Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uusperheet: etälasten vierailuista
Kuinka vakiintuneet rytmit teillä on ja ovatko käynnit jatkuneet vuodesta toiseen muuttumattomina? Ovatko lapset kuin kotonaan?
Kommentit (379)
Mielestäni pitää kyllä harkita ennen kuin muuttaa uuden kumppanin kanssa yhteen. Tapailin hetken miestä, jolla oli kaksi esiteini-iässä olevaa lasta. Hän oli ehtinyt elää lasten äidin kanssa ja erota. Sitten oli uusi naisystävä ja hänen lapsensa ja jonka kanssa oli asunut muutamia vuosia, ja ero. Sitten taas uusi naisystävä ja hänen lapset ja asuivat yhdessä muutamia vuosia. No sitten me tapasimme ja hän olisi ollut valmis muuttamaan yhteen minun ja lasteni kanssa heti! Ihan kummallista touhua. Se seurustelusuhde ei kyllä kestänyt ja erosimme aika pian. Koskaan ei edes tutustuttu toinen toistemme lapsiin.
Tarinan pointti on se, että kannattaa tosiaan miettiä ja odottaa ennen kuin muuttaa yhteen jonkun uuden kumppanin kanssa silloin kun jommalla kummalla on lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin n. nelivuotias, kun vanhempani erosivat, koska isäni löysi uuden naisen.
Muutin äitini kanssa yli 400 km:n päähän äitini opiskelujen vuoksi, ja lopulta jäimme kyseiseen kaupunkiin.
Kävin isäni luona kesäisin ja koululaisena yleensä myös pääsiäis- ja hiihtolomilla.
-
Nk. äitipuoleni puhui minulle kuten ihmiselle ensimmäisen kerran, kun olin 13-vuotias; siihen asti (lähes kymmenen vuoden ajan) oli lähinnä ynähdellyt, vingahdellut ja välttänyt minua kuin kapista koiraa, vaikka itse lapsesta saakka hyvin sosiaalisena ihmisenä yritin muodostaa häneen edes jonkinlaisen ihmissuhteen, koska hän oli kuitenkin isäni vaimo.
Muistan sen hetken, kun hän puhui minulle ihan normaalisti kokonaisia lauseita!
-
Sekä isäni että hänen vaimonsa ovat jo edesmenneitä, minäkin yli 5-kymppinen.
En muistele pahalla (enää), ja ihan vinkkinä totean, että jos lapsi haluaa kontaktia, kannattaa edes yrittää sellaisen muodostamista.
Vierailija kirjoitti:
Olin n. nelivuotias, kun vanhempani erosivat, koska isäni löysi uuden naisen.
Muutin äitini kanssa yli 400 km:n päähän äitini opiskelujen vuoksi, ja lopulta jäimme kyseiseen kaupunkiin.
Kävin isäni luona kesäisin ja koululaisena yleensä myös pääsiäis- ja hiihtolomilla.
-
Nk. äitipuoleni puhui minulle kuten ihmiselle ensimmäisen kerran, kun olin 13-vuotias; siihen asti (lähes kymmenen vuoden ajan) oli lähinnä ynähdellyt, vingahdellut ja välttänyt minua kuin kapista koiraa, vaikka itse lapsesta saakka hyvin sosiaalisena ihmisenä yritin muodostaa häneen edes jonkinlaisen ihmissuhteen, koska hän oli kuitenkin isäni vaimo.
Muistan sen hetken, kun hän puhui minulle ihan normaalisti kokonaisia lauseita!
-
Sekä isäni että hänen vaimonsa ovat jo edesmenneitä, minäkin yli 5-kymppinen.
En muistele pahalla (enää), ja ihan vinkkinä totean, että jos lapsi haluaa kontaktia, kannattaa edes yrittää sellaisen muodostamista.
Minä olen yksi tämän ketjun kirjoittajista, jotka etäännyttävät itsensä miehen lapsista. Ei se tuota sinun esimerkkiäsi tarkoita.
Jos lapsi juttelee minulle, niin totta kai puhun. Kyselen ruokapöydässä asioita. Vastailen.
