Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Huomaako kukaan yhtä isoa asiaa? Nimittäin sitä mikä raju todellisuusero on kiiltokuvatodellisuudella (media, tv, perhelehdet, naistenlehdet) ja elävän elämän todellisuudella?
Kiiltokuvakuvasto on sitä että rakastavat isovanhemmat auttaa, toimii tukiverkkona, hoitaa lapsia, reissataan kolmen sukupolven kanssa.
Totuus on sit taas tätä mitä ketjussa kuvattu.
Mulla välit poikki lastemme molempiin isovanhempiin, minusta riippumattomista syistä. Haluaisin pullantuoksuiset mummot mutta tarjolla on vaan rsjatonta narsistia ja mt-ongelmaista juoppoa.
Minulle ollut tämä ketju todella valtava vertaistuki, etten olekaan ainoa jolla välirikko tms vaikeuksia.
Vituttaa median kiiltokuvailu. Sielläkin joskus ois hyvä puhua totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole nähnyt yhtään juttua lehdissä (tai televisiossa) miten mummut ja vaarit osallistuvat perhe-elämään mutta tosin en ole ET-lehden kohderyhmää. Tarinoita tutuilta kuulee kyllä, hyviä ja huonoja. Ehkä kohta saamme taas lukea iltapäivälehdistä, tämänkin ketjun avustuksella..
Vierailija kirjoitti:
Huomaako kukaan yhtä isoa asiaa? Nimittäin sitä mikä raju todellisuusero on kiiltokuvatodellisuudella (media, tv, perhelehdet, naistenlehdet) ja elävän elämän todellisuudella?
Kiiltokuvakuvasto on sitä että rakastavat isovanhemmat auttaa, toimii tukiverkkona, hoitaa lapsia, reissataan kolmen sukupolven kanssa.
Totuus on sit taas tätä mitä ketjussa kuvattu.Mulla välit poikki lastemme molempiin isovanhempiin, minusta riippumattomista syistä. Haluaisin pullantuoksuiset mummot mutta tarjolla on vaan rsjatonta narsistia ja mt-ongelmaista juoppoa.
Minulle ollut tämä ketju todella valtava vertaistuki, etten olekaan ainoa jolla välirikko tms vaikeuksia.
Vituttaa median kiiltokuvailu. Sielläkin joskus ois hyvä puhua totta.
Tuo kirjoittamasi on aivan totta. Olen lapseton mutta omassa kaveri- ja tuttavapiirissä on esimerkiksi isovanhempien alkoholinkäytön takia jouduttu rajaamaan tapaamisia. Tämä on surullisen yleistä.
Meillä appivanhemmat ovat lapselle oikeasti todella rakkaita ja lapsi on ehtinyt yökyläilläkin, kun mä päätin, milloin aika on oikea ja lapsikin osasi itseään ilmaista. Paljon kaikkea p**kaa kohtelua on ollut, mitä niin mukavan ja kivan oloisilta ihmisiltä on edelleen vaikea uskoa, enkä minä osaa niitä anteeksi antaa, etenkään kun mitään pahoittelua ei ole kuulunut ikinä... Ja tosi pitkään ihan oikeasti syyllistin itseäni epäkiitollisuudesta ja hormonihöyryistä ja yliherkkyydestä ja ties mistä, kunnes tajusin, että minulla on oikeutus tunteisiini vaikka appivanhemmat eivät itse koekaan tehneensä yhtään mitään väärää (varmaan harva ihminen kokee!).
Lapsen takia siis ollaan väleissä, mutta etäisyyttä on useampi sata kilometriä, mikä osaltaan auttaa sietämään tilannetta. Ja oma ahdistus on alkanut ison konfliktin jälkeen viimein vähän helpottaa. Lastamme saa helliä, hoivata ja rakastaa, kunhan oikeasti ottaa lapsen parhaan huomioon ja kunnioittaa meidän vanhemmuutta. Välien katkaisu on muutaman vuoden ajan ollut monen monta kertaa lähellä ja välillä olen pitänyt taukoa kaikesta kommunikaatiosta, mutta halusin silti uskoa, että täyspäiset ihmiset osaavat selvittää asiansa. En tykkää poltella siltoja ilman todella painavia syitä.
