Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

Up

Kannattaa myös kyllä muistaa se että joku päivä tarvitset todella sitä hoitoapua! Ja silloin on kiv jos joku auttaa. Mä olin ekat 3 vuotta 24/7 yksin, eipä ollu hauskaa

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa myös kyllä muistaa se että joku päivä tarvitset todella sitä hoitoapua! Ja silloin on kiv jos joku auttaa. Mä olin ekat 3 vuotta 24/7 yksin, eipä ollu hauskaa

Lastenhoitajan saa myös rahalla. Miksi pitäisi olla mummu tai muu sukulainen joka hoitaa? Ja persoonallisuushäiriöiselle anopille ei todellakaan sitä pientä lastaan halua hoitoon edes jättää.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa myös kyllä muistaa se että joku päivä tarvitset todella sitä hoitoapua! Ja silloin on kiv jos joku auttaa. Mä olin ekat 3 vuotta 24/7 yksin, eipä ollu hauskaa

No minä olen hoitanut lastani nyt 3 vuotta 24/7 yksin, onhan tämä joskus rankkaa, mutta en todellakaan antaisi häiriintynelle mummolle lasta hoitoon, en vaikka minulle maksettaisiin siitä. Lapseni on minulle paljon tärkeämpi, kuin oma aikani, jota saan kuitenkin iltaisin lapsen nukkuessa. Ja kyllä, meilläkin on samanlainen mummo kuin ap.n tapauksessa. Nämä huutelijat taitavat itse olla tällaisia rajattomia ja itsekkäitä isovanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa myös kyllä muistaa se että joku päivä tarvitset todella sitä hoitoapua! Ja silloin on kiv jos joku auttaa. Mä olin ekat 3 vuotta 24/7 yksin, eipä ollu hauskaa

Mikähän päivä se on, kun todella tarvitsee sitä apua? Mun anoppi on karsea akka, jolle ei voi lapsiaan luottaa, vaikka anoppi kovasti hoitohaluinen väittää olevansa. Oikeasti hoitaminen ei kiinnosta, ainoastaan se, että voi sitten omille tuttavilleen kehua hoitaneensa. Ja samalla kertoa kuinka rankkaa lasten hoitaminen on, mutta kun "Tomppa ja sen emäntä ei ilman HÄNEN apuaan pärjää". Ja kun ei yhtään häpeile haukkua mua tai miestäni meidän paikalla ollessa, niin mitähän noille lapsille kerrottaisiin meidän poissa ollessa? Ihan olen kyllä kauppareissut, lääkärikäynnit jne selvinnyt, vaikka lapset ovat olleet mukana. Kampaamokäynnit jne olen saanut sumplittua niin, että olen käynyt niissä kun mies on hoitanut. MLL lapsiparkki on auttanut, kun kävin työhaastattelussa. Toki siitä piti pari lanttia pulittaa, mutta se hinta on hyvin pieni hinta mielenrauhasta. Siellä ammattilainen hoitaa lasta, anopin luona ei ole koskaan takeita, että onko lapsi edes hengissä. Esim: Anopin koira puri lasta, se oli anopin mielestä huvittavaa.  Anopin mielestä myös pariton posliininen kahvikuppi kelpaa taaperolle leluksi, kun ei haittaa vaikka kuppi menee rikki! Antaisitko itse lapsen tuollaiselle hoitoon? 

UP up up

Tiedän tuon ongelman, ja tiedän kyllä ratkaisunkin.

Turhaan sinä apuja odotat mieheltä. Anna olla. Sinä itse olet ratkaisu!

Vaan aseta SINÄ ne rajat ITSELLESI, tiedosta se että olet tärkeä ja sinulla on oma tehtävä. Tiedät hyvin että sinä olet vauvan tärkein ihminen, ja sinun lisäksesi vauva tarvitsee isäänsä. Muut ihmiset ovat täysin perheen ulkopuolisia ihmisiä, ja mukava lisä elämässä. Mutta jos tuolla linjalla ollaan, niin tee itsellesi selväksi, että nuo puheet ovat täyttä puppua ja hevonpaskaa!!!

- Korjaa itse anoppia, jos puhuu lapselle sinusta nimellä, korjaa että eikun ÄITI.

- Jos ehdottelevat että vauva voi jäädä, niin voit ihan hyvin sanoa, että no, eipä voi, kun vauva lähtee nyt äidin matkaan ja sanotaan xxx kanssa hyvät yöt. Kiitos ja näkemiin. Jos ei mene jakeluun, niin voi sanoa suoraan että tämä on lapsi, ei koira, eikä kissa, eikä mikään muukaan lemmikki, on olemassa rytmi mitä opetetaan. Ja iltatoimetkin käydään yhdessä.