Etäännyttäminen vain tarkoittaa, että en hakeudu lasten seuraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin n. nelivuotias, kun vanhempani erosivat, koska isäni löysi uuden naisen.
Muutin äitini kanssa yli 400 km:n päähän äitini opiskelujen vuoksi, ja lopulta jäimme kyseiseen kaupunkiin.
Kävin isäni luona kesäisin ja koululaisena yleensä myös pääsiäis- ja hiihtolomilla.
-
Nk. äitipuoleni puhui minulle kuten ihmiselle ensimmäisen kerran, kun olin 13-vuotias; siihen asti (lähes kymmenen vuoden ajan) oli lähinnä ynähdellyt, vingahdellut ja välttänyt minua kuin kapista koiraa, vaikka itse lapsesta saakka hyvin sosiaalisena ihmisenä yritin muodostaa häneen edes jonkinlaisen ihmissuhteen, koska hän oli kuitenkin isäni vaimo.
Muistan sen hetken, kun hän puhui minulle ihan normaalisti kokonaisia lauseita!
-
Sekä isäni että hänen vaimonsa ovat jo edesmenneitä, minäkin yli 5-kymppinen.
En muistele pahalla (enää), ja ihan vinkkinä totean, että jos lapsi haluaa kontaktia, kannattaa edes yrittää sellaisen muodostamista.
Minä olen yksi tämän ketjun kirjoittajista, jotka etäännyttävät itsensä miehen lapsista. Ei se tuota sinun esimerkkiäsi tarkoita.
Jos lapsi juttelee minulle, niin totta kai puhun. Kyselen ruokapöydässä asioita. Vastailen.
Etäännyttäminen vain tarkoittaa, että en hakeudu lasten seuraan.
En tarkoittanut kirjoitustani mitenkään piikiksi kenellekään, vaan kerroin vain kokemukseni uusperheen väliaikaisena jäsenenä.
Minulla on kolme sisarusta isäni uudesta liitosta ja totta kai heidän äitinsä, "äitipuoleni", jutteli omille lapsilleen täysin normaalisti, joten en ymmärrä vieläkään, miksei hän voinut siinä ohimennen puhua minullekin ennen kuin täytin 13...
-
Ehkä se etäännyttäminen on ihan hyvä asia, kunhan ei mene sellaiseksi, että lapselle ilmein, elein ja ynähtämisineen tehdään selväksi, että hän on pelkkä kiusa, rahareikä, entisen elämän paha, tuotos, joka voisi painua alimpaan h-tiin.
Noin minä koin asemani isäni uusperheessä, vaikka isä kuinka yritti jälkeen päin ajatellen hyvittää kaikkea ostelemalla minulle ihan mitä halusin, viemällä huvipuistoihin ja ulkomaille...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin n. nelivuotias, kun vanhempani erosivat, koska isäni löysi uuden naisen.
Muutin äitini kanssa yli 400 km:n päähän äitini opiskelujen vuoksi, ja lopulta jäimme kyseiseen kaupunkiin.
Kävin isäni luona kesäisin ja koululaisena yleensä myös pääsiäis- ja hiihtolomilla.
-
Nk. äitipuoleni puhui minulle kuten ihmiselle ensimmäisen kerran, kun olin 13-vuotias; siihen asti (lähes kymmenen vuoden ajan) oli lähinnä ynähdellyt, vingahdellut ja välttänyt minua kuin kapista koiraa, vaikka itse lapsesta saakka hyvin sosiaalisena ihmisenä yritin muodostaa häneen edes jonkinlaisen ihmissuhteen, koska hän oli kuitenkin isäni vaimo.
Muistan sen hetken, kun hän puhui minulle ihan normaalisti kokonaisia lauseita!
-
Sekä isäni että hänen vaimonsa ovat jo edesmenneitä, minäkin yli 5-kymppinen.
En muistele pahalla (enää), ja ihan vinkkinä totean, että jos lapsi haluaa kontaktia, kannattaa edes yrittää sellaisen muodostamista.
