Sinä, jolla ei ole ystäviä tai on vain vähän ystäviä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen olen: älykäs, idealistinen, optimistinen, ahdistunut, empaattinen, velvollisuudentuntoinen, rauhallinen ja looginen esteetikko. Ei kaikkein helpoin kombo!

Millainen on looginen esteetikko? Vai tarkoitatko, että ajattelet ja toimit loogisesti, mutta esteettiset arvot ovat sinulle myös tärkeitä? Luettelosi kuvaa minuakin aika hyvin, vaikka en taida olla kovin älykäs. Haluaisin olla, mutta ei minulla erityisen hyvin leikkaa. Tietenkin voimme pohtia laajaltikin, mitä "älykäs" tarkoittaa, mutta ehkä tällä kertaa on viisainta pidättäytyä sanan arkisen käytön melko epämääräisesti määrittyvässä merkityksessä.

Suurempi ongelma viestissäsi on se, että minusta luettelosi kertoo hyvin kiinnostavasta persoonasta, jonka arvelisin olen helppo löytää ystäviä. En minä näe siinä mitään sellaista, mikä eristäisi kovinkaan monesta. Lopulta voi tietenkin kysyä, miten nuo ominaisuudet ilmenevät käytännössä. Seuraavissa näkökulmissa en halua loukata tai esittää väitteitä Sinusta, vaan tuoda esiin näkökulmia. Älykkyys voi ilmetä pisteliäänä tapana arvostella toisten toimintaa. Sinällään näkökulmat voivat olla oikeita, mutta pisteliäisyydellä harvoin saavuttaa muuta kuin torjuntaa. Idealismi voi olla jonkun mielestä taivaanrannanmaalailua, ja kuitenkaan mikään uusi ei viriä ilman edes jonkin tasoista idealismia. Optimismin on vaikea kuvitella ärsyttävän muita kuin kyynisiä pessimistejä - ja heitä ei pidä sekoittaa realisteihin. Empatia kai harvoin vähentää ystäviä. Vaikka kai empatian varjolla voi ruveta liian tungettelevaksi muita kohtaan. Äh, en minä jaksa... yksittäinen persoonallisuuden piirre harvoin on sinällään haitallinen tai hyödyllinen, jos ei nyt puhuta psykopaattisuudesta. Jotkut ominaisuudet ovat eduksi yksissä tilanteissa, toiset toisissa.

Kyse on siitäkin kasvaako ihminen sellaisessa ympäristössä, jossa kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minä en ole tätä kokenut ja minun on siksikin vaikea suhtautua itseeni kovin hyväksyvästi. Se jättää ihmiseen jälkensä, kun koko lapsuus ja nuoruus hoetaan, että älä ole sellainen tai tällainen, ole jotain ihan muuta.

Minulla on sellainen lapsi, nyt jo aikuinen, joka ei ole tehnyt elämällään mitään siksi, koska hän on kokenut jo pienestä asti että hän tekee muiden mielestä kaiken väärin(vaikka tekee omasta mielestään oikein, ja kaikki muut ovat väärässä) Ei kuulemma kannata oikein mitään tehdä kun se ei koskaan kenelekään kelpaa kuitenkaan,

Hän nyt vain sattui syntymään sellaisella persoonalla, eikä oiennut vaikka kuinka kehuttiin ja kannustettiin, tarjottiin apua, kun sitä selkeästi tarvittiin (hänen mielestään hän ei koskaan tarvinnut apua) ja huomioitiin vahvuudet. Hän ei kuulemma ole missään hyvä, (on, mm. musiikillisesti todella lahjakas) eikä häntä kannustettu missään (kannustettiin, mutta ainoa kannustus joka olisi kelvannut olisi ollut se että ostetaan hänelle poni kerrostalon olohuoneeseen, vielä 13-vuotiaana) Eikä hän koskaan saanut mitään, mitä muut saivat, ja on siksi katkera kun ei häntä rakastettu. Hänellä oli kaikki se mitä muillakin ikätovereilla "kuuluu"olla, mutta koska emme pystyneet muuttaa maalle isoon taloon joka olisi täynnä eläimiä joita hän hoitaisi, niin hän ei ole kuulemma saanut mitään. 

