Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ap:ta vielä pitää henkisesti kiinni entisessä ystävässä, jos ystävyys on jo ohi?

Onko ap jossain sanonut, että on puhe ystävästä? Jotenkin sain sellaisen kuvan, että oli sukulaisesta kyse.

Läheinen voi yhtä hyvin tarkoittaa läheistä sukulaista kuin läheistä ystävää. Olen tarkoituksella jättänyt kertomatta minkälaisesta läheisestä tässä oli kyse. Ja vastaus tämän lainauksen alkuperäiseen lainaukseen, tämä muisto näistä traagisista tapahtumista, jonka täälläkin jaoin on se asia miksi kirjoitin. Ei minua mikään muu "pidä henkisesti kiinni" päättyneessä ihmissuhteessa.

Ap vaikuttaa kärsivän sijaistraumatisoitumisesta. Voisit hyötyä siitä, jos pääsisit puhumaan kokemuksistasi jonkun kanssa luottamuksellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

En minä ystävääni mielisairaaksi sanonutkaan, enkä millään lailla sairaaksi muutenkaan. Luepa uudestasn jos niin kirjoittamani tulkitsit. Minulla ei myöskään ole minkäänlaista tarvetta leimata lapsensa menettäneen surua "vääränlaiseksi", tai käytöstään "poikkeavaksi". Se kaikki varmasti on ihan "normaalia" sitten, minähän en sitä tosiaan tiedä, niinkuin olen saanut monet kerrat kuulla, koska minulla on pelkästään eläviä lapsia. Mutta se nyt vain oli tuhota myös minun perheeni ja elämäni. Siltä kai minulla kuitenkin oli oikeus suojautua?

Toki, mutta miksi olet täällä hakemassa ratkaisullesi hyväksyntää mollaten ystävääsi? Miksi et voi vain todeta asioiden menneen näin ja hyväksyä välirikon?

Missä kohtaa ap sitä muiden hyväksyntää hakee? Tarinan läpikäyminen kertoo lähinnä siitä, että hän edelleen suree ystävänsä puolesta ja sitä että ystävyys loppui noinkin tylysti. Muiden kokemukset ja eri näkökannat saattavat auttaa häntä ymmärtämään ettei olisi välttämättä voinut estää välirikkoa vaikka olisi toiminut miten tahansa.

Jotkut ihmiset syövät suruunsa, myös toisia ihmisiä. Aina jää nälkä, ei tule kylläinen olo, halutaan vielä tämä ja tämä. Olen kokenut, että minut haluttiin siihen rooliin, jossa kuollut ihminen oli ollut, havaitsin sen yhtäkkiä yhden puhelun aikana. En minä voi hypätä toisen ihmisen rooliin, toisen sukupolven ihmiseksi ja antaa ravintoa suruun. Otin siis etäisyyden saadakseni itse rauhan.

Trolli. Sen huomaa tuosta, että kerroit kyseisen henkilön vauvan kuolleen, mutta kuitenkin jouduitte hoitamaan hänen lastaan vaikka se muka oli kuollut. Ei kuollut lapsi enää hoitoa tarvitse.

Mies 37v kirjoitti:

Trolli. Sen huomaa tuosta, että kerroit kyseisen henkilön vauvan kuolleen, mutta kuitenkin jouduitte hoitamaan hänen lastaan vaikka se muka oli kuollut. Ei kuollut lapsi enää hoitoa tarvitse.

A) lapsia voi olla useita, B) missä kerrottiin juuri lapsen kuolemasta? Ei missään.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.

Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.

Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.

Oletko hänen äitinsä?

AP:lle. Suru näistä asioista kestää ihan hemmetin pitkään, prosessissa on vaiheita jolloin on helpompaa ja sitten tulee takapakkeja. Triggeröitymisen lähteitä on paljon - tilanteet ja paikat, joista tulee oma lapsi mieleen. Pahimpana tietysti sen menetetyn lapsen ikäiset lapset jotka jo pelkällä olemassa olollaan muistuttavat siitä, mitä itsellä ei ole. Vaikka kaverit olisivat kuinka varovaisia tahansa, voi sattua.

