Lue keskustelun säännöt.
Olen pyörätuolissa oleva nuori tyttö ja inhoan elämääni
aloittaja
08.09.2018 |
Pahoittelen jo aluksi, jos teksti on epäselvää - kirjoitin tämän tunnekuohussa.
Taustaa: Synnyin keskosena rv. 26 ja sen seurauksena sain CP-vamman, joka on minulla niin paha, että joudun olemaan pyörätuolissa (spastinen tetraplegia). Käyn lukion viimeistä vuotta ja minulla on jonkin verran kavereita, joista yksikään ei ole pyörätuolissa. Täytän pian 18 vuotta.
Lyhyt tiivistelmä: Koen, että elämäni ei ole elämisen arvoista kipujen takia sekä koen olevani taakka sekä läheisilleni että yhteiskunnalle.
1. Spastisuus eli liiallinen lihasjännitys haittaa elämää. Tarvitsen apua vessaan ja sänkyyn siirtymisessä, jalkani eivät siis kanna ollenkaan. Saan syötyä ja juotua sekä kirjoitettua tietokoneella, mutta peseytymisessä, pukeutumisessa, liikkumisessa yms. tarvitsen apua. En saa kelattua itse, koska käteni ovat niin jäykät, etteivät taivu. Tämä lihasjännitys aiheuttaa myös kovia kipuja, johon ei kipulääkkeistä ole apua. Sängyssä saan sentään käännyttyä itse. Spastisuuteen tarkoitetut lääkkeet eivät ole toimineet minulla. Kipuja on aikalailla päivittäin, ja tarvitsen apua miltei kaikessa arkipäivän fyysisissä asioissa.
2. Nyt täysi-ikäistyessä kaikki kaverini ovat saaneet ajokortit ja lähtevät ex tempore baariin/matkalle yms, niin minua ei kutsuta mukaan. Tai että onhan se hankalaa pyörätuolin kanssa lähteä minnekään ex tempore, mutta silti se tuntuu pahalta, kun muut ns. elävät vapaudessa ja minä olen tavallaan oman kehoni vanki. Heillä ei ole oikein aikaa minulle enää ja olen paljon itsekseni.
3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.
4. Joka aamu, kun herään odotan iltaa, että pääsen takaisin nukkumaan. En saa iloa oikeastaan enää mistään. Tuntuu, että jos kuolisin pois kaikilla olisi helpompaa, koska koen olevani maanvaiva, kun minua pitää auttaa todella paljon. Edes kirjoittaminen tai lukeminen eivät enää tee onnelliseksi.
Tuntuu, ettei 18 vuotta täyttävän elämä kuulu olla tällaista ja tuntuu, että menetän vammani takia paljonkin asioita, joita haluaisin kokea. Ei tämä ole sellaista elämää, jota haluaisin elää. Olen yrittänyt puhua tunteistani kavereille ja läheisille, mutta he vain sanovat, että olisit kiitollinen, ettei sulla ole syöpää tms tai olisit kiitollinen, että pystyt syömään ja puhumaan kunnolla. Koetan olla positiivinen ja kiitollinen, mutta nyt tuntuu vain, että en osaa nähdä itselläni tulevaisuutta esim. millainen olen 10 vuoden päästä. En pysty olemaan kiitollinen, haluaisin vain niin kovasti olla normaali. Olen kohdannut myös ennakkoluuloja, jotka ovat satuttaneet ja jättäneet jälkensä.
Saa kysellä lisää, jos jotain tulee mieleen, ja jos joku luki tämän kokonaan, niin olen kiitollinen. Tuntuu vain, etten jaksa enää tätä paskakehoa tai -elämää.
Kommentit (424)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap seurustellut koskaan?
En vakavasti, yläkoulussa oli jotain "säätöä", muttei sen enempää. Ajattelen, että se johtuu siitä, kun minun on vaikea mennä yksin kaupungille tutustumaan mielenkiintoisiin tyyppeihin, ja jos joku on seurana, niin ei ehkä ole sellaista rauhaa, mikä muuten on, jos yrittää tutustua uuteen ihmiseen seurustelumielessä. -AP
Vaikutat herttaiselta, fiksulta ja empaattiselta. Varmasti auttaisi jos olisi kumppani! Rohkeasti deittailemaan. Oletko jo jollain sivustolla?