Vieläkin saatan kiehahtaa, jos isovanhemmilta tule marttyrointia, alentuvaa suhtautumista tai muuta yhtä ihanaa "hyväntahtoisuutta". Mutta toisaalta olen ajatellut, että heidän ikään liittyvä psykologinen kehitystehtävänsä eli aikuisesta lapsesta irtipäästäminen on vielä kesken. Olen todella yrittänyt ymmärtää heitä, mutta kun tämä yrittäminen on täysin yksipuolista, niin olen oppinut hyväksymään, ettei meidän tarvitse juuri kunnioittaa toisiamme tai olla kavereita. Olen luonteeltani kiltti ja joustava ja olen tottunut, että minua arvostetaan, mutta appivanhempien kanssa olen joutunut opiskelemaan jämäkkyyttä ja vahvaa itsetuntoa, ihan omaa jaksamistani ajatellen.
Joku voisi ajatella, ettei ole vaivan arvoista tai että isovanhemmat ansaitsevat välirikon, ja monessa muussa tapauksessa näin onkin, mutta kun oikeasti näen sen molemminpuolisen rakkauden lapsen ja appivanhempien välillä, niin sitä haluan tukea. Samalla olemme mieheni kanssq yhdessä (viimeinkin) tehneet äärimmäisen selväksi, ettei minun tai miehen päältä tallota lasta koskevissa asioissa eikä muutenkaan, meidän perheen elämä on meidän asiamme eikä heillä ole sitä oikeutta kritisoida ja lapsen kuullen ei puhuta meistä vanhemmista tai meidän säännöistämme epäkunnioittavasti. Meidän ei tarvitse edes lapsen takia sietää mitä tahansa. Tämän ääneen sanominen on helpottanut paljon, vaikka onkin jäykistänyt ja viilentänyt välejä. Mutta ihan siedettävää näin, kunpa vain olisimme olleet päättäväisempiä jo paljon aiemmin.
Mullakin on rajaton anoppi, asuu toisella puolen Suomea, mutta tulee lankoja pitkin. Tänäänkin on laittanut jo kolme viestiä, yhteenkään en ole vastannut, koska kyselee ihan yhdentekeviä ja välillä myös liian yksityiskohtaisia kysymyksiä. Esimerkiksi tänään: Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä?
Ois ihan ok kysyä kuulumisia esim. kerran viikossa ilman heti perään tulevaa viestimaratoonia, ja jos kysyisi vain toiselta meistä, mutta laittaa meille molemmille nämä samat tiedustelut. Voisiko joku valaista, miksi pariskunnan molemmilta osapuolilta pitää kysyä, mitä lapsille ja koko perheelle kuuluu?
Paljon on muutakin, mutta tunnistettavuuden vuoksi jätän kertomatta. Minusta nuo viestit ovat sellaisia, että haluaa ikään kuin olla kokoajan osa meidän arkea ja elämää. Minun mielestäni on outoa kysellä esimerkiksi onko toisen puoliso kotona vai töissä. Mikä senkin taustalla on? Mies tekee ihan normaalia 8-16 työtä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on anoppi naapurissa, mutta ollut 2.5 vuotta omalla puolellaan. Narsistinen paska, jolle tein jossain vaiheessa selväksi, että minua hän ei enää mitätöi. Vuosia kesti, että uskalsin tosissani pitää puolia häntä vastaa. Mutta kertaakaan en ole katunut. Paitsi sitä, etten avannut sanaisaa arkkua vuosia aiemmin.
Mies yritti aikansa, mutta anoppi ei ottanut tosissaan poikansa sanoja. Avain otettiin häneltä pois, seuraavaksi vaihdettiin vara-avainen paikkaa ja otettiin paristot ovikellosta. Sanottiin, että ei saa enää tulla ilman sopimista ennalta, kun visiittejä saattoi olla 3 päivässä. Ja niin kauan kun avaimet oli, niin tuli sisään silloinkin, kun kukaan ei ollut kotona. Hyvää aikaa sisustaa ja käydä pankkipapereita läpi...
Mä sitten räjähdin, toisenkin kerran. Kolmannen kerran jälkeen tajusi, että olen tosissani. Sen jälkeen ei ole näkynyt.
Selän takana itkeskelee sääliä kerjäten kuinka ikävä on lapsia, kuinka hullu mä olen jne.
Miehelle soittelee mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja olettaa palvelua välittömästi. Kuulumisia ei kysele ikinä, vaan kertoo mitä tarvitsee tehdä. Edes lasten kuulumiset ei kiinnosta. Se siitä "kovasta ikävästä" ja mummun rakkaudesta. Tuo mummu taitaa olla kykeneväinen rakastamaan vain itseään.
Mies on onneksi alkanut sanomaan äidilleen ei. Viimeisin oli, kun oltiin lähdetty n. 100 km päähän ostoksille viikonloppuna. Anopille oli tullut joku tietokoneongelma, joka olisi heti pitänyt mennä korjaamaan. Lopulta mies lopetti puhelun ääni vihasta väristen todeten, että ei ole juuri nyt lähdössä mihinkään, kun toinen vaan jankutti, että vika on korjattava asap. On muuten korjaamatta vieläkin se vika... on soitellut, mutta mies ei ole vastannut.
