Uusperheet: etälasten vierailuista

Vierailija kirjoitti:

Pitääpä kertoa erolapsen näkökulma. Olen tosin jo aikuinen, mutta teiniajat hyvässä muistissa vielä. Sain äitipuolen ollessani 11. Hän ei ollut vanhempieni eron syy vaan isäni löysi hänet eron jälkeen. En koskaan puhunut hänelle, koska en tykännyt hänestä. Isäni muutti aika pikaisesti hänen kanssa yhteen, ja olin siellä joka toinen viikonloppu 11-17 -vuotiaana puhumatta tälle naiselle. 

Jos teini päättää jotain, niin hänen päätä ei välttämättä mikään käännä. Olin päättänyt, että en puhu tälle naiselle niin en puhunut. Muuten olin puhelias ja kohtelias teini. Ei olisi ollut olemassa mitään uhkausta tai porkkanaa, jolla minut olisi saanut puhumaan, kun en halunnut puhua. 

Joten ap:lle sanon, että tsemppiä. Joskus elämä menee tietyllä tavalla eikä siihen voi vaikuttaa itse vaikka yrittäisi.

Huonoa karmaa loitvitsellesi.

Elämä antaa takaisin. Onnea!

Toivoisin että miehen lapset ovat täällä kuin kotonaan, jamolemmat omissa puheissaan ovat väliin kotona, isällä, isällä ja Annalla, tai kaupunginosassamme, kun puhuvat vaikkapa puhelimeen. Yleensä isillä, tai äitillä, kyllä he osaavat luovia puheensa niin että kuulija ymmärtää olinpaikan. Säännöllisesti ovat joka toinen viikko 2-3 yötä täällä.

Vierailija kirjoitti:

Kun sinulta uusvanhemi kysytään ketä kuuluu perheeseesi,niin mainitsetko myös ex puolison lapset? ( Näitä ei maininnut esim entinen lapsiasiavaltuutettu, jousiammunnan olympiavoittaja nainen eikä laulajatar kuka parhaillaan on Hirvensalmen ohjelmassa  ja voisin luetella paljon lisää. Satun vaan tietämään,että heidän exllä on lapsia. )   Kyllä varmaan lapsista tuntuu pahalta, kun he eivät ole maininnan arvoisia.

Lisäksi olen huomannut psykiatriassa työskennellessä, että uusioperheet ei useinkaan toimi, sori vaa

Out of topic, mutta kuka on Hirvensalmi? Mikä Hirvensalmen ohjelma ja kuka laulajatar?

Olen uusperheen lapsi, ja en kyllä itse ole koskaan tottunut isäni puolisoon. Äidin uuteen puolisoon paremmin koska hänen kanssaan olen viettänyt enemmän aikaa ja hän vaan sattuu olemaan lämpimämpi ja avoimempi persoona. Molemmat uudet puolisot ovat olleet kuvioissa yli kuusi vuotta. Mielestäni tärkeää olisi että uusi puoliso alkaisi heti esittämään kiinnostusta lapsen elämästä ja rakentamaan suhdetta, koska muuten syntyy käytösmalli ettei uuden puolison ja lapsen välillä ole mitään kommunikaatiota. Myös itseä on aina ärsyttänyt jos asiat käydään läpi vanhemman kautta, eikä uusi puoliso puhu suoraan minulle jos on asiaa tai jos joku on pielessä. Tämä ja muutenkin huomiotta jättäminen on ainakin minulle tuottanut alusta asti mielipahaa, joka on kasvattanut katkeruutta ja närkästystä isäni puolisoa kohtaan. Äidin uuden puolison kanssa mitään tällaista ei kuitenkaan ole, joten on täysin mahdollista rakentaa terve suhde puolison lasten kanssa! On vaan tärkeää että osoittaa että välittää, ja pienempien lasten kanssa varsinkin ettei yritä korvata toista vanhempaa. Täti tai setämäinen suhde olisi varmaan ideaali.. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Avioerolapsena sanoisin asian niin päin, että tuleeko sinusta lapsen silmin ikinä perhettä hänelle...

Sama kommentti sanottu jo etusivulla..