Suhtaudun siis tosiaankin epäilevästi nykyään kaikkiin jotka sanovat että lapsuudenkoti oli niin huono, ja siksi minulla ei edelleenkään ole asiaa x. 

Et taida kovin paljon pitää lapsestasi? Sellainen vaikutelma tekstistäsi välittyy. Ehkä hän on kokenut samoin.

Ei. Kyseessä on syntymässä saadut pään rakennuspalikat. Tätä sinä et tiedä, koska sinulla on sellainen kokemus että kaikki muuttuu kullaksi kun joku MUU vain tekee edessäsi kaiken oikein.

Nice. Joku oikeasti kehtaa ääneen myöntää dissaavansa omaa lastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen olen: älykäs, idealistinen, optimistinen, ahdistunut, empaattinen, velvollisuudentuntoinen, rauhallinen ja looginen esteetikko. Ei kaikkein helpoin kombo!

Millainen on looginen esteetikko? Vai tarkoitatko, että ajattelet ja toimit loogisesti, mutta esteettiset arvot ovat sinulle myös tärkeitä? Luettelosi kuvaa minuakin aika hyvin, vaikka en taida olla kovin älykäs. Haluaisin olla, mutta ei minulla erityisen hyvin leikkaa. Tietenkin voimme pohtia laajaltikin, mitä "älykäs" tarkoittaa, mutta ehkä tällä kertaa on viisainta pidättäytyä sanan arkisen käytön melko epämääräisesti määrittyvässä merkityksessä.

Suurempi ongelma viestissäsi on se, että minusta luettelosi kertoo hyvin kiinnostavasta persoonasta, jonka arvelisin olen helppo löytää ystäviä. En minä näe siinä mitään sellaista, mikä eristäisi kovinkaan monesta. Lopulta voi tietenkin kysyä, miten nuo ominaisuudet ilmenevät käytännössä. Seuraavissa näkökulmissa en halua loukata tai esittää väitteitä Sinusta, vaan tuoda esiin näkökulmia. Älykkyys voi ilmetä pisteliäänä tapana arvostella toisten toimintaa. Sinällään näkökulmat voivat olla oikeita, mutta pisteliäisyydellä harvoin saavuttaa muuta kuin torjuntaa. Idealismi voi olla jonkun mielestä taivaanrannanmaalailua, ja kuitenkaan mikään uusi ei viriä ilman edes jonkin tasoista idealismia. Optimismin on vaikea kuvitella ärsyttävän muita kuin kyynisiä pessimistejä - ja heitä ei pidä sekoittaa realisteihin. Empatia kai harvoin vähentää ystäviä. Vaikka kai empatian varjolla voi ruveta liian tungettelevaksi muita kohtaan. Äh, en minä jaksa... yksittäinen persoonallisuuden piirre harvoin on sinällään haitallinen tai hyödyllinen, jos ei nyt puhuta psykopaattisuudesta. Jotkut ominaisuudet ovat eduksi yksissä tilanteissa, toiset toisissa.

Kyse on siitäkin kasvaako ihminen sellaisessa ympäristössä, jossa kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minä en ole tätä kokenut ja minun on siksikin vaikea suhtautua itseeni kovin hyväksyvästi. Se jättää ihmiseen jälkensä, kun koko lapsuus ja nuoruus hoetaan, että älä ole sellainen tai tällainen, ole jotain ihan muuta.

Minulla on sellainen lapsi, nyt jo aikuinen, joka ei ole tehnyt elämällään mitään siksi, koska hän on kokenut jo pienestä asti että hän tekee muiden mielestä kaiken väärin(vaikka tekee omasta mielestään oikein, ja kaikki muut ovat väärässä) Ei kuulemma kannata oikein mitään tehdä kun se ei koskaan kenelekään kelpaa kuitenkaan,

