Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, että kun saa vauvan niin lakkaa rakastamasta miestään?
31.08.2018 |
Huomasin, että minulle kävi näin. Vauva vei täysin sydämeni. Ja tuntuu, että miestä kohtaan tunnen enää ystävyyttä, jos sitäkään, en ainakaan rakkautta. Mies ei ole tehnyt mitään väärin eikä mitään riitojakaan ole, mutta jotenkin rakkauden tunteet miestä kohtaan kuolivat vauvan myötä. Onko normaalia? Palaako tunteet takaisin joskus?
Kommentit (57)
Ihminen kohtaa elämässään monenlaisia kriisejä. Lapsen saaminen on yksi sellainen todella iso asia. Parisuhde selviää siitä tai sitten ei. Ikävää on se, että tässä kriisissä kärsijäksi joutuu se lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on kaikille eläinnaaraille täysin luontaista. Pientä jälkeläistä on suojattava uhkilta, joihin myös puoliso kuuluu. Mutta se menee myös ohi, kun lapsi kasvaa.
Rakkaus ei katoa, se on vain vähän aikaa katkolla. Se pitää molempien tiedostaa. Ei kannata tehdä mitään lopullisia ratkaisuja parisuhteelle pikkulapsiaikana.
Puoliso eli vauvan isä = uhka?? Mitä vi**ua?
No sitä vi**ua mikä muussakin luonnossa vallitsee. Ei päästä karhuemo uroskarhua lähelle jos sillä on pentu, vaan ajaa raivokkaasti pois.
Muutaman hassun vuosituhannen kestänyt avioliittojärjestelmä ei ole vielä pyyhkinyt pois miljoonien vuosien evoluutiota. Järki voi sanoa yhtä, mutta hormonit toista.
Kyllä tämä minun kohdallani ainakin pitää paikkansa. Mieheni on aivan mahtava isä ja luotettavin ihminen jonka tunnen, mutta niinpä vain kun vauva syntyi päähäni tuli aivan sairaita ajatuksia siitä voinko jättää vauvaa hänelle hetkeksikään. Se suojeluvietti on aivan eläimellinen ja tulee jostain liskoaivoista. Pystyyhän sitä ihminen onneksi käyttäytymään järkiperusteisesti kun tiedostaa että nyt tapahtuu mielessä jotain kummaa.
Minä pidän ja huolehdin lapsistani. Rakastan vain miestä. Tietysti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on kaikille eläinnaaraille täysin luontaista. Pientä jälkeläistä on suojattava uhkilta, joihin myös puoliso kuuluu. Mutta se menee myös ohi, kun lapsi kasvaa.
Rakkaus ei katoa, se on vain vähän aikaa katkolla. Se pitää molempien tiedostaa. Ei kannata tehdä mitään lopullisia ratkaisuja parisuhteelle pikkulapsiaikana.
Puoliso eli vauvan isä = uhka?? Mitä vi**ua?
No sitä vi**ua mikä muussakin luonnossa vallitsee. Ei päästä karhuemo uroskarhua lähelle jos sillä on pentu, vaan ajaa raivokkaasti pois.
Muutaman hassun vuosituhannen kestänyt avioliittojärjestelmä ei ole vielä pyyhkinyt pois miljoonien vuosien evoluutiota. Järki voi sanoa yhtä, mutta hormonit toista.
Laumaeläimet saavat turvaa laumasta, sinä meinaat että ennen naiset piiloutuivat jonnekin luolaan yksinään?😂 Sinun onneksesi esiäitisi olivat vähän fiksumpia...
Monien laumaeläinten laumat muodostuvat vain naisista ja poikasista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on kaikille eläinnaaraille täysin luontaista. Pientä jälkeläistä on suojattava uhkilta, joihin myös puoliso kuuluu. Mutta se menee myös ohi, kun lapsi kasvaa.
Rakkaus ei katoa, se on vain vähän aikaa katkolla. Se pitää molempien tiedostaa. Ei kannata tehdä mitään lopullisia ratkaisuja parisuhteelle pikkulapsiaikana.