Minä olen yksi tämän ketjun kirjoittajista, jotka etäännyttävät itsensä miehen lapsista. Ei se tuota sinun esimerkkiäsi tarkoita.
Jos lapsi juttelee minulle, niin totta kai puhun. Kyselen ruokapöydässä asioita. Vastailen.
Etäännyttäminen vain tarkoittaa, että en hakeudu lasten seuraan.
En tarkoittanut kirjoitustani mitenkään piikiksi kenellekään, vaan kerroin vain kokemukseni uusperheen väliaikaisena jäsenenä.
Minulla on kolme sisarusta isäni uudesta liitosta ja totta kai heidän äitinsä, "äitipuoleni", jutteli omille lapsilleen täysin normaalisti, joten en ymmärrä vieläkään, miksei hän voinut siinä ohimennen puhua minullekin ennen kuin täytin 13...
-
Ehkä se etäännyttäminen on ihan hyvä asia, kunhan ei mene sellaiseksi, että lapselle ilmein, elein ja ynähtämisineen tehdään selväksi, että hän on pelkkä kiusa, rahareikä, entisen elämän paha, tuotos, joka voisi painua alimpaan h-tiin.
Noin minä koin asemani isäni uusperheessä, vaikka isä kuinka yritti jälkeen päin ajatellen hyvittää kaikkea ostelemalla minulle ihan mitä halusin, viemällä huvipuistoihin ja ulkomaille...
Halusit kuitenkin mennä aina isällesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin n. nelivuotias, kun vanhempani erosivat, koska isäni löysi uuden naisen.
Muutin äitini kanssa yli 400 km:n päähän äitini opiskelujen vuoksi, ja lopulta jäimme kyseiseen kaupunkiin.
Kävin isäni luona kesäisin ja koululaisena yleensä myös pääsiäis- ja hiihtolomilla.
-
Nk. äitipuoleni puhui minulle kuten ihmiselle ensimmäisen kerran, kun olin 13-vuotias; siihen asti (lähes kymmenen vuoden ajan) oli lähinnä ynähdellyt, vingahdellut ja välttänyt minua kuin kapista koiraa, vaikka itse lapsesta saakka hyvin sosiaalisena ihmisenä yritin muodostaa häneen edes jonkinlaisen ihmissuhteen, koska hän oli kuitenkin isäni vaimo.
Muistan sen hetken, kun hän puhui minulle ihan normaalisti kokonaisia lauseita!
-
Sekä isäni että hänen vaimonsa ovat jo edesmenneitä, minäkin yli 5-kymppinen.
En muistele pahalla (enää), ja ihan vinkkinä totean, että jos lapsi haluaa kontaktia, kannattaa edes yrittää sellaisen muodostamista.
Minä olen yksi tämän ketjun kirjoittajista, jotka etäännyttävät itsensä miehen lapsista. Ei se tuota sinun esimerkkiäsi tarkoita.
Jos lapsi juttelee minulle, niin totta kai puhun. Kyselen ruokapöydässä asioita. Vastailen.
Etäännyttäminen vain tarkoittaa, että en hakeudu lasten seuraan.
En tarkoittanut kirjoitustani mitenkään piikiksi kenellekään, vaan kerroin vain kokemukseni uusperheen väliaikaisena jäsenenä.
Minulla on kolme sisarusta isäni uudesta liitosta ja totta kai heidän äitinsä, "äitipuoleni", jutteli omille lapsilleen täysin normaalisti, joten en ymmärrä vieläkään, miksei hän voinut siinä ohimennen puhua minullekin ennen kuin täytin 13...
-
Ehkä se etäännyttäminen on ihan hyvä asia, kunhan ei mene sellaiseksi, että lapselle ilmein, elein ja ynähtämisineen tehdään selväksi, että hän on pelkkä kiusa, rahareikä, entisen elämän paha, tuotos, joka voisi painua alimpaan h-tiin.
Noin minä koin asemani isäni uusperheessä, vaikka isä kuinka yritti jälkeen päin ajatellen hyvittää kaikkea ostelemalla minulle ihan mitä halusin, viemällä huvipuistoihin ja ulkomaille...