Mä suostun sietämään anoppia lasten syntymäpäivillä ja käymään anoppilassa pikakahvittelulla jouluna. Anoppi laukoo aina jotain ilkeää ja inhottavaa. Tuo on kun, ei jos, joka ikisellä tapaamisella.
Voisin elää ilman tuota kammottavaa akkaa. Mies ei ole vielä ollut valmis totaaliseen eroon. Valitettavasti. Mutta harvoin tuo ottaa lapsia mukaan kun käy äitinsä luona, eli ei nyt hirveän mielellään altista meidän lapsia äitinsä käytökselle. Meillä tässä extra-mausteena se, että vain meidän esikoinen kelpaa anopille. Nuorempi on liian äänekäs, vilkas jne. Ollut epäkelpo anopille siitä lähtien, kun mies kertoi, että meille on tulossa baby nro 2. Raskausviikkoja oli n 15 siinä vaiheessa.
Saitko ap sitä neuvola-aikaa tänään? Selustan varmistaminen on viisasta, vaikka suunnittelisikin muuttoa kauemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten ihan vinkiksi niille minijöille, joilla lähtee keulimaan tämän viestin myötä, että kaikki hankalat tilanteet perheissä johtuisi rajattomuudesta tai narsismista tai äitiydenkaipuusta tai vallanhalusta - on ääritapauksia ja sitten on vain hankalia tilanteita, jotka johtuvat kommunikaatiovaikeuksista.
Yritä miettiä mikä on viestien takana
Esimerkiksi
Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä? Voit ymmärtää sen joko kirjaimellisesti tai sitten niin kuin se on, diibadaabaa kun on ikävä ja kaivataan kontaktia. Lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua asioihin positiivisesti ja jos se yrityksestä huolimatta mahdotonta niin sitten etäisyydellä. Negatiivisuus on turha tunne, minä yritän ajatella kokonaisuutta että myös lasten ja heidän isänsä olisi hyvä olla perheessä ja suhteissa muihin, varsinkin läheisiin ja en ajattele pelkästään itseäni. Huolehdin myös, että minun on hyvä olla mutta siedän myös diibadaabaa koska näen sen taakse, ihmisten sosiaaliset tarpeet. Kunhan kenenkään tarpeet eivät tukahduta muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Sitten ihan vinkiksi niille minijöille, joilla lähtee keulimaan tämän viestin myötä, että kaikki hankalat tilanteet perheissä johtuisi rajattomuudesta tai narsismista tai äitiydenkaipuusta tai vallanhalusta - on ääritapauksia ja sitten on vain hankalia tilanteita, jotka johtuvat kommunikaatiovaikeuksista.
Yritä miettiä mikä on viestien takana
Esimerkiksi
Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä? Voit ymmärtää sen joko kirjaimellisesti tai sitten niin kuin se on, diibadaabaa kun on ikävä ja kaivataan kontaktia. Lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua asioihin positiivisesti ja jos se yrityksestä huolimatta mahdotonta niin sitten etäisyydellä. Negatiivisuus on turha tunne, minä yritän ajatella kokonaisuutta että myös lasten ja heidän isänsä olisi hyvä olla perheessä ja suhteissa muihin, varsinkin läheisiin ja en ajattele pelkästään itseäni. Huolehdin myös, että minun on hyvä olla mutta siedän myös diibadaabaa koska näen sen taakse, ihmisten sosiaaliset tarpeet. Kunhan kenenkään tarpeet eivät tukahduta muita ihmisiä.
Sanoin että on muutakin (jota en tässä halua avata). Sanoin myös, että kerran viikossa olisi ihan normaalia kysellä kuulumisia puolin toisin.
Jos pitää laittaa miniälle ja pojalleen useampi viesti päivän aikana, vain koska on ikävä, niin kyllä kyse on juurikin rajattomuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitten ihan vinkiksi niille minijöille, joilla lähtee keulimaan tämän viestin myötä, että kaikki hankalat tilanteet perheissä johtuisi rajattomuudesta tai narsismista tai äitiydenkaipuusta tai vallanhalusta - on ääritapauksia ja sitten on vain hankalia tilanteita, jotka johtuvat kommunikaatiovaikeuksista.
