Minä."tyydyin" vaimooni, onko siinä jotain väärää?

En ymmärrä. Oliko ap siis niin vanha että piti ottaa eka jonka sai?

Me ainakin ihastuttiin ja siinä se. Ehkä ollaan ne oikeat sitten?

En ymmärrä miksi ap selittää, että aina ei ole auvoista ja on vahvojakin mielipide-eroja. Tietenkin!

Ei kenelläkään ole riidatonta intohimoista suhdetta, jossa perhoset liitää vatsassa ja onni huumaa päätä. Elämä on hetkiä, ilon, surun, onnen ja onnettomuuden.

Itse en tyytyisi vähempään. Ei ole parempaa kuin olla sen epätäydellisen ihmisen kanssa. Sen joka kanssa voi olla aito, joka aidosti rakastaa takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisilla miehillä on valitettavasti ongelmia tunne-elämässä. Huonoa itseluottamusta, eikä osata olla miehiä.

( ei kaikilla )

Lisäksi suurimmalta osin naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta henkinen ja fyysinen on erittäin korkealla tasolla verrattuna muihin maihin. Tämäkin kertoo paljon

Luulevat että seurustelun/alkuhuuman "sokeus" kantaa ja tuo automaattisesti illua ja naisen halukkuutta vaikka mitään oikeita tunteita / tekoja kumppania kohtaan ei ole. Naisella on silloin kumppani joka ei oikeasti rakasta tai vähät välittää toisesta.

Niin käsittämättömän monella miehellä on käsitys, että heille *kuuluu* joku täydellinen tiukkapeppuinen supermissi, joka on itsenäinen ja rikas mutta samalla täysin tämän alfauroon pauloissa. Sitten kun tällaista täydellisyyttä ei tulekaan vastaan, "tyydytään" johonkin tavikseen ja selän takan valitellaan ja katkeroidutaan, koslka se Miss Täydellinen ei nyt vielä tullut vastaan. ja vaikka tulisikin, sen rakkauden täytyy olla just sellaista mikä miehelle *kuuluu*, eli täydellistä satukirjarakkautta, koska muutenhan mies joutuu taas "tyytymään".

Onneksi fiksuja ja normaaleitakin miehiä on.

Samanlaisia ne kaikki nuoret naiset ovat jotka ovat edes keskiverron ja siitä paremman näköisiä. Sitten haksahtavat noihin komeisiin pelimiehiin. Eikä sen edes tarvii olla komea jos on ulkkari.

Valitettavasti fiksuja norminaisia ei ole suomessa. En ainakaan tunne yhtäkään.

Tämä kertoo enemmän sinusta kuin fiksuista norminaisista.

Ei ukko juuri koskaan sano rakastavansa joten ei tarvitse siihen vastata ja valehdella. Ainoa hetki kun on sanonut on kännissä sängyssä ja tuskin jäi vastaukseni mieleen ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekki olen "tyytynyt". En sen takia etten olisi saanut vaan sen takia että kun valitsin lapsilleni äitiä oli eri asiat tärkeitä kuin ne intohimoa aiheuttavat asiat. En kadu yhtään. On toimiva ja onnellinen perhe. Rakastan toki mutta en ehkä samallalailla.

Selitä mulle tämä. Miksi valitsit lapsillesi äitiä etkä itsellesi loppuelämän kumppania? Miksi se ihminen joka olisi sinulle ollut se oikea ei olisi kelvannut lastesi äidiksi? Vai oliko se unelmakumppani sittenkin vain joku kiiltokuva jota ei ole olemassakaan mutta ulkonäön ym. asioiden vuoksi kuvittelet että tälläistä ihmistä rakastaisit enenmmän ja syvemmin? Oliko ne sun intohimoa tuottavat asiat jotain tosi pervoa? Miten selität sen että myös maailman kauneinpia ja seksikkäimpiä naisia puolisot pettää ja jättää? Onko niin ettei se ulkonäkö riitäkään tuomaan sitä syvää rakkautta?

Kuvittele että kirjoittaja on nainen joka valitsi ettei perusta perhettä rakastamansa renttumiehen kanssa ja kysy sitten nuo samat kysymykset.