Puhuiko itse äitipuolellesi kuin äidillesi?
Tulkitsitko lähtökohtaisesti asiat negatiivisesti.
Käyttäydyitkö erityishuomiota haluten ja et ehkä noudattanut talon sääntöjä?
Harva aikuinen on tarkoituksella tyly. Mutta kun väsyy tiettyyn kuvioon, niin omille tunteilleen on vaikea mitään tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin n. nelivuotias, kun vanhempani erosivat, koska isäni löysi uuden naisen.
Muutin äitini kanssa yli 400 km:n päähän äitini opiskelujen vuoksi, ja lopulta jäimme kyseiseen kaupunkiin.
Kävin isäni luona kesäisin ja koululaisena yleensä myös pääsiäis- ja hiihtolomilla.
-
Nk. äitipuoleni puhui minulle kuten ihmiselle ensimmäisen kerran, kun olin 13-vuotias; siihen asti (lähes kymmenen vuoden ajan) oli lähinnä ynähdellyt, vingahdellut ja välttänyt minua kuin kapista koiraa, vaikka itse lapsesta saakka hyvin sosiaalisena ihmisenä yritin muodostaa häneen edes jonkinlaisen ihmissuhteen, koska hän oli kuitenkin isäni vaimo.
Muistan sen hetken, kun hän puhui minulle ihan normaalisti kokonaisia lauseita!
-
Sekä isäni että hänen vaimonsa ovat jo edesmenneitä, minäkin yli 5-kymppinen.
En muistele pahalla (enää), ja ihan vinkkinä totean, että jos lapsi haluaa kontaktia, kannattaa edes yrittää sellaisen muodostamista.
Minä olen yksi tämän ketjun kirjoittajista, jotka etäännyttävät itsensä miehen lapsista. Ei se tuota sinun esimerkkiäsi tarkoita.
Jos lapsi juttelee minulle, niin totta kai puhun. Kyselen ruokapöydässä asioita. Vastailen.
Etäännyttäminen vain tarkoittaa, että en hakeudu lasten seuraan.
En tarkoittanut kirjoitustani mitenkään piikiksi kenellekään, vaan kerroin vain kokemukseni uusperheen väliaikaisena jäsenenä.
Minulla on kolme sisarusta isäni uudesta liitosta ja totta kai heidän äitinsä, "äitipuoleni", jutteli omille lapsilleen täysin normaalisti, joten en ymmärrä vieläkään, miksei hän voinut siinä ohimennen puhua minullekin ennen kuin täytin 13...
-
Ehkä se etäännyttäminen on ihan hyvä asia, kunhan ei mene sellaiseksi, että lapselle ilmein, elein ja ynähtämisineen tehdään selväksi, että hän on pelkkä kiusa, rahareikä, entisen elämän paha, tuotos, joka voisi painua alimpaan h-tiin.
Noin minä koin asemani isäni uusperheessä, vaikka isä kuinka yritti jälkeen päin ajatellen hyvittää kaikkea ostelemalla minulle ihan mitä halusin, viemällä huvipuistoihin ja ulkomaille...
Halusit kuitenkin mennä aina isällesi?
No, eipä minulta kovin paljon kyselty; isä halusi nähdä minut ja se oli itsestäänselvyys, että menin hänen luokseen, kun oli mahdollista.
Koska en pysty lainaamaan monia kirjoituksia, sanon tähän sen, että en missään vaiheessa puhutellut äitipuoltani kuten äitiäni, joka oli minulle lapsena (joskus edelleenkin) aina kaiken tuki ja turva.
Miksi ihmeessä olisin?
Hän oli tehnyt selväksi, että olin ei-tervetullut riesa.
Oli lapsena tosi hirveää tajuta, että isäni kuittasi asian hyväksytyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin n. nelivuotias, kun vanhempani erosivat, koska isäni löysi uuden naisen.
Muutin äitini kanssa yli 400 km:n päähän äitini opiskelujen vuoksi, ja lopulta jäimme kyseiseen kaupunkiin.