Hän nyt vain sattui syntymään sellaisella persoonalla, eikä oiennut vaikka kuinka kehuttiin ja kannustettiin, tarjottiin apua, kun sitä selkeästi tarvittiin (hänen mielestään hän ei koskaan tarvinnut apua) ja huomioitiin vahvuudet. Hän ei kuulemma ole missään hyvä, (on, mm. musiikillisesti todella lahjakas) eikä häntä kannustettu missään (kannustettiin, mutta ainoa kannustus joka olisi kelvannut olisi ollut se että ostetaan hänelle poni kerrostalon olohuoneeseen, vielä 13-vuotiaana) Eikä hän koskaan saanut mitään, mitä muut saivat, ja on siksi katkera kun ei häntä rakastettu. Hänellä oli kaikki se mitä muillakin ikätovereilla "kuuluu"olla, mutta koska emme pystyneet muuttaa maalle isoon taloon joka olisi täynnä eläimiä joita hän hoitaisi, niin hän ei ole kuulemma saanut mitään. 

Suhtaudun siis tosiaankin epäilevästi nykyään kaikkiin jotka sanovat että lapsuudenkoti oli niin huono, ja siksi minulla ei edelleenkään ole asiaa x. 

Et taida kovin paljon pitää lapsestasi? Sellainen vaikutelma tekstistäsi välittyy. Ehkä hän on kokenut samoin.

Ei. Kyseessä on syntymässä saadut pään rakennuspalikat. Tätä sinä et tiedä, koska sinulla on sellainen kokemus että kaikki muuttuu kullaksi kun joku MUU vain tekee edessäsi kaiken oikein.

Nice. Joku oikeasti kehtaa ääneen myöntää dissaavansa omaa lastaan.

Nice. Joku oikeasti kuvittelee tietävänsä asioista joista kirjoituksen perusteella näkyy heti ettei tiedä yhtään mitään. Very nice.

Olen sosiaalinen ja kai ihan kivaa seuraa, työpaikalla minusta tykätään. Tykkään itsekin ihmisistä. Taustallani on pitkä väkivaltainen suhde ja vaino, se on syönyt minua niin, että mieluiten kuitenkin jään kotiin kun minua pyydetään jonnekin. Välillä tsemppaan ja menen ja minulla on tosi kivaa, mutta kauhean usein en jaksa.

Minulla on 4 ystävää ja muutama kaveri. Oikeastaan pidän näitä ystäviäkin ehkä enemmän kavereina ja kavereita hyvinä tuttuina. Minulla on aina ollut kyllä kavereita ja ystäviä, mutta olen varmaan aika vaativa eli en päästä läheiseksi helposti ja otan helposti etäisyyttä. Olen huomannut, että useimmat antavat ystävyydessä enemmän anteeksi ja siksi heillä on ystäviä enemmän. En minäkään riitele tms mutta petyn, jos ystävä piikittelee tai on välinpitämätön. Olen ehkä siis liian herkkä. Katkaisen myös välit, jos ihminen on minulle liian usein ilkeä ja haastaa riitaa.

Olen myös hitaasti lämpiävä. Aikuisena se vaikeuttaa parempaa tutustumista. Tutustun siis pinnallisesti kyllä helposti ihmisiin, mutta toinen saa nähdä todella vaivaa, jotta uskallan alkaa aloitteelliseksi itsekin. Harvalla aikuisella on aikaa ja halua tällaiseen pitkälliseen ”lämmittelyyn”.

Toisaalta en kaipaa mitään laajaa ystäväpiiriä. Rasitun jos ystävyys vaatii perheen ohella liikaa aikaa tai vie muuten voimia. Samalla koen välillä yksinäisyyttä, josta osaan kyllä myös nauttia. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta oikeastaan ei ole. Paljon on samoja kokemuksia ja ajatuksia kuin aiemmissa kommenteissa. Osaan olla sosiaalinen ja useimmat pitävät minua hyvänä tyyppinä. Mutta tarvitsen silti paljon omaa rauhaa.

Minulla ei ole vanhempia (molemmat alkoholisoituneet) ja lisäksi minulla on sairaus, joka estää normaalin elämisen (esim. normaaleista illanvietoista jne. olen jäänyt pois, koska pelkään kipujen yllättävän kylässä).

Olin myös koulukiusattu koko peruskoulun, ja monet välttelivät siksi, etteivät joudu itsekin kohteiksi.

