Lue keskustelun säännöt.
Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi
24.09.2018 |
Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.
Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.
Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon siitä kuolemasta on aikaa? Vuosi, kolme vuotta, viisi vuotta? Sanotaan että noin viidessä vuodessa on saattanut pystyä alistumaan siihen, että lapsi on kuollut.
En halua tässä kertoa tarkkaa aikaa, mutta vuosia on kulunut enemmän kuin kolme. Sinä aikana, joka kului vauvan kuolemasta välien jäätymiseen, ehdin itsekin uupua täysin tämän asian takia. Joku tässä ketjussa kirjoittikin sen, mitä sain kuulla läheiseltänikin: "et voi ikinä ymmärtää". Välillä tuntui, että se juuri olikin pahin syntini, etten itse ole menettänyt lasta. En koskaan edes yrittänyt väittää ymmärtäväni, miltä se tuntuu. En minä myöskään tiedä, miltä tuntuu sairastaa synnynnäistä, parantumatonta sairautta, mutta ei sairas ystäväni siitä ole minulle vihainen.
Ja vaikka tiedän, ettei tässä ollut kyse minun tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni, vaan hänen menetyksestään, niin se tieto ei auttanut minua jaksamaan jatkuvaa haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista milloin kenellekin. Rajansa kaikella, valitsin oman perheeni, ja minun olisi pitänyt tehdä se jo paljon aikaisemmin suojellakseni itseäni. Enkä ole ainoa, joka tuon päätöksen pakon edessä teki.
Anteeksi vuodatus, vastasin tässä lainauksessa nyt moneen muuhunkin kommenttiin. /Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Vaikka viha on normaali tunne suuren menetyksen jälkeen, se on kuitenkin eri tunne kuin suru. Jos viha on päällimmäisenä, ei voi surra. Menetyksen kokeneet ovat vihaisia varmasti juuri sen takia, että viha on helpompi kestää kuin suru. Viha antaa voimaa ja energiaa, on helpompi purkaa sitä, kuin alistua hyväksymään tapahtunut hirveys. Mitään toipumista ei voi kuitenkaan tapahtua niin kauan, kuin on raivon vallassa.
Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan ennalleen ja parikin vuotta on suremisessa lyhyt aika. Toipumisella tarkoitan tässä lähinnä sitä, että saavuttaa tilan, jossa jollakin tavalla hallitsee käytöstään ja pystyy hieman ajattelemaan muitakin ihmisiä eikä vain ja ainoastaan itseään ja omaa suruaan.
Kukaan ei ole sanonut, etteikö saisi vihata. On vain surullinen tosi asia, että vihan ja katkeruuden valtaan jäävä ihminen menettää muutkin läheisensä, koska eihän kukaan loputtomiin halua tuhlata omaa ainokaista elämäänsä toisen nyrkkeilysäkkinä tai kaatopaikkana olemiseen. Vaikka se kuinka katkeraa onkin todeta, elämä jatkuu lapsen kuolemasta huolimatta ja muut jatkavat eteenpäin.
Ap kirjoitti, että hänen läheisellään on toinenkin lapsi. Miten hänelle käy, jos äiti ei pysty jatkamaan elämäänsä? Ainakin lapsen takia surevan pitää luopua itsekkäästä tavastaan surra. Hänen lapsensa on menettänyt siskon tai veljen. Kuka häntä auttaa surussa?
Kiva kun sinä jaat siinä muille ihmisille käyttäytymismalleja! Ehkä kannattaa mennä sinne terapiaan.
Viha on normaali tunne ja täysin oma heittosi sanoa että se sivuaa. Olen VIHANNUT omaa lastani hänen kuoltuaan. Se oli yksi vaihe joka meni ohi kun käsittelin sitä.
Olen saanut elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Lopeta heti paikalla tuo pelleily ja uhkailu miten ihmiset menettää jos ei ole jossain laatikossa. Tuo on säälittävää että kirjoitat siinä totuuksia kun et tätä ole itse läpikäynyt.
Sinä et ensinnäkään tiedä, mitä menetyksiä minä olen kokenut. Menetyksen jälkeinen viha on minullekin ihan tuttu tunne. Se ei kuitenkaan oikeuta satuttamaan muita tai toivomaan ääneen toisten lasten kuolemaa. Piste.