Kävin isäni luona kesäisin ja koululaisena yleensä myös pääsiäis- ja hiihtolomilla.
-
Nk. äitipuoleni puhui minulle kuten ihmiselle ensimmäisen kerran, kun olin 13-vuotias; siihen asti (lähes kymmenen vuoden ajan) oli lähinnä ynähdellyt, vingahdellut ja välttänyt minua kuin kapista koiraa, vaikka itse lapsesta saakka hyvin sosiaalisena ihmisenä yritin muodostaa häneen edes jonkinlaisen ihmissuhteen, koska hän oli kuitenkin isäni vaimo.
Muistan sen hetken, kun hän puhui minulle ihan normaalisti kokonaisia lauseita!
-
Sekä isäni että hänen vaimonsa ovat jo edesmenneitä, minäkin yli 5-kymppinen.
En muistele pahalla (enää), ja ihan vinkkinä totean, että jos lapsi haluaa kontaktia, kannattaa edes yrittää sellaisen muodostamista.
Minä olen yksi tämän ketjun kirjoittajista, jotka etäännyttävät itsensä miehen lapsista. Ei se tuota sinun esimerkkiäsi tarkoita.
Jos lapsi juttelee minulle, niin totta kai puhun. Kyselen ruokapöydässä asioita. Vastailen.
Etäännyttäminen vain tarkoittaa, että en hakeudu lasten seuraan.
En tarkoittanut kirjoitustani mitenkään piikiksi kenellekään, vaan kerroin vain kokemukseni uusperheen väliaikaisena jäsenenä.
Minulla on kolme sisarusta isäni uudesta liitosta ja totta kai heidän äitinsä, "äitipuoleni", jutteli omille lapsilleen täysin normaalisti, joten en ymmärrä vieläkään, miksei hän voinut siinä ohimennen puhua minullekin ennen kuin täytin 13...
-
Ehkä se etäännyttäminen on ihan hyvä asia, kunhan ei mene sellaiseksi, että lapselle ilmein, elein ja ynähtämisineen tehdään selväksi, että hän on pelkkä kiusa, rahareikä, entisen elämän paha, tuotos, joka voisi painua alimpaan h-tiin.
Noin minä koin asemani isäni uusperheessä, vaikka isä kuinka yritti jälkeen päin ajatellen hyvittää kaikkea ostelemalla minulle ihan mitä halusin, viemällä huvipuistoihin ja ulkomaille...
Halusit kuitenkin mennä aina isällesi?
No, eipä minulta kovin paljon kyselty; isä halusi nähdä minut ja se oli itsestäänselvyys, että menin hänen luokseen, kun oli mahdollista.
Koska en pysty lainaamaan monia kirjoituksia, sanon tähän sen, että en missään vaiheessa puhutellut äitipuoltani kuten äitiäni, joka oli minulle lapsena (joskus edelleenkin) aina kaiken tuki ja turva.
Miksi ihmeessä olisin?
Hän oli tehnyt selväksi, että olin ei-tervetullut riesa.
Oli lapsena tosi hirveää tajuta, että isäni kuittasi asian hyväksytyksi.
Jos et kohdellut äitipuoltasi kuin äitiäsi, miksi odottaa äidillistä kohtelua? Eihän se hänelle kuulunut.
On todella vaikea luoda suhdetta lapseen, joka ei sinua halua ja elää kanssasi vain osan ajasta. Suhde omaan lapseen tulee luonnostaan ja suhde lapsipuoleen on usein molemminpuolinen pakko. Jos ei ole ollut siinä asemassa, niin sitä on vaikea käsittää.
Itseäni ainakin helpottaisi ajatus ettei kyse välttämättä ole valitusta kohtelusta, vaan monien asioiden summasta. Vain hyvin harva ihminen on niin super, että voi suhtautua toisen lapseen yhtä luonnollisesti kuin omaansa. Lapsi tämän helposti vaistoaa ja tulkitsee kaiken sen kautta. Mutta lapselle on hankala selittää ettei hänen kuulukaan olla kaikille yhtä tärkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin n. nelivuotias, kun vanhempani erosivat, koska isäni löysi uuden naisen.