Suruprosessi sisältää karmeita tunteita, aivan hirveitä ja niiden purkaminen vertaistuen kanssa on palkitsevaa. Ne, jotka eivät vastaavaa ole kokeneet, eivät voi koskaan auttaa täysin. Ystävät usein ovat tottuneet siihen, että he noin niinkuin suurinpiirtein ymmärtävät toistensa elämänkokemuksia ja -tilanteita ja näin näistä voidaan keskustella. Kun jotain näin kamalaa tapahtuu, tuo illuusio hajoaa. Jokaisen lapsensa menettäneen pitäisi alentaa odotuksia ystäviään kohtaan ja hyväksyä se, että he eivät tule tajuamaan, he tulevat sanomaan jotakin loukkaavaa ja he tulevat vaikka parhaansa yrittävät, satuttamaan menetyksen kokenutta. Ja ottaa etäisyyttä, kunnes suru ei enää saa kaikkien muiden elämää näyttämään vain vittuilulta omaa menetystä kohtaan. Jos siinä kestää vuosia, sitten kestää. Terapia tms voi auttaa tai sitten ei. Suru on yksilöllistä.

Minä tein sen päätöksen, että laitoin yhden ystäväporukan jäähylle, kerroin sen suoraan ja sanoin että minun on vaikea - täysin sietämätöntä suorastaan olla porukassa jossa en enää voi keskustella lapsiasioista. Pahoittelin, että asia meni näin mutta että suojelen itseäni ja ystävyyttämme kun otan etäisyyttä. Otan yhteyttä kun tuntuu paremmalta, katsotaan ovatko vielä kiinnostuneita seurastani. Jos eivät, saavatkin mennä.

Vierailija kirjoitti:

AP:lle. Suru näistä asioista kestää ihan hemmetin pitkään, prosessissa on vaiheita jolloin on helpompaa ja sitten tulee takapakkeja. Triggeröitymisen lähteitä on paljon - tilanteet ja paikat, joista tulee oma lapsi mieleen. Pahimpana tietysti sen menetetyn lapsen ikäiset lapset jotka jo pelkällä olemassa olollaan muistuttavat siitä, mitä itsellä ei ole. Vaikka kaverit olisivat kuinka varovaisia tahansa, voi sattua.

Suruprosessi sisältää karmeita tunteita, aivan hirveitä ja niiden purkaminen vertaistuen kanssa on palkitsevaa. Ne, jotka eivät vastaavaa ole kokeneet, eivät voi koskaan auttaa täysin. Ystävät usein ovat tottuneet siihen, että he noin niinkuin suurinpiirtein ymmärtävät toistensa elämänkokemuksia ja -tilanteita ja näin näistä voidaan keskustella. Kun jotain näin kamalaa tapahtuu, tuo illuusio hajoaa. Jokaisen lapsensa menettäneen pitäisi alentaa odotuksia ystäviään kohtaan ja hyväksyä se, että he eivät tule tajuamaan, he tulevat sanomaan jotakin loukkaavaa ja he tulevat vaikka parhaansa yrittävät, satuttamaan menetyksen kokenutta. Ja ottaa etäisyyttä, kunnes suru ei enää saa kaikkien muiden elämää näyttämään vain vittuilulta omaa menetystä kohtaan. Jos siinä kestää vuosia, sitten kestää. Terapia tms voi auttaa tai sitten ei. Suru on yksilöllistä.

Minä tein sen päätöksen, että laitoin yhden ystäväporukan jäähylle, kerroin sen suoraan ja sanoin että minun on vaikea - täysin sietämätöntä suorastaan olla porukassa jossa en enää voi keskustella lapsiasioista. Pahoittelin, että asia meni näin mutta että suojelen itseäni ja ystävyyttämme kun otan etäisyyttä. Otan yhteyttä kun tuntuu paremmalta, katsotaan ovatko vielä kiinnostuneita seurastani. Jos eivät, saavatkin mennä.

Tuohan on hieno tilanne, että lähellä on niin paljon ihmisiä, että seuransa voi tuolla tavalla valita.