- Appivanhemmille voi myös sanoa suoraan ystävällisesti, että hei, olen xxx:n äiti, ja xxx on isä ja me olemme perhe. Me teemme päätökset, ja jos tarvitsen neuvoa lapsenhoidossa, lupaan että kysyn! Olet itse oman työsi tehnyt ja lapsesi kasvattanut, ja hyvän työn teitkin, xxx on upea ihminen, ja häneen minä rakastuin! Kiitos siitä työstä minkä olet aikanasi tehnyt,  mutta nyt on minun vuoroni kasvattaa tehdä oma työni. Kiitos avuntarjouksesta, kerron kun tarvitsen apua. Lapsi nyt menee sinne, minne äitikin (jos ottaavat nokkiinsa, omapa on häpeänsä)

Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan tuolla, että aseta itse ne rajat itsellesi, tiedosta mikä sinun oma roolisi on, äläkä sen takia anna kenenkään jyrätä itseäsi, tai anna hevonkukku puheen mennä ihon läpi.

Siinä samalla voit ihan ystävällisesti asettaa ne rajat myös niille isovenhemmille. Edelleen, jos loukkaantuvat, niin oma on murheensa jos toisen tontille koittaa ängetä. On olemassa perhe, ja sitten on olemassa sukulaiset.

Omalla kohdalla appivanhemmat olivat jokseenkin helppoja... Muutaman kerran jouduin rajoja vetelemään...  itse kävin kovemman rajan vedon tekemään oman äitini kanssa. Rehellisesti sanoen, aikanaan hän oli todella huono ja välinpitämätön äiti, ja nyt sitten on koittanut ängetä tontilleni ja jollain tavalla tehdä sitä työtä mitä hän itse jätti aikanaan meidän sisarusten kohdalla tekemättä. Ei onnistu. Lapseni on minun ja mieheni, ei hänen. Mummu toki saa olla, mutta meillä eletään meidän ehdoilla, meidän tavoilla ja meidän säännöillä, meidän arkea eivät muut ihmiset pyöritä, enkä minä pyöritä muiden ihmisten arkea. (vaikka kovasti koittaa edelleen tuo äitini miestäni pyörittääkkin, mieheni on todella kiltti)

Toivottavasti ymmärsit pointtini. Ole vahva, jätä hölönpölö omaan arvoonsa ja sano rehellisesti ja ystävällisesti miten asia on.

up

upppppp

hjälp kirjoitti:

Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:

- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.

- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?

- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.

- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.

- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.

Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.

Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.

Kahden lapsen isänä en ikinä katsoisi tuollaista.

MUISTA: Sinä olet lapsen äiti. Sinä määräät, mitä lapsi tekee ja missä viettää aikaansa!! Jos miehesi ei pidä puoliasi, pidä itse puolesi. Sanot anopille, että lapsi ei lähde tänään mihinkään.

Miehellesi sinun on sanottava asiat selkeästi ja suoraan. Niin, että epäselvyyttä ei jää.

Aina kun anoppisi kysyy lasta luokseen, keksi törkeä valhe. Niin läpinäkyvä, että anoppikin tajuaa, että valehtelet. Osoita, että sinua ei haittaa, vaikka anoppi suuttuu.

Itse en pelkää pahoittaa toisen ihmisen mieltä. Se vain on joskus tehtävä, jotta asiat menisivät sen jälkeen *minun* haluamaani suuntaan.

Älä alistu heittopussiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka teille on rajaton ihminen, ap:lla anoppi, itsellä oma vanhempi sisko - kuka teille on?

Oma äiti. Ja välillä saa höynäytettyä isänkin mukaan juttuihinsa, mutta loppupeleissä isä on kuitenkin järkevä ja älyää antaa jokaisen elää omaa elämäänsä ja tehdä omalle perheelleen sopivia ratkaisuja, jotka eivät aina vastaa heidän ajatuksiaan. Avioeron myötä muutuin heidän silmissään kai 38-vuotiaasta 8-vuotiaaksi; ymmärrän että oli paljon kysymys aidosta huolesta, kuinka pärjään kahden lapsen kanssa, mutta on tosi ikävää, jos voidakseen ottaa heidän apuaan vastaan, pitää ottaa myös mielipiteet, neuvot, arvostelut mukana: kaikesta äidillä on mielipide, yleensä negatiivinen ja kriittinen, ja se on myös aina saatava sanoa, kuinka kärkevästi tahansa. Mitään ei saa takaisin sanoa tai äiti saa älyttömän hepulin ja jos riitaan ei sitten lähde mukaan, on ylimielinen. Kommentoi myös lapsia ja saa nykyään riitaa aikaan myös esikoisen kanssa...

