Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Huh, täytyy sanoa, että juuri tässä hetkessä olen onnellinen. Minulla on ihana rakastava mies ja ihana vauva. Minulla on oikeus kömpiä tuonne heidän viereensä ja heittää anopilla vesilintua. Anoppi on kiusannut tarpeeksi. Ei kiinnosta nähdä sitä riivinrautaa ikinä! Ja mikä parasta:meidän ei tarvitse :) Tähän joukko oikein levollisia maisemia, perheen hymyjä ja vaikka anopin hautakivi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen onnellinen. Lapsi nukkuu omassa sängyssään, mies nukahti lapselle iltasatua lukiessaan ja minä olen tehnyt tänä iltana rauhan itseni kanssa ja kyennyt luopumaan vuosien katkeruudesta ja kivusta päästämällä omista odotuksistani irti. En tiedä, kuinka kauan tämä zen kestää, mutta aion nauttia siitä.
Kuulostaa että tämä ketju on auttanut todella monia!
Ei varmasti ap osannut kuvitella mitään tällaista kun reipas viikko sitten teki aloituksen :)
Minäkin olen onnellinen, vaikka anoppi aktivoitui soittelemaan. Kun vain tietäisi, että olen juuri synnyttänyt suloiset kaksostyttäret kuukausi sitten.
Katkoimme välit useampi vuosi sitten. Ja mies sanoi, ettei välejä enää edes tule. Hyvä niin, onni jatkuu :)
Ketju on todella hyvää vertaistukea. Kiitos Ap ja muut anoppien uhrit! Hyvä Ap ja Ap:n pehe- avain onneen on löydetty.
Anopista muistuikin mieleen...kipaisen laittamassa hälytysjärjestelmän päälle! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi en tiennyt mitään kiintymys- tai muistakaan suhteista kun lapsen sain.
Enkä kaavasta jolla lasketaan max.erossa olo aika ettei lapsi ahdistu ja traumatisoidu.
Pahoitteluni, en voinut hillitä itseäni.
Älkää suorittako vanhemmuutta.
Ohi tämäkinHaha, voin suoraa myöntää, että olen vähän epäkypsä, mutta tämä meni vähän tunteisiin ja nyt koen selitystarvetta. Onhan se hassua saada kuulla suorittavansa vanhemmuutta, kun kerroin vain opiskelemani alan juttuja, jotka olivat itsestäni mielenkiintoista. Ja kyllä, lapsen saatuani sovelsin omaksumiani tietoja siltä osin kuin ne mielestäni olivat relevantteja. Olisi outoa tietää joku asia ja tahalleen toimia päinvastoin?
Enkä kyllä silti myönnä suorittavani, paitsi jos se suorittaminen tarkoittaa sitä, että olen läsnäoleva, johdonmukainen ja rakastava vanhempi, joka osaa näyttää rakkautensa ja hupsutella lapsen kanssa ja jolla on välillä myös huonoja päiviä, litra kahvia elimistössä ja lapsen nukkumaanmenoajan kehittävä jälkeen AV-someilu menossa. :D
En kritisoinut ketään suoraan,en edes tiedä mikä teksteistä on sinun.
Viimein kappale tekstissäsi ei ole suorittamisella,se on hyvää vanhemmuutta.
Suorittaminen on kaiken orjallista noudattamista siinä pelossa,että tekee virheitä joista lapsi kärsii loppuelämänsä.Jotenkin noin.
Ja en tarkoita ruoka ym.juttuja.
Siitä ilman erotuntilaskuria ja isovanhemmillaan aikaa viettäneestä lapsesta tuli ihan yhteiskunta kelpoinen kuten mummonsa hoidossa olleesta hutilus äidistäänkin.
Mä lopetan tähän ,menee jankkaamiseksi omalta osaltani.
Tämän erittäin kiinnostava ja avartavan ketjun seuraamista jatkan.