Kun mä olen ollut vihainen mun äidille, se johtuu ihan samasta asiasta, äitini on käytöksellään loukannut minua. Kyllä kaikkien pitää minunkin samanlaista vitttuiluani ymmärtää. Ja fiksut ymmärtääkin, vain pari paskiaista av:tä - ja äitini - eivät ymmärrä. Käskin äitini painua vitttuuun elämästäni, mutta ei vain käsitä asiaa. En enää vastaa hänelle, vaikka keksii tikusta asiaa.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP:lle. Suru näistä asioista kestää ihan hemmetin pitkään, prosessissa on vaiheita jolloin on helpompaa ja sitten tulee takapakkeja. Triggeröitymisen lähteitä on paljon - tilanteet ja paikat, joista tulee oma lapsi mieleen. Pahimpana tietysti sen menetetyn lapsen ikäiset lapset jotka jo pelkällä olemassa olollaan muistuttavat siitä, mitä itsellä ei ole. Vaikka kaverit olisivat kuinka varovaisia tahansa, voi sattua.

Suruprosessi sisältää karmeita tunteita, aivan hirveitä ja niiden purkaminen vertaistuen kanssa on palkitsevaa. Ne, jotka eivät vastaavaa ole kokeneet, eivät voi koskaan auttaa täysin. Ystävät usein ovat tottuneet siihen, että he noin niinkuin suurinpiirtein ymmärtävät toistensa elämänkokemuksia ja -tilanteita ja näin näistä voidaan keskustella. Kun jotain näin kamalaa tapahtuu, tuo illuusio hajoaa. Jokaisen lapsensa menettäneen pitäisi alentaa odotuksia ystäviään kohtaan ja hyväksyä se, että he eivät tule tajuamaan, he tulevat sanomaan jotakin loukkaavaa ja he tulevat vaikka parhaansa yrittävät, satuttamaan menetyksen kokenutta. Ja ottaa etäisyyttä, kunnes suru ei enää saa kaikkien muiden elämää näyttämään vain vittuilulta omaa menetystä kohtaan. Jos siinä kestää vuosia, sitten kestää. Terapia tms voi auttaa tai sitten ei. Suru on yksilöllistä.

Minä tein sen päätöksen, että laitoin yhden ystäväporukan jäähylle, kerroin sen suoraan ja sanoin että minun on vaikea - täysin sietämätöntä suorastaan olla porukassa jossa en enää voi keskustella lapsiasioista. Pahoittelin, että asia meni näin mutta että suojelen itseäni ja ystävyyttämme kun otan etäisyyttä. Otan yhteyttä kun tuntuu paremmalta, katsotaan ovatko vielä kiinnostuneita seurastani. Jos eivät, saavatkin mennä.

Tuohan on hieno tilanne, että lähellä on niin paljon ihmisiä, että seuransa voi tuolla tavalla valita.

Mä valitsen nykyään ihmiset lähelleni, vaikkei siellä olekaan loputonta jonoa ihmisiä. En kaipaa lähelleni yhtään ketään, joka ei osoita välittävänsä minusta siten, kuin minä tarvitsen haluan, kun minua on äitini loukannut todella pahasti. Minutkin on otettava sellaisena kuin mä oon, eikä kupattava hyötyä minusta sellaisena kuin haluaa mun olevan. En ole sellainen.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.

Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei. 

Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.

Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.

Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.

Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.

Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.

Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.

Kuulostaa pahalta. Sinuna menisin hoitoon, että pääsisit tuon katkeruuden yli. Tunnen kaksi lapsensa menettänyttä eikä kumpikaan puhu noin. Jos mietteesi ovat tosiaan tuollaisia niin ei kuulosta terveeltä.

Voin aika suorasanaisesti ilmaista, enkä ilman syytä, että tuo hoitoon suosittelu on vittuilua. Ei siellä mikään muutu. Se voi olla viimeinen niitti ja naula arkkuun.Tästä puhutaan aika vähän, kun ihminen lakaistaan maton alle, koska sille on jo kerran tapahtunut jotain pahaa niin sen päälle saakin virtsata sitten ihan laillisesti.  Kokemusta on tätä aihetta sivuavana, sekä toisesta vakavasta aiheesta ,jotka pahentaa toisiaan. Oma elämäni tuhoutui laillistetun väkivallan  eli koulukiusaamisen takia. Sekään ei ole mitään siihen verrattuna,kun näet vierestä , kun joku toinen kokee jotain samaa ja et taaskain voi tehdä mitään. Eikä todellista apua olekkaan.

jeesusleikki kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.

Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei. 

Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.

Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.

Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.

Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.

Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.

Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.

Kuulostaa pahalta. Sinuna menisin hoitoon, että pääsisit tuon katkeruuden yli. Tunnen kaksi lapsensa menettänyttä eikä kumpikaan puhu noin. Jos mietteesi ovat tosiaan tuollaisia niin ei kuulosta terveeltä.

Voin aika suorasanaisesti ilmaista, enkä ilman syytä, että tuo hoitoon suosittelu on vittuilua. Ei siellä mikään muutu. Se voi olla viimeinen niitti ja naula arkkuun.Tästä puhutaan aika vähän, kun ihminen lakaistaan maton alle, koska sille on jo kerran tapahtunut jotain pahaa niin sen päälle saakin virtsata sitten ihan laillisesti.  Kokemusta on tätä aihetta sivuavana, sekä toisesta vakavasta aiheesta ,jotka pahentaa toisiaan. Oma elämäni tuhoutui laillistetun väkivallan  eli koulukiusaamisen takia. Sekään ei ole mitään siihen verrattuna,kun näet vierestä , kun joku toinen kokee jotain samaa ja et taaskain voi tehdä mitään. Eikä todellista apua olekkaan.

En ole tuo, kenelle vastaat, mutta kyllä minulle ainakin oli terapiasta paljon apua, kun sisarukseni kuoli. Sain työkaluja oman ahdistukseni käsittelyyn, ja niitä ilman en voisi luultavasti nytkään paremmin, vuosia myöhemmin. En ymmärrä mitä vittuilua siinä on.

### kirjoitti:

Nyt käsi sydämelle, kaikki te aloittajaa kritisoineet: moniko teistä jaksaisi seistä ystävän rinnalla, tukien ja ymmärtäen VUOSI KAUSIA, kun toinen vaan kaataa törkyä ja vaateita niskaan, teetpä tai sanotpa mitä vain?? Eikö tulisi raja vastaan? Jaksaisitte empaattisena hymistellä, kun "uniikkia suruaan" raivoava tarvitsisi jo ennemminkin hoito- kuin ystävyyssuhdetta? Eikä loppua ole näkyvissä? Koska niinhän täällä muutkin "uniikit surijat" sanovat, lapsen kuolemasta ei koskaan pääse yli ja kaikki muut kuolemat ja menetykset on täysin yhdentekeviä ja toissijaisia verrattuna siihen? Kun mun suru on se suurin ja paras ja pahin, ainoa?

Hannu Lauerman surut ovat maailman suurimmat ja tärkeimmät. Eikä sitä kukaan muu voi tässä maailmass a tajuta. Hän yksin tietää.

Mies 37v kirjoitti:

Trolli. Sen huomaa tuosta, että kerroit kyseisen henkilön vauvan kuolleen, mutta kuitenkin jouduitte hoitamaan hänen lastaan vaikka se muka oli kuollut. Ei kuollut lapsi enää hoitoa tarvitse.

Miehen päättelykyky huipussaan. Huoh. Mene nyt syömään vielä toinen annos niitä mamman lihapullia ja pötkähdä sen jälkeen vähäksi aikaa vatsasi viereen lepäämään. Niin ei kuormitu ne pienet rattaat päässä liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Suru muuttunut vihaksi, mikä ajan kanssa helpottaa. Terapia?

Terapia ei korvaa eikä muutu elämäksi.

Vierailija kirjoitti:

Mies 37v kirjoitti:

Trolli. Sen huomaa tuosta, että kerroit kyseisen henkilön vauvan kuolleen, mutta kuitenkin jouduitte hoitamaan hänen lastaan vaikka se muka oli kuollut. Ei kuollut lapsi enää hoitoa tarvitse.