Ja mitä tulee siihen, että sinulle viha on ollut yksi vaihe jonka yli olet päässyt , niin eipä siltä vaikuta kommenttiesi perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Vaikka viha on normaali tunne suuren menetyksen jälkeen, se on kuitenkin eri tunne kuin suru. Jos viha on päällimmäisenä, ei voi surra. Menetyksen kokeneet ovat vihaisia varmasti juuri sen takia, että viha on helpompi kestää kuin suru. Viha antaa voimaa ja energiaa, on helpompi purkaa sitä, kuin alistua hyväksymään tapahtunut hirveys. Mitään toipumista ei voi kuitenkaan tapahtua niin kauan, kuin on raivon vallassa.
Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan ennalleen ja parikin vuotta on suremisessa lyhyt aika. Toipumisella tarkoitan tässä lähinnä sitä, että saavuttaa tilan, jossa jollakin tavalla hallitsee käytöstään ja pystyy hieman ajattelemaan muitakin ihmisiä eikä vain ja ainoastaan itseään ja omaa suruaan.
Kukaan ei ole sanonut, etteikö saisi vihata. On vain surullinen tosi asia, että vihan ja katkeruuden valtaan jäävä ihminen menettää muutkin läheisensä, koska eihän kukaan loputtomiin halua tuhlata omaa ainokaista elämäänsä toisen nyrkkeilysäkkinä tai kaatopaikkana olemiseen. Vaikka se kuinka katkeraa onkin todeta, elämä jatkuu lapsen kuolemasta huolimatta ja muut jatkavat eteenpäin.
Ap kirjoitti, että hänen läheisellään on toinenkin lapsi. Miten hänelle käy, jos äiti ei pysty jatkamaan elämäänsä? Ainakin lapsen takia surevan pitää luopua itsekkäästä tavastaan surra. Hänen lapsensa on menettänyt siskon tai veljen. Kuka häntä auttaa surussa?
Kiva kun sinä jaat siinä muille ihmisille käyttäytymismalleja! Ehkä kannattaa mennä sinne terapiaan.
Viha on normaali tunne ja täysin oma heittosi sanoa että se sivuaa. Olen VIHANNUT omaa lastani hänen kuoltuaan. Se oli yksi vaihe joka meni ohi kun käsittelin sitä.
Olen saanut elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Lopeta heti paikalla tuo pelleily ja uhkailu miten ihmiset menettää jos ei ole jossain laatikossa. Tuo on säälittävää että kirjoitat siinä totuuksia kun et tätä ole itse läpikäynyt.
Viha on normaali tunne,kyllä. Mutta käytös on ihan eri juttu. Ei se viha lapsen kuolemasta oikeuta käyttäytymään ilkeästi ja rumasti muita kohtaan koko loppuelämän ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Pakko sanoa että ei ne "selviytyjätkään" tuosta vaan nouse ylös ja jatka matkaa entistä viisaampina. Ei,ensin tulee se murtumispiste ja sitten ehkä kaikki suru,viha,pelko,epätoivo ym.mistä toivutaan ja mitä työstetään pitkään. Sitten pitkän prosessin jossain vaiheessa jotkut osaavat löytää kokemalleen merkityksen tmv. Kriisi on aina mahdollisuus kasvuun,siis nimenomaan _mahdollisuus_. Ei se itsestään tapahdu.
Resilienssi ei myöskään ole synnynnäinen tai pysyvä ominaisuus,vaan se voi muuttua ja sitä voi kehittää elämän aikana.
Tutkimusten mukaan resilienssi ei niinkään kehity vaan vähenee elämän aikana, jos siihen kuuluu paljon vastoinkäymisiä. Jokainen vastoinkäyminen nakertaa sitä, ei päinvastoin. Resilienssiä on verrattu mm. nyrkkeilymatsiin; ensin kestät iskut hyvin, mutta jos ja kun niitä tulee koko ajan lisää, lopulta et enää kestä tönäisyäkään.
