Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Pelotti koska lapsi oli vetelä ja kalpea syntyessään, syntyi imukupilla viallisen napanuoran aiheuttaman hapenpuutteen takia. Tokeni siitä sitten ja kun oikeasti vasta näin hänet hoitotoimenpiteiden jälkeen olin ihastunut. Tyttö näytti ihan minulta ja koin hänet heti tutuksi ja omaksi.

Minulla on kolme lasta, ja joka kerta rakastuin sydämeni pohjia myöten ensisilmäyksellä. Ei ole mitään täydellisempää kuin pienen lapsen kasvot <3

Pitkän, yli vuoden yrityksen jälkeen tulin viimein raskaaksi ja poikamme syntyi tammikuussa. Raskaus oli vaikea, synnytys oli vaikea. Ja kun synnytyssalissa vauvan sydänäänet katosivat ponnistusvaiheessa, olin kertakaikkiaan aivan paniikissa. Olin niin hätääntynyt ja peloissani, että vauva kuolisi, että itkin vain. Vauva autettiin imukupilla väkisin maailmaan ja pelkäsin ihan hirveästi, että hän ei eläkkään. Mutta se helpotus, ylpeys ja suunnaton onni, minkä koin nähdessäni poikani kasvot ja kuullessani sen pienen itkun, oli ihan sanoinkuvailematon. En ole koskaan ollut yhtä onnellinen :) mutta ei vauvasta kyllä osannut sanoa pitkään aikaan näyttääkö jommalta kummalta vanhemmistaan :D nyt 8kk ikäisenä on kuin ilmetty isänsä!

Oli ihan alienin näkönen vauva :D tosi kaunis pieni alien. Synty 40+6 mut tosi sikiömäiset piirteet. En muista ensi rääkäsyä enkä ensiimetystä enkä sitä kun sain rinnalle. En edes muista sainko heti vai putsattiinko ensin.

Olin valvonu käytännössä 3vrk putkeen ja ihan loppu.

Ensimmäinen ajatus oli. Ai se onkin poika, kun luulin tytön tulevan. Sitten huomasin hänellä olevan siniset silmät ja vaalea tukansänki. Isänsä ja siskonsa ruskeasilmäisiä ja tummia. Noteerasin myös, ettei ole perinyt minun hörökorviani. Aikuinen mies on ja edelleen vaaleahko.

Ei tuntunut oikein miltään. Väsytti ja pelotti. Muutenkin kesti muutaman kuukauden, ennekuin aloin tuntea mitään muita, positiivisempia tunteita. Olin vähän pettynytkin kun ei tullut mitään suurta rakkaudentunnetta heti.

Pikku hiljaa tutustuin lapsiini ja olen myös ollut mielestäni (ja myös lasten mielestä) ihan hyvä äiti. Alku vaan ei ollut sellainen kuin aina hehkutetaan.

Olin sektio huuruissa mutta muistan valtavan onnentunteen ja älykkään ja tutkivan katseen.

Ekalla kerralla olin väsynyt, nälkäinen ja helpottunut kun lapsi oli ulkona. En muista kovin tarkkaan, en varmaan saanut mitään valtavaa tunneryöppyä. Katselin että tuollainen vauva. Luonnolliselta tuntui kaikki, se on tuntunut ihmeelliseltä näin jälkikäteen. Että sitä vaan nukkuikin samantien lapsi kainalossa.

Toisella kerralla en ollut niin väsynyt, mutta helpottunut kyllä. Tälläkään kertaa ei tullut suurta tunneryöppyä. Taas tuntui ihan luonnolliselta.

Ihan oikeasti minulle on jäänyt parhaiten mieleen miten ihanaa oli kun synnytys oli ohi, pääsi suihkuun ja sai syötävää. Helpotus kun kaikki on mennyt hyvin ja lapsi on terve.

Äiti ov kirjoitti:

Kahdeksan ensimmäisen lapsen kohdalla tunsin suurta iloa, onnea ja ylpeyttä koska he olivat isoja, terveitä ja normaaleja mutta kuopuksen syntyessä tunsin vain inhoa ja vihaa koska vauva oli pieni, ruma, kalpea ja heikko. Onneksi se sitten kuoli pian jolloin minä itkin onnesta koska en todellakaan olisi jaksanut hoitaa sitä vauvaa koska se oli vaikeasti monivammainen. Ei se olisi koskaan oppinut välttämättä edes kannattamaan päätään tai nielemään itse. Se kuoli reilun kuukauden iässä pari viikkoa sitten ja ruumiinavauksessa todettiin, että sille ei ollut edes kunnollisia aivoja kehittynyt.

Minun on pakko kysyä, miksi tätä kertomusta alapeukutetaan.

??

Siksikö, että kirjoittajalla on kahdeksan lasta?

Vai siksi, että äiti tunsi suurta helpotusta lapsen kuoltua monivammaisena?

Vaiko ehkä siksi, että äiti kirjoittaa lapsensa olleen pieni, ruma, kalpea ja heikko?