A) lapsia voi olla useita, B) missä kerrottiin juuri lapsen kuolemasta? Ei missään.

Otsikossa, idiootti.

Vierailija kirjoitti:

jeesusleikki kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.

Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei. 

Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.

Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.

Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.

Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.

Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.

Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.

Kuulostaa pahalta. Sinuna menisin hoitoon, että pääsisit tuon katkeruuden yli. Tunnen kaksi lapsensa menettänyttä eikä kumpikaan puhu noin. Jos mietteesi ovat tosiaan tuollaisia niin ei kuulosta terveeltä.

Voin aika suorasanaisesti ilmaista, enkä ilman syytä, että tuo hoitoon suosittelu on vittuilua. Ei siellä mikään muutu. Se voi olla viimeinen niitti ja naula arkkuun.Tästä puhutaan aika vähän, kun ihminen lakaistaan maton alle, koska sille on jo kerran tapahtunut jotain pahaa niin sen päälle saakin virtsata sitten ihan laillisesti.  Kokemusta on tätä aihetta sivuavana, sekä toisesta vakavasta aiheesta ,jotka pahentaa toisiaan. Oma elämäni tuhoutui laillistetun väkivallan  eli koulukiusaamisen takia. Sekään ei ole mitään siihen verrattuna,kun näet vierestä , kun joku toinen kokee jotain samaa ja et taaskain voi tehdä mitään. Eikä todellista apua olekkaan.

En ole tuo, kenelle vastaat, mutta kyllä minulle ainakin oli terapiasta paljon apua, kun sisarukseni kuoli. Sain työkaluja oman ahdistukseni käsittelyyn, ja niitä ilman en voisi luultavasti nytkään paremmin, vuosia myöhemmin. En ymmärrä mitä vittuilua siinä on.

noh tarkennan. ihminen/ihmiset voi tehdä ihmisen hulluksi tai sairaaksi. Sen jälkeen suositellaan vielä ammattiapua ja monet terveetkin asiat kriminalisoidaan virallisesti sairaaksi niin on se vittuilua. Hoitoon kuuluisivat ne ns tavalliset sairaat paskat syystä tai toisesta tuhosivat ihmisen. Sen jälkeen voisi rääkättykin parantua paremmin. nää ei ole mitenkään yksinkertaisia asioita. Onneksi sinulla on mennyt paremmin. Itse koen, että olen tullut hyväksikäytetyksi ongelmillani. Mulla on ollut muutama tosi paska kokemus muutamasta terapeutista traumat vain paheni. Tuntuu entistä enemmän, kuin olisi vieraantunut itsestään ja kyvyttömyys elää ja toimia omien arvojen on heikentynyt. Joskus muodostuu umpikujia joissa ei oikein ole ratkaisuja.  Kyllä se stressi kun haluaisi säästää rakkaat ihmiset turhalta paskalta on mieletön.

Mies 37v kirjoitti:

Trolli. Sen huomaa tuosta, että kerroit kyseisen henkilön vauvan kuolleen, mutta kuitenkin jouduitte hoitamaan hänen lastaan vaikka se muka oli kuollut. Ei kuollut lapsi enää hoitoa tarvitse.

Yli vuorokausi ja 270 viestiä ennenkuin ensimmäinen trollin huuteija saapui paikalle. Kittos kuitenkin Mies, että et tuominnut minua alimpaan trollihelvettiin tai wt-mammojen manalaan otsikon kirjoitusvirheestä. /Ap

Ei helevata! Olette sairaita akkoja koko lauma. Ja äidiksi en teitä kutsu. Akka joka vihaa kuollutta lastaan ei ole äiti, vaan sairas paska akka.

Vierailija kirjoitti:

Ei helevata! Olette sairaita akkoja koko lauma. Ja äidiksi en teitä kutsu. Akka joka vihaa kuollutta lastaan ei ole äiti, vaan sairas paska akka.

Aika kauan kesti ennenkuin ensimmäinen pipipää pilleripöhnässään päätti osallistua keskusteluun. Ota vielä pari nappia ja painu takaisin sänkyyn.