Kuten sanottua niin pieni lapsi tai siis vauva ei kaipaa "ihmissuhteita". Hän on vielä muodostamassa suhdetta itseensä äitinsä tai primäärihuoltajansa kautta eikä edes kykene muodostamaan ihmiseltä toiselle suhdetta. Lelua vain tällaiset isovanhemmat haluaa, jotka repivät lapsen äidiltään ja samalla hajottavat lapsen vasta rakentuvaa identiteettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi en tiennyt mitään kiintymys- tai muistakaan suhteista kun lapsen sain.
Enkä kaavasta jolla lasketaan max.erossa olo aika ettei lapsi ahdistu ja traumatisoidu.
Pahoitteluni, en voinut hillitä itseäni.
Älkää suorittako vanhemmuutta.
Ohi tämäkinHaha, voin suoraa myöntää, että olen vähän epäkypsä, mutta tämä meni vähän tunteisiin ja nyt koen selitystarvetta. Onhan se hassua saada kuulla suorittavansa vanhemmuutta, kun kerroin vain opiskelemani alan juttuja, jotka olivat itsestäni mielenkiintoista. Ja kyllä, lapsen saatuani sovelsin omaksumiani tietoja siltä osin kuin ne mielestäni olivat relevantteja. Olisi outoa tietää joku asia ja tahalleen toimia päinvastoin?
Enkä kyllä silti myönnä suorittavani, paitsi jos se suorittaminen tarkoittaa sitä, että olen läsnäoleva, johdonmukainen ja rakastava vanhempi, joka osaa näyttää rakkautensa ja hupsutella lapsen kanssa ja jolla on välillä myös huonoja päiviä, litra kahvia elimistössä ja lapsen nukkumaanmenoajan kehittävä jälkeen AV-someilu menossa. :D
En kritisoinut ketään suoraan,en edes tiedä mikä teksteistä on sinun.
Viimein kappale tekstissäsi ei ole suorittamisella,se on hyvää vanhemmuutta.
Suorittaminen on kaiken orjallista noudattamista siinä pelossa,että tekee virheitä joista lapsi kärsii loppuelämänsä.Jotenkin noin.
Ja en tarkoita ruoka ym.juttuja.
Siitä ilman erotuntilaskuria ja isovanhemmillaan aikaa viettäneestä lapsesta tuli ihan yhteiskunta kelpoinen kuten mummonsa hoidossa olleesta hutilus äidistäänkin.
Mä lopetan tähän ,menee jankkaamiseksi omalta osaltani.
Tämän erittäin kiinnostava ja avartavan ketjun seuraamista jatkan.
Mistäs sinä sen tiedät?
Minä kerroin miehelleni, että minä ymmärrän ja hyväksyn hänen päätöksensä olla pitämättä yhteyttä äitiinsä. Koska se meni aina riitelyksi eivätkä he ymmärtäneet toisiansa, ajatelleet samalla tavalla. Minä valitsin etäisyyden riitelyn sijaan silloin kun oltiin tekemisissä. Mutta en minä tanssi tai ole hymyssä suin, hehkuta ja kuvittele anopin hautakiveä. Minusta tuo voitonriemu on oksettavaa, typerän ihmisen voimaantumisen onttoa iloa.
Tilanne on surullinen koska ei voitu olla yhdessä ja keskustella. Eipä siinä riidassa voittajia. Vain selviytyjiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kerroin miehelleni, että minä ymmärrän ja hyväksyn hänen päätöksensä olla pitämättä yhteyttä äitiinsä. Koska se meni aina riitelyksi eivätkä he ymmärtäneet toisiansa, ajatelleet samalla tavalla. Minä valitsin etäisyyden riitelyn sijaan silloin kun oltiin tekemisissä. Mutta en minä tanssi tai ole hymyssä suin, hehkuta ja kuvittele anopin hautakiveä. Minusta tuo voitonriemu on oksettavaa, typerän ihmisen voimaantumisen onttoa iloa.
