En uskalla tehdä lapsia kun pelkään niin h e lvetisti synnytystä!

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini sanoi kerran suutuksissaan siitä että synnyttämiseni oli hänen elämänsä kamalin kokemus. Tavallaan ymmärrän kyllä että varmasti oli..70-luvulla ei tainnut olla näin hyvää hoitoa kuin nykyään ja vietiin hänet ambulanssilla 100km päähän synnyttämään.. Äitini jouduttiin leikkaamaan vielä vuosienkin päästä synnytyksestä.

- niin tässä vielä sama kirjoittaja.. Äitini repesi ilmeisesti hyvin pahasti, menetti virtsan pidätyskyvyn jne. Joita yritettiin vielä 90- luvulla sit korjata.. Oli liian ahdas synnyttämiseni hetkellä, ja olisi varmaan ollut parempi vaihtoehto ottaa mut ulos vatsasta keisarileikkauksella.

Nykyään annetaan sentään mahdollisuus leikkaukseen, jos äiti on todettu olevan liian "ahdas" synnyttämään alateitse. Vaaransa kummassakin. Lapsi voi leikkauksen yhteydessä ottaa keuhkot täyteen sitä limaa, mutta on itsellä kaksi kertaa tehty. Koska vauva ei mahtuisi ulos. Tuskaa on, kun keho valmistautuu synnytykseen, vaikka ei tarvitse.. Kun lantioluut jne. Jotenkin muuttaa asentoja ja kipu on laajaa, mutta lääkettä ei vauvan takia voi ottaa.

Turha pelätä etukäteen asiaa, jonka miljoonat naiset tekevät vuosittain ja toistuvasti. Ihmiset ovat lisäksi erilaisia ja jokainen synnytyskin vähän omanlaisensa. Kivunlievityskonsteja on nykyisin paljon ja monenlaisia. Olennaista on se, että opettelee itse rentoutumaan ja hakee ne konstit, jotka itselle auttaa. 

Mukaan henkilö, johon luottaa. Kätilön kanssa kannattaa keskustella ja jos hän jotain suosittelee, kannattaa kysyä, onko luvassa ylläreitä. Esimerkiksi minun ensimmäisessä synnytyksessäni avautumisvaihe pitkittyi, kätilökin vaihtui, ja uusi kätilö ehdotti että joudutetaan synnytystä puhkaisemalla kalvot. Hän jätti kertomatta, että se saattaa vaikuttaa niin, että seuraavat puoli tuntia on yhtäjaksoista supistusta, johon en osannut varautua ja kipu sai yliotteen. Tästä olisi mielestäni kätilön kuulunut varoittaa. Hän myös sanoi, ettei tuon lopun pika-avautumisen aikana enää voinut ottaa mitään kivunlievitystä, koska "kohta synnytetään".  

Muut kaksi synnytystäni menivät omalla painollaan ja tunsin olevani koko ajan kontrollissa. Ponnistusvaihe oli joka kerta kivuttoman tuntuinen ja ohi muutamassa minuutissa.  En ole yhdessäkään synnytyksessä käyttänyt ilokaasua kummempaa kivunlievitystä. Näin jälkikäteen ajatellen siinä ensimmäisessä olisin tarvinnut muutakin.  Tosin kukaan ei myöskään kertonut etukäteen, että synnytyksen kivuliain vaihe saattaa joillakin olla tikkausvaihe (ekan episiotomian ja kahden pienen repeämisen takia sain muutaman tikin joka kerta ja se sattui aivan helevetisti, mitkään suihkeet ja piikit eivät auttaneet. Onneksi se oli lyhytaikainen juttu. Silti minusta aivan turhaa kärsimystä, kun vauva on kerran jo tullut ulos niin vaikka sitten taju kankaalle viideksi minuutiksi olisi ollut ihan paikallaan.

Kukaan ei myöskään etukäteen hoksannut kertoa, miten kivuliaita jälkisupistukset voivat olla. Ne pahenivat lapsi lapselta. Jokaisen imetyskerran alussa kohtu kramppasi ja sitä kesti ainakin kolme viikkoa per lapsi.  Kyllä nekin silti kesti kun tiesi, että ne ovat aikansa ja loppuvat sitten. 