Tutkijoille on edelleen mysteeri, miksi jotkut kestävät iskuja paremmin kuin toiset, ja on sangen suosittu näkemys, että kyky todellakin on varhaista perua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Vaikka viha on normaali tunne suuren menetyksen jälkeen, se on kuitenkin eri tunne kuin suru. Jos viha on päällimmäisenä, ei voi surra. Menetyksen kokeneet ovat vihaisia varmasti juuri sen takia, että viha on helpompi kestää kuin suru. Viha antaa voimaa ja energiaa, on helpompi purkaa sitä, kuin alistua hyväksymään tapahtunut hirveys. Mitään toipumista ei voi kuitenkaan tapahtua niin kauan, kuin on raivon vallassa.
Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan ennalleen ja parikin vuotta on suremisessa lyhyt aika. Toipumisella tarkoitan tässä lähinnä sitä, että saavuttaa tilan, jossa jollakin tavalla hallitsee käytöstään ja pystyy hieman ajattelemaan muitakin ihmisiä eikä vain ja ainoastaan itseään ja omaa suruaan.
Kukaan ei ole sanonut, etteikö saisi vihata. On vain surullinen tosi asia, että vihan ja katkeruuden valtaan jäävä ihminen menettää muutkin läheisensä, koska eihän kukaan loputtomiin halua tuhlata omaa ainokaista elämäänsä toisen nyrkkeilysäkkinä tai kaatopaikkana olemiseen. Vaikka se kuinka katkeraa onkin todeta, elämä jatkuu lapsen kuolemasta huolimatta ja muut jatkavat eteenpäin.
Ap kirjoitti, että hänen läheisellään on toinenkin lapsi. Miten hänelle käy, jos äiti ei pysty jatkamaan elämäänsä? Ainakin lapsen takia surevan pitää luopua itsekkäästä tavastaan surra. Hänen lapsensa on menettänyt siskon tai veljen. Kuka häntä auttaa surussa?
Kiva kun sinä jaat siinä muille ihmisille käyttäytymismalleja! Ehkä kannattaa mennä sinne terapiaan.
Viha on normaali tunne ja täysin oma heittosi sanoa että se sivuaa. Olen VIHANNUT omaa lastani hänen kuoltuaan. Se oli yksi vaihe joka meni ohi kun käsittelin sitä.
Olen saanut elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Lopeta heti paikalla tuo pelleily ja uhkailu miten ihmiset menettää jos ei ole jossain laatikossa. Tuo on säälittävää että kirjoitat siinä totuuksia kun et tätä ole itse läpikäynyt.
Mitä ihmettä raivoat, luitko saman viestin kuin minä?? En nähnyt tuossa lainaamassasi täysin asiallisesti kirjoitetussa viestissä minkäänlaista "pelleilyä ja uhkailua".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää tehkö niitä kakaroita,niin ei tarvitse surra menetystäkään.Kuollaan koko ihmiskunta sukupuuttoon.olisi kaikille parempi niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Minulle ensimmäisiä kertoja kun kerrottiin vihasta lapseni menettäneenä on että tulen myös vihaamaan lasta. Se viha kohdistuu jossain vaiheessa surua myös häntä kohtaan ja niin tapahtui. On äärimmäisen vaikeaa kun vihaat sitä lasta, tapahtunutta ja kaikkia niitä lässyttäjiä ympärilläsi jotka sanovat "En minä kestäisi jos lapseni kuolisi".
11
Ja vielä pahempia ovat ne ”sinun pitää nyt vain hyväksyä se, ei se ole meidän vikamme.” Ai minun PITÄÄ HYVÄKSYÄ koska joku muu nyt käskee kenellä ei ole hajuakaan mistä hän puhuu! Ei minun tarvitse tehdä yhtään mitään siksi että muilla ihmisillä olisi helpompaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Vaikka viha on normaali tunne suuren menetyksen jälkeen, se on kuitenkin eri tunne kuin suru. Jos viha on päällimmäisenä, ei voi surra. Menetyksen kokeneet ovat vihaisia varmasti juuri sen takia, että viha on helpompi kestää kuin suru. Viha antaa voimaa ja energiaa, on helpompi purkaa sitä, kuin alistua hyväksymään tapahtunut hirveys. Mitään toipumista ei voi kuitenkaan tapahtua niin kauan, kuin on raivon vallassa.
Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan ennalleen ja parikin vuotta on suremisessa lyhyt aika. Toipumisella tarkoitan tässä lähinnä sitä, että saavuttaa tilan, jossa jollakin tavalla hallitsee käytöstään ja pystyy hieman ajattelemaan muitakin ihmisiä eikä vain ja ainoastaan itseään ja omaa suruaan.
Kukaan ei ole sanonut, etteikö saisi vihata. On vain surullinen tosi asia, että vihan ja katkeruuden valtaan jäävä ihminen menettää muutkin läheisensä, koska eihän kukaan loputtomiin halua tuhlata omaa ainokaista elämäänsä toisen nyrkkeilysäkkinä tai kaatopaikkana olemiseen. Vaikka se kuinka katkeraa onkin todeta, elämä jatkuu lapsen kuolemasta huolimatta ja muut jatkavat eteenpäin.
Ap kirjoitti, että hänen läheisellään on toinenkin lapsi. Miten hänelle käy, jos äiti ei pysty jatkamaan elämäänsä? Ainakin lapsen takia surevan pitää luopua itsekkäästä tavastaan surra. Hänen lapsensa on menettänyt siskon tai veljen. Kuka häntä auttaa surussa?
Kiva kun sinä jaat siinä muille ihmisille käyttäytymismalleja! Ehkä kannattaa mennä sinne terapiaan.
Viha on normaali tunne ja täysin oma heittosi sanoa että se sivuaa. Olen VIHANNUT omaa lastani hänen kuoltuaan. Se oli yksi vaihe joka meni ohi kun käsittelin sitä.
Olen saanut elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Lopeta heti paikalla tuo pelleily ja uhkailu miten ihmiset menettää jos ei ole jossain laatikossa. Tuo on säälittävää että kirjoitat siinä totuuksia kun et tätä ole itse läpikäynyt.
Sinä et ensinnäkään tiedä, mitä menetyksiä minä olen kokenut. Menetyksen jälkeinen viha on minullekin ihan tuttu tunne. Se ei kuitenkaan oikeuta satuttamaan muita tai toivomaan ääneen toisten lasten kuolemaa. Piste.
Ja mitä tulee siihen, että sinulle viha on ollut yksi vaihe jonka yli olet päässyt , niin eipä siltä vaikuta kommenttiesi perusteella.
Hyvin kommentoitu. Jostain syystä nämä kommentit, joita kirjoittavat henkilöt, jotka kertovat menettäneensä lapsen, ovat niitä kaikista raivontäyteisimpiä. Tyyliin "pidä pääsi kiinni kun et mistään mitään tiedä". Kuulostaa ihan just samalta kuin entinen läheiseni. /ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Minulle ensimmäisiä kertoja kun kerrottiin vihasta lapseni menettäneenä on että tulen myös vihaamaan lasta. Se viha kohdistuu jossain vaiheessa surua myös häntä kohtaan ja niin tapahtui. On äärimmäisen vaikeaa kun vihaat sitä lasta, tapahtunutta ja kaikkia niitä lässyttäjiä ympärilläsi jotka sanovat "En minä kestäisi jos lapseni kuolisi".
11
Ja vielä pahempia ovat ne ”sinun pitää nyt vain hyväksyä se, ei se ole meidän vikamme.” Ai minun PITÄÄ HYVÄKSYÄ koska joku muu nyt käskee kenellä ei ole hajuakaan mistä hän puhuu! Ei minun tarvitse tehdä yhtään mitään siksi että muilla ihmisillä olisi helpompaa!
No ei sun tarvitse tehdä mitään, että muilla olisi helpompaa, mutta jos vaan raivoat ja syyttelet läheisiäsi, niin ei kannata myöskään ihmetellä, että he jossain vaiheessa häipyvät. Ei heidänkään tarvitse tehdä sinun elämästäsi helpompaa tai parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Viha on luonnollista tottakai. Eikai kukaan ajattele että tuosta pääsee yli ja selviää samoin kuin pienemmästä asiasta. Itse uskon että asia on ikuisesti haavana mielessä, mutta sen kanssa voi jotenkin oppia tulemaan toimeen. Syyttömien syyttely ei auta. Tuolla henkilöllä oli poikkeuksellisen kärsivällisiä läheisiä.
