Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

Minulla mummo on pitkällä sairauslomalla. Tähän asti on käynyt töissä ja ollut kiireinen ja väsynyt. Nyt käy aika pitkäksi, eikä ole mitään muuta tekemistä kuin meidän elämään sekaantuminen. Muutti melkein viereen ja sekaantuu AIVAn kaikkeen talvivaatteista kielivalintoihin. Tulen hulluksi.

Meilläkin homma kriisiytyi välittömästi, kun narsissimummo jäi eläkkeelle. Oli kovin menestynyt työelämässä ja tärkeili siinä ympäristössä 68-vuotiaaksi asti, mikä oli erinomainen asia.

Heti eläkkeelle jäännin yhteydessä alkoi sitten laajamittainen riidankylväminen. Nyt mummeli on kovin yksinäinen ihminen.

Haha, onneksi en ole ainoa, jonka anopilla on vaikea uskoa, että aikuiset ihmiset osaavat itse huolehtia asioistaan. Tuo käsivarren mitan päässä onkin hyvä, itse aiemmin kuvittelin, että läheiset välit on jotenkin vaadittu juttu, yritin jutella asioista ja perustella päätöksiä. Mutta siitä ei tullut kuin pahaa mieltä kaikille. Tuo oli hyvä neuvo ja sitä aion noudattaa, kuulostaa fiksulta. :)

Nyt kun vielä saisi jotenkin ratkaistua sen, että meidän sääntöjä tulee kunnioittaa etteivät isovanhemmat opeta lapselle, että sovituista asioista ei tarvitse pitää kiinni ja selän takana on sallittua toimia ihan suoranaisen kiellon vastaisesti. Ei ole hyvä malli tulevaisuuteen lapselle oppia näin. Mielellään saisivat lapsen luoksensa kyläilemään, mutta luotto on aika nollissa tällä hetkellä. Jos tähän on jollain rakentava neuvo, olisin kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuinka kätevää miehelle, että sinä hoitaisit hänen äitisuhteensa sillä aikaa kun mies on töissä. Ei ehkä kannata lähteä tuohon ideaan mukaan :D

Mun anoppi teki tämän oma-aloitteisesti. Kävi vierailulla vain silloin, kun mies oli töissä. Välillä useamman kerran päivässä. Mitäpä se mammalomalainen eniten tarvitsee aamulla kun mies lähtee töihin? No anopin seuraa, tietysti. Ainakin mun narsistianopin mukaan. Mä olen vakuuttunut, että teki näin, jotta poikansa ei uskoisi minua, kun kerron anopin jatkuvista vierailuista. (Ja olisimme sit taas askelen tai viisi lähempänä eroa)

Mun anoppi tekee myös tuota, että tulee katsomaan vauvaa vain kun poikansa ei ole kotona. Ei onneksi useita kertoja päivässä eikä edes viikossa. Onneksi hän on ihan ok, siinä sitten jutellaan ja kahvitellaan ja koska itse olen hyvin seurallinen ihminen, niin meneehän se anoppikin kahviseurana paremman puutteessa. Mutta mielestäni tuo on silti vähän outoa. Eikö hän halua tavata poikaansa, kun tulee vain silloin kun tietää poikansa olevan töissä? 

Vierailija kirjoitti:

Haha, onneksi en ole ainoa, jonka anopilla on vaikea uskoa, että aikuiset ihmiset osaavat itse huolehtia asioistaan. Tuo käsivarren mitan päässä onkin hyvä, itse aiemmin kuvittelin, että läheiset välit on jotenkin vaadittu juttu, yritin jutella asioista ja perustella päätöksiä. Mutta siitä ei tullut kuin pahaa mieltä kaikille. Tuo oli hyvä neuvo ja sitä aion noudattaa, kuulostaa fiksulta. :)

Nyt kun vielä saisi jotenkin ratkaistua sen, että meidän sääntöjä tulee kunnioittaa etteivät isovanhemmat opeta lapselle, että sovituista asioista ei tarvitse pitää kiinni ja selän takana on sallittua toimia ihan suoranaisen kiellon vastaisesti. Ei ole hyvä malli tulevaisuuteen lapselle oppia näin. Mielellään saisivat lapsen luoksensa kyläilemään, mutta luotto on aika nollissa tällä hetkellä. Jos tähän on jollain rakentava neuvo, olisin kiitollinen.

Jos luottamusta ei ole, niin ei viedä lapsia kyläilemään mummon luo. Itse en uskalla ainakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet varma, että jaksat tuota loppuelämäsi, niin noin on hyvä jatkaa, sittenhän se toimii teille. :)

Itse en jaksanut. Jotenkin naiivina kuvittelin, että päsmäröinti vähenee, kun alkuinnostus laantuu ja lapsi kasvaa. Mutta kävikin päinvastoin, ilmeisesti kiltteyteni antoi ymmärtää, että mulle on ok ettei perheen rajoja kunnioiteta. Yritin sitten nostaa asian pöydälle ja selitin, että olen tottunut itsenäisempään elämään ja siihen, että teen asiat omalla tavallani. Pyydän kyllä apua ja mielipiteitä, jos niitä koen tarvitsevani. Lapsella ja koko perheellä menee kuitenkin hyvin, niin emme koe tarvetta avulle. Tärkeintä minulle olisi, että isovanhemmat olisivat lapsen kanssa ja antaisivat minun ja mieheni toimia vanhempina. Ilmeisesti tapani keskustella oli huono, koska seurauksena oli vuosisadan loukkaantuminen ja minun haukkumiseni. Vasta paljon myöhemmin kun mies sai tarpeekseen ja ilmoitti äidilleen suorat sanat, paljon suoremmin (ja mun mielestä loukkaavammin) kuin itse olin tehnyt, asia meni perille. Ulkoistin kommunikaation miehelle, kun hänen sanomanaan selkeästi vältetään isot yhteenotot ja turhat loukkaantumiset.

t. Aiemmin ketjuun kommentoinut välit säilyttämään pyrkivä

Eihän mistään voi täysin varma olla tässä elämässä, mutta toisin kuin ap, minä en ole kiltti :) Ei minulla ole mitään ongelmaa sanoa asioista ja luultavaa on, että joskus tämä myös konkretisoituu. Mieheni on, kuten tässä ketjussa moni muukin, aika herkkä sen suhteen, ettei hänen äidilleen saa aiheuttaa pahaa mieltä, ja koska mieheni on minulle rakas, pyrin vielä luovimaan pehmeämmillä keinoilla.

Tällä hetkellä käytössäni on anopin kanssa ”terroristin kanssa ei neuvotella” -lähestymistapa, eli annan hänen puhua, mutta teen niin kuin itse haluan ja ennen kaikkea en lähde perustelemaan valintojani anopille mitenkään. Sanon vaan ”aha” ja vaihdan aihetta tai jatkan sitä mitä olin itse tekemässä. Pidän myös vierailuvälin parissa-kolmessa viikossa, enkä tapaa häntä ilman miestä. Käsivarren mitan päästä anoppi ei pääse ihon alle.

Laitetaan nyt vielä esimerkki, miten kommunikaatio anopin kanssa sujui ennen nykyistä linjaa.

Anopilla käymässä. Anoppi kysyy, että nukkuuhan vauva meidän sängyn viereen laitetussa pinnasängyssä (=lupa, että näin pitää tehdä).