En ole, olen jotenkin kammonnut nettideittisivustoja. Voisihan sitä koettaa, mutta pelottaa, jos ihmiset näkevät vain sen vamman, eivätkä minua. En myöskään ole mikään hemaisevin tyyppi, näytän nätiltä meikin kanssa, mutta minun on vaikea meikata itse itseäni, ehkä joskus, kun saan elämäni muuten reilaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sun koulu on sujunut?
Miten muuten perhe suhtautuu siihen, että aiot kelata itsesi muille seuduille heti kun mahdollista. Ollaanko sua kohtaa suojelevia? Tyylin, ethän sä nyt minnekään voi lähteä, mitä siitäkin tulisi yms.?
Tätä minäkin ajattelin kysyä että mitä teillä kotona ajatellaan siitä että olet suuntaamassa kenties kauaskin kotoa, itsenäiseen elämään jokatapauksessa? Ollaanko sua kohtaan suojelevia?! Heräsi ajatus siitä kun äitisi vastustelee joitain vaatteitasi. Sinähän olet vielä (vähän aikaa) alaikäinen, niin minusta vanhempiesi olisi kuulunut puuhata sinulle jo ajatsitten sähkäri ja miettiä sen avustajan hankkimista. Miksei sinulla ole ollut aiemmin sähkäriä? Eihän sen saamiseen ole ikärajaa ja se voidaan räätälöidä toiminnaltaan hyvinkin rajoitteiselle ihmiselle. Olisit silläkin saanut itsenäisyyttä kun pääsisit sisälläkin kulkemaan itse paikasta toiseen.
Tuosta opiskelusta vielä senverran, että eikö Kela kustanna vaikeavammaisen opiskelut, on ainakin aikaisemmin kustantanut jo lukionkin ja siitä eteenpäin ammattiopinnot?
Ei ainakaan minulle ole kustantanut lukio-opintoja, tosin äiti ne alun perinkin maksoi omasta pussistaan, ei taidettu ottaa siitä asiasta selvää
Koulu on sujunut hyvin, numerot on yleensä aineesta riippuen 8-10 (kaikki taideaineet on olleet 8), toki on joskus saattanut tulla huonompiakin numeroita, jos en ole esim. lukenut ollenkaan kokeisiin.
Olen jo yläasteelta asti sanonut haluavani yliopistoon, jota ei löydy edes meidän maakunnasta. Pakkohan se vanhempieni on hyväksyä, kun ei muutakaan voi. Tuosta vaatteiden vastustelusta, että äiti aina välillä nurisee, mutta kunhan jankkaan tarpeeksi pitkään vastaan, saan tahtoni lävitse.
Sähkäristä puhuttiin, mutta se aina vain lykkääntyi ja lykkääntyi, varsinkin kun meillä vanha talo, että sillä olisi vaikea liikkua sisällä. Mutta nyt onneksi saan sen!
Me ei oikein vanhempieni kanssa koskaan keskustella vaikeista asioista tai tunteista, ei olla oikeastaan ikinä keskusteltu. Meidän keskustelut liittyy sukulaisiin yms. Kun yritin äidiltäni kysyä esim. murrosikään liittyviä asioita silloin nuorempana, hän meni täysin lukkoon, eikä sanonut sanaakaan tai vaikka, kun olen halunnut tietää, miltä se on tuntunut, kun on saanut kuulla, että minä en tule koskaan kävelemään, niin ei hän ole koskaan vastannut. Tai esim. kun koiramme kuolivat, vanhempani eivät kertoneet, näyttivät vain jotain eläinlääkärin raporttia ko. asiasta. Muutenkin tunteista ei puhuta ja itkeminen on oikeastaan ok vain, jos se liittyy pelkästään fyysiseen kipuun. Tämä asia on nakertanut minua hirveästi, ja sekin on tuonut pahaa oloa, kun en pysty edes omille vanhemmilleni puhumaan, miltä minusta tuntuu, kun he eivät tunnu ymmärtävän. Tämän takia minulle on tosi vaikea ottaa esille sitä, että tarvitsen apua kotona ja tahtoisin psyykkisen puolen apua
Älkää käsittäkö väärin, he ovat hyviä ja rakkaita vanhempia, mutta emme koskaan vain puhu mistään syvällisemmästä, keskustelumme rajautuu pintapuolisiin asioihin. Tosin isovanhempanikaan eivät juuri tunteista tms. puhu, joten voi olla ehkä heidänkin perintöä. -AP
Sulle tekisi hyvää saada mies! Sellainen jolle voit puhua. Ei kaverit voi korvata. Oot todella sympaattinen ja tilanteesi surettaa mua kovasti.