Yritä miettiä mikä on viestien takana
Esimerkiksi
Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä? Voit ymmärtää sen joko kirjaimellisesti tai sitten niin kuin se on, diibadaabaa kun on ikävä ja kaivataan kontaktia. Lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua asioihin positiivisesti ja jos se yrityksestä huolimatta mahdotonta niin sitten etäisyydellä. Negatiivisuus on turha tunne, minä yritän ajatella kokonaisuutta että myös lasten ja heidän isänsä olisi hyvä olla perheessä ja suhteissa muihin, varsinkin läheisiin ja en ajattele pelkästään itseäni. Huolehdin myös, että minun on hyvä olla mutta siedän myös diibadaabaa koska näen sen taakse, ihmisten sosiaaliset tarpeet. Kunhan kenenkään tarpeet eivät tukahduta muita ihmisiä.
Mikä helvetti on miniJä???? Jestas.
Ripustautumiselle, takertumiselle, tunkemiselle ja ahdistavalle lähentelylle on ihan sosiaaliset rajat. Aivan jatkuva viestittely ja kinuaminen ja uhkailu ja mesoaminen ylittää sen rajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten ihan vinkiksi niille minijöille, joilla lähtee keulimaan tämän viestin myötä, että kaikki hankalat tilanteet perheissä johtuisi rajattomuudesta tai narsismista tai äitiydenkaipuusta tai vallanhalusta - on ääritapauksia ja sitten on vain hankalia tilanteita, jotka johtuvat kommunikaatiovaikeuksista.
Yritä miettiä mikä on viestien takana
Esimerkiksi
Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä? Voit ymmärtää sen joko kirjaimellisesti tai sitten niin kuin se on, diibadaabaa kun on ikävä ja kaivataan kontaktia. Lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua asioihin positiivisesti ja jos se yrityksestä huolimatta mahdotonta niin sitten etäisyydellä. Negatiivisuus on turha tunne, minä yritän ajatella kokonaisuutta että myös lasten ja heidän isänsä olisi hyvä olla perheessä ja suhteissa muihin, varsinkin läheisiin ja en ajattele pelkästään itseäni. Huolehdin myös, että minun on hyvä olla mutta siedän myös diibadaabaa koska näen sen taakse, ihmisten sosiaaliset tarpeet. Kunhan kenenkään tarpeet eivät tukahduta muita ihmisiä.Sanoin että on muutakin (jota en tässä halua avata). Sanoin myös, että kerran viikossa olisi ihan normaalia kysellä kuulumisia puolin toisin.
Jos pitää laittaa miniälle ja pojalleen useampi viesti päivän aikana, vain koska on ikävä, niin kyllä kyse on juurikin rajattomuudesta.
Toinen voi olla yksinäinen, joten kerran viikossa on pitkä aika. Tai kaivata lapsenlapsiaan. Välimatka voi olla pitkä, ainakin löytää kummallekin osapuolelle sopiva läheisyys. Ja senkin voi vaistota ettei oikein tykätä kun tupataan, joten etäisyyden pelko saa tarrautumaan läheisyyteen kaksin käsin, tekstaria näpytellen.
Minun arvaukseni että nuo viestit menee molemmille ei ole, että vastatkaa nyt jompi kumpi nopeasti vaan tasapuolisuus, halutaan kysyä molemmilta vanhemmilta se asia, kuin kasvotusten mutta ei kehtaa soittaa. Minä ajattelisin sen niin, että yritetään huomioida sekä miniä että poika, vanhempina. Lähestymisyritys tuokin, omalla tavallaan. Ja eipä tule tulkintaeroja kun teillä molemmilla on ne samat viestit :D
Ihan sama, jokainen elää omaa elämäänsä. Mutta itse siedän asioita, joiden taakse näen, ne asiat mitkä johtuvat ihmisten välimatkoista toisiinsa kun mitataan matkaa sekä kilometreissä että läheisyydessä. Jos vaikuttimena ei ole mitään pahaa eikä ainakaan lapsen tarpeiden ylittävää itsekkyyttä. Näkökulma, joka kannattaa punnita jokaisen mielessään kun miettii miten ratkoa näitä perheiden ja läheisten kommunikaatiohaasteita. Ja miten itse toimii, että jokaisen olisi perheessä hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten ihan vinkiksi niille minijöille, joilla lähtee keulimaan tämän viestin myötä, että kaikki hankalat tilanteet perheissä johtuisi rajattomuudesta tai narsismista tai äitiydenkaipuusta tai vallanhalusta - on ääritapauksia ja sitten on vain hankalia tilanteita, jotka johtuvat kommunikaatiovaikeuksista.