Kerron meidän nukkuvan perhepedissä.

Anoppi kauhistuu ja sanoo, että lapsen pitää nukkua omassa sängyssä, koska käännyimme yöllä vauvan päälle ja hän tukehtuu.

Kerron anopille, että olemme jutelleet asiasta neuvolassa ja tutustuneet ohjeisiin. Olemme tehneet asiat x y z, jotta nukkuminen olisi turvallista.

Kotiin jo lähdettyä tulee tekstiviesti, että lapsen kanssa ei saa nukkua samassa sängyssä, te käännytte vauvan päälle nukkuessa.

Seuraavalla vierailulla ”kuin vaivihkaa” anoppi kertoo, että näki pitkästä aikaa Sirkkaa ja hänen lapsensa nukkuvat muuten omissa sängyssä ja se on tosi kätevää ja turvallista.

Jos anoppi tulee meille, menee hän makuhuoneeseen pyörimään tarkastukselle ja katsomaan vauvan pinnasänkyä ja alkaa ”kuin vaivihkaa” kertoa, että kylläpä vain on hyvä sänky, kyllä vauvan olisi hyvä ja turvallinen nukkua siellä.

Pointtina jotain sinne päin, että on ihan Ok kysyä ja jutella asioista, mutta anoppi ei voi meidän nukkumisjärjestelyistä päättää, niin menee reagointi ehkä vähän yli. Hän ei myöskään kuuntele minun näkemystäni, vaan pitää kiinni omasta, ainoasta ja oikeasta näkemyksestään ja tuputtaa sitä. Hänelle ei siksi ole kiva kertoa asioita tai muutenkaan viettää aikaa, kun saa koko ajan tuntea olevansa tarkkailun alla ja kuulusteltavana.

Hän on silti aivan erinomainen mummo lapselle. Lapsi on hänen mielestään ihana, me kaksi työssäkäyvää ja elämässä hyvin pärjännyttä aikuista emme vaan osaa tehdä lapseen liittyviä päätöksiä.

Meillä oli juuri tuollaista. Nyt kun lapset on isompia, se painostus kohdistuu heihin, jos mummo ei saa tahtoaan läpi. Käsittämätön meteli ja kampanjointi nousi esikoisen lukiovalinnasta ja puhelimiin oli pakko panna estot.

Että se erinomainen mummo ei välttis ole pidemmän päälle edes erinomainen.

Ja meillä, jo ylioppilaaksi kirjoittaneen pitäisi (tai siis pitää) hakea mummin hänelle suunnittelemaan kouluun ja alalle. Myös hänen tulevien lasten nimet on jo mummi päättänyt. Onneksi nuori itse korkeintaa pyörittelee silmiä sekopäälle ja tekee just niin kuin haluaa, vaikka ”mummilla on nyt niin paha mieli”.

Me asutaan maalla, anoppi asuu edelleen samassa talossa jossa on syntynyt. Ja me (valitettavasti) puolen kilometrin päässä. Kun meidän lapsi syntyi, niin anoppi aloitti propagandan, kuinka meidän lapsi pitää ehdottomasti laittaa sit kyläkouluun, jossa hän ja hänen lapsensa ovat aikanaan käyneet. Matkaa sinne viitisen kilometriä, ja tie sinne on kapea ja vilkasliikenteinen. Toinen koulu on n. 2 km päässä, mutta eihän sinne voi lasta viedä, koska "meidän suvussa" on AINA käyty kyläkoulussa. Mitä sitten, että lähempänä olevaan kouluun on hyvin paljon lyhempi ja turvallisempi reitti. Mutta kun PERINTEET! On myös kovasti puhunut, että alkaa viedä lastamme kirkkoon, kun mummo pojanpojastaan pappia toivoo.  Olisihan se niin KOMIAA kun olisi suvussa taas pappi. Tämähän on tärkeä päättää hyvissä ajoin, olihan lapsi ainakin jo 2 viikkoa. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet varma, että jaksat tuota loppuelämäsi, niin noin on hyvä jatkaa, sittenhän se toimii teille. :)

Itse en jaksanut. Jotenkin naiivina kuvittelin, että päsmäröinti vähenee, kun alkuinnostus laantuu ja lapsi kasvaa. Mutta kävikin päinvastoin, ilmeisesti kiltteyteni antoi ymmärtää, että mulle on ok ettei perheen rajoja kunnioiteta. Yritin sitten nostaa asian pöydälle ja selitin, että olen tottunut itsenäisempään elämään ja siihen, että teen asiat omalla tavallani. Pyydän kyllä apua ja mielipiteitä, jos niitä koen tarvitsevani. Lapsella ja koko perheellä menee kuitenkin hyvin, niin emme koe tarvetta avulle. Tärkeintä minulle olisi, että isovanhemmat olisivat lapsen kanssa ja antaisivat minun ja mieheni toimia vanhempina. Ilmeisesti tapani keskustella oli huono, koska seurauksena oli vuosisadan loukkaantuminen ja minun haukkumiseni. Vasta paljon myöhemmin kun mies sai tarpeekseen ja ilmoitti äidilleen suorat sanat, paljon suoremmin (ja mun mielestä loukkaavammin) kuin itse olin tehnyt, asia meni perille. Ulkoistin kommunikaation miehelle, kun hänen sanomanaan selkeästi vältetään isot yhteenotot ja turhat loukkaantumiset.

t. Aiemmin ketjuun kommentoinut välit säilyttämään pyrkivä

Eihän mistään voi täysin varma olla tässä elämässä, mutta toisin kuin ap, minä en ole kiltti :) Ei minulla ole mitään ongelmaa sanoa asioista ja luultavaa on, että joskus tämä myös konkretisoituu. Mieheni on, kuten tässä ketjussa moni muukin, aika herkkä sen suhteen, ettei hänen äidilleen saa aiheuttaa pahaa mieltä, ja koska mieheni on minulle rakas, pyrin vielä luovimaan pehmeämmillä keinoilla.

Tällä hetkellä käytössäni on anopin kanssa ”terroristin kanssa ei neuvotella” -lähestymistapa, eli annan hänen puhua, mutta teen niin kuin itse haluan ja ennen kaikkea en lähde perustelemaan valintojani anopille mitenkään. Sanon vaan ”aha” ja vaihdan aihetta tai jatkan sitä mitä olin itse tekemässä. Pidän myös vierailuvälin parissa-kolmessa viikossa, enkä tapaa häntä ilman miestä. Käsivarren mitan päästä anoppi ei pääse ihon alle.

Laitetaan nyt vielä esimerkki, miten kommunikaatio anopin kanssa sujui ennen nykyistä linjaa.

Anopilla käymässä. Anoppi kysyy, että nukkuuhan vauva meidän sängyn viereen laitetussa pinnasängyssä (=lupa, että näin pitää tehdä).

Kerron meidän nukkuvan perhepedissä.

Anoppi kauhistuu ja sanoo, että lapsen pitää nukkua omassa sängyssä, koska käännyimme yöllä vauvan päälle ja hän tukehtuu.

Kerron anopille, että olemme jutelleet asiasta neuvolassa ja tutustuneet ohjeisiin. Olemme tehneet asiat x y z, jotta nukkuminen olisi turvallista.

Kotiin jo lähdettyä tulee tekstiviesti, että lapsen kanssa ei saa nukkua samassa sängyssä, te käännytte vauvan päälle nukkuessa.