M36
Vierailija kirjoitti:
Chileläinen lääketieteen opiskelija Daniela Garcia menetti onnettomuudessa kaikki 4 raajaansa, kuntoutui ja valmistui lääkäriksi. YouTubesta löytyy haastatteluita espanjaksi. Harmi ettei Elegi vivir kirjaa ole suomennettu. (luin tuosta Valituista paloista) Teki vaikutuksen ja kannustaa.
Kiitos, pitääpä googletella! -AP (edellinenkin oli ap)
Työskentelin aikoinaan avustajana tytölle/naiselle joka oli ns.pyörätuoliin sidottu. Hän opiskeli ja hänellä oli useampikin palkattu avustaja tekemässä eri työvuoroja. Hän matkusteli avustajien kanssa, perusti sittemmin perheenkin, sai lapsen. Sinulla voi olla edessäsi vielä vaikka mitä, ap. Ehkä avustajien palkkaaminen toisi enemmän liikkumavapautta ja jos muutat omaan asuntoon tai tukiasuntoon kaupunkiin, itsenäistyminenkin voi alkaa toisella tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko kokeillut vesijuoksua? Se voisi auttaa sinua mikäli sinulla on spastista kireyttä jaloissasi, joka kipuilee.
Olen, vesi tekee kyllä hyvää spastisuudelle sen ajan, jonka siellä on! Pitäisi aloittaa allasterapia uudestaan, sillä se keskeytettiin lukion vuoksi, mutta kyllä se lievittää spastisuutta selvästi. -AP
Entäs ratsastusterapia? Minulla on CP-vammainen ystävä (samanlainen vamma kuin sinulla), jota se on auttanut suuresti.
Minulla oli ratsastusterapiaa alakouluikäisenä, mutta siitä luovuttiin, koska kunta ei myöntänyt sille enempää kertoja, vaan terapiaani painotettiin fysioterapiaan, ehkä lähitulevaisuudessa voisi sitäkin harkita. -AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän särähtää kun ap:lle ehdotellaan poikaystävän hankkimista... Eihän tuossa iässä vielä läheskään kaikilla ole seurustelukokemusta, eikä mitään kiirettä alkaa semmoista hankkiakaan. Varsinkin kun on muitakin ongelmia niin tuollaisen ehdottelu voi tuntua ahdistavalta kun ei se terveellekään ihmiselle aina helppoa ole. Eikä ap tainnut avauksessa edes mainita seurusteluasioista?
Kyllähän se kumppani löytyy aikanaan, nyt kannattaa keskittyä siihen mikä tuntuu tärkeimmältä. Tsemppiä ap!
Vierailija kirjoitti:
sossu kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seuraatko mitään julkaisua, esimerkiksi Invalidiliiton tms. lehtiä? Niistä voi olla apua.
. :)
Tuontyyppinen on varmaan ärsyttävintä ja ennakkoluuloisinta mitä voi kysyä. Invalidiliiton lehti olisi varmaan viimeinen asia mitä toivot postilaatikkoosi.
Entäs miten seksielämäsi, oletko Tinderissa?
Mitä mieltä olet abortista? Toivoisitko näin selvästi fiksuna ja myös arvokasta kokeemusta omaavana että äitisi olisi tehnyt abortin, vai pidätkö kaikesta huolimatta positiivisena asiana, että olet saanut edes kokeilla elämää?
Alennun sitten ilmeisesti vastaamaan tähän. 1. En ole Tinderissä 2. Seksielämään löydät vastauksen aiemmista kommenteista 3. Vammauduin, koska äidin istukka repesi, eli ennen sitä kehityin täysin normaalisti., olen toivonut synkimpinä hetkinä sitä, etten olisi koskaan syntynyt. En vastusta aborttia, mutta en tiedä, mitä kiksejä saat tämänkin kysymisestä.
Ja Invaliidiliitto-lehti on todella hyödyllinen, olen sitä itsekin lukenut, meille sitä ei valitettavasti tule. -AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aloittaja
</p>
<p>3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.
</p>
<p>[/quote kirjoitti:Tutkijan ura varmasti olisi kiinnostava, mutta jokaisen lääkärin tulee tehdä 9 kk terveyskeskustyötä, pystyisitkö siihen?
Ja sinäkö olet satavarma, ettei siihen voitaisi tehdä poikkeusta, tai järjestää senverran isoon terveyskeskukseen, että fyysistä tutkimista vaativat hommat voi tehdä joku muu? Aloittajan on syytä opetella hylkäämään väärä häveliäisyys ja kysyttävä esim. tiedekunnasta, onko odotettavissa ongelmia ja keneltä pitää kysyä muutosta, jos ei aiemmin ole jouduttu ratkaisuja miettimään?