Puoliso eli vauvan isä = uhka?? Mitä vi**ua?
No sitä vi**ua mikä muussakin luonnossa vallitsee. Ei päästä karhuemo uroskarhua lähelle jos sillä on pentu, vaan ajaa raivokkaasti pois.
Muutaman hassun vuosituhannen kestänyt avioliittojärjestelmä ei ole vielä pyyhkinyt pois miljoonien vuosien evoluutiota. Järki voi sanoa yhtä, mutta hormonit toista.
Laumaeläimet saavat turvaa laumasta, sinä meinaat että ennen naiset piiloutuivat jonnekin luolaan yksinään?😂 Sinun onneksesi esiäitisi olivat vähän fiksumpia...
Monien laumaeläinten laumat muodostuvat vain naisista ja poikasista.
Siis naaraista :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sallisitko miehellesi nuoren rakastajan?
Aloitus on kyllä vaihteeksi mukavan rehellinen. Luulen nimittäin, että monet pienlapsiperheiden aviokriisit johtuvat juuri tästä ilmiöstä. Nainen ei enää halua miestään miehenä, eikä itsekään oikein tiedä mistä se johtuu. Sitten ehdotellaan romanttisia illallisia ja erottiista hierontaa ja vaikka mitä, mutta ei ne sitä perusongelmaa siellä taustalla korjaa. Onneksi kaikilla tuo ei jää pysyväksi ilmiöksi, vaan menee aikanaan ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin tunteeni laimenivat miestä kohtaan kun lapsi syntyi. Mies on ollut hyvä isä ja puoliso kuitenkin alusta asti, häntä olen sen johdosta arvostanut ja kunnioittanut. Hiljalleen rakkaus kuitenkin palasi, vahvempana kuin ennen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on kaikille eläinnaaraille täysin luontaista. Pientä jälkeläistä on suojattava uhkilta, joihin myös puoliso kuuluu. Mutta se menee myös ohi, kun lapsi kasvaa.
Rakkaus ei katoa, se on vain vähän aikaa katkolla. Se pitää molempien tiedostaa. Ei kannata tehdä mitään lopullisia ratkaisuja parisuhteelle pikkulapsiaikana.
Puoliso eli vauvan isä = uhka?? Mitä vi**ua?
No sitä vi**ua mikä muussakin luonnossa vallitsee. Ei päästä karhuemo uroskarhua lähelle jos sillä on pentu, vaan ajaa raivokkaasti pois.
Muutaman hassun vuosituhannen kestänyt avioliittojärjestelmä ei ole vielä pyyhkinyt pois miljoonien vuosien evoluutiota. Järki voi sanoa yhtä, mutta hormonit toista.
Kyllä tämä minun kohdallani ainakin pitää paikkansa. Mieheni on aivan mahtava isä ja luotettavin ihminen jonka tunnen, mutta niinpä vain kun vauva syntyi päähäni tuli aivan sairaita ajatuksia siitä voinko jättää vauvaa hänelle hetkeksikään. Se suojeluvietti on aivan eläimellinen ja tulee jostain liskoaivoista. Pystyyhän sitä ihminen onneksi käyttäytymään järkiperusteisesti kun tiedostaa että nyt tapahtuu mielessä jotain kummaa.
Ironista on että olet selvästi itse ollut suurin uhka, niin hatara todellisuudentajusi on ollut tuolloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoisen syntymän jälkeen kyllä mies tuntui ärsyttävältä ja ylimääräiseltä. Pystyn samaistumaan kyllä. Toisen ja kolmannen lapsen kanssa, osasin ottaa mieheni paremmin huomioon ja jopa olla yksin vastuussa lapsista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on kaikille eläinnaaraille täysin luontaista. Pientä jälkeläistä on suojattava uhkilta, joihin myös puoliso kuuluu. Mutta se menee myös ohi, kun lapsi kasvaa.