Seuraavalla vierailulla ”kuin vaivihkaa” anoppi kertoo, että näki pitkästä aikaa Sirkkaa ja hänen lapsensa nukkuvat muuten omissa sängyssä ja se on tosi kätevää ja turvallista.

Jos anoppi tulee meille, menee hän makuhuoneeseen pyörimään tarkastukselle ja katsomaan vauvan pinnasänkyä ja alkaa ”kuin vaivihkaa” kertoa, että kylläpä vain on hyvä sänky, kyllä vauvan olisi hyvä ja turvallinen nukkua siellä.

Pointtina jotain sinne päin, että on ihan Ok kysyä ja jutella asioista, mutta anoppi ei voi meidän nukkumisjärjestelyistä päättää, niin menee reagointi ehkä vähän yli. Hän ei myöskään kuuntele minun näkemystäni, vaan pitää kiinni omasta, ainoasta ja oikeasta näkemyksestään ja tuputtaa sitä. Hänelle ei siksi ole kiva kertoa asioita tai muutenkaan viettää aikaa, kun saa koko ajan tuntea olevansa tarkkailun alla ja kuulusteltavana.

Hän on silti aivan erinomainen mummo lapselle. Lapsi on hänen mielestään ihana, me kaksi työssäkäyvää ja elämässä hyvin pärjännyttä aikuista emme vaan osaa tehdä lapseen liittyviä päätöksiä.

Meillä ihan samanlaista. Ja ihan joka asiasta. Väärät vaatteet, väärää ruokaa, ja voi että sitä jaksettiin päivitellä, kun lapselle ei ensimmäisenä kiinteänä ollut peruna, kun suomalaiset ovat vuosituhannet aloittaneet ruuan maistelun perunalla. Anoppi melkein itki kun kielsin esim. mehun antamisen tuttipullosta, kun isänsäkin (ylipainoinen, hammasongelmainen diabeetikko) tykkäsi vauvana niin kovasti appelsiinimehusta... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet varma, että jaksat tuota loppuelämäsi, niin noin on hyvä jatkaa, sittenhän se toimii teille. :)

Itse en jaksanut. Jotenkin naiivina kuvittelin, että päsmäröinti vähenee, kun alkuinnostus laantuu ja lapsi kasvaa. Mutta kävikin päinvastoin, ilmeisesti kiltteyteni antoi ymmärtää, että mulle on ok ettei perheen rajoja kunnioiteta. Yritin sitten nostaa asian pöydälle ja selitin, että olen tottunut itsenäisempään elämään ja siihen, että teen asiat omalla tavallani. Pyydän kyllä apua ja mielipiteitä, jos niitä koen tarvitsevani. Lapsella ja koko perheellä menee kuitenkin hyvin, niin emme koe tarvetta avulle. Tärkeintä minulle olisi, että isovanhemmat olisivat lapsen kanssa ja antaisivat minun ja mieheni toimia vanhempina. Ilmeisesti tapani keskustella oli huono, koska seurauksena oli vuosisadan loukkaantuminen ja minun haukkumiseni. Vasta paljon myöhemmin kun mies sai tarpeekseen ja ilmoitti äidilleen suorat sanat, paljon suoremmin (ja mun mielestä loukkaavammin) kuin itse olin tehnyt, asia meni perille. Ulkoistin kommunikaation miehelle, kun hänen sanomanaan selkeästi vältetään isot yhteenotot ja turhat loukkaantumiset.

t. Aiemmin ketjuun kommentoinut välit säilyttämään pyrkivä

Eihän mistään voi täysin varma olla tässä elämässä, mutta toisin kuin ap, minä en ole kiltti :) Ei minulla ole mitään ongelmaa sanoa asioista ja luultavaa on, että joskus tämä myös konkretisoituu. Mieheni on, kuten tässä ketjussa moni muukin, aika herkkä sen suhteen, ettei hänen äidilleen saa aiheuttaa pahaa mieltä, ja koska mieheni on minulle rakas, pyrin vielä luovimaan pehmeämmillä keinoilla.

Tällä hetkellä käytössäni on anopin kanssa ”terroristin kanssa ei neuvotella” -lähestymistapa, eli annan hänen puhua, mutta teen niin kuin itse haluan ja ennen kaikkea en lähde perustelemaan valintojani anopille mitenkään. Sanon vaan ”aha” ja vaihdan aihetta tai jatkan sitä mitä olin itse tekemässä. Pidän myös vierailuvälin parissa-kolmessa viikossa, enkä tapaa häntä ilman miestä. Käsivarren mitan päästä anoppi ei pääse ihon alle.

Laitetaan nyt vielä esimerkki, miten kommunikaatio anopin kanssa sujui ennen nykyistä linjaa.

Anopilla käymässä. Anoppi kysyy, että nukkuuhan vauva meidän sängyn viereen laitetussa pinnasängyssä (=lupa, että näin pitää tehdä).

Kerron meidän nukkuvan perhepedissä.

Anoppi kauhistuu ja sanoo, että lapsen pitää nukkua omassa sängyssä, koska käännyimme yöllä vauvan päälle ja hän tukehtuu.

Kerron anopille, että olemme jutelleet asiasta neuvolassa ja tutustuneet ohjeisiin. Olemme tehneet asiat x y z, jotta nukkuminen olisi turvallista.

Kotiin jo lähdettyä tulee tekstiviesti, että lapsen kanssa ei saa nukkua samassa sängyssä, te käännytte vauvan päälle nukkuessa.

Seuraavalla vierailulla ”kuin vaivihkaa” anoppi kertoo, että näki pitkästä aikaa Sirkkaa ja hänen lapsensa nukkuvat muuten omissa sängyssä ja se on tosi kätevää ja turvallista.

Jos anoppi tulee meille, menee hän makuhuoneeseen pyörimään tarkastukselle ja katsomaan vauvan pinnasänkyä ja alkaa ”kuin vaivihkaa” kertoa, että kylläpä vain on hyvä sänky, kyllä vauvan olisi hyvä ja turvallinen nukkua siellä.

Pointtina jotain sinne päin, että on ihan Ok kysyä ja jutella asioista, mutta anoppi ei voi meidän nukkumisjärjestelyistä päättää, niin menee reagointi ehkä vähän yli. Hän ei myöskään kuuntele minun näkemystäni, vaan pitää kiinni omasta, ainoasta ja oikeasta näkemyksestään ja tuputtaa sitä. Hänelle ei siksi ole kiva kertoa asioita tai muutenkaan viettää aikaa, kun saa koko ajan tuntea olevansa tarkkailun alla ja kuulusteltavana.

Hän on silti aivan erinomainen mummo lapselle. Lapsi on hänen mielestään ihana, me kaksi työssäkäyvää ja elämässä hyvin pärjännyttä aikuista emme vaan osaa tehdä lapseen liittyviä päätöksiä.

Meillä ihan samanlaista. Ja ihan joka asiasta. Väärät vaatteet, väärää ruokaa, ja voi että sitä jaksettiin päivitellä, kun lapselle ei ensimmäisenä kiinteänä ollut peruna, kun suomalaiset ovat vuosituhannet aloittaneet ruuan maistelun perunalla. Anoppi melkein itki kun kielsin esim. mehun antamisen tuttipullosta, kun isänsäkin (ylipainoinen, hammasongelmainen diabeetikko) tykkäsi vauvana niin kovasti appelsiinimehusta... 