Äitipuolena sanon ettei minulla ole mitään tarvetta olla mieheni lapsille perhettä. Emme edes käytä nimitystä äitipuoli.

Tietenkin lapset ovat kuin kotonaan. Kotiinsahan he tulevat kun tulevat vanhemman luo.

On sinun, minun ja meidän lapsia, yritä siinä sitten sopeutua. Onneksi ei its3ellä moista vtilannetta oo koskaan ollut. 

me mentiin uuden kumppanin kanssa hitaasti. lapseni oli 2v kun aloimme seurustelemaan, muutimme yhteen kun lapsi oli eskarissa ja nyt lapsi on yhdeksän ja heillä on oikein lämpimät välit, ja on osa myös mieheni sukua, joka on ottanut tytön hienosti vastaan. lapsella on kolme mummoa joista vain yksi on biologinen (lapsen isän äiti), minun äitipuoleni ja anoppini. ei ole mikään kiire elämässä ja kun on lapsen tehnyt pitää muistaa että sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Vierailuista?

Meillä miehen lapset tulevat kotiin, eivätkä ole vieraita, vaan perheenjäseniä.

Ja hyvin on mennyt, kohtelen kuin omiani ja olen saanut lapsista paljon mielihyvää ja iloa elämääni.

Käydään yhdessä teatterissa, shoppailemassa tai muuta kivaa, jos isälle sattuu työesteitä. Ja lapset ovat olleet osa perhettäni

Vierailija kirjoitti:

"Uusperhe" .... no ei sentään saa voimaan yhtä pahoin kuin sana UUSIOPERHE

tää on nyt vähän ohis mutta meidän naapurin 92 vuotias rouva tuli minulle juoruamaan että toiset naapurit sai viimein talonsa myytyä, ja että siihen on muuttamassa semmoinen UUSIOPERHE, paitsi että hän kuiskasi sanan uusioperhe, ihan kun se olisi kirosana. arvelin etten kehtaa rouvalle sitten sanoa, että ollaan mekin, kun ei se ole vielä huomannut, viiden vuoden jälkeen naapureina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Oletko horoskoopilta neitsyt?

Kärsin samoista ongelmista. Itse taas aina toivonut aikuisena, että vanhemmat olisivat eronneet. En ole nähnyt päivää onnellista parisuhdetta tai tuntenut oloani turvalliseksi kasvaessa vanhempien ristiriitojen ja pettämisten keskellä. Aviokriisistä aviokriisiin. Kyräilyä, huutamista, mustamaalaamista, solvaamista ja sitten se 10%, hyviä muistoja lomareissuilta. Sitä en ymmärrä miten ero itsessään voi trauman aiheuttaa. Luulen että sen aiheuttaa pikemminkin vanhempien kyvyttömyys ajatella lapsia ja olla turvallisia vanhempia. Semmoset vanhemmat hoitaa myös erot huonosti. Ei se että kaksi toisiaan halveksuvaa ihmistä lähtee eri teille, voi todellakaan olla aina traumatisoiva tekijä vaan todella korjaavaa ja parantavaa myös.

En ole horoskoopiltani neitsyt.

Täytyy sanoa, että minusta on vähän hassua, jos ajattelet, että maapallolle näkyvien tähtien ja planeettojen asento taivaankannella sinä hetkenä, kun vauva pusertuu ulos äidin synnytyskanavasta, vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja elämänkulkuun (horoskooppiuskomus), mutta lapsuuden mullistavat  kokemukset, kuten vanhempien avioero ei? Itse en ole taikauskoinen, joten en pysty ottamaan horoskooppeja millään lailla vakavasti.

