Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Kiitos ap:lle oman tarinan jakamisesta, ja kaikille keskustelusta. Olen lukenut muutamassa illassa koko ketjun, Vauva-palstaa en ole ennen lukenut ollenkaan. Olen raskaana ja odotan ensimmäistä kertaa. Olen rajattomien vanhempien lapsi, ja traumat ja masennus ovat surukseni nousseet raskauden myötä pintaan, uudella tavalla. Oikeastaan silmäni ovat vasta nyt avautuneet juuri äidin rajattomuuden suhteen, ja siihen on liittynyt paljon irti päästämisen tuskaa. Olen saanut tästä ketjusta itselleni uskomattoman paljon voimaa, tämä on auttanut selviytymään tosi vaikeiden tunteiden kanssa. Kiitos. <3
Ap ei varmaan enää tule kommentoimaan, mutta toivottavasti tilanne on rauhoittunut ja saa olla rauhassa.
vielä upitan, josko ap tulisi kertomaan kuulumisia. Jos ei tule näin moneen viikkoon niin kyllä tää oli taas Porvoo-kamaa.
Tuli tämä ketju mieleen, ja mitähän ap:lle nykyään kuuluu? Toivottavasti kaikki on nyt hyvin!
Voi että, mitenhän ap:n asiat ovat nykyään?
Vierailija kirjoitti:
Voi että, mitenhän ap:n asiat ovat nykyään?
Minä mietin ihan samaa. Jos oikein muistan, niin ap:n viimeisimmässä viestissä hänen oli vielä tarkoitus tulla kertomaan miten menee, mutta ei sitten jatkoa enää tullutkaan. Toivottavasti kaikki on hyvin, eikä mitään ikävää ole tapahtunut... :(
Ap katosi kun käytti vahingossa Karjalan murretta (mie ja sie) Peräpohjan murteen sijasta (minä ja sinä).
Ai. Itse kyllä Lapissa töissä ollessani paikalliset sanoivat juurikin sie ja mie.
Tuollainen tilanne mullakin oli.
Tuppautuvat ja määräilevät appivanhemmat ja nynnerö mies.
En suostunut tekemään lapsia, koska arvasin että sen jälkeen elämä olisi täyttä h--vettiä.
Nyt olen eronnut.
Luin ketjun kokonaan ja toivottavasti aloittajalla on nykyään asiat hyvin perheessään. Kauheaa kyllä todeta kuinka hankalaksi voivat sukulaiset rauhallisen perhe elämän tehdä.
Ap??