Meillä pällistellään suunnilleen aivan kaikkea joka on nykyään erilaista kuin 60-luvulla.

Ja melkein kaikkihan on.

Me kuulemma "tahalleen" tehdään sitä ja tätä "pahaa" lapselle, esimerkkinä valitaan takuulla etäiseksi jäävät kummit, rajoitetaan sokeria, pestään hampaat vaikkei lasta aina huvittaisi, valitaan nykysuositusten mukaiset kengät, puetaan säänmukaisesti ja kauheista kauheinta, hankitaan lemmikkejä. Niin ja imetin liian pitkään ja vieroitin tutista liian aikaisin. Näitä riittää. :D

Välillä näille on pakko nauraa, ettei itkettäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuinka kätevää miehelle, että sinä hoitaisit hänen äitisuhteensa sillä aikaa kun mies on töissä. Ei ehkä kannata lähteä tuohon ideaan mukaan :D

Mun anoppi teki tämän oma-aloitteisesti. Kävi vierailulla vain silloin, kun mies oli töissä. Välillä useamman kerran päivässä. Mitäpä se mammalomalainen eniten tarvitsee aamulla kun mies lähtee töihin? No anopin seuraa, tietysti. Ainakin mun narsistianopin mukaan. Mä olen vakuuttunut, että teki näin, jotta poikansa ei uskoisi minua, kun kerron anopin jatkuvista vierailuista. (Ja olisimme sit taas askelen tai viisi lähempänä eroa)

Mun anoppi tekee myös tuota, että tulee katsomaan vauvaa vain kun poikansa ei ole kotona. Ei onneksi useita kertoja päivässä eikä edes viikossa. Onneksi hän on ihan ok, siinä sitten jutellaan ja kahvitellaan ja koska itse olen hyvin seurallinen ihminen, niin meneehän se anoppikin kahviseurana paremman puutteessa. Mutta mielestäni tuo on silti vähän outoa. Eikö hän halua tavata poikaansa, kun tulee vain silloin kun tietää poikansa olevan töissä? 

Tuo voi tuntua miehestäkin pahalta. Vanhemman ja lapsen suhde on eityislaatuinen myös aikuisiällä. Jokainen kaipaa ainakin vähän omien vanhempiensa positiivista huomiota. On vähän kauheaa, jos huomaa olevansa omalle äidilleen merkityksetön. Siksi olisi tärkeää, että myös lapsenlasten syntymän jälkeen se oma vanhempi kysyisi lapseltansa, mitä hänelle kuuluu, miten jaksat ja niin edelleen. On aika tympeää, jos lapsenlapset sivuuttavat vanhemmat kokonaan. Lapselle se tuntuu siltä, ettei ehkä ole koskaan ollutkaan tärkeä omana itsenään, persoonansa takia, vaan ainastaan lapsena, jonkinlaisena lemmikkieläimenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuinka kätevää miehelle, että sinä hoitaisit hänen äitisuhteensa sillä aikaa kun mies on töissä. Ei ehkä kannata lähteä tuohon ideaan mukaan :D

Mun anoppi teki tämän oma-aloitteisesti. Kävi vierailulla vain silloin, kun mies oli töissä. Välillä useamman kerran päivässä. Mitäpä se mammalomalainen eniten tarvitsee aamulla kun mies lähtee töihin? No anopin seuraa, tietysti. Ainakin mun narsistianopin mukaan. Mä olen vakuuttunut, että teki näin, jotta poikansa ei uskoisi minua, kun kerron anopin jatkuvista vierailuista. (Ja olisimme sit taas askelen tai viisi lähempänä eroa)

Mun anoppi tekee myös tuota, että tulee katsomaan vauvaa vain kun poikansa ei ole kotona. Ei onneksi useita kertoja päivässä eikä edes viikossa. Onneksi hän on ihan ok, siinä sitten jutellaan ja kahvitellaan ja koska itse olen hyvin seurallinen ihminen, niin meneehän se anoppikin kahviseurana paremman puutteessa. Mutta mielestäni tuo on silti vähän outoa. Eikö hän halua tavata poikaansa, kun tulee vain silloin kun tietää poikansa olevan töissä? 

Tuo voi tuntua miehestäkin pahalta. Vanhemman ja lapsen suhde on eityislaatuinen myös aikuisiällä. Jokainen kaipaa ainakin vähän omien vanhempiensa positiivista huomiota. On vähän kauheaa, jos huomaa olevansa omalle äidilleen merkityksetön. Siksi olisi tärkeää, että myös lapsenlasten syntymän jälkeen se oma vanhempi kysyisi lapseltansa, mitä hänelle kuuluu, miten jaksat ja niin edelleen. On aika tympeää, jos lapsenlapset sivuuttavat vanhemmat kokonaan. Lapselle se tuntuu siltä, ettei ehkä ole koskaan ollutkaan tärkeä omana itsenään, persoonansa takia, vaan ainastaan lapsena, jonkinlaisena lemmikkieläimenä.

Meillä ryysitään kyynärpäät kolisten ohi jo ovella. Ei oo taidettu ikinä edes onnitella lapsesta. Ja keskenmenosta ei esitetty surunvalitteluja...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet varma, että jaksat tuota loppuelämäsi, niin noin on hyvä jatkaa, sittenhän se toimii teille. :)

Itse en jaksanut. Jotenkin naiivina kuvittelin, että päsmäröinti vähenee, kun alkuinnostus laantuu ja lapsi kasvaa. Mutta kävikin päinvastoin, ilmeisesti kiltteyteni antoi ymmärtää, että mulle on ok ettei perheen rajoja kunnioiteta. Yritin sitten nostaa asian pöydälle ja selitin, että olen tottunut itsenäisempään elämään ja siihen, että teen asiat omalla tavallani. Pyydän kyllä apua ja mielipiteitä, jos niitä koen tarvitsevani. Lapsella ja koko perheellä menee kuitenkin hyvin, niin emme koe tarvetta avulle. Tärkeintä minulle olisi, että isovanhemmat olisivat lapsen kanssa ja antaisivat minun ja mieheni toimia vanhempina. Ilmeisesti tapani keskustella oli huono, koska seurauksena oli vuosisadan loukkaantuminen ja minun haukkumiseni. Vasta paljon myöhemmin kun mies sai tarpeekseen ja ilmoitti äidilleen suorat sanat, paljon suoremmin (ja mun mielestä loukkaavammin) kuin itse olin tehnyt, asia meni perille. Ulkoistin kommunikaation miehelle, kun hänen sanomanaan selkeästi vältetään isot yhteenotot ja turhat loukkaantumiset.

t. Aiemmin ketjuun kommentoinut välit säilyttämään pyrkivä

Eihän mistään voi täysin varma olla tässä elämässä, mutta toisin kuin ap, minä en ole kiltti :) Ei minulla ole mitään ongelmaa sanoa asioista ja luultavaa on, että joskus tämä myös konkretisoituu. Mieheni on, kuten tässä ketjussa moni muukin, aika herkkä sen suhteen, ettei hänen äidilleen saa aiheuttaa pahaa mieltä, ja koska mieheni on minulle rakas, pyrin vielä luovimaan pehmeämmillä keinoilla.