Rakkaus ei katoa, se on vain vähän aikaa katkolla. Se pitää molempien tiedostaa. Ei kannata tehdä mitään lopullisia ratkaisuja parisuhteelle pikkulapsiaikana.
Puoliso eli vauvan isä = uhka?? Mitä vi**ua?
No sitä vi**ua mikä muussakin luonnossa vallitsee. Ei päästä karhuemo uroskarhua lähelle jos sillä on pentu, vaan ajaa raivokkaasti pois.
Muutaman hassun vuosituhannen kestänyt avioliittojärjestelmä ei ole vielä pyyhkinyt pois miljoonien vuosien evoluutiota. Järki voi sanoa yhtä, mutta hormonit toista.
Laumaeläimet saavat turvaa laumasta, sinä meinaat että ennen naiset piiloutuivat jonnekin luolaan yksinään?😂 Sinun onneksesi esiäitisi olivat vähän fiksumpia...
Monien laumaeläinten laumat muodostuvat vain naisista ja poikasista.
Me puhutaan nyt ihmisistä, ihmisillä molemmat sukupuolet ovat perinteisesti asuneet yhdessä. Mitään urugualaista rukoilijasirkkaa tähän keskusteluun on turha vetää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on kaikille eläinnaaraille täysin luontaista. Pientä jälkeläistä on suojattava uhkilta, joihin myös puoliso kuuluu. Mutta se menee myös ohi, kun lapsi kasvaa.
Rakkaus ei katoa, se on vain vähän aikaa katkolla. Se pitää molempien tiedostaa. Ei kannata tehdä mitään lopullisia ratkaisuja parisuhteelle pikkulapsiaikana.
Puoliso eli vauvan isä = uhka?? Mitä vi**ua?
No sitä vi**ua mikä muussakin luonnossa vallitsee. Ei päästä karhuemo uroskarhua lähelle jos sillä on pentu, vaan ajaa raivokkaasti pois.
Muutaman hassun vuosituhannen kestänyt avioliittojärjestelmä ei ole vielä pyyhkinyt pois miljoonien vuosien evoluutiota. Järki voi sanoa yhtä, mutta hormonit toista.
Kyllä tämä minun kohdallani ainakin pitää paikkansa. Mieheni on aivan mahtava isä ja luotettavin ihminen jonka tunnen, mutta niinpä vain kun vauva syntyi päähäni tuli aivan sairaita ajatuksia siitä voinko jättää vauvaa hänelle hetkeksikään. Se suojeluvietti on aivan eläimellinen ja tulee jostain liskoaivoista. Pystyyhän sitä ihminen onneksi käyttäytymään järkiperusteisesti kun tiedostaa että nyt tapahtuu mielessä jotain kummaa.
Ironista on että olet selvästi itse ollut suurin uhka, niin hatara todellisuudentajusi on ollut tuolloin.
Tuskinpa meistä kumpikaan oli minkäänlainen uhka. Ei ajatukset uhkaa ketään, kunhan pitää suunsa kiinni ja muutenkin tiedostaa ettei ne ole ihan normaaleja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on kaikille eläinnaaraille täysin luontaista. Pientä jälkeläistä on suojattava uhkilta, joihin myös puoliso kuuluu. Mutta se menee myös ohi, kun lapsi kasvaa.
Rakkaus ei katoa, se on vain vähän aikaa katkolla. Se pitää molempien tiedostaa. Ei kannata tehdä mitään lopullisia ratkaisuja parisuhteelle pikkulapsiaikana.
Puoliso eli vauvan isä = uhka?? Mitä vi**ua?
No sitä vi**ua mikä muussakin luonnossa vallitsee. Ei päästä karhuemo uroskarhua lähelle jos sillä on pentu, vaan ajaa raivokkaasti pois.
Muutaman hassun vuosituhannen kestänyt avioliittojärjestelmä ei ole vielä pyyhkinyt pois miljoonien vuosien evoluutiota. Järki voi sanoa yhtä, mutta hormonit toista.