Jos joku Jkl asuva haluaa ystävän, laita viestiä :D

Me ollaan jotenkin erilaisia.

Tänäänkin ihmettelin töissä, kun työkaverit innostuivat tuttuun tapaan juttelemaan vieraan kanssa 2 tuntia työaikana täysin tyhjänpäiväistä potaskaa, mikä ainakin minulta unohtuisi suurinpiirtein saman tien sen jälkeen kun olisin lauseen suustani päästänyt. Vieras kuitenkin tasaisin väliajoin ja aina vain kovemmalla äänellä päästi röhönaurun "HAHAHAHA!" asiasta, joka ei saanut minun aivoissani juuri minkäänlaista reaktiota aikaiseksi. Itse jos olisin tuollaisen naurun päästänyt, niin olisin ollut kyllä silloin huumeiden tai lääkityksen vaikutuksen alaisena.

Ajattelinpahan vain, että mitähän vittua. Tähän käytetään taas kerran 2 tuntia työaikaa. Kuinkahan paljon extroverttien palkoista maksetaan tyhjästä paskanpuhumisesta, näin niin kuin yleisesti ajatellen.

En halua enää aloittaa alusta. Ei sitä, että ensin on kivaa ja tehdään kaikenlaista, tutustaan ja jutellaan kaikesta ja sitten PAM! Jotain tapahtuu, ja syy on aina minun. En jaksa tuijottaa peiliin ja miettiä, että mikään mikä minussa on, ei loppu pelissä kelpaakaan. Aina jotain liikaa tai liian vähän. Aina se suhde menee siihen, että minä kuuntelen, mutta en tule kuulluksi, ja sitten huomaan että aina on joku tärkeämpi tullut tilalle.

Ei siinä, en halua olla kenenkään ainoa kaveri ja ainoa bestis. Mutta kai sitä saisi toivoa, että olisi ollut silti toisille tärkeä?

Olen luonteeltaani pohtiva ja looginen, avarakatseinen, esteettinen, iloinenkin. Näen maailmassa kaiken pahan lisäksi myös paljon hyvää, ja näen ihmisissä hyvää myös. En teeskentele, mutta osaan kyllä olla sanomatta asioita väärillä hetkillä, tai en sano ollenkaan. En puhu muista pahaa, koska koko peruskoulun ajan sain kokea ulkopuolelle jättämistä ja juoruilua. Olisin huumorintajuinen ja spontaani, tekisin mielelläni paljon juttuja. Mutta yksin en enää jaksa.

Minulla on mies ja pieniä lapsia. Ei vanhempia, ja hyvin etäiset välit sisaruksiin joiden kanssa en ole koskaan elänyt tavallista arkea saman katon alla. En ole työelämässä ja opiskelen etänä. Tämä tarkoittaa todella yksinäistä elämää. Huomaan, etten enää halua jutella edes niiden tuttujen kanssa. Ajattelen, että mitä väliä, ei kannata. Että jos nyt avaan suuni, se toinen näkee minussa jotain huonoa tai pitää jonain mitä en ole. Ehkä siis olen alkanut uudestaan pelätä ihmisiä, kuten kouluaikoina pelkäsin.

Mulla on kolme-neljä ystävää. Ovat hienoja ihmisiä ja paljon sosiaalisesti taitavampia kuin minä. Yhtään enempää ystävää en halua, vaan nämä riittävät minulle. Olen onnellinen, että ovat ystäviäni.

Muutin ulkomailla, kaverit jäi kotikylälle (joitakin vielä tapaan jos sattuvat nykyiseen asuinpaikkaani) , sitten muutin takaisin Suomeen, iso osa ystävistä jäi ulkomaille, muutu. Suomessa kaupunkiin jossa en ole ennen asunut. Suomalaisiin ei tutustu muuten kuin tuttavan/kaverin kautta, jos sitäkään.

