Lue keskustelun säännöt.
Minkälaiselta normaalin elämän kuuluisi tuntua?
26.09.2018 |
Onko normaalia jos ei tunne enää iloa paitsi silloin jos jotain kivaa on tapahtunut? Muuten normaali olotila ei ole hyvä, mutta ei sitä voi kutsua huonoksikaan. Oikeastaan semmonen epätyytyväisyys päällä koko ajan. Välillä varsinkin stressin keskellä tulee kunnon murtuminen, jolloin vaan itkettää muutaman päivän ajan ja tekee mieli luovuttaa?
Kuuluuko ihmisen olla iloinen ja tyytyväinen elämäänsä vai onko kaikilla muillakin tämmöinen ei hyvä, mutta juuri ja juuri ei huonokaan?
Kommentit (24)
Elämä Suomessa ei ole enää mielekästä. Liekö koskaan ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Karjalainen vanha sanonta: Siitä miul on hyvä miel kun ei ole paha miel.
Siinä se on sanottu. Nuorilla aikuisilla vielä on tunteet suuria joka suuntaan, mutta jotenkin ne tasoittuvat myöhemmin.
Mikä on normaalia? Mutta ehkä sen vois kuivailla jotenkin niin, että on iloja ja suruja, pelkoja ym. mutta noiden huonojenkin hetkien yli pääsee eikä ahdistus ja alakuloisuus ole jatkuvaa. Olisikohan hyvä normaali olotila sellainen,että pääasiassa pitää omasta elämästä ja kokee, että pystyy myös halutessaan vaikuttamaan omaan tyytyväisyyteen eli elämänhallinta jokseenkin kunnossa eikä kaikki tunnu vain tasaiselta harmaalta "mössöltä"?
Pidän tuota ap:n kuvailemaa olotilaa normaalina. Hyvin harvoinhan sitä muultakaan tuntuu. Ehkä joskus lapsena tai humalassa kun olin parikymppinen tuntui joskus iloiselta. En minä aikuisiällä ole ollut iloinen varmaan kertaakaan. Olen 36 ja kolmen lapsen äiti. Parisuhde on hyvä, mutta kyllä elämä on sellaista puurtamista. Ensin oli valtava stressi vaikeista yliopisto-opinnoista, joissa aina pelkäsi epäonnistumista ja opettajat tekivät selviä kuinka huonoja olimme, pelko rahan loppumisesta ja siitä kuinka selviää syömättä viikon. Sitten olin pelko siitä löytääkö puolisoa, työtä, saako lapsia, osaako taistella uraputkessa. Olla kätevä, pätevä, hauska ja hoikka. Saada lapsia, mutta välttää sen näkymistä missään. Nyt elämä on sitten päiväkodin ja koulun miellyttämistä, pitkiä muistilistoja, pelkoa yt:stä, pelkoa epäonnistumisesta työssä, kilpailun kiristyminen, epävakaus taloudessa jne. Aamuisin on stressi, että kukin ehtii minne pitääkin ja mukana on tarvittavat asiat ja huomioon otettu kaikki poikkeukselliset liput, laput ja aikataulut. Työmatka sydän kurkussa kiirehtimistä bussiin ja bussista metroon. Työpaikalla jatkuvien keskeytysten keskellä paine luoda hienoja innovaatioita ja saada samalla taiottua raportit valmiiksi ja uudet suunnitelmat pöytään. Lounastaukoa en ole pitänyt kahteen vuoteen. Häpeillen ja salaa lähteä "ajoissa", että ehtii päikylle 17, peläten myöhästymistä koko matka. Yhdenkin bussin välistä jääminen on katastrofi. Ruuhkaa metrossa. Nälkäiset ja kiukkuiset lapet vastassa. Läksyt, siivoamiset, pyykkivuori. Lasten harrastukset, jonkun pitää ehtiä kauppaan. Naapurillakin jotain asiaa. Anoppi vaatii huomiota, sukulaiset lähettelee syyllistäviä viestejä, eikö tänäkään viikonloppuna ajeta heitä katsomaan monen sadan kilometrin päähän. Influenssa, korvatulehdus, Miehen stressioireet. Kauhu siitä, että kaksi työssäkäyvää ja hyvin koulutettua ihmistä ei voi ostaa omaa kotia, kun ei ole saatu perintöä. Häpeä. Epäonnistuminen. Toivottomuus. Miksi edes hankin lapsia.. Huijaus. Kyllä tässä elämässä hymy hyytyy.