Joku puhui aikaisemmin kapeasta lantiostaan ja pelkäsi sen aiheuttavan ongelmia. Ratkaisevaa on kuitenkin lantion sisämitat, eikä kukaan pysty itsestään ilman muuta sanomaan, mikä tilanne siellä on. Sen tsekkaavat lääkärit ja kätilöt.  

Summa summarum, omien kokemusten perusteella sanoisin että luottakaa itseenne, opetelkaa rentoutumaan tehokkaasti, luottakaa henkilökuntaan joka teitä jeesaa, ja kyselkää niin paljon kuin mieleen vain kysyttävää tulee. 

Meille syntyi esikoinen alkuvuodesta ja minäkin raskauden alussa pelkäsin synnytystä ihan helvetin paljon. Pikkuhiljaa loppua kohden kuitenkin aloin tulemaan varmemmaksi, että hyvin se menee ja selviän kyllä siitä. En enää pelännyt, mutta olin hieman mietteliäs.

Verenpaineeni nousi lopussa sitten ihan pilviin ja minut otettiin osastolle. Synnytystä käynnisteltiin päivän ajan kunnes vauvan sydänäänet alkoivat katoilemaan ja minut vietiin synnytyssaliin. Kätilö kertoi ettei ole hätää, ja että koittaisin nukkua. Nukahdinkin ja pian saliin ryntäsi lääkäri, joka puhkaisi kalvot. Ilmeisesti vauvalla oli aika ahdinko. Cytotecien vuoksi vissiin alkoi kovalla rytinällä ihan järkyttäviä taukoamattomia supistuksia. Tunnin kesti avautumisvaihe, ne supistukset oli jotain aivan kauheeta. Siinä piti pöydällä maata anturi vauvan päässä hirveissä tuskissa. Anestesialääkärikin kuppasi jossain ja kerkesin juuri ja juuri saamaan epiduraalin ennen ponnistusta. Silloin vasta tajusin, kuinka kovat ne kivut todella olivat, koska en ollut huomannut paineen tunnetta takapuolessa ollenkaan. Epiduraalin saatua se ponnistamisen odottelu, se hirveä tunne että perse oikeasti repeää oli kauhea. Ponnistaessa vauvan sydänäänet katosi kokonaan ja lopulta hänet jouduttiin repimään imukupilla pois. Yhtään ei annettu aikaa venyä, vedettiin vain äkkiä pois. Ihme kyllä ei jäänyt traumoja, vaikka synnytys oli kamala. Toisen haluan vielä

Minulla on kolme lasta. Ensimmäinen lapsi syntyi perätilan vuoksi suunnitellulla sektiolla. Pelkäsin silloin synnytystä, ja kun se lääketieteellisistä syistä tehtiin, olin ihan helpottunut. Ei ollut paha juttu, synnytyksen jälkeen oli tärkeää vain ottaa särkylääkkeet ajallaan.

Toinen ja kolmas lapsi syntyivät alateitse. Pelkäsin sitä kyllä, mutta siinä vaiheessa halu saada vauva voitti pelon. Eikä se niin kamalaa sitten ollutkaan! Poltot olivat aika kipeitä loppuvaiheessa, mutta Naistenklinikalla epiduraalin todellakin sai pyytämällä. Ei jäänyt huonoja kokemuksia. Repeämiä tuli, mutta ei sekään kauheasti sattunut. Ja toipuminen synnytyksestä oli kyllä paljon nopeampaa kuin leikkauksesta. Synnytyksen jälkeen oli kai hormonien ansiosta eräänlainen voittajafiilis, joka auttoi jaksamaan. Lapsetkin olivat normisynnytyksen jälkeen jotenkin "valmiimpia vauvoja". 

Onhan niitä kaikenlaisia kauhukertomuksia, mutta ei niitä minusta kannata kuunnella. Kun nainen on raskaana, hän on huomion keskipiste. Vauvan synnyttyä äiti saattaakin jäädä syrjään, kun kaikki ihastelevat vauvaa. Luulen, että monen synnytyskauhukertomuksen takana onkin äidin huomionkipeys eikä niinkään se koettu kipu. Synnytykset ovat hyviä kokemuksia, ja kun lapsiani nyt katselen, olen tosi onnellinen, että uskalsin synnyttää!