Antaisin mennä aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on sairastunut henkisesti ja tarvitsee apua, eikä hänen käyttäytymistään tulisi mitata samalla mittarilla kuin terveiden. Varmasti myös hänen lapselleen olisi suuri etu, jos edelleen pysyisitte lähipiirissä ja edes lapsen tukena. Jos ei halua terapiaa ja tilanne jatkuu vuosikausia samana, niin ymmärrän kyllä että jossain vaiheessa ei vaan jaksa, mutta ihan vuoden parin jälkeen ei kannata vielä luovuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Vaikka viha on normaali tunne suuren menetyksen jälkeen, se on kuitenkin eri tunne kuin suru. Jos viha on päällimmäisenä, ei voi surra. Menetyksen kokeneet ovat vihaisia varmasti juuri sen takia, että viha on helpompi kestää kuin suru. Viha antaa voimaa ja energiaa, on helpompi purkaa sitä, kuin alistua hyväksymään tapahtunut hirveys. Mitään toipumista ei voi kuitenkaan tapahtua niin kauan, kuin on raivon vallassa.
Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan ennalleen ja parikin vuotta on suremisessa lyhyt aika. Toipumisella tarkoitan tässä lähinnä sitä, että saavuttaa tilan, jossa jollakin tavalla hallitsee käytöstään ja pystyy hieman ajattelemaan muitakin ihmisiä eikä vain ja ainoastaan itseään ja omaa suruaan.
Kukaan ei ole sanonut, etteikö saisi vihata. On vain surullinen tosi asia, että vihan ja katkeruuden valtaan jäävä ihminen menettää muutkin läheisensä, koska eihän kukaan loputtomiin halua tuhlata omaa ainokaista elämäänsä toisen nyrkkeilysäkkinä tai kaatopaikkana olemiseen. Vaikka se kuinka katkeraa onkin todeta, elämä jatkuu lapsen kuolemasta huolimatta ja muut jatkavat eteenpäin.
Ap kirjoitti, että hänen läheisellään on toinenkin lapsi. Miten hänelle käy, jos äiti ei pysty jatkamaan elämäänsä? Ainakin lapsen takia surevan pitää luopua itsekkäästä tavastaan surra. Hänen lapsensa on menettänyt siskon tai veljen. Kuka häntä auttaa surussa?
Kiva kun sinä jaat siinä muille ihmisille käyttäytymismalleja! Ehkä kannattaa mennä sinne terapiaan.
Viha on normaali tunne ja täysin oma heittosi sanoa että se sivuaa. Olen VIHANNUT omaa lastani hänen kuoltuaan. Se oli yksi vaihe joka meni ohi kun käsittelin sitä.
Olen saanut elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Lopeta heti paikalla tuo pelleily ja uhkailu miten ihmiset menettää jos ei ole jossain laatikossa. Tuo on säälittävää että kirjoitat siinä totuuksia kun et tätä ole itse läpikäynyt.
Sinä et ensinnäkään tiedä, mitä menetyksiä minä olen kokenut. Menetyksen jälkeinen viha on minullekin ihan tuttu tunne. Se ei kuitenkaan oikeuta satuttamaan muita tai toivomaan ääneen toisten lasten kuolemaa. Piste.
Ja mitä tulee siihen, että sinulle viha on ollut yksi vaihe jonka yli olet päässyt , niin eipä siltä vaikuta kommenttiesi perusteella.