Muutin äitini kanssa yli 400 km:n päähän äitini opiskelujen vuoksi, ja lopulta jäimme kyseiseen kaupunkiin.
Kävin isäni luona kesäisin ja koululaisena yleensä myös pääsiäis- ja hiihtolomilla.
-
Nk. äitipuoleni puhui minulle kuten ihmiselle ensimmäisen kerran, kun olin 13-vuotias; siihen asti (lähes kymmenen vuoden ajan) oli lähinnä ynähdellyt, vingahdellut ja välttänyt minua kuin kapista koiraa, vaikka itse lapsesta saakka hyvin sosiaalisena ihmisenä yritin muodostaa häneen edes jonkinlaisen ihmissuhteen, koska hän oli kuitenkin isäni vaimo.
Muistan sen hetken, kun hän puhui minulle ihan normaalisti kokonaisia lauseita!
-
Sekä isäni että hänen vaimonsa ovat jo edesmenneitä, minäkin yli 5-kymppinen.
En muistele pahalla (enää), ja ihan vinkkinä totean, että jos lapsi haluaa kontaktia, kannattaa edes yrittää sellaisen muodostamista.
Minä olen yksi tämän ketjun kirjoittajista, jotka etäännyttävät itsensä miehen lapsista. Ei se tuota sinun esimerkkiäsi tarkoita.
Jos lapsi juttelee minulle, niin totta kai puhun. Kyselen ruokapöydässä asioita. Vastailen.
Etäännyttäminen vain tarkoittaa, että en hakeudu lasten seuraan.
En tarkoittanut kirjoitustani mitenkään piikiksi kenellekään, vaan kerroin vain kokemukseni uusperheen väliaikaisena jäsenenä.
Minulla on kolme sisarusta isäni uudesta liitosta ja totta kai heidän äitinsä, "äitipuoleni", jutteli omille lapsilleen täysin normaalisti, joten en ymmärrä vieläkään, miksei hän voinut siinä ohimennen puhua minullekin ennen kuin täytin 13...
-
Ehkä se etäännyttäminen on ihan hyvä asia, kunhan ei mene sellaiseksi, että lapselle ilmein, elein ja ynähtämisineen tehdään selväksi, että hän on pelkkä kiusa, rahareikä, entisen elämän paha, tuotos, joka voisi painua alimpaan h-tiin.
Noin minä koin asemani isäni uusperheessä, vaikka isä kuinka yritti jälkeen päin ajatellen hyvittää kaikkea ostelemalla minulle ihan mitä halusin, viemällä huvipuistoihin ja ulkomaille...
Halusit kuitenkin mennä aina isällesi?
No, eipä minulta kovin paljon kyselty; isä halusi nähdä minut ja se oli itsestäänselvyys, että menin hänen luokseen, kun oli mahdollista.
Koska en pysty lainaamaan monia kirjoituksia, sanon tähän sen, että en missään vaiheessa puhutellut äitipuoltani kuten äitiäni, joka oli minulle lapsena (joskus edelleenkin) aina kaiken tuki ja turva.
Miksi ihmeessä olisin?
Hän oli tehnyt selväksi, että olin ei-tervetullut riesa.
Oli lapsena tosi hirveää tajuta, että isäni kuittasi asian hyväksytyksi.
Jos et kohdellut äitipuoltasi kuin äitiäsi, miksi odottaa äidillistä kohtelua? Eihän se hänelle kuulunut.
On todella vaikea luoda suhdetta lapseen, joka ei sinua halua ja elää kanssasi vain osan ajasta. Suhde omaan lapseen tulee luonnostaan ja suhde lapsipuoleen on usein molemminpuolinen pakko. Jos ei ole ollut siinä asemassa, niin sitä on vaikea käsittää.