Ja jos ei löydy yhteistyökykyistä porukkaa edes pienellä pommituksella, sitten kysytään toisesta kaupungista. Tai maasta. Ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, jos joku vastaa virkatyönä jotain tympeää tai kaavamaista. Totta kai monien ihmisten lähtökohta-asenne on no can do, ja ällisteleminen, koska luovuutta ei löydy. Mutta nimenomaan haastavista lähtökohdista on hyvä opetella luovimaan näiden tyyppien ohi.
Nyt ei olla Hollywood -leffassa vaan oikeassa elämässä. Realiteetit on mitä on, ei ne muutu vaikka tahdonvoimaa olisi koko kylälle jakaa. Avainasia on tiettyjen asioiden hyväksyminen. Lääkis ei tule onnistumaan sen käytännönläheisyyden takia. Samoin kaikki biologiaan liittyvät tutkimusalat ovat vaikeita niiden käytännön harjoitteluiden takia. Ei yhtä voida päästää helpomalla vain vamman takia, se olisi väärin muita kohtaan ja tuskin ap kaipaa helpotuksia säälistä.
Ap kysy kelasta sitä mahdollisuutta että se kustantaisi jatko-opiskelusi, ainakin aikaisemmin on kustantanut ja siihen opiskeluun kuuluu myös lukio. Harmi ettei kukaan ole tästä sinulle missään maininnut - siinä näkee että monessa asiassa täytyy olla itse tosi aktiivinen. Voit tämän opiskeluasian vaikka heti kysyä kelan sivuilta, siellä on jossain kohta kysy kelalta ja opiskeluista.
Voi hyvinkin olla että vanhempasi ovat jo kotoaan oppineet sen ettei tunteista puhuta ja siksi se on heille vaikea aihe. Kun et voi heidän kanssaan puhua, niin onhan koulussa terkka, koulupsykologi... keitä heitä siellä nyt onkaan, kenen kanssa voisit puhua. Ei siihen välttämättä terapiaa tarvita, vain että pääsisit puhumaan jonkun kanssa. Kirjoita vaikka hänelle etukäteen ja sitten puhutte siitä mitä olet kirjoittanut. Eihän ihan kaikista asioistaan edes voi tai tarvitsekaan puhua vanhempiensa kanssa.
Edelleen kannustan sinua kirjoittamaan blogia, vähän niinkuin päiväkirjaa, ihan tajunnanvirtaa. Ei niinkuin äikänopettajalle joka sana tai pilkunpaikka miettien. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N18 kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi.
Oletko masentunut/puhunut tunteitasi psykologille tai vastaavalle? Se voisi helpottaa. Ja onko olemassa jotain keinoa tutustua muihin pyörätuolissa oleviin nuoriin? Voisit saada uusia kavereita, jotka ovat samassa tilanteessa ja ymmärtävät sinua paremmin.
On törkeää läheisiltäsi sanoa, että sun pitäisi olla kiitollinen, ettet sairasta syöpää tai vastaavaa. Sitä ei mitenkään voi verrata pyörätuolissa olemiseen ja CP-vammaan, koska sairaudet ovat niin erilaisia.
Minusta tuntuu, että minulla on jonkinasteinen masennus, mutta psykologia en ole vieä tavannut, mutta aion aloittaa sen hetimiten.
Somessa olen ottanut kontaktia pariin pyörätuolissa istuvaan tyyppiin ja olemme jutelleet jotakin, he ovat kuitenkin lievemmin vammaisia kuin minä. Minusta some on minulle se tärkein työkalu vertaisten löytämisessä, kun asun niin peräkylällä, että vertaisia ei muuten hevillä löydy.
Minusta on oikeastaan törkeää sanoa kellekään ihmiselle, että ole onnellinen, ettet sairasta tautia/oireyhtymää x. Minusta kaikki taudit ovat sellaisia, että niitä ei toivoisi kellekään, sillä sairaus/oireyhtymä on aina kurja homma ja tuottaa päänvaivaa. -AP
Vierailija kirjoitti:
Vähän särähtää kun ap:lle ehdotellaan poikaystävän hankkimista... Eihän tuossa iässä vielä läheskään kaikilla ole seurustelukokemusta, eikä mitään kiirettä alkaa semmoista hankkiakaan. Varsinkin kun on muitakin ongelmia niin tuollaisen ehdottelu voi tuntua ahdistavalta kun ei se terveellekään ihmiselle aina helppoa ole. Eikä ap tainnut avauksessa edes mainita seurusteluasioista?