No minä kysyisin kyllä, että mikä siinä renttumiehessä on niin rakastettavaa, että joutui vain tyytymään isäkandidaattiin? Miksi nainen rakastaa renttua sen sijaan, että yrittäisi etsiä hyvän miehen jota voi sekä rakastaa tosissaan että perustaa perheen hänen kanssaan? Mikä siinä rentussa pitää kiinni vielä senkin jälkeen, kun on jo lapsiakin toisen kanssa tehnyt, että vieläkin muistelee rentturakkauttaan?

Ukon akka kirjoitti:

Ei ukko juuri koskaan sano rakastavansa joten ei tarvitse siihen vastata ja valehdella. Ainoa hetki kun on sanonut on kännissä sängyssä ja tuskin jäi vastaukseni mieleen ;)

Mikähän siinä muuten on että rakkauden tunne on voimakkaimmillaan ensimmäisten työntöjen aikana. Toki muutenkin rakastaa mutta silloin tunne on extravoimakas. Loppua kohten sitten tuntuu muuten niin hyvälle että rakkaudetkin unohtuu.

Parasta näissä "tyytyjissä" on se, kun käydään mittauttamassa omaa markkina-arvoa ja huomataan ettei kelpaakkaan. Sitten vain kotiin häntä koipien välissä toivoen että pääsee takaisin sisällä.

Mielenkiintoinen keskustelu.

Itse koin nuorena muutamia suhteita.

Aina suhteen alussa olin hirveän ihastunut. Ihan joka lähdin tunne edellä suhteeseen.

En olisi edes voinut kuvitella suhdetta tai edes seksiä ilman rakkautta. Enkä voi edelleenkään.

Jostain syystä miesten kanssa kävi niin, että seuraava oli aina jollain tavalla edellistä parempi. Ehkä vain jotenkin sopivampi minulle. Ja kun mietin suhteita taaksepäin, niin ne ensimmäiset olivat kyllä aika mahdottomia.

Nykyisen mieheni kanssa olen ollut 20 vuotta naimisissa enkä koe että olisin joutunut tyytymään. Hän on paras kaikista, juuri minulle. En ymmärrä miksi edes olisin naimisissa, tai lainkaan suhteessa jos kokisin miehen vain lohdutuspalkinnoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekki olen "tyytynyt". En sen takia etten olisi saanut vaan sen takia että kun valitsin lapsilleni äitiä oli eri asiat tärkeitä kuin ne intohimoa aiheuttavat asiat. En kadu yhtään. On toimiva ja onnellinen perhe. Rakastan toki mutta en ehkä samallalailla.

Selitä mulle tämä. Miksi valitsit lapsillesi äitiä etkä itsellesi loppuelämän kumppania? Miksi se ihminen joka olisi sinulle ollut se oikea ei olisi kelvannut lastesi äidiksi? Vai oliko se unelmakumppani sittenkin vain joku kiiltokuva jota ei ole olemassakaan mutta ulkonäön ym. asioiden vuoksi kuvittelet että tälläistä ihmistä rakastaisit enenmmän ja syvemmin? Oliko ne sun intohimoa tuottavat asiat jotain tosi pervoa? Miten selität sen että myös maailman kauneinpia ja seksikkäimpiä naisia puolisot pettää ja jättää? Onko niin ettei se ulkonäkö riitäkään tuomaan sitä syvää rakkautta?

Kuvittele että kirjoittaja on nainen joka valitsi ettei perusta perhettä rakastamansa renttumiehen kanssa ja kysy sitten nuo samat kysymykset.

No minä kysyisin kyllä, että mikä siinä renttumiehessä on niin rakastettavaa, että joutui vain tyytymään isäkandidaattiin? Miksi nainen rakastaa renttua sen sijaan, että yrittäisi etsiä hyvän miehen jota voi sekä rakastaa tosissaan että perustaa perheen hänen kanssaan? Mikä siinä rentussa pitää kiinni vielä senkin jälkeen, kun on jo lapsiakin toisen kanssa tehnyt, että vieläkin muistelee rentturakkauttaan?