Hyvin kommentoitu. Jostain syystä nämä kommentit, joita kirjoittavat henkilöt, jotka kertovat menettäneensä lapsen, ovat niitä kaikista raivontäyteisimpiä. Tyyliin "pidä pääsi kiinni kun et mistään mitään tiedä". Kuulostaa ihan just samalta kuin entinen läheiseni. /ap
Minua alkoi ahdistaa pelkästään tämän ketjun lukeminen noiden raivokommenttien vuoksi. En osaa edes kuvitella miten raskasta on joutua kestämään tuollaista käytöstä lähipiirissä, vaikka taustalla kuinka olisi kauhea menetys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Vaikka viha on normaali tunne suuren menetyksen jälkeen, se on kuitenkin eri tunne kuin suru. Jos viha on päällimmäisenä, ei voi surra. Menetyksen kokeneet ovat vihaisia varmasti juuri sen takia, että viha on helpompi kestää kuin suru. Viha antaa voimaa ja energiaa, on helpompi purkaa sitä, kuin alistua hyväksymään tapahtunut hirveys. Mitään toipumista ei voi kuitenkaan tapahtua niin kauan, kuin on raivon vallassa.
Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan ennalleen ja parikin vuotta on suremisessa lyhyt aika. Toipumisella tarkoitan tässä lähinnä sitä, että saavuttaa tilan, jossa jollakin tavalla hallitsee käytöstään ja pystyy hieman ajattelemaan muitakin ihmisiä eikä vain ja ainoastaan itseään ja omaa suruaan.
Kukaan ei ole sanonut, etteikö saisi vihata. On vain surullinen tosi asia, että vihan ja katkeruuden valtaan jäävä ihminen menettää muutkin läheisensä, koska eihän kukaan loputtomiin halua tuhlata omaa ainokaista elämäänsä toisen nyrkkeilysäkkinä tai kaatopaikkana olemiseen. Vaikka se kuinka katkeraa onkin todeta, elämä jatkuu lapsen kuolemasta huolimatta ja muut jatkavat eteenpäin.
Ap kirjoitti, että hänen läheisellään on toinenkin lapsi. Miten hänelle käy, jos äiti ei pysty jatkamaan elämäänsä? Ainakin lapsen takia surevan pitää luopua itsekkäästä tavastaan surra. Hänen lapsensa on menettänyt siskon tai veljen. Kuka häntä auttaa surussa?
Jos nyt ihan halotaan hiuksia niin viha on surun vaihe eli ihan normaali tunne suruprosessissa, jonka yläotsikko on suru ja alla monia erilaisia tunteita, jotka on käsiteltävä, jotta voi jatkaa elämäänsä. Ne ihmiset, jotka eivät siinä onnistu, jäävät helposti elämänsä kanssa jumiin.
Tunnustan, että olen itsekin ollut epänormaalin vihainen ja aggressiivinen yhdessä suruvaiheessani, ihmettelin sitä itsekin. Koska en helposti näytä vihaa, eristäydyin ja vain läheisimmät pari ihmistä tietävät yhtään, mitä pääni sisällä liikkui. Nyt ystäväni käy läpi omaa shokkiaan ja suruaan ja koska siihen tapaukseen liittyy selvä syyllinen, on viha vahvasti läsnä sopeutumisprosessissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Ehkäpä nyt hieman vähättelet asioita. Tämä surun kokenut on pitkään ja hartaasti syyttänyt läheisiään ja jopa toivonut toiselle oman lapsen kuolemaa. Kysymys on hieman enemmästä kuin pienestä ärähtämisestä. Ei edes lapsen menettäminen anna ihmiselle oikeutta käyttäytyä miten vain huvittaa ja repiä kaikki läheiset rikki omalla raivollaan. Tunteminen on täysin ok, mutta muiden satuttaminen sen varjolla ei todellakaan ole. Ja jos tulee ärähdettyä, sitten pyydetään anteeksi.
On aivan turhaa mitata henkisesti sairaan ihmisen käyttäytymistä normaaleilla soveliaisuusmittareilla. Hänelle pitäisi saada ammattiapua. Selän takana puhuminen ja paheksuminen tuskin auttaa ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Vaikka viha on normaali tunne suuren menetyksen jälkeen, se on kuitenkin eri tunne kuin suru. Jos viha on päällimmäisenä, ei voi surra. Menetyksen kokeneet ovat vihaisia varmasti juuri sen takia, että viha on helpompi kestää kuin suru. Viha antaa voimaa ja energiaa, on helpompi purkaa sitä, kuin alistua hyväksymään tapahtunut hirveys.
