävää ehkä kerran kuussa ja muita muutaman kerran vuodessa. En koskaan soittele kellekään, enkä erityisemmin pidä siitä, että minulle soitetaan. En koe olevani yksinäinen, enkä kaipaa ystäviä luokseni, vaikka tietysti viihdyn heidän kanssaan silloin kun tapaamme.  Ne tapaamiset ovat aina kohokohtia, joita suunnitellaan pitkään. Ystävyys ei katkea siihen, ettei joka päivä olla yhteyksissä. Se jatkuu tavatessa ikään kuin mitään eroa ei olisi ollutkaan. Turhia tuttuja en kaipaa.

Minulla on niin paljon omaa puuhaa, etten jaksaisi enkä ehtisi enempää ihmisiä. Töissä joudun olemaan ihmisten kanssa, kotona lepään ja teen omia juttuja. En oikein "näe" ihmisiä ympärilläni, enkä hakeudu ihmisten seuraan, paitsi työtehtävissä. En tunne ketään asuinpaikkakunnaltani, enkä nykyisin myöskään seurustele. Porukassa olen puhelias, naurava ja iloinen.

Ei ahdista tämä asia yhtään. Minä olen tämmöinen ja ne, jotka sen hyväksyvät ja ovat hyväksyneet, saavat hyvän ystävän. Varmaan hekin ovat aika samanlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 4 erittäin hyvää ystävää, kaikki asuvat eri paikkakunnalla ja olemme yhteydessä lähinnä Whatsappin kautta. Tapaan yhtä ystävää ehkä kerran kuussa ja muita muutaman kerran vuodessa. En koskaan soittele kellekään, enkä erityisemmin pidä siitä, että minulle soitetaan. En koe olevani yksinäinen, enkä kaipaa ystäviä luokseni, vaikka tietysti viihdyn heidän kanssaan silloin kun tapaamme.  Ne tapaamiset ovat aina kohokohtia, joita suunnitellaan pitkään. Ystävyys ei katkea siihen, ettei joka päivä olla yhteyksissä. Se jatkuu tavatessa ikään kuin mitään eroa ei olisi ollutkaan. Turhia tuttuja en kaipaa.

Minulla on niin paljon omaa puuhaa, etten jaksaisi enkä ehtisi enempää ihmisiä. Töissä joudun olemaan ihmisten kanssa, kotona lepään ja teen omia juttuja. En oikein "näe" ihmisiä ympärilläni, enkä hakeudu ihmisten seuraan, paitsi työtehtävissä. En tunne ketään asuinpaikkakunnaltani, enkä nykyisin myöskään seurustele. Porukassa olen puhelias, naurava ja iloinen.

Ei ahdista tämä asia yhtään. Minä olen tämmöinen ja ne, jotka sen hyväksyvät ja ovat hyväksyneet, saavat hyvän ystävän. Varmaan hekin ovat aika samanlaisia.

Hmm. Mun mielestä 4 hyvää ystävää on jo aika paljon. 1-2 on vähän..

Olen introvertti ja huono keksimään puhuttavaa. En osaa jutella vieraille, ellei vastapuoli ole suulas ja helposti lähestyttävä. Siispä ihmisiin tutustuminen on minimaalista.

Olen myös huono "tyrkyttämään" itseäni: vaikka tutustuisin tuttavatasolla johonkuhun, en uskalla lähteä syventämään tuttavuutta ja pyytää ketään vaikkapa kahvittelemaan. En luota siihen, että ihmiset haluaisivat tutustua minuun, joten en halua saattaa ketään kiusalliseen tilanteeseen tyrkyttämällä seuraani. Ettei sitten selän takana ajatella, että voi ei miten se ei huomannut, ettei meillä ole yhteistä säveltä jne.

Olen myös laiska pitämään yhteyttä jo olemassa oleviin ystäviini. En oikein jaksa nähdä ketään ja tykkään olla kotona itsekseni ja lapsen kanssa. Ystävien tapaaminen tuntuu aina pieneltä operaatiolta, ja kaikilla on nykyään niin kiire, että yhteydenpito jää senkin takia vähäiseksi.

Yksi syy on sekin, etten viihdy porukassa. En tunne isommassa porukassa oloani kotoisaksi, alan pelätä sanomisiani ja jännitän liikaa. Olen parhaimmillani ihmisten kanssa kahden kesken. Tämän takia en ole koskaan ollut osa kaveriporukkaa, vaan minulla on yksittäisiä kavereita sieltä täältä.

Siinä nyt joitakin syitä.

Monet sekoittaa termit, se että et ole seurallinen, eli et viihdy ihmisten kanssa tai kaipaa kenenkään seuraa, ei tarkoita sitä, että et osaisi olla sosiaalinen.

Moni kyllä osaa sosiaaliset taidot ja pärjää hyvin ryhmässä ymv, mutta ei välttämättä ole seurallinen.

Itse olen tälläinen, tulen ihmisten kanssa hyvin juttuun, työni puolestakin olen tekemisissä ihmisten kanssa, mutta en todellakaan kaipaa kenenkään seuraa, olen vapaa-aikana mielummin yksin tai perheen kanssa ja teen omia juttuja ja harrastuksia.