Kyllähän se nyt ihan oikeasti tutkimuksistakin tiedetään, että ero vaikuttaa lapseen negatiivisesti, noin yleistäen. Ei silloin tietenkään, jos kotona on lapselle fyysisesti tai henkisesti täysin turvatonta. Aina ei ole vaihtoehto olla eroamatta, ja vaikka olisi, vanhemmat ovat ihmisiä ja tekevät paskoja päätöksiä, tai hyviä päätöksiä itsensä, paskoja lapsen kannalta. Sellaista elämä on, mutta ei ole syytä kieltää tosiasioita.,

Minusta tuntuu, että tarpeesi kieltää tieteellinen tieto lapsen kehityspsykologiasta kumpuaa siitä, että oma lapsuutesi on ollut vaikea vaikka sinulla oli ydinperhe. Sanoit minulle, että luultavasti minulla olisi samoja ongelmia, vaikka olisin kasvanut ydinperheessä (josta sekä minä että terapeuttini ovat oleellisilta osin eri mieltä).

Minä puolestani voisin väittää sinulle, että sinun ongelmasi saattaisivat olla vieläkin pahempia, jos vanhempasi ovat eronneet.

Näetkös? Voimme mutuilla suuntaan tai toiseen. Mutta tutkimalla saadaan oikeaa, yleistettävissä olevaa tietoa. Tässä toiseen ketjuun linkattu hyvä artikkeli, jos tahdot tutustua aiheeseen lisää.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…

horoskooppiuskosta.. itseasiassa nykytieteen valossa avaruudesta puskee maahan jatkuvasti neutroniino nimisiä hiukkasia joiden massa on niin pieni että se kulkee ihmisen läpi jatkuvasti, sitä sateilee niin aurinko, maa, kuin muutkin planeetat, joten _tavallaan_ voidaan tieteellisestikin todistaa että se että planeetat ovat olleet tietyssä asennossa kun olet puskenut äitisi synnytyskanavasta on kulkemut lävitsesi ja ohjelmoinut sinut siinä hetkessä. googleta neutronino imprinting, niin voit perehtyä asiaan

Mielenkiintoinen ketju.

On niitä hyviäkin kokemuksia.

Meilläkin on noita älypuhelimen kautta appseilla ohjattavia etälapsia. Kyllä ne aina iltaisin ajastetusti palaa lataamaan puhelimet, syömään ja nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Avioerolapsena sanoisin asian niin päin, että tuleeko sinusta lapsen silmin ikinä perhettä hänelle...

Ööö.. no mä en ainakaan kaipaa mieheni lapsista mitään perhettä itselleni tai että itse olisin perhettä heille. Ollaan tunnettu vuosia, enkä kyllä voi millään tasolla sanoa rakastavani heitä.

Mulla on jo perheessäni mies ja omat lapset, joita on ihan riittävän monta. Toki mies varmasti laskee lapsensa perheekseen, mutta eihän se ole minulta pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Avioerolapsena sanoisin asian niin päin, että tuleeko sinusta lapsen silmin ikinä perhettä hänelle...

Ööö.. no mä en ainakaan kaipaa mieheni lapsista mitään perhettä itselleni tai että itse olisin perhettä heille. Ollaan tunnettu vuosia, enkä kyllä voi millään tasolla sanoa rakastavani heitä.

Mulla on jo perheessäni mies ja omat lapset, joita on ihan riittävän monta. Toki mies varmasti laskee lapsensa perheekseen, mutta eihän se ole minulta pois.

Kuin minä olisin kirjoittanut tämän.

Minun lapseni ovat eläneet kahta uusperhettä. Nyt, kun minä sellaisen perustin, niin lapset ovatjo teinejä, mutta isänsä luona elivät sellaista 7 vuotta. Heillä yritettiin kaikki, ihan kaikki, jotta uusperheestä tulee perhe. Ei tullut.

Jos minun lapsiltani kysyy minun kotonani, ketkä kuuluuheidän perheeseen, on se äiti, isä ja veli.

Jos samaa kysyy isänsä luona, niin joukkoon liittyy vielä velipuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Avioerolapsena sanoisin asian niin päin, että tuleeko sinusta lapsen silmin ikinä perhettä hänelle...

Ööö.. no mä en ainakaan kaipaa mieheni lapsista mitään perhettä itselleni tai että itse olisin perhettä heille. Ollaan tunnettu vuosia, enkä kyllä voi millään tasolla sanoa rakastavani heitä.

Mulla on jo perheessäni mies ja omat lapset, joita on ihan riittävän monta. Toki mies varmasti laskee lapsensa perheekseen, mutta eihän se ole minulta pois.