Oli ihan hirveää, kesti kolme vuorokautta ja kävin jossain oman kestokykyni rajamailla ja sen ylikin. Silti nyt on toinen tulossa, ihan suunnitellusti. Ei pelota, synnytykset on erilaisia. On se biologia ihmeellistä että tollaseen lähtee vapaaehtoisesti uudelleen ja on vielä onnellinen.

No älä tee. Ei maailma siihen kaadu, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Siis se kipu on sellaista että tuntuu että perse halkeaa, että jalat naksahtaa irti ruumiista kuin barbinukella jonka jalkoja väännetään erilleen. Mutta ei se ole sellaista se kipu kuin jossain kauhuleffassa, missä psykopaatti tulee ja alkaa sahata jalkoja irti. Samaan aikaan kun tunnet että kropallesi tapahtuu jotain täysin friikkiä jota ihmisen ei järjen mukaan pitäisi kestää, ihmettelet että kuitenkin kestät sitä kipua, hengität, puhut, katsot mitä tapahtuu. Sitä on hankala kuvailla. Tunnet kipua, mutta enemmän tunnet ihmetystä siitä mitä helv. sun kropalle tapahtuu ja voiko oikeasti niin tapahtua.

Tämä oli hyvä kuvaus. Synnytyksessä kipu voi tosiaan olla hirveää, mutta samalla se on jotenkin luonnollista. Kun tietää, että kaikella on tarkoituksensa, se auttaa. Eri asia on se, jos joku satuttaa tahallaan, niinkuin tuossa kauhuleffakuvauksessa. Ihmisen psyyke auttaa kestämään kipua, itselläni ainakin.

Adoptoimaan vaan, kyllä mailma on lapsia täynnä ilman vanhempia jotka odottaa ottajaa, todennäköisesti täytyy olla taustat kunnossa ja riittävä elintaso että olet hyväksyttävä tapaus.

Jos on edes yksikään känniriehuminen joskus teininä niin voi vaikuttaa, itse olin teini ajat aina tietokoneen äärellä, ei ole rikkeitä:D.

Mutta tämän hetken tulot tuskin riittäisi itsellä, koska olen opiskelija, avokki tienaa kipurajoilla, just ja just pärjätään.

Se kipu tuntuu siltä kuin vatsaa revittäisiin hajalle jättimäisin teräksisin kynsin. Itse en saanut hengitettyä tai puhuttua supistuksen aikana sen kivun takia. Ei sitä voi verrata mihinkään. Olen kerran murtanut reisiluuni laskettelurinteessä ja se kipu oli siedettävämpi kuin synnytyskipu.

No enpä tiedä, olen kaikki kolme lasta synnyttänyt luomusti, ja hyvin olen selvinnyt. Siitäkin ensimmäisestä jonka kanssa persuus halkesi. Niin etköhän sinäkin selviä.

Ja kaikki naiset ennen kuin epiduraali keksittiin selvisivät kivun puolesta.

Mutta lapsiahan ei ole onneksi pakko tehdä ellei halua.

Kyllä sen kestää, kun 9 kk valmistautuu. Lopussa on ihan kypsä raskauteen, ja on suuri ilo ja helpotus kun kivut viimein alkaa, ja tietää että nyt se vihdoin syntyy. Tämä ajatus auttaa aika hyvin kivun sietämisessä. Se ei ole sama kuin joutua onnettomuuteen ja leikkaukseen yhtäkkiä ilman varoitusta. Synnytys on lähinnä pakollinen paha, mikä vaan täytyy kestää. Vähän kuin hammaslääkäriin tai vaikka suolistotähystykseen meno. Ne asiat on vain hoidettava pois alta, jos on sellaisia ongelmia.

Muistan kyllä ajatelleeni ekan kohdalla, etten enää ikinä synnytä. Synnytinpä kuitenkin, ja aika kultaa muistot. toinen synnytys olikin sitten paljon helpompi juttu.

Itse olin pelännyt synnytystä niin kauan kuin muistan. Siis ajatellut että en selviä enkä kestä sellaista. Raskausaikana en sitten kauheasti osannutkaan pelätä, tai ajattelin kyllä, että tulen kuolemaan siihen, ja menin vain sillä asenteella että käy miten käy, sittenpä näkee.