Itseäni ainakin helpottaisi ajatus ettei kyse välttämättä ole valitusta kohtelusta, vaan monien asioiden summasta. Vain hyvin harva ihminen on niin super, että voi suhtautua toisen lapseen yhtä luonnollisesti kuin omaansa. Lapsi tämän helposti vaistoaa ja tulkitsee kaiken sen kautta. Mutta lapselle on hankala selittää ettei hänen kuulukaan olla kaikille yhtä tärkeä.
En odottanut koskaan äidillistä kohtelua, vaan inhimillistä.
Olisi ollut kiva jutella.
En voi enää kysyä enkä jutella.
Rauha muistolleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs kun yli 20v toisella paikkakunnalla asuva lapsi terrorisoi isän uutta puolisoa, kiukuttelee huomiosta ja järjestää sukujuhlakohtauksia? Ja erosta yli 3v... joku raja lasten pomottamisella pitää myös olla.
PP82 kirjoitti:
Entäs kun yli 20v toisella paikkakunnalla asuva lapsi terrorisoi isän uutta puolisoa, kiukuttelee huomiosta ja järjestää sukujuhlakohtauksia? Ja erosta yli 3v... joku raja lasten pomottamisella pitää myös olla.
Aikuinen lapsi saa toimia kuten haluaa. Ei ole kenenkään komenneltavissa tai alistettavissa kuten alaikäiset lapset. Sellaista se on, kaikki eivät koskaan tule hyväksymään näitä uuspareja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin ehkä 6 tai 7-vuotias, kun isäni löysi uuden puolison itselleen. Pikkusisareni 4/5-vuotiaita. En enää muista tarkkaan. Nyt olen 22v.
Luojan kiitos saimme ihanan äitipuolen, joka otti meidät lämpimästi vastaan. Ihan kuin olisi toinenkin äiti. En tiedä miten siinä onnistui, osuiko vaan "kemiat" kohdilleen. Oltiin isällä aina joka toinen viikonloppu ja lomilla pidemmin.
Äidin miesystävät eivät ole koskaan tulleet läheisiksi, ei myöskään viimeisin. Hän on ollut kuvioissa nyt 7 vuotta. Toki olen ollut jo teini silloin, niin varmasti vaikuttaa. Ei ole miehestä tullut läheistä pikkusiskojenikaan kanssa. Ehkä vaikuttaa sekin, kun äidin miehen mielestä lasten kuuluu kasvaa erilleen äidistä. Se asenne näkyy muutenkin, kuin tuossa lauseessa, jonka on äidille sanonut.
Äidin mies on äidin (huono) mies. Isäni, nyt ex-vaimoa meinaan vieläkin sanoa äitipuoleksi, vaikkei se enää niin olekaan. Ja yhtä tervetulleita ollaan siskojeni kanssa "äitipuolen" omaan kotiin, kuin isänkin kotiin. Olemme tärkeitä hänelle ja hän meille. Ja kuulumisia vaihdetaan lähes saman verran, kun oikeankin äitini kanssa.
Vaimon teini-ikäiset lapset käyvät kerran kuussa kahden yön viikonlopun. Molemmat oirehtivat ties mitä traumaa ja sairautta ja viikonloput on yhtä painajaista. Nuorempi on koko ajan huomiota vailla ja päästelee koko ajan jotain ääniä, mölähdyksiä tai pommittaa äitiänsä "Onko äiti koskaan haistellut kakkaa" -tyylisiin kysymyksin. Vanhempi kävelee levottomana ympyrää ja on koko ajan tekemässä lähtöä jonnekin. Enimmäkseen järjestän itselleni jotain reissua näille viikonlopuille. En jaksa enää noita idiootteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
PP82 kirjoitti:
Entäs kun yli 20v toisella paikkakunnalla asuva lapsi terrorisoi isän uutta puolisoa, kiukuttelee huomiosta ja järjestää sukujuhlakohtauksia? Ja erosta yli 3v... joku raja lasten pomottamisella pitää myös olla.
Ajattelisin että lasta jostain syystä ahdistaa -yli 20 vuotiastakin voi ahdistaa. Käsittelemättömät tunteet siellä sisällä riehuu ja purskahtelee kiukutteluna ulos. Ne tunteet olisi ihan hyvä jossain välissä sanoittaa, ei ole varmaan lapsellakaan hyvä olla.