Tällä hetkellä käytössäni on anopin kanssa ”terroristin kanssa ei neuvotella” -lähestymistapa, eli annan hänen puhua, mutta teen niin kuin itse haluan ja ennen kaikkea en lähde perustelemaan valintojani anopille mitenkään. Sanon vaan ”aha” ja vaihdan aihetta tai jatkan sitä mitä olin itse tekemässä. Pidän myös vierailuvälin parissa-kolmessa viikossa, enkä tapaa häntä ilman miestä. Käsivarren mitan päästä anoppi ei pääse ihon alle.

Laitetaan nyt vielä esimerkki, miten kommunikaatio anopin kanssa sujui ennen nykyistä linjaa.

Anopilla käymässä. Anoppi kysyy, että nukkuuhan vauva meidän sängyn viereen laitetussa pinnasängyssä (=lupa, että näin pitää tehdä).

Kerron meidän nukkuvan perhepedissä.

Anoppi kauhistuu ja sanoo, että lapsen pitää nukkua omassa sängyssä, koska käännyimme yöllä vauvan päälle ja hän tukehtuu.

Kerron anopille, että olemme jutelleet asiasta neuvolassa ja tutustuneet ohjeisiin. Olemme tehneet asiat x y z, jotta nukkuminen olisi turvallista.

Kotiin jo lähdettyä tulee tekstiviesti, että lapsen kanssa ei saa nukkua samassa sängyssä, te käännytte vauvan päälle nukkuessa.

Seuraavalla vierailulla ”kuin vaivihkaa” anoppi kertoo, että näki pitkästä aikaa Sirkkaa ja hänen lapsensa nukkuvat muuten omissa sängyssä ja se on tosi kätevää ja turvallista.

Jos anoppi tulee meille, menee hän makuhuoneeseen pyörimään tarkastukselle ja katsomaan vauvan pinnasänkyä ja alkaa ”kuin vaivihkaa” kertoa, että kylläpä vain on hyvä sänky, kyllä vauvan olisi hyvä ja turvallinen nukkua siellä.

Pointtina jotain sinne päin, että on ihan Ok kysyä ja jutella asioista, mutta anoppi ei voi meidän nukkumisjärjestelyistä päättää, niin menee reagointi ehkä vähän yli. Hän ei myöskään kuuntele minun näkemystäni, vaan pitää kiinni omasta, ainoasta ja oikeasta näkemyksestään ja tuputtaa sitä. Hänelle ei siksi ole kiva kertoa asioita tai muutenkaan viettää aikaa, kun saa koko ajan tuntea olevansa tarkkailun alla ja kuulusteltavana.

Hän on silti aivan erinomainen mummo lapselle. Lapsi on hänen mielestään ihana, me kaksi työssäkäyvää ja elämässä hyvin pärjännyttä aikuista emme vaan osaa tehdä lapseen liittyviä päätöksiä.

Meillä oli juuri tuollaista. Nyt kun lapset on isompia, se painostus kohdistuu heihin, jos mummo ei saa tahtoaan läpi. Käsittämätön meteli ja kampanjointi nousi esikoisen lukiovalinnasta ja puhelimiin oli pakko panna estot.

Että se erinomainen mummo ei välttis ole pidemmän päälle edes erinomainen.

Ja meillä, jo ylioppilaaksi kirjoittaneen pitäisi (tai siis pitää) hakea mummin hänelle suunnittelemaan kouluun ja alalle. Myös hänen tulevien lasten nimet on jo mummi päättänyt. Onneksi nuori itse korkeintaa pyörittelee silmiä sekopäälle ja tekee just niin kuin haluaa, vaikka ”mummilla on nyt niin paha mieli”.

Me asutaan maalla, anoppi asuu edelleen samassa talossa jossa on syntynyt. Ja me (valitettavasti) puolen kilometrin päässä. Kun meidän lapsi syntyi, niin anoppi aloitti propagandan, kuinka meidän lapsi pitää ehdottomasti laittaa sit kyläkouluun, jossa hän ja hänen lapsensa ovat aikanaan käyneet. Matkaa sinne viitisen kilometriä, ja tie sinne on kapea ja vilkasliikenteinen. Toinen koulu on n. 2 km päässä, mutta eihän sinne voi lasta viedä, koska "meidän suvussa" on AINA käyty kyläkoulussa. Mitä sitten, että lähempänä olevaan kouluun on hyvin paljon lyhempi ja turvallisempi reitti. Mutta kun PERINTEET! On myös kovasti puhunut, että alkaa viedä lastamme kirkkoon, kun mummo pojanpojastaan pappia toivoo.  Olisihan se niin KOMIAA kun olisi suvussa taas pappi. Tämähän on tärkeä päättää hyvissä ajoin, olihan lapsi ainakin jo 2 viikkoa. :D

Mummo rassu kun se kyläkoulu on saatettu jo vetää maan tasalle kun teidän lapsi eskari- tai kouluiässä. ;)

Mutta tsemppiä ja pitäkää päänne.

Viimeksi eilen anoppi soitti (ei olla kuultu anopista vuoteen), että "No nyt kun ne "Ollin" synttärit lähenee nii mitäs se haluais lahjaksi?"

Totesin siihen, että Ollin synttärit on jo juhlittu ennakkoon, kun meillä on tuona synttäri viikonloppuna menoa.

Anoppi tähän "no mutta eihän mummu oo paikalla ollut Ollia juhlistamassa, Ollihan vois tulla tänne viettämään toiset synttärit?" (Ihan niinkuin Ollilla olisi nyt kaksi kotia, joissa molemmissa juhlitaan synttärit varmaan kohta jouluki yms).

"Ei Ollin varmaan kannata tulla kun on nyt vähän flunssaa ollut ja sairastellut"

- "No kyllä mummo ossaa hoitaa ja täällä on niin mukavaa aina".

Sitte alko mulla jo vähän käpy mennä.

- "Nii, että sitä ootellaan vuosi ja soitetaan niinku mittää ei ois ikinä tehtykkää? Oisko vaikka anteeksi pyynnön paikka?"

- "Mistä muka? Te itse olette minua loukanneet! Väitätte, että rikon teidän kotirauhan! Ku tuommosia vanhoja alat muistelemaan niin on varmaan jaksaminen ollu tiukilla ku ei oo ollu hoitopaikkaa lapselle!" (Muutenkin lapsi käynyt hoidossa vain kahden kuukauden välein yhden yön mummolassa).

- "Meillä on mennyt oikein hyvin nyt kun on voinut rauhassa olla kotona, ilman, että tänne rynnitään ilman lupaa järjestelemään ja penkomaan."

Tässä vaiheessa anoppi sanoi, että on korvaamaton ja haistatti paskat, löi luurin korvaan.

Ei voi ymmärtää anopin järjen juoksua, mutta edelleenkään ei ole valmis anteeksi pyyntöön.

Sen jälkeen vanhaan tapaan soitti miehelleni ja itki tälle, mutta mies oli vain katkaissut puhelun.

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi eilen anoppi soitti (ei olla kuultu anopista vuoteen), että "No nyt kun ne "Ollin" synttärit lähenee nii mitäs se haluais lahjaksi?"

Totesin siihen, että Ollin synttärit on jo juhlittu ennakkoon, kun meillä on tuona synttäri viikonloppuna menoa.