Lie kaikki niitä "en tarvitse enempää ystäviä" ihmisiä :/

Vierailija kirjoitti:

Kerro millainen olet ja miksi sinulla ei ole ystäviä/ei juurikaan ole ystäviä?

olen rankasti koulukiusattu enkä täten saanut ystäviä aikoinaN

kike

Vierailija kirjoitti:

En halua enää aloittaa alusta. Ei sitä, että ensin on kivaa ja tehdään kaikenlaista, tutustaan ja jutellaan kaikesta ja sitten PAM! Jotain tapahtuu, ja syy on aina minun. En jaksa tuijottaa peiliin ja miettiä, että mikään mikä minussa on, ei loppu pelissä kelpaakaan. Aina jotain liikaa tai liian vähän. Aina se suhde menee siihen, että minä kuuntelen, mutta en tule kuulluksi, ja sitten huomaan että aina on joku tärkeämpi tullut tilalle.

Ei siinä, en halua olla kenenkään ainoa kaveri ja ainoa bestis. Mutta kai sitä saisi toivoa, että olisi ollut silti toisille tärkeä?

Olen luonteeltaani pohtiva ja looginen, avarakatseinen, esteettinen, iloinenkin. Näen maailmassa kaiken pahan lisäksi myös paljon hyvää, ja näen ihmisissä hyvää myös. En teeskentele, mutta osaan kyllä olla sanomatta asioita väärillä hetkillä, tai en sano ollenkaan. En puhu muista pahaa, koska koko peruskoulun ajan sain kokea ulkopuolelle jättämistä ja juoruilua. Olisin huumorintajuinen ja spontaani, tekisin mielelläni paljon juttuja. Mutta yksin en enää jaksa.

Minulla on mies ja pieniä lapsia. Ei vanhempia, ja hyvin etäiset välit sisaruksiin joiden kanssa en ole koskaan elänyt tavallista arkea saman katon alla. En ole työelämässä ja opiskelen etänä. Tämä tarkoittaa todella yksinäistä elämää. Huomaan, etten enää halua jutella edes niiden tuttujen kanssa. Ajattelen, että mitä väliä, ei kannata. Että jos nyt avaan suuni, se toinen näkee minussa jotain huonoa tai pitää jonain mitä en ole. Ehkä siis olen alkanut uudestaan pelätä ihmisiä, kuten kouluaikoina pelkäsin.

Miksi on niin tärkeää olla muille tärkeä? Kuinka tärkeitä muut ovat sinulle, siis yksilöinä? Vai onko niin, että haluat olla tärkeä jollekulle, ihan sama kenelle, koska niillä muilla ei ole sinulle väliä. Mutta kun toiset suhtautuvat sinuun samoin, se loukkaakin.

On luonnollista haluta merkitä. Mutta eikö sen voisi saavuttaa muutenkin kun ystävien kautta, jospa tekisi jotakin merkittävää. Olisi vaikka vapaaehtoistyössä.

Myönnän, ettei tuo kuvio avaudu minulle lainkaan, sinulla on puoliso ja lapsia, näille olet aidosti tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua enää aloittaa alusta. Ei sitä, että ensin on kivaa ja tehdään kaikenlaista, tutustaan ja jutellaan kaikesta ja sitten PAM! Jotain tapahtuu, ja syy on aina minun. En jaksa tuijottaa peiliin ja miettiä, että mikään mikä minussa on, ei loppu pelissä kelpaakaan. Aina jotain liikaa tai liian vähän. Aina se suhde menee siihen, että minä kuuntelen, mutta en tule kuulluksi, ja sitten huomaan että aina on joku tärkeämpi tullut tilalle.

Ei siinä, en halua olla kenenkään ainoa kaveri ja ainoa bestis. Mutta kai sitä saisi toivoa, että olisi ollut silti toisille tärkeä?

Olen luonteeltaani pohtiva ja looginen, avarakatseinen, esteettinen, iloinenkin. Näen maailmassa kaiken pahan lisäksi myös paljon hyvää, ja näen ihmisissä hyvää myös. En teeskentele, mutta osaan kyllä olla sanomatta asioita väärillä hetkillä, tai en sano ollenkaan. En puhu muista pahaa, koska koko peruskoulun ajan sain kokea ulkopuolelle jättämistä ja juoruilua. Olisin huumorintajuinen ja spontaani, tekisin mielelläni paljon juttuja. Mutta yksin en enää jaksa.