Kyllähän se kumppani löytyy aikanaan, nyt kannattaa keskittyä siihen mikä tuntuu tärkeimmältä. Tsemppiä ap!
Olisiko se poikaystävä taakka? Eihän aplla ole kunnon juttuseuraa jolle avautua. Ei taida riittää että avlla kirjoittelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
herätkää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aloittaja
</p>
<p>3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.
</p>
<p>[/quote kirjoitti:Tutkijan ura varmasti olisi kiinnostava, mutta jokaisen lääkärin tulee tehdä 9 kk terveyskeskustyötä, pystyisitkö siihen?
Ja sinäkö olet satavarma, ettei siihen voitaisi tehdä poikkeusta, tai järjestää senverran isoon terveyskeskukseen, että fyysistä tutkimista vaativat hommat voi tehdä joku muu? Aloittajan on syytä opetella hylkäämään väärä häveliäisyys ja kysyttävä esim. tiedekunnasta, onko odotettavissa ongelmia ja keneltä pitää kysyä muutosta, jos ei aiemmin ole jouduttu ratkaisuja miettimään?
Ja jos ei löydy yhteistyökykyistä porukkaa edes pienellä pommituksella, sitten kysytään toisesta kaupungista. Tai maasta. Ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, jos joku vastaa virkatyönä jotain tympeää tai kaavamaista. Totta kai monien ihmisten lähtökohta-asenne on no can do, ja ällisteleminen, koska luovuutta ei löydy. Mutta nimenomaan haastavista lähtökohdista on hyvä opetella luovimaan näiden tyyppien ohi.
Nyt ei olla Hollywood -leffassa vaan oikeassa elämässä. Realiteetit on mitä on, ei ne muutu vaikka tahdonvoimaa olisi koko kylälle jakaa. Avainasia on tiettyjen asioiden hyväksyminen. Lääkis ei tule onnistumaan sen käytännönläheisyyden takia. Samoin kaikki biologiaan liittyvät tutkimusalat ovat vaikeita niiden käytännön harjoitteluiden takia. Ei yhtä voida päästää helpomalla vain vamman takia, se olisi väärin muita kohtaan ja tuskin ap kaipaa helpotuksia säälistä.
Oon eri kuin kelle vadtasit mutta kyllä opintosuunnitelmia räätälöidään!
Itse tuplamaisterina ja 2 eri yliopistosta kokemusta omaavana sanon että opettajien tehtävä on auttaa kaikki läpi. Siitä ne koulut saa rahaa. Joten ne todellakin tukee ja auttaa kaikkia. Ei siellä mitää robotteja olla. Kyllä ne keinot aina keksitään. Ap ei todellakaan tuu olemaan ensimmäinen pyörätuolinkäyttäjä yliopistossa.
herätkää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aloittaja
</p>
<p>3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.
</p>
<p>[/quote kirjoitti:Tutkijan ura varmasti olisi kiinnostava, mutta jokaisen lääkärin tulee tehdä 9 kk terveyskeskustyötä, pystyisitkö siihen?
Ja sinäkö olet satavarma, ettei siihen voitaisi tehdä poikkeusta, tai järjestää senverran isoon terveyskeskukseen, että fyysistä tutkimista vaativat hommat voi tehdä joku muu? Aloittajan on syytä opetella hylkäämään väärä häveliäisyys ja kysyttävä esim. tiedekunnasta, onko odotettavissa ongelmia ja keneltä pitää kysyä muutosta, jos ei aiemmin ole jouduttu ratkaisuja miettimään?
Ja jos ei löydy yhteistyökykyistä porukkaa edes pienellä pommituksella, sitten kysytään toisesta kaupungista. Tai maasta. Ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, jos joku vastaa virkatyönä jotain tympeää tai kaavamaista. Totta kai monien ihmisten lähtökohta-asenne on no can do, ja ällisteleminen, koska luovuutta ei löydy. Mutta nimenomaan haastavista lähtökohdista on hyvä opetella luovimaan näiden tyyppien ohi.
Nyt ei olla Hollywood -leffassa vaan oikeassa elämässä. Realiteetit on mitä on, ei ne muutu vaikka tahdonvoimaa olisi koko kylälle jakaa. Avainasia on tiettyjen asioiden hyväksyminen. Lääkis ei tule onnistumaan sen käytännönläheisyyden takia. Samoin kaikki biologiaan liittyvät tutkimusalat ovat vaikeita niiden käytännön harjoitteluiden takia. Ei yhtä voida päästää helpomalla vain vamman takia, se olisi väärin muita kohtaan ja tuskin ap kaipaa helpotuksia säälistä.