Yritä miettiä mikä on viestien takana
Esimerkiksi
Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä? Voit ymmärtää sen joko kirjaimellisesti tai sitten niin kuin se on, diibadaabaa kun on ikävä ja kaivataan kontaktia. Lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua asioihin positiivisesti ja jos se yrityksestä huolimatta mahdotonta niin sitten etäisyydellä. Negatiivisuus on turha tunne, minä yritän ajatella kokonaisuutta että myös lasten ja heidän isänsä olisi hyvä olla perheessä ja suhteissa muihin, varsinkin läheisiin ja en ajattele pelkästään itseäni. Huolehdin myös, että minun on hyvä olla mutta siedän myös diibadaabaa koska näen sen taakse, ihmisten sosiaaliset tarpeet. Kunhan kenenkään tarpeet eivät tukahduta muita ihmisiä.Mikä helvetti on miniJä???? Jestas.
Ripustautumiselle, takertumiselle, tunkemiselle ja ahdistavalle lähentelylle on ihan sosiaaliset rajat. Aivan jatkuva viestittely ja kinuaminen ja uhkailu ja mesoaminen ylittää sen rajan.
Käynti terapeutilla auttaa sinuakin. Seuraa omaa käytöstäsi vähän helikopterinäkökulmasta ja mieti mikä voisi olla oikea tunnetaso suhtautua asioihin, ja mikä voisi olla vaikkapa ylireagointi sinun tapauksessasi. Pahoittelen samalla viestissäni olevia murresanoja, olen maalta kotoisin ja en ole karistanut murresanoja ilmaisustani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten ihan vinkiksi niille minijöille, joilla lähtee keulimaan tämän viestin myötä, että kaikki hankalat tilanteet perheissä johtuisi rajattomuudesta tai narsismista tai äitiydenkaipuusta tai vallanhalusta - on ääritapauksia ja sitten on vain hankalia tilanteita, jotka johtuvat kommunikaatiovaikeuksista.
Yritä miettiä mikä on viestien takana
Esimerkiksi
Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä? Voit ymmärtää sen joko kirjaimellisesti tai sitten niin kuin se on, diibadaabaa kun on ikävä ja kaivataan kontaktia. Lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua asioihin positiivisesti ja jos se yrityksestä huolimatta mahdotonta niin sitten etäisyydellä. Negatiivisuus on turha tunne, minä yritän ajatella kokonaisuutta että myös lasten ja heidän isänsä olisi hyvä olla perheessä ja suhteissa muihin, varsinkin läheisiin ja en ajattele pelkästään itseäni. Huolehdin myös, että minun on hyvä olla mutta siedän myös diibadaabaa koska näen sen taakse, ihmisten sosiaaliset tarpeet. Kunhan kenenkään tarpeet eivät tukahduta muita ihmisiä.Mikä helvetti on miniJä???? Jestas.
Ripustautumiselle, takertumiselle, tunkemiselle ja ahdistavalle lähentelylle on ihan sosiaaliset rajat. Aivan jatkuva viestittely ja kinuaminen ja uhkailu ja mesoaminen ylittää sen rajan.
Käynti terapeutilla auttaa sinuakin. Seuraa omaa käytöstäsi vähän helikopterinäkökulmasta ja mieti mikä voisi olla oikea tunnetaso suhtautua asioihin, ja mikä voisi olla vaikkapa ylireagointi sinun tapauksessasi. Pahoittelen samalla viestissäni olevia murresanoja, olen maalta kotoisin ja en ole karistanut murresanoja ilmaisustani.
Ei se ole murresana. Ihan on vain sivistymättömyyttä.
Ei minussa ole päässä eikä muutenkaan mitään vikaa. Ylitsekäyvälle sosiaaliselle häirinnälle on aina raja. Tuo ylittää juurikin sen rajan. Sitähän tää ketju käsittelee. Rajattomuutta. Tajuatko?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten ihan vinkiksi niille minijöille, joilla lähtee keulimaan tämän viestin myötä, että kaikki hankalat tilanteet perheissä johtuisi rajattomuudesta tai narsismista tai äitiydenkaipuusta tai vallanhalusta - on ääritapauksia ja sitten on vain hankalia tilanteita, jotka johtuvat kommunikaatiovaikeuksista.
Yritä miettiä mikä on viestien takana
Esimerkiksi
Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä? Voit ymmärtää sen joko kirjaimellisesti tai sitten niin kuin se on, diibadaabaa kun on ikävä ja kaivataan kontaktia. Lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua asioihin positiivisesti ja jos se yrityksestä huolimatta mahdotonta niin sitten etäisyydellä. Negatiivisuus on turha tunne, minä yritän ajatella kokonaisuutta että myös lasten ja heidän isänsä olisi hyvä olla perheessä ja suhteissa muihin, varsinkin läheisiin ja en ajattele pelkästään itseäni. Huolehdin myös, että minun on hyvä olla mutta siedän myös diibadaabaa koska näen sen taakse, ihmisten sosiaaliset tarpeet. Kunhan kenenkään tarpeet eivät tukahduta muita ihmisiä.Sanoin että on muutakin (jota en tässä halua avata). Sanoin myös, että kerran viikossa olisi ihan normaalia kysellä kuulumisia puolin toisin.