Kuin minä olisin kirjoittanut tämän.

Minun lapseni ovat eläneet kahta uusperhettä. Nyt, kun minä sellaisen perustin, niin lapset ovatjo teinejä, mutta isänsä luona elivät sellaista 7 vuotta. Heillä yritettiin kaikki, ihan kaikki, jotta uusperheestä tulee perhe. Ei tullut.

Jos minun lapsiltani kysyy minun kotonani, ketkä kuuluuheidän perheeseen, on se äiti, isä ja veli.

Jos samaa kysyy isänsä luona, niin joukkoon liittyy vielä velipuoli.

Sitten mietitään, miksi nykynuoret ovat niin hukassa... oman elämän, turvan ja kasvamisen lisäksi täytyy miettiä, mihin minä kuulun, ketäs nämä ihmiset täällä kotona on, kuinka suhtautuvat minuun, kuinka tuon esiin perhesuhteet muille, millä titteleillä, kuka loukkaantuu mistäkin. Pelkkää tasapainottelua ja vanhemmat sitten, itse joutumatta tätä myllyä kestämään, ylpeilevät että minun lapseni ei ainakaan pidä minään tuota ihmistä, jonka kanssa joutuu arkeaan jakamaan, koska minun asenteet valtasuhteet on etusijalla. Miettikää vähän. Ei tule ehjää erolapsesta, elleivät kaikki kuvioon kuuluvat aikuiset ole valmiita pistämään lapsia edelle. Harvoin näin valitettavasti, aina sakkaa jostain päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Avioerolapsena sanoisin asian niin päin, että tuleeko sinusta lapsen silmin ikinä perhettä hänelle...

Ööö.. no mä en ainakaan kaipaa mieheni lapsista mitään perhettä itselleni tai että itse olisin perhettä heille. Ollaan tunnettu vuosia, enkä kyllä voi millään tasolla sanoa rakastavani heitä.

Mulla on jo perheessäni mies ja omat lapset, joita on ihan riittävän monta. Toki mies varmasti laskee lapsensa perheekseen, mutta eihän se ole minulta pois.

Kuin minä olisin kirjoittanut tämän.

Minun lapseni ovat eläneet kahta uusperhettä. Nyt, kun minä sellaisen perustin, niin lapset ovatjo teinejä, mutta isänsä luona elivät sellaista 7 vuotta. Heillä yritettiin kaikki, ihan kaikki, jotta uusperheestä tulee perhe. Ei tullut.

Jos minun lapsiltani kysyy minun kotonani, ketkä kuuluuheidän perheeseen, on se äiti, isä ja veli.

Jos samaa kysyy isänsä luona, niin joukkoon liittyy vielä velipuoli.

Sitten mietitään, miksi nykynuoret ovat niin hukassa... oman elämän, turvan ja kasvamisen lisäksi täytyy miettiä, mihin minä kuulun, ketäs nämä ihmiset täällä kotona on, kuinka suhtautuvat minuun, kuinka tuon esiin perhesuhteet muille, millä titteleillä, kuka loukkaantuu mistäkin. Pelkkää tasapainottelua ja vanhemmat sitten, itse joutumatta tätä myllyä kestämään, ylpeilevät että minun lapseni ei ainakaan pidä minään tuota ihmistä, jonka kanssa joutuu arkeaan jakamaan, koska minun asenteet valtasuhteet on etusijalla. Miettikää vähän. Ei tule ehjää erolapsesta, elleivät kaikki kuvioon kuuluvat aikuiset ole valmiita pistämään lapsia edelle. Harvoin näin valitettavasti, aina sakkaa jostain päästä.

Mitä höpiset? Omasta elämästäsikö?

Juurihan kerroin, että isän uusperheessä yritettiin luoda yhteisöllisyyttä kaikkien oppien mukaan. He olivat päättäneet luoda viiden lapsen uusperheestä ”perheen”. Laittoivat lapsensa edelle. Silti he eivät siinä onnistuneet.