Ihmismieli on monimutkainen. Se ei toimi loogisesti. Sen tutkimiseen on olemassa oma tieteenala ja silti sen toiminnasta osataan sanoa vain valistuneita arvauksia. Ei juurikaan faktoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytteleminen on se väärä. 

Kyllä minunkin mies tyytyi minuun, kun tämän ekan kerran tajusin, loukkaannuin tietenkin hirveästi. Mutta eniten loukkasi, että hän näytteli, eikä luottanut siihen, että järki-ihmisenä en tykkää feikkauksesta. Koska pointti on: se totuus kyllä tihkuu sieltä läpi!

Nyt kun asiat on puitu läpi vuosien terapioiden kanssa, on paljon helpompaa, molemmilla. Ei näytelmää, vaan rehtiä elämää, myös rakkautta ja onnea. Pakotettu onni ja rakkaus ei ole niin hyvä kuin vapaaehtoisuuteen pohjautuva. Kun tietää ettei toinen pakota, on vapaa rakastamaan <3 Vaikken olekaan se ykkösvaihtoehto. Mutta vaihtoehto ja rakas kuitenkin, se riittää, molemmille.

Anteeksi karkeuteni ja uteliaisuuteni, mutta kuvitteliko miehesi saavansa jotakin ”parempaa”, ja olisiko hänellä ollut siihen realistisia mahdollisuuksia? Vai todellako piti yllä illuusiota tyytymisestä? Tyytymistähän se ei nimittäin silloin ole, jos oikeasti ei edes saisi mitään parempaa - vaan harhaa.

Tyytymistähän se juuri on, jos ei saa mitä haluaa mutta tyytyy vähempään. Ihan riippumatta siitä kuinka epärealistisia ne tavoitteet ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytteleminen on se väärä. 

Kyllä minunkin mies tyytyi minuun, kun tämän ekan kerran tajusin, loukkaannuin tietenkin hirveästi. Mutta eniten loukkasi, että hän näytteli, eikä luottanut siihen, että järki-ihmisenä en tykkää feikkauksesta. Koska pointti on: se totuus kyllä tihkuu sieltä läpi!

Nyt kun asiat on puitu läpi vuosien terapioiden kanssa, on paljon helpompaa, molemmilla. Ei näytelmää, vaan rehtiä elämää, myös rakkautta ja onnea. Pakotettu onni ja rakkaus ei ole niin hyvä kuin vapaaehtoisuuteen pohjautuva. Kun tietää ettei toinen pakota, on vapaa rakastamaan <3 Vaikken olekaan se ykkösvaihtoehto. Mutta vaihtoehto ja rakas kuitenkin, se riittää, molemmille.

Anteeksi karkeuteni ja uteliaisuuteni, mutta kuvitteliko miehesi saavansa jotakin ”parempaa”, ja olisiko hänellä ollut siihen realistisia mahdollisuuksia? Vai todellako piti yllä illuusiota tyytymisestä? Tyytymistähän se ei nimittäin silloin ole, jos oikeasti ei edes saisi mitään parempaa - vaan harhaa.

Tyytymistähän se juuri on, jos ei saa mitä haluaa mutta tyytyy vähempään. Ihan riippumatta siitä kuinka epärealistisia ne tavoitteet ovat.

Jos haluaa jotakuta sellaista, jota ei saa, ei voi tietää olisiko häntä itseasiassa edes rakastanut vaikka hänet olisi saanutkin. Ei se halu tuota tuntematonta kohtaan ole rakkautta, korkeintaan se on haavekuvaan ihastumista.

Miten voi sanoa että tyytyy vähempään kuin joku jota ei ole olemassakaan oikeassa elämässä? Miten pelkkä oma haavekuva voi olla enemmän kuin ihan todellinen ihminen omana itsenään?

Rakastutteko te ihmiset oikeasti oman mielikuvituksenne tuotoksiin niin syvästi, että vertailette heitä todellisiin ja oikeisiin ihmisiin? Eikö tällainen ole käytännössä sama kuin teinitytön ihastus rokkistaraan tai filmitähteen? Yleensä tytöt kasvavat yli näistä vailla todellisuuspohjaa olevista ihastuksistaan eivätkä silti koe tyytyneensä siihen naapuriluokan rillipäähän, jonka kanssa alkavat seurustelemaan.