Kyllä tämä minun kohdallani ainakin pitää paikkansa. Mieheni on aivan mahtava isä ja luotettavin ihminen jonka tunnen, mutta niinpä vain kun vauva syntyi päähäni tuli aivan sairaita ajatuksia siitä voinko jättää vauvaa hänelle hetkeksikään. Se suojeluvietti on aivan eläimellinen ja tulee jostain liskoaivoista. Pystyyhän sitä ihminen onneksi käyttäytymään järkiperusteisesti kun tiedostaa että nyt tapahtuu mielessä jotain kummaa.
Ironista on että olet selvästi itse ollut suurin uhka, niin hatara todellisuudentajusi on ollut tuolloin.
Tuskinpa meistä kumpikaan oli minkäänlainen uhka. Ei ajatukset uhkaa ketään, kunhan pitää suunsa kiinni ja muutenkin tiedostaa ettei ne ole ihan normaaleja.
Eikä näistä miesten pitäisi loukkaantua, vaikka toki se on hyvin ymmärrettävää. Se äidiksi tuleminen on vaan tosiaan aika eläimellinen kokemus. Kyllä se siitä tasaantuu. En tokikaan tiedä, jos miehet käyvät läpi saman tyyppisiä tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus ei todennäköisesti katoa, vaan muuttuu toisenlaiseksi. Vauva on täysin riippuvainen äidistään ja äiti haluaa suojella vaistomaisesti lastaan ja huolehtia tämän tarpeista. Miehen pitäisi ymmärtää tämä tilanne myös, hänen aikansa tulee kyllä. Fiksu mies tuntee tarvetta suojella laumaansa ja tämän huomatessaan nainen kiintyy mieheen entistä enemmän.
Mies haluaa suojella lastaan normaalisti. Ei lapsi äidistään ole riippuvainen, vaan siitä, että saa hoivaa ja rakkautta pysyvältä taholta. Ei sen tahon tarvitse olla biologinen äiti.
Meidän toinen vauva on alle viikon ja baby blues on voimakas. Silti koen rakastavani miestäni valtavasti (niinkuin molempia lapsiammekin).
Mä jäin aikanaan paitsi vauvakuplasta, ja ehkä hyvä niin. Rakkaus lasta ja puolisoa kohtaan on aina ollut kaksi eri asiaa.
Monille miehille tulee erityisesti tyttären syntymän jälkeen kausi, jolloin he vihaavat muita miehiä yli kaiken. Mm. oma isä ja muutama tuttava on puhunut tästä tunteesta. Luultavasti luontainen vaisto muinaisilta ajoilta, jolloin lauman ulkopuoliset urokset olivat suuri uhka ja isän perheen alfana täytyy suojella.
Vierailija kirjoitti:
Meidän toinen vauva on alle viikon ja baby blues on voimakas. Silti koen rakastavani miestäni valtavasti (niinkuin molempia lapsiammekin).
Se että se on yleistä ei tietenkään tarkoita että kaikki kokisivat sitä. Itselläni nuo tunteet oli voimakkaimmillaan vasta kun lapsi oli puoli vuotias. Siitä puoli vuotta eteenpäin niin ne oli ohi. Esikoinen on nyt 9 v. ja olen syvästi rakastunut isäänsä ja tuo aika tuntuu kaukaiselta. Nyt sitä pystyy jo tarkastelemaan kuin ulkopuolinen ja huomaa että jotain merkillistä tapahtui omassa päässä.
Ei se rakkaus kuollut meillä, mutta hetkellisesti muuttui paljonkin. Vuvan tullessa hormontoiminta ohjaa keskittymään vauvaan. Se tasaantuessa aivotoimintaa riittää muullekin kuin vauvalle. Minulla alkuun miehen läheisyys jopa ällötti, mutta tavallaan sitä rakastui uudelleen siihen omaan mieheen.
Hormoonit laittaa pään sekaisin aluksi. Ne menee ohi. Aikuinen tuon vielä kestää. Ikävämpää se on silloin kun tunteet vanhempaan lapseen laimenee. Sekin on kai aika yleistä. Ja ohimenevää onneksi sekin.