Minusta viha on miljoona kertaa raskaampi tunne kuin suru. Surua voi purkaa, mutta miten purat vihaa? Olen ollut aiheesta, en minään projisointina, vihainen huonosti toimineelle lääkärille. Se oli raskasta, surun kanssa pärjää kyllä, eikä siitä tarvitse päästä eroon.
Keittiöpsykologi voisi kuvitella, että ap:n ystävä "uskalsi" tuulettaa vihantunteitaan, koska hänelle oli muodostunut niin hyvä lähipiiri, joka tuki häntä. Usea käy ne ajatukset yksin läpi päässään ja erakoituu. Monestihan vaikeiden aikojen läpi menneet sanovat, että ystäväpiiri vaihtui. Eivät nämä ole helppoja asioita kummalekaan osapuolelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Ei kukaan ole sanonut ettei vihaa saisi tuntea tai ettei se olisi normaali osa surutyötä. Läheisten ei kuitenkaan ole pakko jaksaa sitä vihaista ihmistä oman olonsa kustannuksella.
Ei tietenkään.
Mutta mikään ei vie pois sitä että vihata pitää se viha läpi että pystyy ajatella edes alkeellisesti että olisi surun kanssa sinut, ne huonot tunteet pitää käsitellä eikä kieltää ja myös tässä ketjussa on sanottu että suruun ei kuulu viha.
Tottakai monella suruun kuuluu viha. Ihan peruspsykologiaa.
https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/surusta_selviaa_sittenkin
Vihavaiheessa surija etsii syyllistä. Useimmiten viha suuntautuu ensin itseen, ja vasta sitten se ryöpsähtää muiden päälle. Omainen saattaa syyttää kokematonta lääkäriä, hidasta ambulanssia tai jopa kuollutta.
Vihan voima voi pelästyttää surijan itsensäkin. Temperamentiltaan hillitty saattaa löytää itsestään aggressiivisen puolen, jota ei tiennyt edes olevan olemassa.
Vihan voi yrittää purkaa kirjoittamiseen, liikuntaan, taiteeseen tai muihin harrastuksiin. Joku käsittelee surunsa puhumalla ja toimimalla, toinen vaikenemalla ja lepäämällä.
Psykologi: ”Jotta pystyisi vihaamaan, täytyy ensin kyetä suremaan. Jos tunnet vihaa, tiedät siis päässeesi surutyössäsi askelen eteenpäin! Tärkeintä on, ettet takerru raivoosi.”
Vierailija kirjoitti:
Antaisin mennä aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on sairastunut henkisesti ja tarvitsee apua, eikä hänen käyttäytymistään tulisi mitata samalla mittarilla kuin terveiden. Varmasti myös hänen lapselleen olisi suuri etu, jos edelleen pysyisitte lähipiirissä ja edes lapsen tukena. Jos ei halua terapiaa ja tilanne jatkuu vuosikausia samana, niin ymmärrän kyllä että jossain vaiheessa ei vaan jaksa, mutta ihan vuoden parin jälkeen ei kannata vielä luovuttaa.
Ei henkisesti sairaaltakaan mitä tahansa tarvitse sietää eikä kaveri ole vastuussa toisen lapsen terveydestä oman terveytensä kustannuksella.
Miten kauan sitä henkistä väkivaltaa pitäisi sietää, jos pari vuotta sitä pitää vähintään kuunnella? Kai annat saman neuvon agressiivisen narsistipuolison kanssa kamppailevalle? Kyllä sitä pitää nyt viisi vuotta vähintään henkistä väkivaltaa kestää, kun toinen on henkisesti sairas...
Kiva kun sinä jaat siinä muille ihmisille käyttäytymismalleja! Ehkä kannattaa mennä sinne terapiaan.
Viha on normaali tunne ja täysin oma heittosi sanoa että se sivuaa. Olen VIHANNUT omaa lastani hänen kuoltuaan. Se oli yksi vaihe joka meni ohi kun käsittelin sitä.
Olen saanut elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Lopeta heti paikalla tuo pelleily ja uhkailu miten ihmiset menettää jos ei ole jossain laatikossa. Tuo on säälittävää että kirjoitat siinä totuuksia kun et tätä ole itse läpikäynyt.