Velipuoli taas ei kuulu minun elämääni, he mieltävät itselleen sen toisen elämän. Kukaan ei ole koskaan kieltänyt puhumasta tästä, enkäminä ole hänestä loukkaantunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Avioerolapsena sanoisin asian niin päin, että tuleeko sinusta lapsen silmin ikinä perhettä hänelle...

Ööö.. no mä en ainakaan kaipaa mieheni lapsista mitään perhettä itselleni tai että itse olisin perhettä heille. Ollaan tunnettu vuosia, enkä kyllä voi millään tasolla sanoa rakastavani heitä.

Mulla on jo perheessäni mies ja omat lapset, joita on ihan riittävän monta. Toki mies varmasti laskee lapsensa perheekseen, mutta eihän se ole minulta pois.

Kuin minä olisin kirjoittanut tämän.

Minun lapseni ovat eläneet kahta uusperhettä. Nyt, kun minä sellaisen perustin, niin lapset ovatjo teinejä, mutta isänsä luona elivät sellaista 7 vuotta. Heillä yritettiin kaikki, ihan kaikki, jotta uusperheestä tulee perhe. Ei tullut.

Jos minun lapsiltani kysyy minun kotonani, ketkä kuuluuheidän perheeseen, on se äiti, isä ja veli.

Jos samaa kysyy isänsä luona, niin joukkoon liittyy vielä velipuoli.

Sitten mietitään, miksi nykynuoret ovat niin hukassa... oman elämän, turvan ja kasvamisen lisäksi täytyy miettiä, mihin minä kuulun, ketäs nämä ihmiset täällä kotona on, kuinka suhtautuvat minuun, kuinka tuon esiin perhesuhteet muille, millä titteleillä, kuka loukkaantuu mistäkin. Pelkkää tasapainottelua ja vanhemmat sitten, itse joutumatta tätä myllyä kestämään, ylpeilevät että minun lapseni ei ainakaan pidä minään tuota ihmistä, jonka kanssa joutuu arkeaan jakamaan, koska minun asenteet valtasuhteet on etusijalla. Miettikää vähän. Ei tule ehjää erolapsesta, elleivät kaikki kuvioon kuuluvat aikuiset ole valmiita pistämään lapsia edelle. Harvoin näin valitettavasti, aina sakkaa jostain päästä.

Mitä höpiset? Omasta elämästäsikö?

Juurihan kerroin, että isän uusperheessä yritettiin luoda yhteisöllisyyttä kaikkien oppien mukaan. He olivat päättäneet luoda viiden lapsen uusperheestä ”perheen”. Laittoivat lapsensa edelle. Silti he eivät siinä onnistuneet.

Velipuoli taas ei kuulu minun elämääni, he mieltävät itselleen sen toisen elämän. Kukaan ei ole koskaan kieltänyt puhumasta tästä, enkäminä ole hänestä loukkaantunut.

En tiedä syitä, mikseivät ole onnistuneet, jos tämä on projektiksi otettu. Tuskin onnistumisesta olisi haittaa lapsille ollut, hyvä jos heitä on ajateltu kuitenkin. Jo tuo ilmaisusi "perheen" eli jonkin keinotekoisen oletus voi kuitenkin sekoittaa lapsia, ovat myös itse joutuneet käsittelemään tätä, mitä pitäisi olla, kuinka suhtautua isän puolisoon ym. Rivien välistä voi lukea, ettei ole ollut ristiriidatonta, etkä sinä ole hirveän pahoillasi, että tällainen jako on tapahtunut. Aikuisten on valitettavan vaikeaa päästä tunteistaan yli ja tottakai ne heijastuvat lapsiin. Toivottavasti kuitenkin kokevat olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi kummassakin paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Avioerolapsena sanoisin asian niin päin, että tuleeko sinusta lapsen silmin ikinä perhettä hänelle...

Ööö.. no mä en ainakaan kaipaa mieheni lapsista mitään perhettä itselleni tai että itse olisin perhettä heille. Ollaan tunnettu vuosia, enkä kyllä voi millään tasolla sanoa rakastavani heitä.

Mulla on jo perheessäni mies ja omat lapset, joita on ihan riittävän monta. Toki mies varmasti laskee lapsensa perheekseen, mutta eihän se ole minulta pois.

