Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ap miettinyt miehensä kanssa muuttoa toiseen kuntaan, kauemmaksi appivanhemmista? Sen verran lähelle, että porot pystyy hoitamaan? Mä pelkäisin tuollaista anoppia, yksin miettii jotain suurempaa kostoa miniälleen.
Pohjoisessa tuo välimatka on ihan erilainen käsite kuin ruuhkaisemmassa Suomessa. Aika hiton kauas saavat muuttaa, että sillä on merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tuu kertomaan, mitä teidän perheelle kuuluu. Mietin teitä usein ja toivon, et kaikki on kunnossa 🤗
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on suht säälittävää roikkua ketjussa ja odotella vastausta tuntemattomalta, ns. sosiaalipornoa.
Vierailija kirjoitti:
Se on suht säälittävää roikkua ketjussa ja odotella vastausta tuntemattomalta, ns. sosiaalipornoa.
Niin. Mikä oli oma motiivisi tämän ketjun avaamiselle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ollut tsekannut ketjua aikoihin ja täällähän olikin ap:n kuulumisia. Mä eläydyin ap:n tunteisiin täysin, aikoinaan olin itse lähteä parisuhteesta, kun minusta tuntui, ettei mies välittänyt siitä ahdistuksesta, mitä appivanhemmista minulle aiheutui eli koin olevani yksin. En kaivannut mitään "suojelijaa", vaan ihan vain tunnetta siitä, että joku ymmärtää minuakin. Onneksi mies alkoi nähdä asioita minun silmin, kun sitä aikani selitin ja mies huomasi, että mulla on oikeasti kurja olla. Ja viimeistään raskaus avasi miehen silmät kunnolla ja hän on vetänyt selviä rajoja vanhempiinsa, vaikkei ihan kivuttomasti kuitenkaan.
Vaikeinta on, kuten varmaan aiemmassa viestissä olen maininnut, että uskon appivanhempieni oikesti olevan kivoja ja ns. hyviä ihmisiä, he uskovat toimivansa oikein eivätkä he millään itse näe toiminnassaan mitään väärää. Minä en kuitenkaan kestä sitä, etteivät he kohtele miestäni aikuisena ja sitä kautta eivät oikein minuakaan. Ja jostain aivan käsittämättömästä syystä miehen siskolle on ihan ok tämä kohtelu, kai se on sitä perheidenvälistä kulttuurieroa, mun äidille ei tulisi mieleenkään kohdella meitä lapsina. Siis niin, että ihan joka asiaan pitää kertoa mielipide, neuvoa ja arvostella jatkuvasti ja epäillä oman lapsensa tietoja/taitoja/järkeä. Jossain vaiheessa appivanhempien vierailu stressasi viikkoja etukäteen ja hitto vie, mulla oikeasti ahdisti olla omassa kodissani, kun he hääräsivät täällä.
Mutta nyt meillä menee ihan hyvin, ollaan rajoitettu yhteydenpitoa siihen määrään, mitä itse jaksetaan, ei kerrota hirveästi omia asioita, neuvot jätetään kuulematta ja katkaistaan puhe heti, jos alkaa lipsua appivanhemmilla epäasialliseen suuntaan. Heidän mielestään me varmaan mökötetään tai ollaan epäasiallisia, mutta ei jakseta enää yrittää selittää mitään, kun se on sama kuin seinälle puhuisi (paitsi seinä ei hauku tai syytä). Ei mikään unelmien suhde heihin siis, mutta huomattavasti helpompaa elämää näin ja voidaan säilyttää kohteliaat välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ollut tsekannut ketjua aikoihin ja täällähän olikin ap:n kuulumisia. Mä eläydyin ap:n tunteisiin täysin, aikoinaan olin itse lähteä parisuhteesta, kun minusta tuntui, ettei mies välittänyt siitä ahdistuksesta, mitä appivanhemmista minulle aiheutui eli koin olevani yksin. En kaivannut mitään "suojelijaa", vaan ihan vain tunnetta siitä, että joku ymmärtää minuakin. Onneksi mies alkoi nähdä asioita minun silmin, kun sitä aikani selitin ja mies huomasi, että mulla on oikeasti kurja olla. Ja viimeistään raskaus avasi miehen silmät kunnolla ja hän on vetänyt selviä rajoja vanhempiinsa, vaikkei ihan kivuttomasti kuitenkaan.
Vaikeinta on, kuten varmaan aiemmassa viestissä olen maininnut, että uskon appivanhempieni oikesti olevan kivoja ja ns. hyviä ihmisiä, he uskovat toimivansa oikein eivätkä he millään itse näe toiminnassaan mitään väärää. Minä en kuitenkaan kestä sitä, etteivät he kohtele miestäni aikuisena ja sitä kautta eivät oikein minuakaan. Ja jostain aivan käsittämättömästä syystä miehen siskolle on ihan ok tämä kohtelu, kai se on sitä perheidenvälistä kulttuurieroa, mun äidille ei tulisi mieleenkään kohdella meitä lapsina. Siis niin, että ihan joka asiaan pitää kertoa mielipide, neuvoa ja arvostella jatkuvasti ja epäillä oman lapsensa tietoja/taitoja/järkeä. Jossain vaiheessa appivanhempien vierailu stressasi viikkoja etukäteen ja hitto vie, mulla oikeasti ahdisti olla omassa kodissani, kun he hääräsivät täällä.
Mutta nyt meillä menee ihan hyvin, ollaan rajoitettu yhteydenpitoa siihen määrään, mitä itse jaksetaan, ei kerrota hirveästi omia asioita, neuvot jätetään kuulematta ja katkaistaan puhe heti, jos alkaa lipsua appivanhemmilla epäasialliseen suuntaan. Heidän mielestään me varmaan mökötetään tai ollaan epäasiallisia, mutta ei jakseta enää yrittää selittää mitään, kun se on sama kuin seinälle puhuisi (paitsi seinä ei hauku tai syytä). Ei mikään unelmien suhde heihin siis, mutta huomattavasti helpompaa elämää näin ja voidaan säilyttää kohteliaat välit.
Kirjoituksesi kuulostaa niin tutulta. Me katkaisimme välit lopullisesti. Tai siis lopulta minä yllätyin, kun mies katkaisi välit. Olin kyllä siinä vaiheessa jo niin nujerrettu, että en kestänyt enää ja tuli ero enää ainoana vaihtoehtona mieleen.
Mitä pidemmän välimatkan asioihin olemme saaneet, sitä uskomattomalta kaikki se tuntuu. Uskon, että siellä oli jonkinlaista sairautta taustalla. Narsistisia piirteitä ainakin. Sama tuo mitä oli/on, mutta nyt ei tarvitse enää ahdistua omassa elämässä. Onneksi lähipiirinsä voi valita <3
Täällä odotellaan, josko ap vielä tulet päivittämään kuulumisia =) Toivottavasti olette saaneet olla rauhassa!
Alue: Aihe vapaa
Ap:n kuulumisia minäkin tulin kurkkimaan...