Jos pitää laittaa miniälle ja pojalleen useampi viesti päivän aikana, vain koska on ikävä, niin kyllä kyse on juurikin rajattomuudesta.
Toinen voi olla yksinäinen, joten kerran viikossa on pitkä aika. Tai kaivata lapsenlapsiaan. Välimatka voi olla pitkä, ainakin löytää kummallekin osapuolelle sopiva läheisyys. Ja senkin voi vaistota ettei oikein tykätä kun tupataan, joten etäisyyden pelko saa tarrautumaan läheisyyteen kaksin käsin, tekstaria näpytellen.
Minun arvaukseni että nuo viestit menee molemmille ei ole, että vastatkaa nyt jompi kumpi nopeasti vaan tasapuolisuus, halutaan kysyä molemmilta vanhemmilta se asia, kuin kasvotusten mutta ei kehtaa soittaa. Minä ajattelisin sen niin, että yritetään huomioida sekä miniä että poika, vanhempina. Lähestymisyritys tuokin, omalla tavallaan. Ja eipä tule tulkintaeroja kun teillä molemmilla on ne samat viestit :D
Ihan sama, jokainen elää omaa elämäänsä. Mutta itse siedän asioita, joiden taakse näen, ne asiat mitkä johtuvat ihmisten välimatkoista toisiinsa kun mitataan matkaa sekä kilometreissä että läheisyydessä. Jos vaikuttimena ei ole mitään pahaa eikä ainakaan lapsen tarpeiden ylittävää itsekkyyttä. Näkökulma, joka kannattaa punnita jokaisen mielessään kun miettii miten ratkoa näitä perheiden ja läheisten kommunikaatiohaasteita. Ja miten itse toimii, että jokaisen olisi perheessä hyvä olla.
Kun se rajattomuus on juuri sitä, ettei käsitetä, ettei toiset ihmiset ole vastuussa omista tunteista. Eikä kunnioiteta toisen tilaa, vaan tajutaan toinen vain oman itsen jatkeena.
Ei niitä voi ripustaa toisen päälle tai valjastaa toista torjumaan niitä.
Jos on yksinäinen, hommaa seuraa.
Jos on ikävä, niin voi voi. Elämä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten ihan vinkiksi niille minijöille, joilla lähtee keulimaan tämän viestin myötä, että kaikki hankalat tilanteet perheissä johtuisi rajattomuudesta tai narsismista tai äitiydenkaipuusta tai vallanhalusta - on ääritapauksia ja sitten on vain hankalia tilanteita, jotka johtuvat kommunikaatiovaikeuksista.
Yritä miettiä mikä on viestien takana
Esimerkiksi
Hei mitä kuuluu? Toinen viesti: mitä mummon rakkaille kuuluu? Kolmas viesti: Onko Matti töissä? Voit ymmärtää sen joko kirjaimellisesti tai sitten niin kuin se on, diibadaabaa kun on ikävä ja kaivataan kontaktia. Lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua asioihin positiivisesti ja jos se yrityksestä huolimatta mahdotonta niin sitten etäisyydellä. Negatiivisuus on turha tunne, minä yritän ajatella kokonaisuutta että myös lasten ja heidän isänsä olisi hyvä olla perheessä ja suhteissa muihin, varsinkin läheisiin ja en ajattele pelkästään itseäni. Huolehdin myös, että minun on hyvä olla mutta siedän myös diibadaabaa koska näen sen taakse, ihmisten sosiaaliset tarpeet. Kunhan kenenkään tarpeet eivät tukahduta muita ihmisiä.Sanoin että on muutakin (jota en tässä halua avata). Sanoin myös, että kerran viikossa olisi ihan normaalia kysellä kuulumisia puolin toisin.
Jos pitää laittaa miniälle ja pojalleen useampi viesti päivän aikana, vain koska on ikävä, niin kyllä kyse on juurikin rajattomuudesta.
Toinen voi olla yksinäinen, joten kerran viikossa on pitkä aika. Tai kaivata lapsenlapsiaan. Välimatka voi olla pitkä, ainakin löytää kummallekin osapuolelle sopiva läheisyys. Ja senkin voi vaistota ettei oikein tykätä kun tupataan, joten etäisyyden pelko saa tarrautumaan läheisyyteen kaksin käsin, tekstaria näpytellen.