Kuin minä olisin kirjoittanut tämän.

Minun lapseni ovat eläneet kahta uusperhettä. Nyt, kun minä sellaisen perustin, niin lapset ovatjo teinejä, mutta isänsä luona elivät sellaista 7 vuotta. Heillä yritettiin kaikki, ihan kaikki, jotta uusperheestä tulee perhe. Ei tullut.

Jos minun lapsiltani kysyy minun kotonani, ketkä kuuluuheidän perheeseen, on se äiti, isä ja veli.

Jos samaa kysyy isänsä luona, niin joukkoon liittyy vielä velipuoli.

Sitten mietitään, miksi nykynuoret ovat niin hukassa... oman elämän, turvan ja kasvamisen lisäksi täytyy miettiä, mihin minä kuulun, ketäs nämä ihmiset täällä kotona on, kuinka suhtautuvat minuun, kuinka tuon esiin perhesuhteet muille, millä titteleillä, kuka loukkaantuu mistäkin. Pelkkää tasapainottelua ja vanhemmat sitten, itse joutumatta tätä myllyä kestämään, ylpeilevät että minun lapseni ei ainakaan pidä minään tuota ihmistä, jonka kanssa joutuu arkeaan jakamaan, koska minun asenteet valtasuhteet on etusijalla. Miettikää vähän. Ei tule ehjää erolapsesta, elleivät kaikki kuvioon kuuluvat aikuiset ole valmiita pistämään lapsia edelle. Harvoin näin valitettavasti, aina sakkaa jostain päästä.

Mitä höpiset? Omasta elämästäsikö?

Juurihan kerroin, että isän uusperheessä yritettiin luoda yhteisöllisyyttä kaikkien oppien mukaan. He olivat päättäneet luoda viiden lapsen uusperheestä ”perheen”. Laittoivat lapsensa edelle. Silti he eivät siinä onnistuneet.

Velipuoli taas ei kuulu minun elämääni, he mieltävät itselleen sen toisen elämän. Kukaan ei ole koskaan kieltänyt puhumasta tästä, enkäminä ole hänestä loukkaantunut.

En tiedä syitä, mikseivät ole onnistuneet, jos tämä on projektiksi otettu. Tuskin onnistumisesta olisi haittaa lapsille ollut, hyvä jos heitä on ajateltu kuitenkin. Jo tuo ilmaisusi "perheen" eli jonkin keinotekoisen oletus voi kuitenkin sekoittaa lapsia, ovat myös itse joutuneet käsittelemään tätä, mitä pitäisi olla, kuinka suhtautua isän puolisoon ym. Rivien välistä voi lukea, ettei ole ollut ristiriidatonta, etkä sinä ole hirveän pahoillasi, että tällainen jako on tapahtunut. Aikuisten on valitettavan vaikeaa päästä tunteistaan yli ja tottakai ne heijastuvat lapsiin. Toivottavasti kuitenkin kokevat olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi kummassakin paikassa.

Kirjoitukseni oli tarkoitettu perusteluksi, miksi minä en edes yritä perheyttää meitä. En usko, että uusperheestä voi koskaan voi tulla ”perhe”. (Paitsi silloin, että lapset ovat ihan pieniä aloittaessa).

En ole pahoillani, etteivät he onnistuneet. Mutta en myöskään hyvilläni. Minulle asia on evvk.

Oleellista on perheytymisessä on mielestäni lasten ikä ja vanhempien asenteet. Jos lapset ovat pieniä ja kaikilla asiaan liittyvillä aikuisilla on samanlainen n.s. terve asenne, että me voimme kaikki olla perhettä, tai ainakin kohteliaita ja toisiaan huomioivia. vaikkemme verisukulaisia olekaan, näkisin että mahdollisuudet hyvään ja eheään perhe-elämään ovat olemassa. Mutta kuinka usein tämä käytännössä toteutuu? Puhutaan varmaan promilleista. Ja ajanjaksoista, jolloin kaikki toimii ja suurin osa porukasta voi hyvin eikä päällä ole suuren suuria kriisejä.