Minulla on mies ja pieniä lapsia. Ei vanhempia, ja hyvin etäiset välit sisaruksiin joiden kanssa en ole koskaan elänyt tavallista arkea saman katon alla. En ole työelämässä ja opiskelen etänä. Tämä tarkoittaa todella yksinäistä elämää. Huomaan, etten enää halua jutella edes niiden tuttujen kanssa. Ajattelen, että mitä väliä, ei kannata. Että jos nyt avaan suuni, se toinen näkee minussa jotain huonoa tai pitää jonain mitä en ole. Ehkä siis olen alkanut uudestaan pelätä ihmisiä, kuten kouluaikoina pelkäsin.

Miksi on niin tärkeää olla muille tärkeä? Kuinka tärkeitä muut ovat sinulle, siis yksilöinä? Vai onko niin, että haluat olla tärkeä jollekulle, ihan sama kenelle, koska niillä muilla ei ole sinulle väliä. Mutta kun toiset suhtautuvat sinuun samoin, se loukkaakin.

On luonnollista haluta merkitä. Mutta eikö sen voisi saavuttaa muutenkin kun ystävien kautta, jospa tekisi jotakin merkittävää. Olisi vaikka vapaaehtoistyössä.

Myönnän, ettei tuo kuvio avaudu minulle lainkaan, sinulla on puoliso ja lapsia, näille olet aidosti tärkeä.

Nämä ihmiset olivat tärkeitä. Kunnes kävi ilmi, että heille minä olin kakkosvaihtoehto, terapeutti tai jotain muuta mitä ei sitten tykättykään. Ehkä en osannut selittää sitä tarpeeksi hyvin arvasin kyllä, että siihen tartutaan, kun joku uskaltaa sanoa ääneen sen, että toivoo että olisi jollekin ystävälle tärkeä.

Ja turha väittää, että takerruin kenenkään, koska nyt otin tämän tärkeys-asian esille. En takertunut. Kunhan yritin ystävystyä.

Siitä syystä, että ihmisiin ei oikeasti tutustu missään. Työpaikalla olen kaikkien kanssa erittäin hyvissä väleissä, mutta viiteryhmään sopivia henkilöitä ei ole. Harrastukset ovat harrastuksia, siellä vain käydään, suoritetaan ja mennään kotiin. En ole löytänyt treffeiltä ketään, joka oikeasti haluaisi joskus lähteä jonnekin ulos tai tapahtumiin. Mulla on käynyt huono tuuri, koska kaksi aidosti läheistä ystävää asuu kaukana ja tavata voi ehkä pari kertaa vuodessa.

Minulla on ehkä erilaiset odotukset ystävyydeltä kuin suurimmalla osalla tuntemistani ihmisistä. En oikeastaan kaipaa jatkuvaa viikottaista tai jopa päivittäistä yhteydenpitoa mutta pidän siitä, että sitten tavatessa voidaan käydä ajan ja ajatuksenkin kanssa läpi toistemme kuulumisia ja muitakin mietteitä. Olen siis hyvin pitkälti paneutuvaa keskustelijatyyppiä kun taas moni tuntuu etsivän sellaista kevyempää harrastus- ja muuta aktiviteettiseuraa. Itse taas esimerkiksi urheilen ja käyn taidenäyttelyissä ja elokuvissa mieluiten itsekseni.

Vaikka olen yleisesti ottaen avoin ja ei-niin-helposti hätkähtävä tyyppi niin minua kieltämättä häiritsee varsinkin useille naisille ominainen tapa tuppautua ystävän asioihin. Arvostelua, ei-pyydettyjä neuvoja ja analyysejä piisaa niin miesystävästä/miesystävän puutteesta, lasten hankintaan liittyvistä valinnoista, kampauksesta, pukeutumisesta, puhetyylistä ja monista muista asioista. Aikani yritin olla pitkämielinen ja selittää, miksi olen tehnyt jonkin tietyn valinnan mutta lähinnä tuntui siltä, että se vain provosoi näitä neuvojen yms. tyrkyttäjiä. Otan siis nykyään heti etäisyyttä, jos havaitsen toisessa osapuolessa taipumusta päsmäröintiin tai rajattomuuteen. Huonoitsetuntoisia ihmisiä en enää ystävikseni halua, en jaksa sitä jatkuvaa järjettömyyksiin menevää oman itsen mollaamista tai toisaalta minun alituista naurunalaiseksi tekemistä, elämäni katkeraa kommentointia ja muita vastaavia asioita. Ikävän harvalla aikuisella on aidosti hyvä itsetunto ja joskus on vaikuttanut siltä, että osa ihmisistä haalii niitä kavereita vain omaa asemaansa ja egoaan pönkittääkseen. Miksi olla ystävä jonkun sellaisen kanssa, joka kokee sinut jatkuvasti joko uhkaksi tai itseään selkeästi alemmaksi ressukaksi?