??

Minä ymmärrän niin hyvin kuin yhden lapsen äitini kykenen, ettei suuren lapsikatraan kanssa olisi jaksanut elämää täysin muiden armoilla olevansa ihmisen kanssa, vaikka se olisikin ollut hänen lapsensa.

Ponnistusvaihe oli pitkä ja kamala, olin aivan varma etten saa ponnistettua vauvaa ulos. Lopuksi tarvittiinkin lääkäri vetämään vauva imukupilla, pää oli väärässä asennossa ja ihme että tuli ilman sektiota.

Olin siis hyvin ihmeissäni kun lapsi lopulta muljahti ulos. En edes muista itkua! Mutta muistan heti ajatelleeni että onpa söpö. Rakastuin kyllä vauvaan heti, se oli helpottavaa.

Muistan vain helpotukseni, kun synnytys oli vihdoin ohi ja lastani kun katsoin niin tunsin sanoinkuvaamatonta hellyyttä häntä kohtaan ja aloin lässyttää, että hei mä olen sun äiti yms. Lapsi ei näyttänyt keneltäkään, no ehkä turvonneelta vanhalta mieheltä, siltä se aluksi näyttää.

Epätodelliselta. Miten hän voikaan olla niin täydellinen.

Ajattelin, että kukahan ne kasvot kääntää menosuuntaan? Me tuoreet vanhemmat, kätilö vai kenties vauva itse.

Tyttö tuli ja ensimmäinen ajatukseni oli että on kyllä niin isänsä näköinen että sääliksi käy.

Heräsin nukutuksesta ja näin todella suloisen pikkunaaman vierelläni. Poika oli odotellut heräämistäni ja nyrkki oli miltei kokonaan suussa. Minua hymyilytti. Sitten tuli kätilö viereeni ja tuli tilaan vähän valoa.

Säikähdin lapsen korvia! Korvanipukat olivat ihan rutistuksissa ylöspäin!

Kysyin kätilöltä, että mikä vika lapsen korvissa on?

Hän vastasi tyynesti, että lapsi oli ollut niin pitkään synnytyskanavassa, että pehmeät korvanipukat olivat vähän väärässä asennossa, ja että tilanne korjaantuisi pian.

 Lapseni syntyi tasan 99 kk Tshernobylin  räjähtämisen jälkeen, ja pelkäsin vaurioita. Ja jouduin vielä hätäsektioonkin.

Terve poika on vieläkin.

Kyllä sen tunteen muistaa ikuisesti, kaiken sen kivun ja tuskan jälkeen näkee ihanan pienen niin täydellisen oman lapsensa. Itkimme molemmat miehen kanssa yhdessä siitä onnesta. Vauva ei itkenyt ollenkaan mitä hieman säikähdimme, katsoi vain rauhallisesti suurilla silmillään. Ehkä se jo kertoi hänen luonteestaan, on nimittäin erittäin rauhallinen lapsi ollut aina :)

Olin hämmentynyt ja helpottunut että synnytys oli viimein ohi. Jostain selkärangasta puski ensi hetkillä voimakas, oikein alkukantainen tunne, että tämä on MINUN lapseni, minun sukua, minun lihaa ja verta.

Seuraava ajatus puoli sekuntia myöhemmin oli että jes, menin sitten synnyttämään appiukon. Kiukkuinen poika oli niin isoisänsä näköinen, että oikein hävetti. :D Rakas lapsi hänestä kumminkin on kasvanut.  

Suoraan sanottuna olin tyytyväinen että ei ollut ruma kurttuvauva :D Nenä on meidän suvun ja muutenkin nätti tyttövauva tuli. Kohta kuukauden ikäinen kakkiainen :)

Ensin kuulin sermin takaa itkun. Se ei ollut yhtään samanlainen kun toisten vauvojen itkut, vaan jotenkin ihmeellisen kirkas ja se ääni jäi varmasti mieleeni ikuisesti. Tunsin samalla suurta helpotusta että synnytys ja raskaus olivat ohi, olin valinnut sektion, mutta sekin oli hyvin epämiellyttävä kokemus.

Lapsi tuotiin viereeni nähtäväksi ja hän katseli minua suuret silmät auki ihmetellen. Hän oli juuri sen näköinen kuin olin kuvitellutkin. Miestä itketti, mutta minua ei yhtään. Olin kyllä onnellinen ja oli vain niin ihmeellistä katsella meidän yhteistä lasta. En tuntenut, enkä vieläkään kahden kuukauden jälkeen tunne varsinaista rakkautta häntä kohtaan, vain suurta kiintymystä ja tarvetta huolehtia.

Esikoinen näytti pieneltä E.T:ltä, sormikin oli pystyssä ja kuopus näytti miniatyyri Michelin-rengasukolta. Rakkaita molemmat ja kaunistuneet huomattavasti sitten syntymänsä. Nyt jo aikuisia.