Tyypillinen lannistaja jonka mielipiteen voi jättää omaan arvoonsa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lainaus: " Nyt ei olla Hollywood -leffassa vaan oikeassa elämässä. Realiteetit on mitä on, ei ne muutu vaikka tahdonvoimaa olisi koko kylälle jakaa. Avainasia on tiettyjen asioiden hyväksyminen. Lääkis ei tule onnistumaan sen käytännönläheisyyden takia. Samoin kaikki biologiaan liittyvät tutkimusalat ovat vaikeita niiden käytännön harjoitteluiden takia. Ei yhtä voida päästää helpomalla vain vamman takia, se olisi väärin muita kohtaan ja tuskin ap kaipaa helpotuksia säälistä. "
Ihan oikeesti, minä _en ymmärrä_ tätä ^ ajatusta! Miksi täällä joillakin on ihan pakkomielle teilata aapeen halu lukea lääkäriksi? Kyllä se asia selviää hänelle aikanaan onko se mahdollista vai ei ilman että hänen haaveensa täällä mahdottomana teilataan. Miten se muka on keneltäkään vastaajalta pois jos hän haluaa lääkäriksi ja sellaiseksi joskus valmistuukin?! Antakaa hänen selvittää asia ja yrittää, kateuttanneko täällä huutelette?
AP älä kuuntele niitä jotka haluavat torpata suunnitelmasi, kysele ja ota selvää heiltä jotka asiat varmasti tietävät. Opiskelitpa missä tahansa ja saat ja tarvitset siellä jotain erikoisjärjestelyjä, et saa niitä säälistä eikä ne ole keltään muulta pois, vaan ne kuuluvat sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Ap kysy kelasta sitä mahdollisuutta että se kustantaisi jatko-opiskelusi, ainakin aikaisemmin on kustantanut ja siihen opiskeluun kuuluu myös lukio. Harmi ettei kukaan ole tästä sinulle missään maininnut - siinä näkee että monessa asiassa täytyy olla itse tosi aktiivinen. Voit tämän opiskeluasian vaikka heti kysyä kelan sivuilta, siellä on jossain kohta kysy kelalta ja opiskeluista.
Voi hyvinkin olla että vanhempasi ovat jo kotoaan oppineet sen ettei tunteista puhuta ja siksi se on heille vaikea aihe. Kun et voi heidän kanssaan puhua, niin onhan koulussa terkka, koulupsykologi... keitä heitä siellä nyt onkaan, kenen kanssa voisit puhua. Ei siihen välttämättä terapiaa tarvita, vain että pääsisit puhumaan jonkun kanssa. Kirjoita vaikka hänelle etukäteen ja sitten puhutte siitä mitä olet kirjoittanut. Eihän ihan kaikista asioistaan edes voi tai tarvitsekaan puhua vanhempiensa kanssa.
Edelleen kannustan sinua kirjoittamaan blogia, vähän niinkuin päiväkirjaa, ihan tajunnanvirtaa. Ei niinkuin äikänopettajalle joka sana tai pilkunpaikka miettien. :)
Laitoin Kelalle jo heti äsken tästä viestiä Kysy opiskelusta -palstalle saa nähdä, mitä he vastaavat! Koulupsykologi oli juuri se pykologi, jolla kävin, ehkä olisi siis viisaampaa etsiä joku toinen psykologi. Olen miettinyt tuota blogiasiaa, mutta vielä en ole keksinyt, mistä sinne kirjoittelisin, kun minulla saattaisi hiipua innostus liiankin nopeasti sen ylläpitämiseen. :) Olen kirjoitellut lähinnä siis vain itselleni. -AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sun koulu on sujunut?
Miten muuten perhe suhtautuu siihen, että aiot kelata itsesi muille seuduille heti kun mahdollista. Ollaanko sua kohtaa suojelevia? Tyylin, ethän sä nyt minnekään voi lähteä, mitä siitäkin tulisi yms.?