Uusperheessä elävänä on hassua, kun yhteiset lapset ei mainitse koskaan miehen edellisen liiton lapsia perheenjäsenikseen. Juuri teini täytti jotain kasiluokan terkkaritarkastuslappua ja kirjoitti sisaruskohtaan vain pikkusiskonsa, joka on siis täyssisko ja yhteinen kuten tämä kasiluokkalainenkin. Sanoin, että voishan siihen laittaa isosiskotkin. Katsoi mua ja vastasi, ettei ne ole "kun ei ne ole sillai siskoja...". Hyvät välit on kaikilla, isosiskot kävi täysi-ikäiseksi säännöllisesti täällä ja käyvät edelleen usein kylässä, kun asuvat lähistöllä. jotenkin me neljä vaan ollaan niin tiivis yksikkö, että yhteiset lapsetkin pitää tätä settiä perheenään. Eikä kyse ole, ettei kavereissa olisi uusperheitä. Just mietin, että vanhemman lapsen kaikkien kavereiden perheet on eronneet.... tyttö on ainoa kaveripiiristään, joka asuu äidin ja isän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
PP82 kirjoitti:
Entäs kun yli 20v toisella paikkakunnalla asuva lapsi terrorisoi isän uutta puolisoa, kiukuttelee huomiosta ja järjestää sukujuhlakohtauksia? Ja erosta yli 3v... joku raja lasten pomottamisella pitää myös olla.
Aikuinen lapsi saa toimia kuten haluaa. Ei ole kenenkään komenneltavissa tai alistettavissa kuten alaikäiset lapset. Sellaista se on, kaikki eivät koskaan tule hyväksymään näitä uuspareja.
No itse asiassa aikuisen lapsen pitäisi osata käyttäytyä ihan niissä tilanteissa ihan kuten muidenkin aikuisten. Aina elämä ei voi miellyttää tai se ei vaan mene niinkuin itse haluaa. Aika korkea aika oppia.
Oon eläny koko elämäni uusperheessä jossa on ollu yhteisiä lapsia ja edellisen liiton lapsia ja sitä edeltävän liiton lapsia. Ollaan tosi tiivis jengi koko porukan kanssa. Voi se joskus mennä hyvinkin ja tämä siis lapsen näkökulma. Kaikki on mulle veljiä ja siskoja vaikken ole edes verisukulainen kaikkien kanssa.
Riitta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
PP82 kirjoitti:
Entäs kun yli 20v toisella paikkakunnalla asuva lapsi terrorisoi isän uutta puolisoa, kiukuttelee huomiosta ja järjestää sukujuhlakohtauksia? Ja erosta yli 3v... joku raja lasten pomottamisella pitää myös olla.
Aikuinen lapsi saa toimia kuten haluaa. Ei ole kenenkään komenneltavissa tai alistettavissa kuten alaikäiset lapset. Sellaista se on, kaikki eivät koskaan tule hyväksymään näitä uuspareja.
No itse asiassa aikuisen lapsen pitäisi osata käyttäytyä ihan niissä tilanteissa ihan kuten muidenkin aikuisten. Aina elämä ei voi miellyttää tai se ei vaan mene niinkuin itse haluaa. Aika korkea aika oppia.
Sama pätee näihin pariutuviin aikuisiin. Korkea aika oppia ettei omat teot aina miellytä tai tilanteet mene kuten itse haluaa.
PP82 kirjoitti:
Entäs kun yli 20v toisella paikkakunnalla asuva lapsi terrorisoi isän uutta puolisoa, kiukuttelee huomiosta ja järjestää sukujuhlakohtauksia? Ja erosta yli 3v... joku raja lasten pomottamisella pitää myös olla.
Sukujuhlakohtauksia? Oletko tämän lapsen suvun juhlissa?
Alue: Aihe vapaa
Meilläkin laitettiin lapset etäohjaukseen viime vuonna. On lisännyt vapaa-aikaa kummasti.