Anoppi tähän "no mutta eihän mummu oo paikalla ollut Ollia juhlistamassa, Ollihan vois tulla tänne viettämään toiset synttärit?" (Ihan niinkuin Ollilla olisi nyt kaksi kotia, joissa molemmissa juhlitaan synttärit varmaan kohta jouluki yms).

"Ei Ollin varmaan kannata tulla kun on nyt vähän flunssaa ollut ja sairastellut"

- "No kyllä mummo ossaa hoitaa ja täällä on niin mukavaa aina".

Sitte alko mulla jo vähän käpy mennä.

- "Nii, että sitä ootellaan vuosi ja soitetaan niinku mittää ei ois ikinä tehtykkää? Oisko vaikka anteeksi pyynnön paikka?"

- "Mistä muka? Te itse olette minua loukanneet! Väitätte, että rikon teidän kotirauhan! Ku tuommosia vanhoja alat muistelemaan niin on varmaan jaksaminen ollu tiukilla ku ei oo ollu hoitopaikkaa lapselle!" (Muutenkin lapsi käynyt hoidossa vain kahden kuukauden välein yhden yön mummolassa).

- "Meillä on mennyt oikein hyvin nyt kun on voinut rauhassa olla kotona, ilman, että tänne rynnitään ilman lupaa järjestelemään ja penkomaan."

Tässä vaiheessa anoppi sanoi, että on korvaamaton ja haistatti paskat, löi luurin korvaan.

Ei voi ymmärtää anopin järjen juoksua, mutta edelleenkään ei ole valmis anteeksi pyyntöön.

Sen jälkeen vanhaan tapaan soitti miehelleni ja itki tälle, mutta mies oli vain katkaissut puhelun.

Juuri noin meilläkin. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lasten synttärien järjestäminen on kuin järkkäisi juhlia mummolle, mummoa varten.

Ollaan otettu tavaksi järjestää omat juhlat sitten mummia ja muutamaa muuta sukulaista varten kun en halua että hän tulee vaatimuksillaan ja voivotteluillaan pilaamaan varsinaisia juhlia.

Niihin mummon juhliin ollaan sitten hankittu perinteinen kermakakku ja mummoa miellyttävät tarjoilut niin saadaan suurinpiirtein rauhassa viettää ne lasten omatkin juhlat.

Sellaista asiaa ei oikeasti olekaan mihin mummon ei pitäisi päästä nenä pitkällä hämmentämään. Nuo juhlat ovat vain yksi asia. Välillä tuntuu siltä kuin mummo olisi perheessämme ylimääräinen lapsi. Erittäin vaatelias lapsi joka leikkii koko suvun matriarkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Me kuulemma "tahalleen" tehdään sitä ja tätä "pahaa" lapselle, esimerkkinä valitaan takuulla etäiseksi jäävät kummit, rajoitetaan sokeria, pestään hampaat vaikkei lasta aina huvittaisi, valitaan nykysuositusten mukaiset kengät, puetaan säänmukaisesti ja kauheista kauheinta, hankitaan lemmikkejä. Niin ja imetin liian pitkään ja vieroitin tutista liian aikaisin. Näitä riittää. :D

Välillä näille on pakko nauraa, ettei itkettäisi.

Meillä anoppi ei tajunnut, että meidän kuopuksella ei ole tuttia, koska ei sitä yksinkertaisesti itse huolinut. Sylkäisi tutin aina yökäten pois, kokeiltiin varmasti kaikki kaupasta saatavat mallit. Sokeriin olisi kuulemma pitänyt kastaa, niin sitten kelpaa. Ei dippailtu tuttia sokeriin, tätä piti kuukausi kaupalla vääntää. Pari kertaa anoppi oli kaapilla tutin kanssa, etsi sokeria.  Lapset saavat muutenkin meillä sokeria rajatusti. Tämähän tarkoittaa sitä, että mä en salli lapsille mitään hyvää. Nyt lapset on isompia  (4 ja 5), ja esim karkkipäivänä ovat todella tyytyväisiä saadessaan yhden Suffelin. Tämä toki on anopin mielestä liian vähän!

Mun anoppi pitää mua ihan bimbona. Oli oikeasti hämmästynyt, kun keväällä lapseni pyörivät mutaisessa pihassa, ja heillä oli kurakamppeet ja kumisaappaat! Luuli varmaan, etten tajua :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuinka kätevää miehelle, että sinä hoitaisit hänen äitisuhteensa sillä aikaa kun mies on töissä. Ei ehkä kannata lähteä tuohon ideaan mukaan :D

Mun anoppi teki tämän oma-aloitteisesti. Kävi vierailulla vain silloin, kun mies oli töissä. Välillä useamman kerran päivässä. Mitäpä se mammalomalainen eniten tarvitsee aamulla kun mies lähtee töihin? No anopin seuraa, tietysti. Ainakin mun narsistianopin mukaan. Mä olen vakuuttunut, että teki näin, jotta poikansa ei uskoisi minua, kun kerron anopin jatkuvista vierailuista. (Ja olisimme sit taas askelen tai viisi lähempänä eroa)

Luulisi kuitenkin, että eron myötä mummukka näkisi lapsia vähemmän (vaan sillonku ovat isällään), joten päämäärät ovat ristiriitaiset.. tai itse ainakin kieltäisin ex anopille uuden osoitteeni antamisen, jos ero tulisi. Isä saisi huolehti jatkossa YKSIN ja vain yksin lastensa sukuloinnista.

Mä uskon, että mummeli ei loppujen lopuksi ole kovin kiinnostunut lapsenlapsistaan. On kiinnostuneempi siitä, että saa pidettyä poikansa käytettävissään. Onhan se aikamiespoika helpommin äitinsä pompoteltavissa kuin perheenisä.

Ei tuo anoppi ole ikinä kehunut lapsiaan, ellei saa lasten saavutuksia käännettyä omaksi ansiokseen. Sama pätee lastenlapsiin. Nähdään harvoin, mutta eipä tuo lasten kuulumisia kysele miehelle soittaessaan. Soittaa muuten vain silloin, kun tarvitsee jotain.

Tämä on hyvä pointti. En ole ennen ajatellutkaan, että tuo voisi olla syynä oman lapsen avioliiton pilaamiselle.

Oma äitini on aina vaatinut veljeltäni kauheasti palveluksia. On kyllä maksanutkin niistä. Mutta se palvelusten pyytäminen on ollut viikottaista ja maksu on saattanut olla vaikka äidin valitsemia vaatteita. Vaatteita on tullut palkaksi silloin jos äitiä ei ole veljen pukeutuminen sattunut miellyttämään.

Olen ajatellut, että kyseessä on ollut jonkinlainen huolenpito, sillä veljeni oli välillä syrjäytynyt ja pahasti alkoholisoitunut.

Se oli itseasiassa hänen pisin poikamiesputkensa. Ja silloin äiti kävi sisustamassa veljen asunnonkin täysin omavaltaisesti. Laittoi oikein mummolatyyliset pitsiverhotkin ikkunoihin.

Mutta nyt kun näitä miettii, niin veljellä on mennyt paremmin aina silloin kun hänellä on ollut parisuhde. Eikä yksikään veljen naisista ole kelvannut äidille. Jokaisessa on aina ollut jotain vikaa.

Kaikista pahin tuntuu olevan veljen nykyinen vaimo. Hassua vaan että veljen elämä on parhaiten mallillaan nyt kun hänellä on tämä vaimo ja yhteinen lapsi hänen kanssaan.