Olen nelikymppinen nainen ja minulla on ollut ystäviä mutta olen tullut toisiin ajatuksiin heidän kohdeltua minua tavalla jota en hyväksy. Yhteydenpito on hyvin yksipuolista eli minä olen ollut se joka on pitänyt yhteyttä, ovat "unohtaneet" sovittuja tapaamisia eikä heitä kyllä kiinnosta minun elämä tippaakaan. Olisi mukavaa kun olisi kavereita mutta en halua että minua kohdellaan miten tahansa. Olen niin kyllästynyt siihen että yhteyttä pidetään ainoastaan silloin kun minulta tarvitaan jonkinlaista apua.

En pidä muista ihmisistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen olen: älykäs, idealistinen, optimistinen, ahdistunut, empaattinen, velvollisuudentuntoinen, rauhallinen ja looginen esteetikko. Ei kaikkein helpoin kombo!

Millainen on looginen esteetikko? Vai tarkoitatko, että ajattelet ja toimit loogisesti, mutta esteettiset arvot ovat sinulle myös tärkeitä? Luettelosi kuvaa minuakin aika hyvin, vaikka en taida olla kovin älykäs. Haluaisin olla, mutta ei minulla erityisen hyvin leikkaa. Tietenkin voimme pohtia laajaltikin, mitä "älykäs" tarkoittaa, mutta ehkä tällä kertaa on viisainta pidättäytyä sanan arkisen käytön melko epämääräisesti määrittyvässä merkityksessä.

Suurempi ongelma viestissäsi on se, että minusta luettelosi kertoo hyvin kiinnostavasta persoonasta, jonka arvelisin olen helppo löytää ystäviä. En minä näe siinä mitään sellaista, mikä eristäisi kovinkaan monesta. Lopulta voi tietenkin kysyä, miten nuo ominaisuudet ilmenevät käytännössä. Seuraavissa näkökulmissa en halua loukata tai esittää väitteitä Sinusta, vaan tuoda esiin näkökulmia. Älykkyys voi ilmetä pisteliäänä tapana arvostella toisten toimintaa. Sinällään näkökulmat voivat olla oikeita, mutta pisteliäisyydellä harvoin saavuttaa muuta kuin torjuntaa. Idealismi voi olla jonkun mielestä taivaanrannanmaalailua, ja kuitenkaan mikään uusi ei viriä ilman edes jonkin tasoista idealismia. Optimismin on vaikea kuvitella ärsyttävän muita kuin kyynisiä pessimistejä - ja heitä ei pidä sekoittaa realisteihin. Empatia kai harvoin vähentää ystäviä. Vaikka kai empatian varjolla voi ruveta liian tungettelevaksi muita kohtaan. Äh, en minä jaksa... yksittäinen persoonallisuuden piirre harvoin on sinällään haitallinen tai hyödyllinen, jos ei nyt puhuta psykopaattisuudesta. Jotkut ominaisuudet ovat eduksi yksissä tilanteissa, toiset toisissa.

Kyse on siitäkin kasvaako ihminen sellaisessa ympäristössä, jossa kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minä en ole tätä kokenut ja minun on siksikin vaikea suhtautua itseeni kovin hyväksyvästi. Se jättää ihmiseen jälkensä, kun koko lapsuus ja nuoruus hoetaan, että älä ole sellainen tai tällainen, ole jotain ihan muuta.