Tätä minäkin ajattelin kysyä että mitä teillä kotona ajatellaan siitä että olet suuntaamassa kenties kauaskin kotoa, itsenäiseen elämään jokatapauksessa? Ollaanko sua kohtaan suojelevia?! Heräsi ajatus siitä kun äitisi vastustelee joitain vaatteitasi. Sinähän olet vielä (vähän aikaa) alaikäinen, niin minusta vanhempiesi olisi kuulunut puuhata sinulle jo ajatsitten sähkäri ja miettiä sen avustajan hankkimista. Miksei sinulla ole ollut aiemmin sähkäriä? Eihän sen saamiseen ole ikärajaa ja se voidaan räätälöidä toiminnaltaan hyvinkin rajoitteiselle ihmiselle. Olisit silläkin saanut itsenäisyyttä kun pääsisit sisälläkin kulkemaan itse paikasta toiseen.
Tuosta opiskelusta vielä senverran, että eikö Kela kustanna vaikeavammaisen opiskelut, on ainakin aikaisemmin kustantanut jo lukionkin ja siitä eteenpäin ammattiopinnot?
Ei ainakaan minulle ole kustantanut lukio-opintoja, tosin äiti ne alun perinkin maksoi omasta pussistaan, ei taidettu ottaa siitä asiasta selvää
Koulu on sujunut hyvin, numerot on yleensä aineesta riippuen 8-10 (kaikki taideaineet on olleet 8), toki on joskus saattanut tulla huonompiakin numeroita, jos en ole esim. lukenut ollenkaan kokeisiin.
Olen jo yläasteelta asti sanonut haluavani yliopistoon, jota ei löydy edes meidän maakunnasta. Pakkohan se vanhempieni on hyväksyä, kun ei muutakaan voi. Tuosta vaatteiden vastustelusta, että äiti aina välillä nurisee, mutta kunhan jankkaan tarpeeksi pitkään vastaan, saan tahtoni lävitse.
Sähkäristä puhuttiin, mutta se aina vain lykkääntyi ja lykkääntyi, varsinkin kun meillä vanha talo, että sillä olisi vaikea liikkua sisällä. Mutta nyt onneksi saan sen!
Me ei oikein vanhempieni kanssa koskaan keskustella vaikeista asioista tai tunteista, ei olla oikeastaan ikinä keskusteltu. Meidän keskustelut liittyy sukulaisiin yms. Kun yritin äidiltäni kysyä esim. murrosikään liittyviä asioita silloin nuorempana, hän meni täysin lukkoon, eikä sanonut sanaakaan tai vaikka, kun olen halunnut tietää, miltä se on tuntunut, kun on saanut kuulla, että minä en tule koskaan kävelemään, niin ei hän ole koskaan vastannut. Tai esim. kun koiramme kuolivat, vanhempani eivät kertoneet, näyttivät vain jotain eläinlääkärin raporttia ko. asiasta. Muutenkin tunteista ei puhuta ja itkeminen on oikeastaan ok vain, jos se liittyy pelkästään fyysiseen kipuun. Tämä asia on nakertanut minua hirveästi, ja sekin on tuonut pahaa oloa, kun en pysty edes omille vanhemmilleni puhumaan, miltä minusta tuntuu, kun he eivät tunnu ymmärtävän. Tämän takia minulle on tosi vaikea ottaa esille sitä, että tarvitsen apua kotona ja tahtoisin psyykkisen puolen apua
Älkää käsittäkö väärin, he ovat hyviä ja rakkaita vanhempia, mutta emme koskaan vain puhu mistään syvällisemmästä, keskustelumme rajautuu pintapuolisiin asioihin. Tosin isovanhempanikaan eivät juuri tunteista tms. puhu, joten voi olla ehkä heidänkin perintöä. -AP
Luulen että maailmasi avartuu jo sillä että pääset kotoa pois, pääset käsittelemään asioita ammattilaisten kanssa ja tekemään omia juttujasi. Olet arvokas ja joudut tuollaisessa ilmapiirissä olemaan se joka kannattelee vanhempiasi. Ei tuollainen mykkyyden ilmapiiri tee hyvää ja tarvitset paljon enemmän tukea (henkistä) kuin mitä nyt saat ja vapautta päättää omasta elämästäsi. Hae asuntoa cp-vammaisten asuntolasta tai muusta palveluasunnosta niin pääset itsenäisen elämän alkuun. Esim.
https://www.cp-liitto.fi/files/686/Hakulomake_Palveluasuntoon.pdf
Myös Vaasasta löytyy yliopisto ja se on kiva kaupunki muutenkin.
https://www.vaasa.fi/palvelut/vammaisten-asumispalvelut
Mahdollisuuksia on, nyt vain rohkeasti siivillesi, huomaat että elämä jatkuu ja kohtaat ihmisiä jotka ovat samassa tilanteessa. Olen sitä mieltä että kotiin jääminen ei ole hyvä vaihtoehto, etenkin kun perheesi asuu syrjässä eikä sinulla ole tilaa olla sinä, tuntea mitä tunnet, puhua niistä tunteista jne.