Äidin mielestä vaimo kuitenkin vain käyttää veljeäni hyväkseen ja odottaa hetkeä jolloin voi häipyä lapsen kanssa ja kupata veljeni omaisuuden (jota ei edes olisi ilman vaimon läsnäoloa).

Tämä vaimo ja perhe näyttävät olevan ainoa syy sille että veli on hankkinut työpaikan ja sitä omaisuuttakin.

Todellinen ongelma taitaa olla se, että äiti ei pääse sisustamaan ja siivoamaan veljen asuntoa, eikä päättämään veljen pukeutumista tai mitään muutakaan veljen omaa asiaa.

Hän ei myöskään pysty nyt hyppyyttämään veljeä milloin minkäkin syyn nojalla jatkuvalla syötöllä.

Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet varma, että jaksat tuota loppuelämäsi, niin noin on hyvä jatkaa, sittenhän se toimii teille. :)

Itse en jaksanut. Jotenkin naiivina kuvittelin, että päsmäröinti vähenee, kun alkuinnostus laantuu ja lapsi kasvaa. Mutta kävikin päinvastoin, ilmeisesti kiltteyteni antoi ymmärtää, että mulle on ok ettei perheen rajoja kunnioiteta. Yritin sitten nostaa asian pöydälle ja selitin, että olen tottunut itsenäisempään elämään ja siihen, että teen asiat omalla tavallani. Pyydän kyllä apua ja mielipiteitä, jos niitä koen tarvitsevani. Lapsella ja koko perheellä menee kuitenkin hyvin, niin emme koe tarvetta avulle. Tärkeintä minulle olisi, että isovanhemmat olisivat lapsen kanssa ja antaisivat minun ja mieheni toimia vanhempina. Ilmeisesti tapani keskustella oli huono, koska seurauksena oli vuosisadan loukkaantuminen ja minun haukkumiseni. Vasta paljon myöhemmin kun mies sai tarpeekseen ja ilmoitti äidilleen suorat sanat, paljon suoremmin (ja mun mielestä loukkaavammin) kuin itse olin tehnyt, asia meni perille. Ulkoistin kommunikaation miehelle, kun hänen sanomanaan selkeästi vältetään isot yhteenotot ja turhat loukkaantumiset.

t. Aiemmin ketjuun kommentoinut välit säilyttämään pyrkivä

Eihän mistään voi täysin varma olla tässä elämässä, mutta toisin kuin ap, minä en ole kiltti :) Ei minulla ole mitään ongelmaa sanoa asioista ja luultavaa on, että joskus tämä myös konkretisoituu. Mieheni on, kuten tässä ketjussa moni muukin, aika herkkä sen suhteen, ettei hänen äidilleen saa aiheuttaa pahaa mieltä, ja koska mieheni on minulle rakas, pyrin vielä luovimaan pehmeämmillä keinoilla.

Tällä hetkellä käytössäni on anopin kanssa ”terroristin kanssa ei neuvotella” -lähestymistapa, eli annan hänen puhua, mutta teen niin kuin itse haluan ja ennen kaikkea en lähde perustelemaan valintojani anopille mitenkään. Sanon vaan ”aha” ja vaihdan aihetta tai jatkan sitä mitä olin itse tekemässä. Pidän myös vierailuvälin parissa-kolmessa viikossa, enkä tapaa häntä ilman miestä. Käsivarren mitan päästä anoppi ei pääse ihon alle.

Laitetaan nyt vielä esimerkki, miten kommunikaatio anopin kanssa sujui ennen nykyistä linjaa.

Anopilla käymässä. Anoppi kysyy, että nukkuuhan vauva meidän sängyn viereen laitetussa pinnasängyssä (=lupa, että näin pitää tehdä).

Kerron meidän nukkuvan perhepedissä.

Anoppi kauhistuu ja sanoo, että lapsen pitää nukkua omassa sängyssä, koska käännyimme yöllä vauvan päälle ja hän tukehtuu.

Kerron anopille, että olemme jutelleet asiasta neuvolassa ja tutustuneet ohjeisiin. Olemme tehneet asiat x y z, jotta nukkuminen olisi turvallista.

Kotiin jo lähdettyä tulee tekstiviesti, että lapsen kanssa ei saa nukkua samassa sängyssä, te käännytte vauvan päälle nukkuessa.

Seuraavalla vierailulla ”kuin vaivihkaa” anoppi kertoo, että näki pitkästä aikaa Sirkkaa ja hänen lapsensa nukkuvat muuten omissa sängyssä ja se on tosi kätevää ja turvallista.

Jos anoppi tulee meille, menee hän makuhuoneeseen pyörimään tarkastukselle ja katsomaan vauvan pinnasänkyä ja alkaa ”kuin vaivihkaa” kertoa, että kylläpä vain on hyvä sänky, kyllä vauvan olisi hyvä ja turvallinen nukkua siellä.

Pointtina jotain sinne päin, että on ihan Ok kysyä ja jutella asioista, mutta anoppi ei voi meidän nukkumisjärjestelyistä päättää, niin menee reagointi ehkä vähän yli. Hän ei myöskään kuuntele minun näkemystäni, vaan pitää kiinni omasta, ainoasta ja oikeasta näkemyksestään ja tuputtaa sitä. Hänelle ei siksi ole kiva kertoa asioita tai muutenkaan viettää aikaa, kun saa koko ajan tuntea olevansa tarkkailun alla ja kuulusteltavana.

Hän on silti aivan erinomainen mummo lapselle. Lapsi on hänen mielestään ihana, me kaksi työssäkäyvää ja elämässä hyvin pärjännyttä aikuista emme vaan osaa tehdä lapseen liittyviä päätöksiä.

Meillä oli juuri tuollaista. Nyt kun lapset on isompia, se painostus kohdistuu heihin, jos mummo ei saa tahtoaan läpi. Käsittämätön meteli ja kampanjointi nousi esikoisen lukiovalinnasta ja puhelimiin oli pakko panna estot.

Että se erinomainen mummo ei välttis ole pidemmän päälle edes erinomainen.

Ongelmat alkavat yleensä silloin kun lapsi alkaa ilmaista omaa tahtoaan. Uhma- ja varsinkin teini-iässä voi tulla yhteenottoja mummon ja lapsenlapsen välillä. Mummo ei olekaan enää se paras ja tietävin jota totellaan ja uskotaan sokeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuinka kätevää miehelle, että sinä hoitaisit hänen äitisuhteensa sillä aikaa kun mies on töissä. Ei ehkä kannata lähteä tuohon ideaan mukaan :D

Mun anoppi teki tämän oma-aloitteisesti. Kävi vierailulla vain silloin, kun mies oli töissä. Välillä useamman kerran päivässä. Mitäpä se mammalomalainen eniten tarvitsee aamulla kun mies lähtee töihin? No anopin seuraa, tietysti. Ainakin mun narsistianopin mukaan. Mä olen vakuuttunut, että teki näin, jotta poikansa ei uskoisi minua, kun kerron anopin jatkuvista vierailuista. (Ja olisimme sit taas askelen tai viisi lähempänä eroa)

Mun anoppi tekee myös tuota, että tulee katsomaan vauvaa vain kun poikansa ei ole kotona. Ei onneksi useita kertoja päivässä eikä edes viikossa. Onneksi hän on ihan ok, siinä sitten jutellaan ja kahvitellaan ja koska itse olen hyvin seurallinen ihminen, niin meneehän se anoppikin kahviseurana paremman puutteessa. Mutta mielestäni tuo on silti vähän outoa. Eikö hän halua tavata poikaansa, kun tulee vain silloin kun tietää poikansa olevan töissä? 