Ap, mitä kuuluu? 

AP?

Vierailija kirjoitti:

Seuraava teksti on löytynyt vanhasta Saint Paulin kirkosta Baltimoressa. Päivätty 1692. Suomentanut Martti Qvist.

Mene tyynesti hälyn ja kiireen keskelle ja muista, mikä rauha voi kätkeytyä hiljaisuuteen. Niin pitkälle kuin itsestäsi luopumatta on mahdollista, pysy hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa. Puhu oma totuutesi rauhallisesti ja selkeästi, ja kuuntele muita, myös tyhmiä ja tietämättömiä, heilläkin on tarinansa kerrottavana

Vältä äänekkäitä ja hyökkääviä henkilöitä, he ovat piina sielulle. Jos vertailet itseäsi muihin, voit tulla turhamaiseksi ja katkeraksi, sillä aina on olemassa suurempia ja mitättömämpiä ihmisiä kuin sinä itse. Iloitse saavutuksistasi yhtä lailla kuin suunnitelmistasi.

Säilytä kiinnostus omaan elämäntyöhösi, olipa se kuinka vaatimaton tahansa; se on todellista kiinteää omaisuutta ajan ja onnen vaihteluissa. Harrasta varovaisuutta liiketoimissasi, sillä maailma on petkutusta täynnä. Älköön se kuitenkaan tehkö sinua sokeaksi sille, mitä hyvyyttä on olemassa; monet ihmiset tavoittelevat korkeita ihanteita, ja kaikkialla elämä on täynnä sankaruutta.

Ole oma itsesi. Varsinkaan älä teeskentele kiintymystä. Älä myöskään ole ivallinen rakkauden suhteen, sillä kaiken kuivuuden ja hurmattomuuden keskellä se on ikuista kuin ruoho.

Ota lempeästi vastaan vuosien antama neuvo, luopumalla tuskattomasti nuoruuteen kuuluvista asioista. Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvitelmilla. Monet pelot ovat uupumuksen ja yksinäisyyden synnyttämiä. Terveellistä itsekuria unohtamatta ole lempeä itseäsi kohtaan.

Olet universumin, maailmankaikkeuden lapsi, et vähemmän kuin puut ja tähdet; sinulla on oikeus olla täällä. Ja olkoonpa se sinulle selvää tai ei, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehkeytyy niin kuin sen tuleekin.

Sen vuoksi säilytä rauha jumalan kanssa, olkoon kuvasi hänestä mikä tahansa, ja mitä lienevätkin toimesi ja rientosi, elämän hälisevän sekasorron keskellä säilytä rauha sielusi kanssa.

Kaikessa vaiheessaan, vaivassaan ja särkyneine unelmineen se on yhä kaunis maailma. Ole tarkkaavainen. Koeta olla onnellinen.

Öh, tää on Max Ehrmannin runo Desiderata vuodelta 1927.

Mun anoppi kävi pitkästä aikaa visiitillä eilen. Lapset esittelivät minulta tuliaisiksi saamiaan uusia pikkuautoja jne, olin ollut laivalla risteilemässä työkavereiden kanssa. Sain haukut, kun olin jättänyt mieheni pulaan, kun ei "Eero" mitenkään voi  pärjätä kahden pk-ikäisen kanssa keskenään...  No, hengissä olivat kaikki kun tulin kotiin, ja kivaa oli kuulemma ollut iskän kanssa. Ja sit absurdiuden huippuna olin ostanut vääränlaista karkkia lapsille :D Poistuin paikalta, ja aika äkkiä kolahti ulko-ovi anopin lähtiessä pois. Mies oli vähän vaivaantuneen oloinen, en viitsinyt kysyä mitä tapahtui, kun hänen äitinsä on kovasti tulenarka aihe meillä.

up

Ap! Sinua kaivataan!

hjälp kirjoitti:

Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:

- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.

- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?

- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.

- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.

- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.

Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.

Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.

Meillä kävi miehen lapsettoman siskon kanssa samoin. Omi esikoistani ja kaivoi maata minun ja mieheni jalkojen alta. HÄN oli paras ja tärkein lapselle. Lopulta juttu lähti niin pahasti lapasesta että välit katkesivat. Ovat olleet poikki nyt 11v, sain lapseni takaisin 4-vuotiaana tämän kamalan sekopään kadottua elämästämme. Paljon ikäviä asioita ehti tapahtua. Miksi annoin kaiken tapahtua? Juttu alkoi ”hyvää hyvyyttään” auttamisena. Kunnes vähitellen karkasi käsistä..

Huhhuu ap?

up, ap huhuu!