Olisiko lääkekannabiksesta apua kipuihin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän särähtää kun ap:lle ehdotellaan poikaystävän hankkimista... Eihän tuossa iässä vielä läheskään kaikilla ole seurustelukokemusta, eikä mitään kiirettä alkaa semmoista hankkiakaan. Varsinkin kun on muitakin ongelmia niin tuollaisen ehdottelu voi tuntua ahdistavalta kun ei se terveellekään ihmiselle aina helppoa ole. Eikä ap tainnut avauksessa edes mainita seurusteluasioista?
Kyllähän se kumppani löytyy aikanaan, nyt kannattaa keskittyä siihen mikä tuntuu tärkeimmältä. Tsemppiä ap!Olisiko se poikaystävä taakka? Eihän aplla ole kunnon juttuseuraa jolle avautua. Ei taida riittää että avlla kirjoittelee.
Ei se välttämättä taakka olisi, mutta haluaisin saada asioitani esim. mieltäni parempaan kuntoon ennen kuin aloitan seurustelusuhdetta kenenkään kanssa, koska siinä se mieli alkaa vasta myllertääkin.
Vierailija kirjoitti:
herätkää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aloittaja
</p>
<p>3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.
</p>
<p>[/quote kirjoitti:Tutkijan ura varmasti olisi kiinnostava, mutta jokaisen lääkärin tulee tehdä 9 kk terveyskeskustyötä, pystyisitkö siihen?
Ja sinäkö olet satavarma, ettei siihen voitaisi tehdä poikkeusta, tai järjestää senverran isoon terveyskeskukseen, että fyysistä tutkimista vaativat hommat voi tehdä joku muu? Aloittajan on syytä opetella hylkäämään väärä häveliäisyys ja kysyttävä esim. tiedekunnasta, onko odotettavissa ongelmia ja keneltä pitää kysyä muutosta, jos ei aiemmin ole jouduttu ratkaisuja miettimään?
Ja jos ei löydy yhteistyökykyistä porukkaa edes pienellä pommituksella, sitten kysytään toisesta kaupungista. Tai maasta. Ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, jos joku vastaa virkatyönä jotain tympeää tai kaavamaista. Totta kai monien ihmisten lähtökohta-asenne on no can do, ja ällisteleminen, koska luovuutta ei löydy. Mutta nimenomaan haastavista lähtökohdista on hyvä opetella luovimaan näiden tyyppien ohi.
Nyt ei olla Hollywood -leffassa vaan oikeassa elämässä. Realiteetit on mitä on, ei ne muutu vaikka tahdonvoimaa olisi koko kylälle jakaa. Avainasia on tiettyjen asioiden hyväksyminen. Lääkis ei tule onnistumaan sen käytännönläheisyyden takia. Samoin kaikki biologiaan liittyvät tutkimusalat ovat vaikeita niiden käytännön harjoitteluiden takia. Ei yhtä voida päästää helpomalla vain vamman takia, se olisi väärin muita kohtaan ja tuskin ap kaipaa helpotuksia säälistä.
Oon eri kuin kelle vadtasit mutta kyllä opintosuunnitelmia räätälöidään!
Itse tuplamaisterina ja 2 eri yliopistosta kokemusta omaavana sanon että opettajien tehtävä on auttaa kaikki läpi. Siitä ne koulut saa rahaa. Joten ne todellakin tukee ja auttaa kaikkia. Ei siellä mitää robotteja olla. Kyllä ne keinot aina keksitään. Ap ei todellakaan tuu olemaan ensimmäinen pyörätuolinkäyttäjä yliopistossa.
Jos olet noin koulutettu, niin tulisi sinun ymmärtää, että valitettavasti tietyissä koulutuksissa ei anneta armoa, lääkis yksi niistä. Miksi kouluttaa lääkäri, jolla olisi puutteelliset taidot? Lääkärin työ on muutakin kuin kirjojen lukua, kädentaidot ovat suuressa osassa siinä.
Ja en missään vaiheessa sanonut, että ap olisi ensimmäinen pyörätuolissa oleva, turhaa olkiukkojen rakentelua taas. Fiksuna ihmisenä ap varmasti pärjäisi muissa tiedekunnissa, jossa opiskelu olisi ns. kirjojen pänttäystä.
Kiitos, täytyypä tutkia asiaa! -AP