On minulla muutama ystävä, mutta onneksi he ovat vähän samanlaisia.

Aika on sellainen asia, että todellakaan ala tuhlaamaan sitä jossain baarissa tai illanistujaisissa, booring!!! 

Ei en ole siis lainkaan seurallinen,  mutta sosiaaliset taidot osaan hyvin! 

Ensinnäkin viihdyn yksin: minulla on paljon mielekästä tekemistä, jossa muiden läsnäolo on lähinnä häiriöksi. 

Toiseksi en oikein pidä itseäni hyvänä ystävänä ja siksi haluan ikään kuin säästää muut itseltäni. Esimerkiksi jos koulussa sama ihminen alkoi tulla liian usein viereen, oli pakko vaihtaa paikkaa ennen kuin hän joutuisi tajuamaan, millainen oikeasti olen. 

Lisäksi olen tuttavapiiristä huomannut, että "ystävyyteen" liittyy usein myös kadehtimista, loukkaantumista, pettymistä ja siipeilyä. En jaksaisi olla mukana sellaisessa.

Minulla on hyvä perhe, ja se riittää. Joskus vain harmittaa tilanne lasten kannalta. Heillä voisi olla elämässä paremmat lähtökohdat, jos vanhemmilla olisi laajempi sosiaalinen verkosto. 

Olen sosiaalinen ja kukaan ei varmaankadn edes uskoisi ettei minulla ole käytännössä ainuttakaan todellista ystävää eikä oikeastaan ollenkaan kavereitakaan.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli väkivallan vahvasti sävyttämää ja en koskaan usko, että kukaan oikeasti pitää minusta. En viitsi häiritä ketään puheluilla tms. koska ajattelen aina ettei kukaan kuitenkaan halua kuulla minusta.

Nuoruudessani minulla oli paljonkin ystäviä, mutta aika vei... He menivät naimisiin, muuttivat muualle. Nykyään olen 55-vuotias, eikä oikeastaan yhtään ystävää. Työkavereita on, ihan kaveruussuhteina, ei he mulle kylään tule. Kodistani jo huomaan sen, ettei ole ketään, kenen vuoksi edes siivota - ei miestä, ei lapsia. Mietin tuossa jo, kukahan mahtaa aikanaan arkkuani kantaa - pitääkö kantajat palkata?

Ilves kirjoitti:

Nuoruudessani minulla oli paljonkin ystäviä, mutta aika vei... He menivät naimisiin, muuttivat muualle. Nykyään olen 55-vuotias, eikä oikeastaan yhtään ystävää. Työkavereita on, ihan kaveruussuhteina, ei he mulle kylään tule. Kodistani jo huomaan sen, ettei ole ketään, kenen vuoksi edes siivota - ei miestä, ei lapsia. Mietin tuossa jo, kukahan mahtaa aikanaan arkkuani kantaa - pitääkö kantajat palkata?

Ei arkunkantajat ole enää sinun huolesi.

Olen todella huono tutustumaan ihmisiin. En siis mene juttelemaan uusille opiskelutovereille tms. Ja jos minulle jutellaan niin vastaan vähäsanaisesti, sillä olen ujo.

Mutta viihdyn todella hyvin itsekseni, enkä kaipaakkaan ystäviä tai kavereita. On minulla joku ystävä, mutta häntä näen harvoin ja minulle olisi enemmän kuin ok nähdä vaikka vain kerran-pari vuodessa.

Olen paljon yksin mutten ikinä yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole enää oikeastaan yhtään ystävää. Olen kamalan epävarma, ajattelen että ihmiset eivät ole kiinnostuneita minusta ja jos vaikka soitan jollekin, on se heidän vaivaamista. Olen äärimmäisen introvertti ja viihdyn yksin. Väsyn sosiaalisissa tilanteissa ja VIHAAN small talkia enkä osaa pitää keskustelua yllä.

Joskus asia surettaa. Kukaan ei soita ja kysy mitä kuuluu äitiäni lukuunottamatta. Kavereiden kanssa juhlimassa olen ollut viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Syntymäpäivinä kukaan ei onnittele, mieskin yleensä unohtaa. Jos menemme joskus avopuolison kanssa naimisiin, kukaan ei järjestä minulle polttareita jne jne.

Kaikki sosiaaliset kontaktini vapaa ajalla tulevat miehen laajan ystäväpiirin kautta. Omia ystäviä minulla ei ole.

Suosittelen, että hankit ystäviä.

Jos menetät miehesi tavalla tai toisella, jäät aivan yksin. Puhun kokemuksesta.

Ystävyyssuhteita on vaikea luoda, jos hätätilanne on jo päällä, eli on ypöyksin.

Silloin ei ole parhaimmillaan vaan takertuu epätoivoissaan kehen hyvänsä.

Joo, tiedostan tämän kyllä. Minulle ei ystävien hankkiminen kuitenkaan ole helppoa, niin kuin arvata ehkä saattaa. Muutenhan niitä kai olisi. En edes tiedä mistä niitä lähtisi hankkimaan, ja miten. Olen suurimman osan elämästä ollut ilman ystäviä, lapsena ja nuorenakin oli parhaimmillaankin vain ihan muutama ihminen jota kutsuin ystäväksi.