Minun arvaukseni että nuo viestit menee molemmille ei ole, että vastatkaa nyt jompi kumpi nopeasti vaan tasapuolisuus, halutaan kysyä molemmilta vanhemmilta se asia, kuin kasvotusten mutta ei kehtaa soittaa. Minä ajattelisin sen niin, että yritetään huomioida sekä miniä että poika, vanhempina. Lähestymisyritys tuokin, omalla tavallaan. Ja eipä tule tulkintaeroja kun teillä molemmilla on ne samat viestit :D
Ihan sama, jokainen elää omaa elämäänsä. Mutta itse siedän asioita, joiden taakse näen, ne asiat mitkä johtuvat ihmisten välimatkoista toisiinsa kun mitataan matkaa sekä kilometreissä että läheisyydessä. Jos vaikuttimena ei ole mitään pahaa eikä ainakaan lapsen tarpeiden ylittävää itsekkyyttä. Näkökulma, joka kannattaa punnita jokaisen mielessään kun miettii miten ratkoa näitä perheiden ja läheisten kommunikaatiohaasteita. Ja miten itse toimii, että jokaisen olisi perheessä hyvä olla.
Jos huomataan, ettei tykätä kun tupataan, niin silloin ei tupata. Jos silloin alkaa tunkea kaksin verroin, niin on peilin edessä käynnin paikka.
Miniä ja poika eivät ole parisuhteensa anopin/äidin kanssa. Ei heiltä voi edellyttää omaan läheisyyden kaipuuteen lääkettä. Usko jo, tämä on juurikin sellaista rajattomuus, mistä koko ketjun ajan on puhuttu.
Aikuisuuteen kuuluu oman roolin tunnistaminen ja omia rajoja kunnioittaen roolinsa hyväksyminen ihmissuhteissa. Aikuisiin lapsiin ei voi jäädä roikkumaan ja yrittää pusertaa heistä ja heidän perheistä itselleen elämänkumppania.
Voi ap. Ihan kuin minun kirjoittamaani :(
Minun anoppi tuli vauvan ensimmäiset kolme kuukautta monta kertaa viikossa yllätyskäynnille, jos ovi oli auki niin reippaasti käveli vaan sisälle. Musta tuntui niinkuin mun koti ei olisi ollut enää turvallinen, että sinne voi vaan kävellä kuka vaan.
Otti vauvan sylistäni kysymättä tai katsomatta minua ja ei antanut pois.
Sanoo aina kuinka lapsi on hänen näköinen, häneltä perityt silmät, häneltä perityt unenlahjat jne.
Antoi salaa kermavaahtoa vaikka kielsin monta kertaa (lapsi oli silloin 8kk) itki koko yön mahaansa :(
Mies ilmoittaa hänelle aina neuvola kuulumiset ja hän pitää omaa neuvolakorttia jotta näkee kasvaako hyvin.
Liioittelee lapsen taitoja. Naapurille olo puhunut kuinka 6kk ikäinen lapsi osaa kävellä, koska on perinyt hyvät geenit.
En edes muista mitä muuta. Tällä hetkellä välttelen näkemistä mutta valitettavasti asutaan aika lähekkäin.
Meillä meni kesällä tilanne siihen, että lapsia häiriköitiin ihan koko ajan. Idea lienee se, että koska lapsilla on kesäloma, heitä saakin häiritä.
Pahimmillaan häirintä oli tätä tasoa: pyydettiin kylään, lapsi meni, sen jälkeen tinkattiin sieltä kylästä lähtiessä suunnilleen ovi tukkien, että milloin lapsi tulee seuraavan kerran. Kun olin sanonut, että ette lupaa mitään, eivät luvanneet.
Sen jälkeen tuli tekstari, että tulkaa kylään. Ei vastattu. Sitten tuli kortti, sitten tekstari, että saitko kortin jne. Tämä kuvio neljä kertaa viikon sisään. Molemmille. Sitten soitetaan, että tulkaa kylään.
Lopulta meidän oli pakko blokata koko ihminen.
TÄMÄ ON HÄIRINTÄÄ. Oikeasti. Vaikka se kohde olisi sukulainen, omainen tms. ei tällainen vaan ole asiallista!
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vahva tyyppi oot, ap!