Tilanne on surullinen koska ei voitu olla yhdessä ja keskustella. Eipä siinä riidassa voittajia. Vain selviytyjiä.
Mistä tänne aina ilmestyy näitä vastenmielisiä pollyannoja?
Miniät varmaan muuttuvat huomaamattaan itse hirviöiksi ja unohtavat miettiä puolisoaan, kuinka pahalta se hänestä täytyy tuntua välirikko vanhempiinsa vaikka se olisi oikea ratkaisu. Hirviöiden määrä perheessä on ilmeisesti vakio, aina löytyy joku, joka kokee tekonsa oikeutetuksi perheen parasta ajatellen vaikka samalla tekee oikeiden asioiden myötä myös täysin vääriä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miniät varmaan muuttuvat huomaamattaan itse hirviöiksi ja unohtavat miettiä puolisoaan, kuinka pahalta se hänestä täytyy tuntua välirikko vanhempiinsa vaikka se olisi oikea ratkaisu. Hirviöiden määrä perheessä on ilmeisesti vakio, aina löytyy joku, joka kokee tekonsa oikeutetuksi perheen parasta ajatellen vaikka samalla tekee oikeiden asioiden myötä myös täysin vääriä asioita.
Juu, näin sen täytyy olla.
Ei suinkaan esim niin että narsistisen anopin pojallakin alkaa ilmetä narsistisia piirteitä.
Äh nyt!!! Ihan turha tulla tänne loukkaantumaan! Ja ihan naurettavaa ruokkia loukkaantumista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kerroin miehelleni, että minä ymmärrän ja hyväksyn hänen päätöksensä olla pitämättä yhteyttä äitiinsä. Koska se meni aina riitelyksi eivätkä he ymmärtäneet toisiansa, ajatelleet samalla tavalla. Minä valitsin etäisyyden riitelyn sijaan silloin kun oltiin tekemisissä. Mutta en minä tanssi tai ole hymyssä suin, hehkuta ja kuvittele anopin hautakiveä. Minusta tuo voitonriemu on oksettavaa, typerän ihmisen voimaantumisen onttoa iloa.
Tilanne on surullinen koska ei voitu olla yhdessä ja keskustella. Eipä siinä riidassa voittajia. Vain selviytyjiä.
Mä en kuvittele myöskään anopin hautakiveä, anoppi ei moista muistomerkkiä itselleen ansaitse.
t. se, joka aikoo tanssia kun kuulee anoppinsa kuolleen (siis tuskin pistän siinä paikassa tanssiksi, ainakaan jos mieheni sattuu olemaan näköetäisyydellä)
Vierailija kirjoitti:
Miniät varmaan muuttuvat huomaamattaan itse hirviöiksi ja unohtavat miettiä puolisoaan, kuinka pahalta se hänestä täytyy tuntua välirikko vanhempiinsa vaikka se olisi oikea ratkaisu. Hirviöiden määrä perheessä on ilmeisesti vakio, aina löytyy joku, joka kokee tekonsa oikeutetuksi perheen parasta ajatellen vaikka samalla tekee oikeiden asioiden myötä myös täysin vääriä asioita.
Minä koin vain ja ainoastaan SUUNNATONTA HELPOTUSTA katkaistuani välit äitiini. Suunnatonta, voimaannuttavaa helpotusta. Kuin hengitys olisi kulkenut ekaa kertaa normaalisti.
Täytyy sanoa, että vähän puistatti minuakin ajatus, että jos tilanne on ollut karmea ja sitten on tehty ratkaisut niin sitten mennään iloisesti ja onnellisena laittamaan hälytykset päälle. Ihana rauha meidän perheelle! Kyllä varmaan mutta mennään äärilaidasta toiseen. Pitääkö sen olla aina oma äiti tai isä häiriköimässä ennen kuin ymmärtää, että se on helpotuksen tunteen myötä myös surua luopumisen myötä? Voisiko ottaa rauhallisesti eikä mennä äärilaidasta toiseen omien tunteiden kanssa. Ihmettelen todella.