Minulla on sellainen lapsi, nyt jo aikuinen, joka ei ole tehnyt elämällään mitään siksi, koska hän on kokenut jo pienestä asti että hän tekee muiden mielestä kaiken väärin(vaikka tekee omasta mielestään oikein, ja kaikki muut ovat väärässä) Ei kuulemma kannata oikein mitään tehdä kun se ei koskaan kenelekään kelpaa kuitenkaan,

Hän nyt vain sattui syntymään sellaisella persoonalla, eikä oiennut vaikka kuinka kehuttiin ja kannustettiin, tarjottiin apua, kun sitä selkeästi tarvittiin (hänen mielestään hän ei koskaan tarvinnut apua) ja huomioitiin vahvuudet. Hän ei kuulemma ole missään hyvä, (on, mm. musiikillisesti todella lahjakas) eikä häntä kannustettu missään (kannustettiin, mutta ainoa kannustus joka olisi kelvannut olisi ollut se että ostetaan hänelle poni kerrostalon olohuoneeseen, vielä 13-vuotiaana) Eikä hän koskaan saanut mitään, mitä muut saivat, ja on siksi katkera kun ei häntä rakastettu. Hänellä oli kaikki se mitä muillakin ikätovereilla "kuuluu"olla, mutta koska emme pystyneet muuttaa maalle isoon taloon joka olisi täynnä eläimiä joita hän hoitaisi, niin hän ei ole kuulemma saanut mitään. 

Suhtaudun siis tosiaankin epäilevästi nykyään kaikkiin jotka sanovat että lapsuudenkoti oli niin huono, ja siksi minulla ei edelleenkään ole asiaa x. 

Et taida kovin paljon pitää lapsestasi? Sellainen vaikutelma tekstistäsi välittyy. Ehkä hän on kokenut samoin.

Ei. Kyseessä on syntymässä saadut pään rakennuspalikat. Tätä sinä et tiedä, koska sinulla on sellainen kokemus että kaikki muuttuu kullaksi kun joku MUU vain tekee edessäsi kaiken oikein.

Nice. Joku oikeasti kehtaa ääneen myöntää dissaavansa omaa lastaan.

Nice. Joku oikeasti kuvittelee tietävänsä asioista joista kirjoituksen perusteella näkyy heti ettei tiedä yhtään mitään. Very nice.

Minulla on myös tällainen lapsi, ymmärrän hyvin. En dissaa lasta, rakastan häntä tietenkin, mutta kuten kommentin kirjoittaja sanoi, aivojen rakennuspalikat nyt ovat hänellä tuollaiset.

Vierailija kirjoitti:

Eihän täällä Suomessa kerkiä töiden jälkeen muuta tehdä kun ruoan, hoitaa lasten asiat ja nukkumaan että jaksaa taas seuraavan työpäivän. Missä välissä kerkeän nähdä ystäviä kun viikonloputkin menee pyykätessä, siivotessa ja ruokaa laittaessa ja levätessä että jaksaa taas painaa pitkää päivää seuraavan viikon..

Miten niin Suomessa? Samanlaistahan se missä tahansa muuallakin on. Suomessa on lyhyet työpäivät kansaivälisesti vertailtuna. Muualla maailmassa asiantuntijatehtävissä toimistolla istutaan iltaseitsemään tai kahdeksaan.

Minulla ollut paljon ystäviä.Teen vuorotöitä ja vapaalla haluan olla rauhassa,enkä nähdä ketään.Pikkuhiljaa soitot ja pyynnöt juhliin loppuneet,kun en koskaan mene mihinkään.

Ei kiinnosta,olen kai erakkoluonne.Oma valinta siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja yllättäen taas ketju täynnä yksinäisiä, joilla on "vain muutama hyvä ystävä".

Kun on sellaisiakin, joilla ei oikeasti ole yhtään kaveria.

Otsikossa luki: "Sinä, jolla ei ole ystäviä tai on vain vähän ystäviä". Luulin että tähän saisi silloin vastata vaikka onkin muutama ystävä. Muutama on kuitenkin vielä aika vähän.

. 

Muutama ystävä ei ole vähän. Saa tähän ketjuun toki vastata, vaikka olisi ”vain” muutama ystävä kymmenien sijaan.