Mä ehkä sanoisin tässä tilanteessa appivanhemmille ihan suoraan, että koette vanhemmuutenne tulleen mitätöidyksi tai väheksytyksi ja että tämä käytös on satuttanut teitä. Vanhemmuuden muodostuminen on tärkeä prosessi, johon toivoisi tukea ja herkkyyttä lähipiiriltä. Ja senkin sanoisin, että sinä ja miehesi ette ehkä ole tarpeeksi selkeästi määritelleet omia rajojanne alusta asti ja tästedes niin teette ihan varmasti ja myös vaaditte niiden rajojen kunnioitusta.
Mutta... samankaltaisia tunteita itse läpikäyneenä en välttämättä katkaisisi välejä kokonaan (kertomasi perusteella). Lapselle isovanhemmat voivat olla rakkaita ja tärkeitä aikuisia kuitenkin, ja isovanhemmat puolestaan voivat oikeasti välittää lapsesta paljon (vaikkei toiminta aina lapsen parhaaksi olevalta vaikuta). Ja toisaalta vauva voi hullaannuttaa mummon yhtä hyvin kuin äidinkin ja mummo voi kokea tilanteen ihan oikeasti epäreiluna ja itsensä hyväntahtoisena, niin hullunkuriselta kuin se kuulostaa. Tärkeää on nyt joka tapauksessa, että asetatte rajat. Sitten vasta, jos isovanhemmat eivät teidän ehtojanne ja teitä ylipäätään arvostaisi, niin yhteydenpitoa olisi oman jaksamisenne kannalta pakko rajoittaa ja kunnolla. Lapsen ja koko perheen hyvinvointi edellä.
t. liian kiltti tekstimuurin kirjoittaja, jonka neuvot eivät ole välttämättä kovin hyviä, koska omien rajojen asettamisessa meni aivan liian kauan ja suhde omiin appivanhempiin on aika ahdistunut :D
Ymmärrän pointtisi. Minulta ei kuitenkaan heltiä enää mitään ymmärrystä näitä isovanhempia kohtaan sillä he ovat osoittaneet nyt riittävän monta kertaa että toimivat itsekkäistä lähtökohdista. Sellainen ihmissuhde jossa aikuinen osapuoli tyydyttää omia tarpeitaan lapsen avulla ei ole lapsen etu eikä vastuullinen vanhempi altista lasta tällaiselle vain sen takia, että mummo on hullaantunut. En missään nimessä sano että näin olisi sinun tapauksessasi. Mutta minä en saa äitinä ruveta ymmärtämään ja varomaan kajahtaneen vanhan naisen mielihaluja koska maksajan asemassa on lopulta lapsi.
Vauvani on hänelle terapialelu. Vauva saa itkeä täysin paniikissa mutta minulle häntä ei anneta. Koska anopin on oltava minua tärkeämpi. Se ei vain käy, se ei ole tervettä ja tunnen ennenkokematonta lujuutta tämän asian edessä. Vauvaani saa rakastaa mutta vain siten ettei se "rakkaus" vahingoita häntä eikä meidän perhettämme. En usko anoppini hyväksyvän rajojamme, emme me ole hänen silmissään kelpoja päättämään mitä hän saa tehdä ja mitä ei.
Hyvä ap - olet kova mimmi ja hyvä äiti lapsellesi! Olen kirjoittanut tähän ketjuun joskus aikaisemmin ja nyt tulin katsomaan miten sulla menee. Pysy tolla tiellä - anoppi tulee heittämään tunnekoukkuja sulle nieltäväksi vielä pitkän aikaa. Olen ollut tuollaisen ihmisen vaikutuspiirissä lapsena ja voin sanoa, että vahingoitun loppuelämäkseni (oli siis mummo). Suojele sinä lastasi!!
Minullakin on kiusaus tuoda erilaisia sävyjä tähän keskusteluun kun kaikki on niin mustavalkoista. Ap:n tarina on selvä ja hänelle kaikki tsemppi, olisipa hänellä ollut tuki lähellä heti alkuajoista lähtien niin hän olisi nähnyt koko tilanteen selkeämmin alusta lähtien, nyt meni energiaa hukkaan.
Mutta jos ahdistetaan anopin viestittelystä useammin kuin kerran viikossa niin sillä ei saa sympatiaa. Kun näkee mitä tahtia puhelin laulaa av:lla.. tai kaverien kanssa, WhatsUp, fase, mese.. niin taitaa ne sukulaiset tai lähinnä puolison sukulaiset haitata lähinnä sitä somettamista :D
Jos on niin teknisesti tumpelo ettei saa puhelimeensa vakioviestejä "Hyvää kuuluu, ollaan syöty ja leikitty! Mussukat on päikkäreillä <3 Matti tulee töistä kuudelta" niin se on voi voi.
Siis uskonatonta!