Vierailija kirjoitti:
Täytyy sanoa, että vähän puistatti minuakin ajatus, että jos tilanne on ollut karmea ja sitten on tehty ratkaisut niin sitten mennään iloisesti ja onnellisena laittamaan hälytykset päälle. Ihana rauha meidän perheelle! Kyllä varmaan mutta mennään äärilaidasta toiseen. Pitääkö sen olla aina oma äiti tai isä häiriköimässä ennen kuin ymmärtää, että se on helpotuksen tunteen myötä myös surua luopumisen myötä? Voisiko ottaa rauhallisesti eikä mennä äärilaidasta toiseen omien tunteiden kanssa. Ihmettelen todella.
Surua luopumisen myötä? Miksi sellaista pitäisi tuntea? Surua oman itsensä vuoksi, siitä ettei ikinä saanut kunnollista vanhempaa - sitä voi tuntea, mutta minkä ihmeen luopumisen myötä? Siinähän vapautuu, ei luovu.
Kysymys onkin luopumisesta, missä vaiheessa on päästänyt irti toivosta ja missä vaiheessa sitten on tehnyt ratkaisut. Ap esimerkiksi on jonkun matkaa edellä tunteiden käsittelyn kanssa miestänsä, hän ei ole ollut edes läheinen missään vaiheessa. Pitää malttaa odottaa hetken, että puoliso ehtii tunteidensa kanssa mukaan ennen kuin hehkuttaa. Ratkaisut kyllä pitää tehdä mutta ei välttämättä tarvitse vahvistaa sitä päätöstä älyttömällä hehkutuksella. Se on kuitenkin vähän loukkaavaa puolisolle.
Vierailija kirjoitti:
Kysymys onkin luopumisesta, missä vaiheessa on päästänyt irti toivosta ja missä vaiheessa sitten on tehnyt ratkaisut. Ap esimerkiksi on jonkun matkaa edellä tunteiden käsittelyn kanssa miestänsä, hän ei ole ollut edes läheinen missään vaiheessa. Pitää malttaa odottaa hetken, että puoliso ehtii tunteidensa kanssa mukaan ennen kuin hehkuttaa. Ratkaisut kyllä pitää tehdä mutta ei välttämättä tarvitse vahvistaa sitä päätöstä älyttömällä hehkutuksella. Se on kuitenkin vähän loukkaavaa puolisolle.
Ai jaaha. Näinkö on?
Mistä tiedät? Kuka sinä sen olet sanomaan? Ja mikä sinä olet määkimään mikä on loukkaavaa ja mikä ei.
Ja silloin kun elämä on oikein kamalaa, monta auttaa MUSTA HUUMORI.
Haha, voin suoraa myöntää, että olen vähän epäkypsä, mutta tämä meni vähän tunteisiin ja nyt koen selitystarvetta. Onhan se hassua saada kuulla suorittavansa vanhemmuutta, kun kerroin vain opiskelemani alan juttuja, jotka olivat itsestäni mielenkiintoista. Ja kyllä, lapsen saatuani sovelsin omaksumiani tietoja siltä osin kuin ne mielestäni olivat relevantteja. Olisi outoa tietää joku asia ja tahalleen toimia päinvastoin?
Enkä kyllä silti myönnä suorittavani, paitsi jos se suorittaminen tarkoittaa sitä, että olen läsnäoleva, johdonmukainen ja rakastava vanhempi, joka osaa näyttää rakkautensa ja hupsutella lapsen kanssa ja jolla on välillä myös huonoja päiviä, litra kahvia elimistössä ja lapsen nukkumaanmenoajan kehittävä jälkeen AV-someilu menossa. :D