Tuo voi tuntua miehestäkin pahalta. Vanhemman ja lapsen suhde on eityislaatuinen myös aikuisiällä. Jokainen kaipaa ainakin vähän omien vanhempiensa positiivista huomiota. On vähän kauheaa, jos huomaa olevansa omalle äidilleen merkityksetön. Siksi olisi tärkeää, että myös lapsenlasten syntymän jälkeen se oma vanhempi kysyisi lapseltansa, mitä hänelle kuuluu, miten jaksat ja niin edelleen. On aika tympeää, jos lapsenlapset sivuuttavat vanhemmat kokonaan. Lapselle se tuntuu siltä, ettei ehkä ole koskaan ollutkaan tärkeä omana itsenään, persoonansa takia, vaan ainastaan lapsena, jonkinlaisena lemmikkieläimenä.

Meillä ryysitään kyynärpäät kolisten ohi jo ovella. Ei oo taidettu ikinä edes onnitella lapsesta. Ja keskenmenosta ei esitetty surunvalitteluja...

Mun anoppi lähinnä käyttää miestäni hyväkseen, koska mies sattuu olemaan kätevä käsistään, ja remppahommat hoituvat häneltä näppärästi. Ikinä ei kysele kuulumisia, ei miehen eikä muun perheen. Meidän kuopuksesta ei ole onnitellut, meille olisi anopin mielestä riittänyt yksi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet varma, että jaksat tuota loppuelämäsi, niin noin on hyvä jatkaa, sittenhän se toimii teille. :)

Itse en jaksanut. Jotenkin naiivina kuvittelin, että päsmäröinti vähenee, kun alkuinnostus laantuu ja lapsi kasvaa. Mutta kävikin päinvastoin, ilmeisesti kiltteyteni antoi ymmärtää, että mulle on ok ettei perheen rajoja kunnioiteta. Yritin sitten nostaa asian pöydälle ja selitin, että olen tottunut itsenäisempään elämään ja siihen, että teen asiat omalla tavallani. Pyydän kyllä apua ja mielipiteitä, jos niitä koen tarvitsevani. Lapsella ja koko perheellä menee kuitenkin hyvin, niin emme koe tarvetta avulle. Tärkeintä minulle olisi, että isovanhemmat olisivat lapsen kanssa ja antaisivat minun ja mieheni toimia vanhempina. Ilmeisesti tapani keskustella oli huono, koska seurauksena oli vuosisadan loukkaantuminen ja minun haukkumiseni. Vasta paljon myöhemmin kun mies sai tarpeekseen ja ilmoitti äidilleen suorat sanat, paljon suoremmin (ja mun mielestä loukkaavammin) kuin itse olin tehnyt, asia meni perille. Ulkoistin kommunikaation miehelle, kun hänen sanomanaan selkeästi vältetään isot yhteenotot ja turhat loukkaantumiset.

t. Aiemmin ketjuun kommentoinut välit säilyttämään pyrkivä

Eihän mistään voi täysin varma olla tässä elämässä, mutta toisin kuin ap, minä en ole kiltti :) Ei minulla ole mitään ongelmaa sanoa asioista ja luultavaa on, että joskus tämä myös konkretisoituu. Mieheni on, kuten tässä ketjussa moni muukin, aika herkkä sen suhteen, ettei hänen äidilleen saa aiheuttaa pahaa mieltä, ja koska mieheni on minulle rakas, pyrin vielä luovimaan pehmeämmillä keinoilla.

Tällä hetkellä käytössäni on anopin kanssa ”terroristin kanssa ei neuvotella” -lähestymistapa, eli annan hänen puhua, mutta teen niin kuin itse haluan ja ennen kaikkea en lähde perustelemaan valintojani anopille mitenkään. Sanon vaan ”aha” ja vaihdan aihetta tai jatkan sitä mitä olin itse tekemässä. Pidän myös vierailuvälin parissa-kolmessa viikossa, enkä tapaa häntä ilman miestä. Käsivarren mitan päästä anoppi ei pääse ihon alle.

Laitetaan nyt vielä esimerkki, miten kommunikaatio anopin kanssa sujui ennen nykyistä linjaa.

Anopilla käymässä. Anoppi kysyy, että nukkuuhan vauva meidän sängyn viereen laitetussa pinnasängyssä (=lupa, että näin pitää tehdä).

Kerron meidän nukkuvan perhepedissä.

Anoppi kauhistuu ja sanoo, että lapsen pitää nukkua omassa sängyssä, koska käännyimme yöllä vauvan päälle ja hän tukehtuu.

Kerron anopille, että olemme jutelleet asiasta neuvolassa ja tutustuneet ohjeisiin. Olemme tehneet asiat x y z, jotta nukkuminen olisi turvallista.

Kotiin jo lähdettyä tulee tekstiviesti, että lapsen kanssa ei saa nukkua samassa sängyssä, te käännytte vauvan päälle nukkuessa.

Seuraavalla vierailulla ”kuin vaivihkaa” anoppi kertoo, että näki pitkästä aikaa Sirkkaa ja hänen lapsensa nukkuvat muuten omissa sängyssä ja se on tosi kätevää ja turvallista.

Jos anoppi tulee meille, menee hän makuhuoneeseen pyörimään tarkastukselle ja katsomaan vauvan pinnasänkyä ja alkaa ”kuin vaivihkaa” kertoa, että kylläpä vain on hyvä sänky, kyllä vauvan olisi hyvä ja turvallinen nukkua siellä.

Pointtina jotain sinne päin, että on ihan Ok kysyä ja jutella asioista, mutta anoppi ei voi meidän nukkumisjärjestelyistä päättää, niin menee reagointi ehkä vähän yli. Hän ei myöskään kuuntele minun näkemystäni, vaan pitää kiinni omasta, ainoasta ja oikeasta näkemyksestään ja tuputtaa sitä. Hänelle ei siksi ole kiva kertoa asioita tai muutenkaan viettää aikaa, kun saa koko ajan tuntea olevansa tarkkailun alla ja kuulusteltavana.

Hän on silti aivan erinomainen mummo lapselle. Lapsi on hänen mielestään ihana, me kaksi työssäkäyvää ja elämässä hyvin pärjännyttä aikuista emme vaan osaa tehdä lapseen liittyviä päätöksiä.

Meillä oli juuri tuollaista. Nyt kun lapset on isompia, se painostus kohdistuu heihin, jos mummo ei saa tahtoaan läpi. Käsittämätön meteli ja kampanjointi nousi esikoisen lukiovalinnasta ja puhelimiin oli pakko panna estot.

Että se erinomainen mummo ei välttis ole pidemmän päälle edes erinomainen.

Ongelmat alkavat yleensä silloin kun lapsi alkaa ilmaista omaa tahtoaan. Uhma- ja varsinkin teini-iässä voi tulla yhteenottoja mummon ja lapsenlapsen välillä. Mummo ei olekaan enää se paras ja tietävin jota totellaan ja uskotaan sokeasti.

Aivan. Arvaapa kenen syytä se mummon mukaan on.