Ei mahda mitään sitten.

Kukapa nyt sellaiseen rupeaisi mikä ei ole helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen olen: älykäs, idealistinen, optimistinen, ahdistunut, empaattinen, velvollisuudentuntoinen, rauhallinen ja looginen esteetikko. Ei kaikkein helpoin kombo!

Millainen on looginen esteetikko? Vai tarkoitatko, että ajattelet ja toimit loogisesti, mutta esteettiset arvot ovat sinulle myös tärkeitä? Luettelosi kuvaa minuakin aika hyvin, vaikka en taida olla kovin älykäs. Haluaisin olla, mutta ei minulla erityisen hyvin leikkaa. Tietenkin voimme pohtia laajaltikin, mitä "älykäs" tarkoittaa, mutta ehkä tällä kertaa on viisainta pidättäytyä sanan arkisen käytön melko epämääräisesti määrittyvässä merkityksessä.

Suurempi ongelma viestissäsi on se, että minusta luettelosi kertoo hyvin kiinnostavasta persoonasta, jonka arvelisin olen helppo löytää ystäviä. En minä näe siinä mitään sellaista, mikä eristäisi kovinkaan monesta. Lopulta voi tietenkin kysyä, miten nuo ominaisuudet ilmenevät käytännössä. Seuraavissa näkökulmissa en halua loukata tai esittää väitteitä Sinusta, vaan tuoda esiin näkökulmia. Älykkyys voi ilmetä pisteliäänä tapana arvostella toisten toimintaa. Sinällään näkökulmat voivat olla oikeita, mutta pisteliäisyydellä harvoin saavuttaa muuta kuin torjuntaa. Idealismi voi olla jonkun mielestä taivaanrannanmaalailua, ja kuitenkaan mikään uusi ei viriä ilman edes jonkin tasoista idealismia. Optimismin on vaikea kuvitella ärsyttävän muita kuin kyynisiä pessimistejä - ja heitä ei pidä sekoittaa realisteihin. Empatia kai harvoin vähentää ystäviä. Vaikka kai empatian varjolla voi ruveta liian tungettelevaksi muita kohtaan. Äh, en minä jaksa... yksittäinen persoonallisuuden piirre harvoin on sinällään haitallinen tai hyödyllinen, jos ei nyt puhuta psykopaattisuudesta. Jotkut ominaisuudet ovat eduksi yksissä tilanteissa, toiset toisissa.

Kyse on siitäkin kasvaako ihminen sellaisessa ympäristössä, jossa kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minä en ole tätä kokenut ja minun on siksikin vaikea suhtautua itseeni kovin hyväksyvästi. Se jättää ihmiseen jälkensä, kun koko lapsuus ja nuoruus hoetaan, että älä ole sellainen tai tällainen, ole jotain ihan muuta.

Minulla on sellainen lapsi, nyt jo aikuinen, joka ei ole tehnyt elämällään mitään siksi, koska hän on kokenut jo pienestä asti että hän tekee muiden mielestä kaiken väärin(vaikka tekee omasta mielestään oikein, ja kaikki muut ovat väärässä) Ei kuulemma kannata oikein mitään tehdä kun se ei koskaan kenelekään kelpaa kuitenkaan,

Hän nyt vain sattui syntymään sellaisella persoonalla, eikä oiennut vaikka kuinka kehuttiin ja kannustettiin, tarjottiin apua, kun sitä selkeästi tarvittiin (hänen mielestään hän ei koskaan tarvinnut apua) ja huomioitiin vahvuudet. Hän ei kuulemma ole missään hyvä, (on, mm. musiikillisesti todella lahjakas) eikä häntä kannustettu missään (kannustettiin, mutta ainoa kannustus joka olisi kelvannut olisi ollut se että ostetaan hänelle poni kerrostalon olohuoneeseen, vielä 13-vuotiaana) Eikä hän koskaan saanut mitään, mitä muut saivat, ja on siksi katkera kun ei häntä rakastettu. Hänellä oli kaikki se mitä muillakin ikätovereilla "kuuluu"olla, mutta koska emme pystyneet muuttaa maalle isoon taloon joka olisi täynnä eläimiä joita hän hoitaisi, niin hän ei ole kuulemma saanut mitään. 

Suhtaudun siis tosiaankin epäilevästi nykyään kaikkiin jotka sanovat että lapsuudenkoti oli niin huono, ja siksi minulla ei edelleenkään ole asiaa x. 

Et taida kovin paljon pitää lapsestasi? Sellainen vaikutelma tekstistäsi välittyy. Ehkä hän on kokenut samoin.

Ei. Kyseessä on syntymässä saadut pään rakennuspalikat. Tätä sinä et tiedä, koska sinulla on sellainen kokemus että kaikki muuttuu kullaksi kun joku MUU vain tekee edessäsi kaiken oikein.

En kai osaa esittää. Sanon mitä ajattelen.