Mulla oli osittain käynnistety synnytys ja supitukset alkoi olla sen verran rajuja että otin jossain vaiheessa epiduraalin. Hengitystekniikka oli kaiken a ja o. Onneksi sattui hoitaja joka mulle sen opetti. Minusta oli vaikeinta ensisynnyttäjänä se, kun ei tiennyt mitä tapahtuuu ja mitä odottaa. Mietin kun supistus oli kova ja tuntui ettei kestä että miten paljon tästä vielä pahenee. Myös jossain vaiheessa iltapäivällä kätilö sanoi että ei synny vielä tänään, ja mietin että en kestä enää seuraavaan päivään. Sitten se kuitenkin alkoi pian syntyä samana iltana. Puudutus vei kivut pois, tunsin ainoastaan painetta. Ponnistusvaihe kesti lähes tunnin, en tuntenut muuta kuin painetta. Mitään välilihan leikkausta enkä ompelemista edes tuntenut.

Synnytys ei ollut minulle vaikea kokemus. Toki sen teki ainakin osittain puudutus. En tiedä millaista se olisi ollut täysin ilman.

Olen synnyttänyt kahdesti. Toinen oli aika hirveä, en ollut asennoitunut kipuun kunnolla kun en tiennyt mitä odottaa, ja oli tarpeettomia tarkistuksia koko ajan. En saanut liikkua tai käydä suihkussa kun oli antibioottitippa kädessä. Loppuvaiheessa otin puudutuksen ja se auttoi avautumista kunnolla käyntiin kun kroppa sai levätä. Imukupilla piti kuitenkin ottaa vauva ulos ja repeämiäkin tuli. 

Toisen päätin synnyttää kotona. Kokemus oli ihana. Sain olla vesialtaassa niin kauan kuin halusin, ja kätilö ei turhia ronkkinut, kuunteli välillä vauvan sydänääniä. En jostain syystä ottanut mitään kipulääkkeitä tässä toisessa, vaikka supistukset toki tuntuivatkin. Ponnistusvaihe oli minuuteissa ohi ja vauva yllättäen sylissä. Tutustu synnytykseen fysiologisesti niin ymmärrät eri vaiheet, valitse luotettava tukihenkilö, perehdy eri kivunlievityksiin ja mieti olisiko allas sinulle sopiva vaihtoehto. Ja jos edelleen pelottaa niin tosian, adoptiokin on hyvä vaihtoehto. Se voi olla pitkä tie mutta niin on monelle raskautuminenkin. Onnea matkaan!

Hmm.. mä olen henkilö jolla oli traumaattinen ensisynnytys. Rumalta kuulostaa mutta minulle jäi raiskattu olo koko kokemuksesta. Tuntui että koko kroppani oli jollain tavalla häpäisty. Jouduin käynnistykseen joka tarkoitti tapauksessani sitä että kolmen vuorokauden ajan mun kehoon pumpattiin kaikenlaisia putkia, letkuja, palloja, lääkkeitä ja kaikkea muuta paitsi kipulääkettä jotta synnytys käynnistyisi paremmin. Pahinta oli kätilöt jotka tuli käsin repimään vaginaa enemmän auki jotta supistuksia syntyisi. Kipulääkettä en saanut koska se muka hidastaisi synnytystä (mm. tämä oli virhe kätilöiltä, kertoi lääkäri jälkeenpäin). Tämä ja muutama muu pikku virhe kätilöillä tapahtui kohdallani ja he kovasti pyytelivät anteeksi kun minua kiidätettiin kiireelliseen sektioon kolmen vrk ”koekanina” olon jälkeen (tässä välissä ja synnytyksen jälkeen myös tapahtui ikäviä asioita joita en nyt jaksa enää kirjoittaa kun olen niitä päässäni ja hoitohenkilökunnan kanssa puinut niin paljon).

Mutta mielestäni yhtä iso oikeus on mulla kertoa kokemuksestani kuin hänellä kellä synnytys on mennyt hyvin. Miksi pitäisi piilotella toisten kokemuksia vain jotta kuulija ei saisi pelkotiloja? Kuulijana kuitenkin aikuinen nainen.

Mä suosittelen sulle että luet kaikki hirveimmät synnytyskertomukset ennen synnytystä jotta osaat olla kiitollinen jos niitä kaikkien hirveimpiä asioita ei tapahdu. Itse esim olin tokassa synnytyksessä valmistautunut henkisesti siihen että: mun häntäluu katkeaa, mun kohtu repeytyy jonka seurauksena vauva kuolee ja en enää voi tulla raskaaksi, saan loppuiäksi avannepussin, tulee kolmannen asteen repämät, vauva jää jumiin synnytyskanavaan / kärsii hapenpuutteesta ja vammautuu, itse saan verenmyrkytyksen/ vakavan tulehduksen, osa istukasta jää sisälleni, joudun kiireelliseen/hätäsekitoon, sektioarpi tulehtuu ym ym. Näitä kaikkia asioita synnytyksissä tapahtuu, aina on se joku kenellä käy vähän huonompi tuuri.

Nämä asiat kun tajusin pitää mielessäni niin koin että toinen synnytys sujui mallikkaasti, huolimatta taas käynnistykseen joutumisesta, toisen asteen repeämistä ja kehon tulehdustilasta jonka vuoksi olin useita päiviä sairaalassa tarkkailussa. Silti tästä tokasta synnytyksestä jäi hyvä mieli ennen kaikkea sen vuoksi että kätilöt olivat super taitavia ja empaattisia ja kipulääkkeet toimivat hyvin.

Onhan se kauheaa kipua ei voi sanoin kuvailla..mutta kaiken sen arvoista ♡ Ja nykyään on kaikki maailman puudutukset ym.

Synnytykseenkin voi valmistautua, ja synnytyspelosta voi puhua neuvolassa ja siihen saa apua. Oma käynnistetty synnytykseni meni todella hyvin. Sain epiduraalin, jonka jälkeen kivut katosivat. En muista edes ponnistusvaiheen sattuneen, olin niin keskittyneessä tilassa ja oli todella rauhallinen olo. Puolisoni lisäksi äitini oli mukana synnytyksessä, ja hänkin sanoi että ähkäisin vain kerran siinä kohtaa, kun ponnistin pään ulos. Kokonaisuudessaan synnytys keski 6h 1min. Seuraavan haluaisin synnyttää ilman kivunlievitystä. 😊

Minulla ei ole lähipiirissä kauhutarinoiden kertojia, vaan päin vastoin: kaikki lässyttivät miten luonnollista, kaunista ja voimaannuttavaa se on kaikesta kivusta huolimatta. Kaverit hehkuttivat luomusynnytyksiään elämänsä upeimmiksi kokemuksiksi. Itse suhtauduin jo silloin skeptisesti synnytyksen ihanuuteen, ja olen synnytyksen jälkeen herättänyt närkästystä sanomalla suoraan, että minusta synnytys ei tunnu mitenkään luonnolliselta tai kauniilta, vaan se oli lähinnä iljettävää ja brutaalia. :D Tämä siitä huolimatta, että otin vastaan kaiken kivunlievityksen mitä tarjottiin, eikä kipu ollut niin kovaa mitä etukäteen pelkäsin. Ja toisenkin lapsen haluaisin. Mutta mitään kaunista tai herkkää siinä ei minusta ole kun väliliha venyy äärimmilleen ja repeää.

Älä tee lapsia sitten, ongelma ratkaistu

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi naiset kertoilee toisilleen tälläisiä kauhutarinoita. Joillakin synnytys voi olla todella kipeä ja traumaattinen, mutta ei todellakaan kaikilla. Minulla esim. molemmat synnytykset olivat nopeita, jonka vuoksi synnytyksistä itsestään ei ole kauhukertomuksia kerrottavana. Synnytykset kyllä sattuivat, mutta sehän on ohimenevää ja siihen saa myös apua. Miksi naiset kautta aikojen olisi synnyttäneet, jos se olisi kaikilla niin jumalattoman kivuliasta. Ja toisilla on vielä monta lasta??

Olen synnyttänyt kolme lasta. Jokaisen kohdalla sattui jotakin ikävää. Yksikään synnytys ei ollut helppo tai kivuton. Ensimmäisen jälkeen suorastaan suututti, kun muut äidit oli kertonut näistä helpoista synnytyksistä. Itse kävin kuoleman portilla. Parempi tietää mitä voi olla tulossa kuin luulla, että synnytys olisi jotain muuta kuin tuskallisen kivulias. Jos sitten olisikin se helppo synnytys niin sehän on vaan hieno juttu.